keskiviikko 31. lokakuuta 2012

Anna Ahmatova Fontankan talossa


Pirjo Aaltonen, Anne Hämäläinen, Sanni Seppo: Anna Ahmatova Fontankan talossa. Into 2012, 77 sivua.


Fontankan talon kattojen alla
missä illan raukeus vaeltaa
avainnippu ja lyhty kädessään,
jostain etäältä ääneni huhuili,
sopimaton nauruni häiritsi
esineiden sikeää unta; [...]

(Suomentanut Marja-Leena Mikkola)

Ylläoleva runo on ote Anna Ahmatovan runosta, jonka on suomentanut Marja-Leena Mikkola. Runon Fontankan talo, johon myös koko kirjan nimi viittaa sijaitsee Pietarissa osoitteessa Liteinyi 53. Fontankan talo oli osa Šeremetevin palatsia ja se oli 1900-luvun alussa kunnostettu kreivi  Šeremetevin tyttärelle. Vallankumouksen jälkeen palatsista tuli neuvostomallinen kommunalka, jonka huoneita jakoivat useat ihmiset perheineen. Tässä talossa asui myös runoilija Anna Ahmatova. Ensin rakastettunsa taidehistorioitsija Nikolai Puninin ja tämän perheen kanssa ja myöhemmin yksin. Nykyään talossa toimii museo, joka on omistettu Anna Ahmatovalle ja Nikolai Puninille.



Anna Ahmatova Fontankan talossa on ennenkaikkea taidekirja, joka sisältää valokuvataitelija Anne Hämäläisen kuvia Anna Ahmatova-museosta ja valokuvataiteilijagraafikko Sanni Sepon Hämäläisen kuvista tekemiä kollaaseja. Kuvat ja kollaasit kertovat Anna Ahmatovan elämästä ja hänelle tärkeistä ihmisistä. Ne vuorottelevat kirjan sivuilla suomentaja Pirjo Aaltosen tekstiosuuden ja Ahmatovan runojen kanssa muodostaen kauniin ja herkän kokonaisuuden. Itse luin kirjan yhdeltä istumalta, mutta tulen varmasti palaamaan kirjaan monesti. Ajattelen sitä eräänlaisena "sohvapöytäkirjana", jota voi selailla, lukien pätkän sieltä ja runon täältä ja tämä kirja jos mikä on kaunis myös esineenä.

Pirjo Aaltosen kirjoittamassa tekstiosuudessa tuodaan lyhyesti esiin Anna Ahmatovan värikkään ja traagisenkin elämän vaiheita. Kun jonkun ihmisen elämä supistetaan lyhyeen muottiin, siitä tulee väkisinkin yleistävää ja fragmentaarista. Niiden, jotka haluavat  saada kokonaisemman kuvan Anna Ahmatovasta kannattaa lukea Jelena Kuzminan teos Anna Ahmatova koditon (suomennos Eila Salminen, Otava 1992). Kannattaa myös piipahtaa Anna Ahmatova tutkija Anneli Heliön sivuilla täällä. Heliö myös ylläpitää facebook sivua Anna Ahmatovan aika ja runous, jossa hän kommentoi muun muassa tätä kirjaa. Itse näen tämän kirjan tärkeänä siksi, että ne, jotka eivät Ahmatovasta vielä paljon tiedä, saavat tämä kautta ensi kosketuksen ja kenties kiinnostuvat tutustumaan laajeminkin hänen elämäänsä ja ennen kaikkea tuotantoonsa.



Itselleni Ahmatova on ollut tärkeä runoilija jo kauan. Pidän hänen lyriikassaan juuri siitä, mikä runoilijaryhmä akmeisteille, joiden johtohahmoihin Ahmatova kuului, oli tärkeää: yksinkertaisuus ja konkreettisuus. Aaltonen lainaa kirjassaan Marja-Leena Mikkolan näkemystä Ahmatovan runoudesta:

Ahmatova pyrkii välittämään psykologiset tilat epäsuorasti, kiinnittämällä huomion ihmisen käyttäytymisen ulkoisiin ilmiöihin ja kuvaamalla tapahtumatilanteita ja ympärillä olevia esineitä. Ulkoisesta tulee sisäisen ilmaisukenttä. (AAFT, s. 15)

Suojaton sydän kylmeni,
mutta kevein askelin lähdin.
Vasemman käden hansikkaan
vedin oikeaan käteen.

