torstai 6. syyskuuta 2012

Sergei Dovlatov - Meikäläiset





Sergei Dovlatov: Meikäläiset ( Naši/ Ours, suom. Pauli Tapio) Idiootti 2012, 154 s.

Kirjainten virran Hanna haastoi minut ottamaan riskin ja rakastumaan Sergei Dovlatovin kirjaan Meikäläiset. Otin haasteen mielihyvin vaastaan, sillä kirja oli herättänyt mielenkiintoni, jo kun Hanna oli siitä aiemmin blogannut. Tästä pääsee katsomaan, mitä Hanna on kirjasta tuumannut. Ja itse voin paljastaa heti alkuun, että rakastuin ja odotan vesi kielellä Dovlatovin muuta tuotantoa.

Sergei Dovlatov oli minulle ennen tätä kirjaa täysin tuntematon tuttavuus, mikä on sikäli luonnollista, että tämä nyt käsiteltävä kirja on hänen ensimmäinen suomennettu teoksensa. Alunperin teos on ilmestynyt jo vuonna 1983. Kustantaja Idiootin sivuilla kerrotaan, että tänä vuonna on suomennettu ja julkaistu myös toinen Dovlatovin teos Matkalaukku.

Koska Meikäläiset on vahvasti omaelämäkerrallinen teos, kerron tässä muutaman sanan kirjailijan taustasta, josta siitäkin löytyy tietoa noilta edellä mainituilta kustatajan sivuilta. Dovlatov syntyi 1941 Neuvostoliitossa ja kuoli 1990 Yhdysvalloissa, jonne hän emigroitui 1978. Kolme hänen kertomustaan oli julkaistu lännessä 1976 ja tämä sulki häneltä ovet oman maan kustantamoihin (tosin ne olivat olleet suljettuja jo ennen tätäkin) ja kaikki muutkin ovet, paitsi vankilaa, jonka ovet puolestaan avautuivat. Tästä Dovlatov kertoo seuraavaan tapaan:

Sitten minut yhtäkkiä vietiin Kaljajevin vankilaan. Yksityiskohtia en halua selostaa. Sanotaan vaikka, että viihdyin huonosti. [...] Sitten minut odottamatta vapautettiin. Ja ehdotettiin häipymistä. Suostuin. (M s. 72)

Meikäläisissä Dovlatov kuvaa lyhyiden tarinoiden muodossa perhettään ja lähisukulaisiaan. Kussakin tarinassa on päähenkilönsä, mutta tarina saattaa kuitenkin rönsytä myös muihin aiheisiin ja ihmisiin. Hän lähtee liikkeelle isänsä isästä juutalaisesta Isakista, jota hän kuvailee jättiläiseksi, jolla oli valtavat voimat ja joka söi kuin hevonen. Nämä ominaisuudet eivät kuitenkaan pelastaneet isoisää Stalinin puhdistuksilta, vaan hänet ammuttiin belgialaisena vakoojana. Isän isästä Dovlatov siirtyy äitinsä isään, joka jopa Kaukasuksen mittapuulla oli kiivas henkilö. Isovanhemmista kerronta jatkaa muihin sukulaisiin ja oman osansa saavat Dovlatovin vanhemmat, tädit, enot, sedät, serkut ja jopa koira. Lopuksi hän kuvailee vielä omalaatuista tapaamistaan vaimonsa kanssa sekä tyttärensä kanssa käymiä keskusteluja:

Muistan, kuinka kerran olin hakenut hänet lastentarhasta: Hän otti ulkovaatteet pois ja kysyi:
- Rakastatko Brezneviä? 
Sitä ennen minun ei ollut tarvinnut kasvattaa häntä. Hän oli omaksunut asioita kuin kallisarvoinen, sieluton objekti. Mutta nyt piti sanoa jotain. Selittää...
Sanoin:
- Rakastaa voi vain niitä, jotka tuntee hyvin. Esimerkiksi äitiä ja isoäitiä. Tai pahimmassa tapauksessa minua. Brezneviä me emme tunne, vaikka usein näemmenkin hänen muotokuvansa. Ehkä hän on hyvä ihminen. Tai ehkä ei. Miten voisi rakastaa tuntematonta?
- Mutta lastentarhan tädit rakastavat häntä,sanoi tytär
- Varmaankin he tuntevat hänet paremmin.
-  Ei, vaan he ovat lastentarhantätejä. Ja sinä olet pelkkä isi. (M, s. 142)

Nautin suunnattomasti Dovlatovin lakonisesta kertojaotteesta ja hänen huumoristaan, joka sai vähän väliä hihittelemään. Hän sitoo sukulaistensa kohtalot osaksi Neuvostoliiton absurdia historiaa ja tuo esiin erilaisia kertomuksia siitä miten kukin elämänsä järjesti, mihin saakka kukin oli valmis menemään järjestelmän ehdoilla. Hän liioittelee ja karnevalisoi, nappaa rusinat pullasta erityistarkasteluun. Lukija jää miettimään, mikä tässä lopultakin on totta. Mutta toisaalta, onko sillä mitään väliä, menivätkö asiat aivan juuri niin kuin Dovlatov kertoo. Hyvien kertojien jutut elävät ja muuttuvat koko ajan, ne saavat täytettä ympärilleen ja mehevöityvät. En yhtään ihmettele, että Dovlatovin tarinoista ja anekdooteista tuli suosittuja, kuten Hesarin arvostelusta käy ilmi, kun hänen tuotantonsa vihdoin saavutti entisen kotimaan ihmiset Neuvostoliiton romahdettua. Järjestelmän kokeneet ja siinä eläneet löysivät Dovlatovin tuotannosta paljon tuttuja, ahdistaviakin elementtejä, joita  kirjojen sisältämä huumori kuitenkin auttoi käsittelemään.

Kirjan lopusta löytyy suomentajan selityksiä erilaisisille kirjassa esiintyville ihmisille, asioille ja ilmiöille. Sen lisäksi hän on myös tekstiin tehnyt muutamia selvennyksiä, jotka auttavat avaamaan Dovlatovin tekstissään viljelemiä sanaleikkejä.

Kirjasta on Hannan lisäksi kirjoittanut myös Mari. A ja Marissa

8 kommenttia:

  1. Ihanaa, että pidit tästä kirjasta näin paljon!! Mie odotan ihan hurjasti tuota mainitsemaasi Matkalaukkua, mielestäni sen pitäisi vasta tässä kuussa ilmestyä.

    VastaaPoista
  2. Musta tämä oli mielettömän hyvä, hotkaisin sen hetkessä, kun vihdoinkin sain käsiini.
    En oikein päässyt selvyyteen tuosta "Matkalaukusta", että onko jo ilmestynyt vai ei. Jos ei, niin odotellaan, haluan ehdottomasti lukea sen.

    VastaaPoista
  3. Laitan nimen taas muistiin, vaikuttaa kiinnostavalta!

    VastaaPoista
  4. Ajattelin ensin tuosta uusimmasta postauksesta että lukisin Matkalaukun, mutta mielummin ehkä kokeilen tätä ensimmäisenä. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Krista, kirjat ovat melko samantyyppisiä rakenteeltaan, tarinat vain vaihtuvat. Molemmat ovat yhtä hyviä, en osaa laittaa niitä paremmuusjärjestykseen, joten kumpi tahansa käy aloituskirjaksi :)

      Poista
  5. Kuulostaa todella hyvältä tämä kirja! Lähtee lukulistalle mitä pikimmiten. :)

    VastaaPoista