keskiviikko 5. syyskuuta 2012

Marianne Backlén - Tulilinnun tanssi

Marianne Backlén: Tulilinnun tanssi ( Eldfågelns dans, suom. Sirkka-Liisa Sjöblom) Shildts 2011. 322 s.

Tulilinnun tanssi on kummallinen kirja. En oikein tiedä miten siihen pitäisi suhtautua. Samalla kun se on romaani balettitanssija Anna Ivolasta, niin se on kulttuurihistoriallinen katsaus baletin historiaan ja sen keskeisiin tekijöihin alkaen Joutsenlammen ja Pähkinänsärkijän säveltäjästä Tšaikovskista jatkuen venäläisen 1900-luvun balettimaailman keskeisimpien nimien matkassa aina nykypäivään saakka. Löytyypä sen henkilögalleriasta myös kirjailija Virginia Woolf ja taloustieteilija John Maynard Keynes sekä marsalkka Mannerheim. Kirjan tapahtumapaikkoina ovat niin Helsinki, Pietari/Leningrad, Ufa, Stuttgart, New York kuin Lontookin. Ajallisesti kirjan tapahtumat sijoittuvat akselille 1800-luvun lopulta vuoteen 2010.

Harjoitussalissa kaikki vieras muuttui pikkuhiljaa tutuksi, uudet ovet aukenivat. Oli olemassa yksi ainoa kieli: tanssi. Tanko tuntui turvalliselta käteni alla, kun tein päivän ensimmäisen plien.  ( TT, s. 104)

Kirjan maailma on tanssin maailma ja sen kieli on tanssin kieltä, josta vuoroin puhuvat omasta näkökulmastaan tunnetut tanssijat vuoroin kirjan ainoa keskeinen fiktiivinen hahmo suomalainen, venäläistaustainen tanssija Anna Ivola. Anna kokee vahvasti kuuluvansa siihen maailmaan ja traditioon, jonka aikaisempia edustajia olivat olleet tai yhä olivat muun muassa Vaslav Nijinsky, Tamara Karsavina, Rudolf Nurejev, Olga Spessivtseva ja monet muut baletin ja tanssin suuret tähdet. Baclén on ottanut nämä historialliset henkilöt ja heidän ajatuksensa ja tunteensa osaksi romaaninsa fiktiivistä maailmaa. Täysin tuulesta temmattuja nämä eivät kuitenkaan ole, sillä kirjailija on ilmiselvästi tehnyt taustatyötä luodessaan näistä kerran eläneistä tanssin suuruuksista materiaalia omaan romaaniinsa. Itse en tiennyt heistä juuri mitään aiemmin, joten oli turvauduttava googleen, joka kertoi kuka kukin oli ja missä asemassa johonkin toiseen.

Kirjan moniäänisyys ja sen vahvasti kronologiaa rikkova rakenne saavat lukijan aika ajoin ymmälle siitä missä nyt mennään. Tosin lukemista helpottaa paljon se, että aina kun näkökulma tai aika vaihtuu, se kerrotaan tekstissä. Vaikeus onkin ajoittain siinä, miten paikantaa henkilöt paitsi omaan historiaansa ja tarinaansa niin myös koko romaanin maailmaan.

Tarkastelin Miltonin elekieltä, vaatteita, hänen tapaansa olla muiden miesten kanssa. Tuolloin en vielä tiennyt, että minulle oli kehittymässä gaydar, homotutka. Päädyin siihen, että Milton piti miehistä mutta viihtyi naisten kanssa. Bussissa paluumatkalla Lontooseen hän istui minun vieressäni ja ihailin hänen pitkiä ripsiään, voimakasta nenäänsä, paidan alla pullottavia hauislihaksia, kauniita rastalettejä, jotka oli sidottu mustalla kengännauhalla. (TT, s. 142)