(Suomentanut Marja-Leena Mikkola)

Kirjan lopussa on kirjallisuusluettelo, josta kannattaa poimia ainakin Marja-Leena Mikkolan suomennoskokoelma Valitut runot (Tammi 2008). Siihen kannattaa tarttua, jos haluaa tutustua laajemmin Ahmatovan runouteen. Minua jäi kiinnostamaan myös Ahmatovan aikalaisrunoilijan Nina Berberovan omaelämäkerta Kursivointi minun (WSOY 1990).

Kirjasta on kirjoittanut lumoutunut Leena Lumi sekä Kirjavan kukon Velma, joka olisi kaivannut kirjaan enmmän runoja. Helsingin Sanomien mukaan Anna Ahmatova sai kauniin kirjan.

maanantai 29. lokakuuta 2012

Pietari


Vietin viikonlopun Pietarissa kolmen ystävättäreni kanssa. Lähdimme Moskovasta perjantaina iltapäivällä junalla ja lähtö takaisin Moskovaan oli sunnuntaina iltapäivällä. Lauantaina meitä helli mitä kaunein auringonpaiste. Koko päivää emme siitä päässet ulkoilmassa nauttimaan, vaan olimme Mariinski-teatterin päivänäytöksessä katsomassa balettia Kesäyön unelma, johon musiikin on säveltänyt Felix Mendelssohn. Nyt tiedän senkin, että Mendelssohnin häämarssi on tästä baletista.  Itse teatterirakennus oli upea, ikävä kyllä unohdin ottaa kameran mukaan (en yleensä ole meidän perheen kameravastaava), joten ette pääse nauttimaan atmosfääristä edes kuvien välityksellä. Pidin myös itse esityksestä, se oli tarpeeksi kepeä ja keveä, sisältäen myös huumoria, joten se sopi erinomaisesti aurinkoisen syyspäivän tunnelmaan.

Muuten lyhyeen kaupunkilomaan kuului kaupunkikävelyä ja bongattiin monet tärkeät Pietarin maamerkit kuten Kirkko veren päällä, Kazanin katedraali, Iisakin kirkko, Gostiny Dvor tavaratalo  ja Talvipalatsi.




Kävelyä rytmitettiin tietysti sopivilla tauoilla, joihin Pietarin lukemattomat mielenkiintoiset ravintolat ja kahvilat antavat hyvän mahdollisuuden.



Anna Ahmatovan kotimuseossa en ikävä kyllä päässyt käymään. Puolessatoista päivässä ei vain ehdi kaikkea mitä haluaisi, varsinkin jos nauttii kiirettömästä oleskelusta niin kuin minä. Ainoa mahdollisuus museokäyntiin olisi ollut sunnuntaina aamupäivällä, mutta tällä kertaa asetin ruumiin nautinnot henkisten edelle ja päätin nauttia täysin siemauksin upean hotellimme, Grand Hotel Europen mahtavasta aamiaistarjonnasta.




Pietari on hieno kaupunki, sillä se tarjoaa nautintoja kaikille aisteille. Meillä on jo seuraava matka suunnitteilla.

perjantai 26. lokakuuta 2012

Perjantainen pähkinä, 30 viikkoa kirjoja, osa 6 sekä Pietari Anna Ahmatovan silmin.


Perjantaista pähkinää pukkaa taas, mutta ennen tämän viikkoista mennään viime viikkoiseen tekstiin, joka oli Kjell Westön hienosta romaanista Leijat Helsingin yllä. Katkelmassa esiintynyt nimi Raj johdatti monen mietteet intialaiseen kirjallisuuteen, mutta Elina Keränen ja Liisa tiesivät oikean vastauksen. Hienoa!

