sunnuntai 30. syyskuuta 2012

Kristina Carlson - William N. päiväkirja


Kristina Carlson: William N. päiväkirja. Otava 2011. 153 s.

Ajattelin, että ihmiset rakastavat ruusuja ja pioneja ja leukojia eli värikkäitä, tuoksuvia ja komeita puutarhakasveja samoin kuin he rakastavat komeljanttereita, joilla on upeat kallista kankaasta ommellut asut, peruukit ja sminkkiä naamassa, he rakastavat tauluja, joissa kuvataan kreikkalaisia jumalia ja taisteluja ja myrskyävää merta, koska kaikki mahtipontinen kiihdyttää mieltä, mutta he eivät ymmärrä jäkäliä, jotka ovat pieniä, usein vaatimattoman värisiä - vaikka totta kai näissäkin poikkeuksia on. (WNP, s. 29)

Kristina Carlson sai Finlandia-palkinnon 1999 teoksestaan Maan ääreen. Muistan kirjan lukeneeni, mutta mitään suurta ihastusta se ei synnyttänyt, päin vastoin lukeminen taisi olla melko takkuista. Tämän vuoksi varmasti skippasin Carlsonin seuraavan kirjan Herra Darwinin puutarhurin. Vähältä piti, etten skipannut tätäkin, sillä pikapuolisesti ajatellen 1800-luvulla elänyt jäkälätutkija ei tunnu kovin lennokkaalta kirjan aiheelta, ei ainakaan minun mittapuillani. Toki kirjassa oli mielenkiintoisiakin elementtejä, jotka saivat minut seurailemaan kirjasta kirjoitettuja arvioita. Minut tietävät arvaavat että nämä mielenkiintoiset elementit liittyvät historiallisen henkilön henkiin herättämispyrkimyksiin ja ylipäätään historian kertomiseen henkilön kautta. Myös Pariisi kirjan miljöönä on aina melko vastustamaton. Kun kirja sitten kesällä löytyi reippaasti alennettuna nappasin sen mukaani.

Kirjan päähenkilönä on suomalainen tunnustettu, mutta akateemisella urallaan sivuun joutunut, jäkälätutkija William N., joka alkaa elämänsä viimeisinä vuosina pitää päiväkirjaa tavoitteenaan kirjoittaa omaelämäkerta. Hän tekee promemorioita omasta elämästään ja vähitellen merkinnät alkavat kattaa elämän ilmiöitä laajemminkin. William N:n esikuvana on ollut historiallinen henkilö William Nylander, jonka elämän ulkoiset puolet Carlson on siirtänyt romaanihenkilöönsä. Kirjan sisältämät päiväkirjamuistiinpanot ovat kuitenkin täysin fiktiivisiä ja sellaisenaan Carlsonin luomuksia.

William N:n päiväkirjamuistiinpanot kattavat vajaan puolentoista vuoden ajan marraskuusta 1897 maaliskuulle 1899. Hän kuvailee tutkimuksiaan, menneisyyttään tiedeyhteisöissä, tapaamiaan ihmisiä, pariisilaista ympäristöään ja erityisen hartaasti hän paneutuu kuvailemaan syömiään ruokia, silloin kun on on varaa nauttia muutakin kuin leipää, juustoa ja vedellä laimennettua viiniä. William N. on yksinäinen vanha mies, joka suhtautuu erittäin kärjekkäästi moniin kuvailemiinsa ilmiöihin. Tämä kärjekkyys, jota hän itse kutsuu rehellisyydeksi, on saanut hänet suistumaan akateemisella urallaan marginaaliin ja muuttamaan pois Suomesta Pariisiin, jossa hän viettää elämänsä viimeiset vuosikymmenet. Hän sinnittelee edelleen tiedemaailman reunoilla ja suunnittelee kirjoittavansa jatko-osan suurelle jäkäliä käsittelevälle tieteelliselle julkaisulleen.

Jos William N. kuvailee ympäristöään ja kanssaihmisiään kärjekkäin sivalluksin, ei hän itseäänkään päästä vähällä. Päiväkirjan kirjoittamisen myötä hän huomaa itsessään vähemmän mairittelevia piirteitä ja ajatus omaelämäkerrasta tai elämäkerrasta alkaa vähitellen siirtyä sivuun. Hän tajuaa, että se, mitä hän on itsestään löytänyt, ne ikävät piirteet, joita hänessä on, eivät sovi siihen kuvaan, jonka hän haluaa itsestään ulkomaailmalle antaa. Peilinä tähän hänellä toimii Suomessa asuva sisar Elise, jonka kanssa William N. on kirjeenvaihdossa:

Minä vajoan historiaan, minua ei kukaan muista. Elise väittää, että hyvät ihmiset muistetaan, koska heidän muistonsa siirtyy ystäviltä ja sukulaisislta seuraaville polville, mutta minä en ole hyvä ihminen! Jos ystäviä (?) ja vihollisia on uskominen, minä olen: teräväkielinen, riidanhaluinen, ilkeä, äkkipikainen, pitkävihainen, kaunainen, epäluuloinen, kateellinen, katkera, jääräpäinen, itsekeskeinen, huonokäytöksinen, itara. M.m. (WNP, s. 95)

Carlsonin romaanin vahvuudet eivät välttämättä ole historiallisen henkilön kuvaamisessa sinänsä vaan siinä, miten hän tämän henkilön kautta pohdiskelee monia elämän ilmiöitä, niitä jotka tässä meidänkin ajassamme ovat vahvasti läsnä. Se, että näitä huomiota tekee terväkielinen vanha jäärä, saa ne vaikuttamaan erityisen kantaaottavilta. Mies, jolla ei enää ole mitään hävittävää, voi katsoa ympäristöään ja myös itseään kriittisin silmin ja tuoda näkemyksensä myös esiin.

Vaikka William N. suurimman osan aikaa onkin kriittinen ja ärtyisä on hänessä myös herkkä puoli, joka tulee esiin etenkin hänen suhteessaan kukkiin. Ja nämä pienet herkkyydet tekevät hänestä, ah, niin inhimillisen. Kuka voi vastustaa miestä, joka laskeutuu portaat pihalle ja poimii kukkapenkistä yhden krookuksen, yhden lumitähden ja kaksi talventähteä, vaikka ne eivät vesilasissa kauan kestäkään, enkä halua, että naapurit seuraisivat esimerkkiäni, sillä juuri minä itse olen pitänyt heille kuria kukkien poimimisesta. (WNP, s. 141-142)

Kaiken kaikkiaan Carlson on kirjoittanut pienen suuren kirjan, josta minä pidin valtavasti.

Edellisessä kirja-arviossani olin laiska, enkä jaksanut lähteä linkittämään muiden arvioita, mutta nyt korjaan syntini ja linkittelen, ne jotka löysin ja aika monta niitä löytyikin. Kirjasta ovat kirjoittaneet ainakin Valkoinen KirahviMariaMari A.JoanaTessaKatjaIlseSannaJaanaLinnea.JaakkoArja eli varsin luettu kirja on ollut. Täysin yksimielistä kiitosta kirja ei ole saanut. Osa on pitänyt paljonkin, osa taas pitänyt vähän tylsänä. 

10 kommenttia:

  1. Ihan paras tuo lainaus noiden kukkien poimimisesta :)

    VastaaPoista
  2. Hmm..ei kyllä minuakaan aiheensa puolesta kiinnostaisi. Mutta tosiaan ihana kukkainpoimintalainaus :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jokaisessa meissä löytyy myös se herkempi puoli :)

      Poista
  3. Oh, minä ihastuin tähän tyystin! Hieno kirja pienestä suuresta ihmisestä. Pienisuuri tarina. Suuri Pariisi, suuri tutkija, joka kuitenkin on niin kovin ihmisen kokoinen. Hieno arvio ja sitaatti!

    VastaaPoista
  4. Kivasti kirjoitit, Jaana. Ja niin teki Carlsonkin, tykkäsin kirjasta kovasti. Aihe ei minustakaan vaikuttanut yhtään kiinnostavalta, joten aloitin vähän velvollisuudesta, mutta pian huomasin, että tässä päivässä ollaan ihan yhtä paljon kuin 1800-luvulla. Tai paremminkin, puhutaan ajattomista asioista ja ilmiöistä. Itsetuntemuksesta, ihmissuhteista, oppineisuudesta, köyhyydestä... Liikuttavia minusta ne ruokakuvaukset - siitä puhe mistä puute?

    VastaaPoista
  5. Kiitos Arja!

    On mukava inspiroitua kirjasta, jolta ei alunperin suuria odottanut.

    Nuo ruokakuvaukset olivat tosiaan melko liikuttavia ja minullekin tuli mieleen juuri se, että "siitä puhe mistä puute".

    VastaaPoista
  6. Minua taas historiallinen jäkälätutkija kiinnostaa jo henkilönä, ja nuo tekstinäytteet olivat aivan ihania, joten lukulistalle menee että rytisee! Kiitos kun sytytit innostuksen kipinän.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi, olipa mukava kuulla, että innostuit kirjasta, sillä se on ehdottomasti lukemisen arvoinen.

      Poista