Tanssin fyysisyys luo myös äärimmäisen eroottisia latauksia, jotka ainakin tämän kirjan perusteella näkyvät miestanssijoiden keskinäisessä vetovoimassa. Homokulttuuri ja sen sisäinen maailma ja myös sen ongelmat ovat vahvasti läsnä kirjassa aina AIDSia myöden. Naistanssijoiden kohtalona on usein kaivata turhaan sitä miestä, jonka kanssa näyttämön parrasvaloissa voi kokea huikaisevaa yhteyttä ja jopa erottista latausta. Tämä kaikki yleensä loppuu, myös romaanin Annan suureksi suruksi, kun esirippu laskeutuu ja esitys päättyy. Tanssin fyysisyys näkyy myös siinä, että tanssi on nuorten hallitsema tila, josta vaara tippua pois lisääntyy yhtä aikaa vuosien kanssa. Tämä luo epävarmuutta ja pelkoa tulevaisuuden suhteen: Mitä tanssiuran jälkeen? Mitä sitten, kun se maailma, jolle on antanut kaikkensa, katoaa?

Jollain kummallisella tavalla pidin kirjasta, vaikka romaanina se ei ollutkaan parhaimmasta päästä Minusta kirjaa luonnehtii hyvin Helena Ruuskan arvio Helsingin Sanomissa: Romaani on luettelo siitä, kuka tanssi kenenkin kanssa missäkin. Luettelolta kirja paikoin tuntui, mutta silti siinä oli jotain kiehtovaa. Ehkä se oli se, että pääsi ikään kuin tirkistelmään kulissien taakse, saada pieni aavistus siitä, millaista on tehdä töitä ruumiillaan, niin että se täyttää myös pään lähes joka hetki. Kiehtovaa oli myös tajuta, miten perinjuurin venäläinen taidemuoto nimenomaan klassinen baletti on.

Lopuksi piti googlata mikä se Tulilintu oikein on (näitä aukkoja sivistyksessä löytyy aikamoinen määrä). Tulilintu liittyy venäläiseen kansanperinteeseen ja siinä se kuvataan suureksi värikkääksi linnuksi, jonka höyhenpuku loistaa oranssin, keltaisen ja punaisin värein, hohtaen jopa pimeässä. Saduissa Tulilintu tai sen höyhen on yleensä sankarin etsinnän kohteena. Tämän myyttisen tarinan pohjalta Igor Stravinsky loi 1900-luvun alussa balettinsa Tulilintu.

Lopuksi pieni maistiainen Pietarin kuuluisasta Mariinski-teatterista tästä.


6 kommenttia:

  1. Oih. Kiinnostavan kuuloinen kirja! Jo rakenteensa takia, aiheesta puhumattakaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aihe varsinkin oli kiinnostava, varsinkin tällaiselle jolle baletin maailma on vieras. En sitten tiedä mitä sanoisivat ne, jotka ovat asiassa sisällä.

      Poista
  2. Minä luin tämän joskus vuosi sitten ja olin äärettömän pettynyt. Aihe ja miljöö olivat kiinnostavia, ja kansi niin huumaava että olisin lukenut jo silläkin perusteella. Mutta kirja oli liian sekava, liian monitasoinen, yritti liikaa. Tuo luettelo -sana kuvaa sitä hyvin.

    Mielenkiintoinen se kyllä oli, mutta en jaksaisi ikinä toiste lukea.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aihe on tosiaan kiinnostava. Tuo on varmaan totta, että siinä yritettiin liikaa, ja siksi se jäi vähän pintapuoliseksi ja luettelomaiseksi. Itse viihdyin kyllä kirjan parissa, mutta tuskin minäkään tätä toista kertaa luen.

      Poista
  3. Hyvin kommentoit, että tässä pääsee kulissien taakse tanssijoiden piiriin. Tämä kai on se kirjallisuuden voima, että pääsemme kurkistamaan toisiin maailmoihin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta ja kun se toinen maailma on vielä niin kiinnostava kuin tanssin ja erityisesti baletin kulissientakainen maailma on.

      Poista