Ja mihin vie mietteet tämän viikon pähkinä. Idean ja ohjeet voit käydä katsastamassa täältä.

PÄHKINÄ NUMERO 6

"Beth? Mikä sinulle tuli?"
Aviomies koskettaa käsivarttasi. Toisinaan se miten sinä joskus äkkiä unohdut keskelle katua ärsyttää häntä, toisinaan huolestuttaa. Hän ei koskaan tunnu näkevän kuka tai mikä vangitsee sinun huomiosi niin että seisahdut tuijottamaan paikoillesi jähmettyneenä. Ja sitten havahdut transsistasi, tunnet miten veri tulvahtaa kuumana poskillesi, niin kuin sinua olisi läimäytetty. Änkytät: "M-Miten niin?"
"Näytit yhtäkkiä niin yksinäiseltä. Ihan niin kuin olisit unohtanut että minä olen tässä."

30 viikkoa kirjoja

6. Kirja, joka tekee minut surulliseksi

On monta kirjaa, jossa tarina on surullinen, mutta silti mieleeni nousi heti yksi kirja ylitse muiden, sillä mikään toinen ei ole tullut henkilökohtaisesti niin lähelle kuin Reko ja Tina Lundanin Viikkoja, kuukausia. Kirja on surullinen aiheensa puolesta, mutta myös siksi, että se oli Reko ja Tina Lundanin omakohtainen murhenäytelmä, joka johti Rekon kuolemaan. Luin kirjan heti sen ilmestyttyä. Olin sitä ennen lukenut Reko Lundanin muut teokset ja ennen kaikkea nähnyt hänen loistavia näytelmiään KOM-teatterissa ja oli niin surullista, että nuori mies joutui lähtemään kesken kaiken. Tällä viikolla tulee itse asiassa kuluneeksi kuusi vuotta Rekon kuolemasta ja Hesarin nettisivut  on nostanut muistokirjoituksen etusivulleen. Luin kirjan vielä toiseen kertaan ja tällöin se sai toimia jonkinlaisena terapiana, kun oma mieheni sairastui syöpään. Meille kävi kuitenkin paremmin kuin Lundaneille, mieheni parantui.

ANNA AHMATOVAN PIETARIIN

Olen tänään lähdössä A-luokan viikonloppumatkalle Pietariin. Ohjelmassa on ainakin balettia ("Kesäyön unelma") legendaarisessa Mariinski-teatterissa, hyvää seuraa ja hyvää ruokaa. Pienenä salaisena haaveena olisi päästä käymään Anna Ahmatova-museossa, mutta epäilen etteivät muut seurueeni jäsenet lämpene ajatukselle. Jos kuitenkin päätän käydä museossa ihan itsekseni, raportoin siitä teille ensi viikolla.

Nyt oikein hyvää viikonloppua kaikille, kirjamessuilkaa oikein olan takaa. Pietariin pääsette Anna Ahmatovan runon välityksellä:

Viimeisen kerran kohtasimme silloin
rantakadulla, niin kuin ennenkin.
Nevassa vesi oli korkealla
tulvaa pelkäsi koko kaupunki

Hän puhui kesästä ja siitä, että naisen
on järjetöntä olla runoilija
Pietarin-Paavalin linnoituksen muistan
ja tsaarin Palatsin Nevan rannalla! - 

koska ilma ei ollut lainkaan meidän
vaan Luojan lahja, täynnä ihmeitä.
Viimeisin mielettömistä lauluistani
annettiin haltuuni sillä hetkellä. 

Anna Ahmatova: Valitut runot. Toimittanut ja suomentanut Marja-Leena Mikkola

P.S. Sain mieheltäni eilen illalla tuliaiseksi iki ihanan piene kirjan Anna Ahmatova Fontankan talossa. Siitäkin enemmän ensi viikolla.

keskiviikko 24. lokakuuta 2012

Carol Shields - Kaiken keskellä Mary Swann

Carol Shields: Kaiken keskellä Mary Swann ( Swann, suom. Hanna Tarkka) Otava, Seven, 2011. 475 s.

Kaiken keskellä Mary Swann on kanadalaisen kirjailijan Carol Shieldsin (1935-2003) varhaistuotantoa 1980-luvun lopulta, mutta se on suomennettu vasta 2010. Kirja on episodimainen romaani, jossa tarkastellaan runoilija Mary Swannia neljän eri henkilön näkökulman kautta. Katseensa tähän vähän tunnettuun runoilijaan luovat feministinen kirjallisuudentutkija Sarah Maloney, joka pitää itseään Swannin löytäjänä, runoilijoiden elämäkerturi Morton Jimroy, joka suurten miesten jälkeen valitsee kohteekseen Mary Swannin elämän, Rose Hindmarch Nadeaun kirjastonhoitaja, joka on joukon ainoa, joka on henkilökohtaisesti tuntenut Mary Swannin sekä Frederic Cruzzi, Mary Swannin ainokaisen runokokoelman Joutsenlaulun kustantaja. He kaikki valmistautuvat tahoillaan suureen Swann-symposiumiin, mutta ovat yhteydessä toisiinsa kirjeitse.

Kun luin Mary Swannin runoja ensimmäisen kerran (Wisconsinissa, sillä hyttysverkolla suojatulla kuistilla, kärpästen suristessa) tajusin, yhtäkkiä joutuneeni mitä järisyttävimmän luonnonvoiman valtaan. Valpastuin heti, valhdin voimattomaksi, juoksutin sormia sanojen alla ja kirjoitin kuumeisesti kommentteja marginaaliin (ja tajusin sillä samalla hetkellä sen puolimurheellisen tosiasian, että sitä minä tulisin aina tekemään, missä olisinkin). Luin Joutsenlaulun yhdellä istumalla. Istuin sen jälkeen hievahtamatta muutaman minuutin ja luin sen uudelleen. Kirjan takakannessa kerrottiin, että Mary Swann, 1915-1965, oli asunut Nadeaussa Ontariossa, ei muuta. (KKMS, s. 61)

Mary Swann ei ole tavanomainen runoilija, vaan hän on syrjäisen maatilan emäntä, kouluttamaton ja syrjässä kaikenlaisesta kulttuuri- ja sosiaalisesta elämästä. Hänellä on kuitenkin runoilemisen lahja  ja hän kirjoittelee runojaan sekalaisille lapuille, jotka hän luovuttaa Cruzzille arvioitaviksi. Cruzzi huomaa runojen potentiaalin ja haluaa kustantaa ne marginaalirunoutta julkaisevassa pienkustantamossaan. Mary Swann ei kuitenkaan pääse nauttimaan runojensa näkemisestä painettuna, sillä hän saa surmansa aviomiehensä julman pahoinpitelyn seurauksena. Swannin ensimmäisestä kokoelmasta tulee siis myös hänen joutsenlaulunsa.

Shields kuvaa herkullisesti sitä, miten Swann alkaa pikkuhiljaa muotoutua joksikin aivan toiseksi, mitä hän kenties alunperin on ollut. Kukin neljästä päähenkilöstä haluaa muokata tästä kulttimaineeseen nousseesta runoilijasta oman tulkintansa. Kun lukija seuraa näitä erilaisia näkökulmia, kirjallisuudentutkijan, elämäkerturin, ystävän ja kustantajan, hän tajuaa miten kellään heistä ei ole puhtaita jauhoja pussissaan ja siksi kuva "oikeasta" Mary Swannista sumenee kaiken aikaa. Jokainen heistä tuo kuvaan jotain, joka sekoittaa sitä ja lopulta herää epäilys siitäkin olivatko edes runot oikeita.

Jos Shieldsin näkemykset elämäkerran muotoutumisesta ovatkin herkullista ja nautittavaa luettavaa, niin hänen romaaninsa rakenne on tarpeettoman moninainen. Hän käyttää monia erilaisia kerronta- ja tyylikeinoja perinteisestä kertojavetoisesta kerronnasta kirjemuotoon.Romaanin viimeinen osa, joka tuo kaikki kertojat yhteen symposiumin muodossa on kirjoitettu ikään kuin elokuvan käsikirjoitukseksi, joka huipentuu koko romaanin ajan vilahdelleen mysteerin ratkaisuun. Tämä "käsikirjoitusmaisuus" on saanut monilta kirjan lukeneilta kritiikkiä, mutta itseäni se ei juurikaan häirinnyt. Se oli nopea- ja helppolukuinen osuus kirjasta ja sinällään hauska kokeilu. Kaiken kaikkiaan kirja jätti kuitenkin sellaisen olon, että se on on ollut Shieldsille jonkinlainen kirjallisten muotojen testauslaboratorio. Vaikka idea on hyvä, niin kokonaisuus on vähän sekava ja liian moniin suuntiin kurottava. Parhaiten Shileds mielestäni onnistuu naisten kuvailussa, sekä Sarah Maloneysta että Rose Hindmarchista muodostuu uskottavat ja kiinnostavat naiskuvat.

Luin aiemmin tänä vuonna Shieldsin esikoisteoksen Pikkuseikkoja, joka sai minut lähes hurmioon. Tähän ei Kaiken keskellä Mary Swann pystynyt, vaikka sisälsikin paljon kiinnostavia näkökulmia ja havaintoja.

Kirjasta ovat kirjoittaneet myös Anna-Elina ja Erja. Hesarin arvostelukin kannattaa kurkata.

maanantai 22. lokakuuta 2012

Katarina Eskola - Tyttö Pitkänsillan molemmin puolin. Elsa Eklundin tytönpäiväkirjat 1913-1920




Katarina Eskola: Tyttö Pitkänsillan molemmin puolin. Elsa Eklundin tytönpäiväkirjat 1913-1920. WSOY, 2012. 347 s.

Professori Katarina Eskola (s. 1940) on perehtynyt omaan ja perheensä historiaan monilla aikaisemmilla teoksillaan. Yhdessä lapsuuden ystävänsä Satu Koskimiehen kanssa Eskola toimitti ja julkaisi molempien nuoruuden päiväkirjat 50-luvun tytöt (1992) ja 50-luvun teinit (1994) sekä koulutovereiden kirjeistä kootun 50-luvun tyttöjen ystävät (1998). Päiväkirjat ja kirjeet tarjosivat näkymän 1950-luvun nuoren tytön maailmaan. Tämän jälkeen Eskola siirtyi vanhempiensa Elsa Enäjärvi-Haavion ja Martti Haavion omaelämäkerrallisen ja myös julkaistun materiaalin kautta heidän elämänsä esiintuomiseen. Tämän aineiston perusteella syntyi viisiosainen Valistuksen sukutarina (1999–2003). Uusimmassa kirjassaan Tyttö Pitkänsillan molemmin puolin Eskola siirtyy edelleen ajassa taaksepäin ja nostaa tarkastelun keskiöön äitinsä Elsa Eklundin (myöhemmin Enäjärvi ja Enäjärvi-Haavio) lapsuuden ja nuoruuden päiväkirjat. Tämän taustan kautta päästään kurkistamaan siihen maailmaan, joka teki kalliolaisesta maitokauppiaan tyttärestä julkisuudessa vaikuttavan akateemisen intellektuellinaisen.

Eskolan teos jakaantuu kahteen osaan. Ensimmäinen osa käsittää Elsa Eklundin päiväkirjat lisälehtineen muokkaamattomina. Toisessa osassa Eskola tuo esiin oman lukukokemuksensa sekä Elsa Eklundin tyttärenä että itse omat päiväkirjansa julkaisseena 1950-luvun tyttönä. Hän löytää paljon yhtäläisyyksiä omista ja äitinsä päiväkirjoista, sillä molemmista löytyvät samat tunnekuohut suhteessa ystävyyteen, ihastumisiin, rakastumisiin ja uskon asioihin. Molemmista on myös löydettävissä koulumaailman tärkeys ja ympäröivän yhteiskunnan tarkkailua. Eskola avaa äitinsä tyttöaikaista maailmaa erilaisten yksityiskohtien kautta. Hän taustoittaa sitä elämänpiiriä ihmisineen, paikkoineen ja tapahtumineen jossa Elsa Eklund vaikutti ja luo katseensa myös ympäröivään yhteiskunnalliseen rakenteeseen ja tilanteeseen. Päiväkirjoista nousee esiin yhden tytön elämänkaari lapsuudesta aikuisuuden alkumetreille. Niissä on paljon aukkoja, mutta myös paljon avaimia, jotka auttavat niiden nykylukijaa sukeltamaan 1910-luvun tytön maailmaan ja sielunelämään ja tässä Eskolan tutkimus- ja taustoitustyö auttaa lukijaa paljon. 

Elsa Eklund syntyi vihtiläiseen talonpoikaisperheeseen vuonna 1901. Elsan ollessa 6-vuotias perhe muutti Helsinkiin kun hänen isästään tuli maitokauppias pääkaupungin työläiskaupunginosaan Kallioon. Eskola arvelee, että ammatin vaihtamisen lisäksi yksi syy perheen muuttoon Helsinkiin oli halu kouluttaa lapset. Elsa aloitti koulutaipaleensa Alli Nissisen johtamassa Valmistavassa koulussa Kruunuhaassa, josta hän 1911 siirtyi vieressä sijaitsevaan Lucina Hagmanin johtamaan Helsingin Uuteen Yhteiskouluun, josta hän kirjoitti ylioppilaaksi 1919. Kotiympäristön, perheen ja sukulaisten lisäksi koulusta ja sen ihmisistä, opettajista ja oppilaista, tuli tärkeitä ihmisiä nuoren Elsan elämässä ja tämä näkyy myös päiväkirjan sivuilla. Asuinympäristössään Kalliossa Elsa oli oppikoulua käyvänä, keskiluokkaisen, hyvin toimeentulevan perheen jäsenenä vähemmistönä alueen asujaimistossa, joka pääosin koostui työväenluokkaan kuuluvista. Elsalle itselleen tämä asia ei kuitenkaan päiväkirjojen valossa näyttäytynyt millään tavalla ongelmallisena, vaikka koulu ja suurin osa luokkatovereista olivat Pitkänsillan toisella puolella.

Elsa aloitti päiväkirjansa kirjoittamisen Suomen suuriruhtinaskunnassa ja lopetti sen itsenäisessä Suomessa. 1900-luvun alun suuret mullistukset, ensimmäisen maailmansodan alkaminen, Venäjän vallankumousten vaikutukset Suomessa, itsenäistyminen ja vuoden 1918 tapahtumat näkyvät monella tapaa Elsan päiväkirjassa. Elsan päiväkirjamerkinnät kertovat siitä, millaista oli arki punaisten hallitsemassa Helsingissä. Koulut olivat kiinni ja tiedon saanti sotatapahtumista perustui paljolti huhupuheisiin ja Työmies-lehteen. Kun sodan taistelut huhtikuussa 1918 levisivät myös Helsinkiin, istui Elsa kotinsa ikkunalaudalla ja kirjoitti silminnäkijäraporttia kadulla käydyistä taisteluista. Päiväkirjat kertovat kiinnostavalla tavalla siitä, miten Elsan näkemys sodan tapahtumista muuttui tiedon lisääntyessä. Ollessaan pelkästään Työmiehen varassa Elsa tunsi myötätuntoa punaisia kohtaan ja jollain tasolla ymmärsi heidän kapinaansa, vaikka perhe- ja sukulaisverkosto kuului kokonaisuudessaan valkoisten kannattajiin. Myöhemmin samana vuonna Elsa häpesi näitä ”vaaleanpunaisia” näkemyksiään. 12.8.1918 hän kirjoitti:

Luin noita vanhoja kirjoituksiani kapinan ajoista, ja - häveten... Muuten on anteeksiantamatonta, etten enempää kuvannut noita historiallisia päiviä ja viikkoja. Ja kuinka ”vaaleanpunaisesti” kirjoitinkaan! Mutta eihän meillä ollut täällä Helsingissä ”valkoisen Suomen” mieltä ja innostusta. (EE TPK:t s. 107)

Elsan kunniaksi on sanottava, että hän ei kuitenkaan sensuroinut aikaisempia näkemyksiään. Päiväkirjat ovat säilyneet sellaisinaan, niistä ei ole revitty sivuja eikä niitä ole jälkikäteen editoitu. Tässä yhteydessä haluan nostaa esiin myös toisen nuoren tytön julkaistun päiväkirjan samalta ajalta ja samoilta asuinsijoilta. Kyseessä on SDP:n ja myöhemmin SKDL:n kansanedustajan Sylvi-Kyllikki Kilven (os. Sinervo, s.1899) julkaistut nuoruuden päiväkirjat. Kilven päiväkirjat tosin kävivät läpi melkoisen muokkauksen toimitusvaiheessa 1960-luvulta, mutta niistä on kuitenkin löydettävissä kokemus, joka valottaa Elsan sukupolveen kuuluvan, oppikoulua käyvän työläistytön näkemystä samoista tapahtumista ja aikakaudesta, josta Eklundin päiväkirjat kertovat. 

Kertoessaan sisällissodan tapahtumista Eskola nostaa Elsan rinnalle sodan tarkkailijoiksi kirjailija Juhani Ahon sekä seurapiirirouva Gurli Sevon-Rosenbröijerin, joiden sodanaikaiset merkinnät ovat myös julkaistu. Hän vertailee näiden kolmen eri-ikäisen ja -taustaisen ihmisen näkemyksiä ja huomioita sodasta ja sen kulusta. He kaikki olivat kuitenkin lähtökohdiltaan valkoiseen Suomeen kuuluvia. Käyttämällä Kilven julkaistuja päiväkirjoja Eskola olisi saanut mukaan myös näkökulman punaiseen Helsinkiin, niihin ihmisiin jotka olivat mukana sodassa punaisten puolella.


Eskolan tapa kuvittaa historiaa oman sukunsa ihmisten kautta on elävää ja sitä on kiinnostavaa lukea. Hän tuo selkeästi esiin oman asemansa perheen jäsenenä eikä peittele sen mahdollista vaikutusta omiin tulkintoihinsa. Reflektoimalla koko ajan omaa kokemustaan suhteessa äitiinsä, tai aiemmissa teoksissaan vanhempiinsa, hän tekee omat päätelmänsä näkyviksi ja lukijalle näin avoimimmiksi. Kuva nuoresta Elsa Eklundista ja myöhemmin Elsa Enäjärvi-Haaviosta ja Martti Haaviosta olisi varmasti toisenlainen ulkopuolisen tutkijan käsittelyssä, mutta se ei missään määrin laske Eskolan näkemyksen arvoa.

Kirjasta on kirjoittanut myös Maria

Olen aiemmin kirjoittanut Katarina Eskolan Valistuksen sukutarinaan kuuluvasta Yhdessä-teoksesta täällä.

Tämä arvio julkaistaan myöhemmin myös Agricola Suomen historiaverkossa, jonka kautta kirja on saatu arvostelukappaleena.

perjantai 19. lokakuuta 2012

Perjantainen pähkinä, 30 viikkoa kirjoja osa 5, Satupäivä


Perjantaisen pähkinän aika. Viime viikon pähkinään ei oikeaa vastausta löytynyt. Aleksis Kiven Seitsemän veljestä sai kannatusta, eivätkä sitä ehdottaneet olleet kovin kaukana oikeasta vastauksesta. Kyseesssä oli Hannu Mäkelän romaani Kivi, jossa Mäkelä sukeltaa Aleksis Kiven pään sisään ja kertoo tämän tarinan Kiven omalla kielellä. Mäkelän kirja löytyy hyllystämme, mutta en ole sitä vieläkään saanut luettua loppuun ja voi olla, että keskeneräiseksi se jääkin. Ihailen Mäkelän taitavuutta Kiven kielen ja muodon esiintuojana, mutta minusta kirja on aivan liian pitkä, en jaksanut keskittyä kielelliseen vyörytykseen ja niin kirja jäi kesken.

Toivottavasti tämän viikon pähkinään löytyy oikea vastaus. Pähkinän idean ja osallistumisohjeet voi tuttuun tapaan käydä tarkistamassa täältä.

PÄHKINÄ NUMERO 5

Tunnen että Rajlla on vielä siunaus suojanaan, että kaikkien lasten pitäisi saada elää siunattua elämää, että meitä muitakin saattelee siunaus, mutta se joutuu niin usein väistymään syrjään, antamaan tilaa kirouksille jotka olemme itse aiheuttaneet itsellemme.

En rupea miettimään mitä ne kiroukset ovat, en jaksa, en tätä yönä: Minun täytyy saada levätä.

Nousen Rajn vuoteen laidalta, näpsäytän sormillani punakeltavihreää perhosta niin että se alkaa keinahdella kankaisen narunsa päässä korkealla hänen päänsä päällä ja lähden huoneesta.

30 VIIKKOA KIRJOJA

5. Kirja joka tekee minut iloiseksi

Monet lasten kirjat ovat sellaisia, että niitä lukiessa ei voi muuta kuin tulla iloiseksi. Muistan monet iltasadut lukeneeni välillä nauruun purskahtaen. Yksi suurimpia suosikkejani on Eduard Uspenskin Fedja-setä-sarja. Fedja-setä eläin- ja ihmisystävineen on tuonut monta ilonhetkeä sekä minulle että lapsilleni ja lasten kasvaessa kirjat on laitettu visusti talteen odottamaan mahdollisia seuraavia sukupolvia.

SATUPÄIVÄ

Fedja-setä sopii myös mainiosti eilisen Satupäivän teemoihin. Jatkan aiheesta vielä listaamalla viisi omaa lapsuuden satusuosikkiani:

Sakari Topelius: Adalminan helmi
4-osainen Lapsuuden kultainen kirjasto
Elsa Beskow: Täti Vihreä, täti Ruskea ja täti Sinipunainen
Aapeli: Vinski ja Vinsentti
Astrid Lindgren: Peppi Pitkätossu


tiistai 16. lokakuuta 2012

Katri Vala - Eikä minussa ollut pelkoa

Katri Vala: Eikä minussa ollut pelkkoa. Runoilijan omakuva kirjeiden, päiväkirjojen ja kirjoitusten valossa. (Toim. Kerttu Saarenheimo). WSOY 1991. 218 s.

Kerttu Saarenheimon toimittama Katri Valan erilaisten tekstien kokoelma valottaa runoilija Katri Valan (1901-1944) elämää ja ajatuksia eri näkökulmista. Mukaan on otettu päiväkirja- ja lehtitekstejä, kirjeitä ja runoja. Nämä erilaiset tekstit on sijoitettu 12 erilaisen teeman alle, joissa Katri Vala näyttäytyy paitsi runoilijana niin myös yhteiskunnallisena kriitikkona, pasifistina ja utospistina. Hänet tuodaan esiin myös kiihkeänä lasten ja rakkauden puolestapuhujana. Kirjan aloittaa  Saarenheimon, joka aiemmin on kirjoittanut Valasta elämäkerran Katri Vala. Aikansa kapinallinen, lyhyt johdatus runoilijan elämään.

Runoilijana Vala on tullut tunnetuksi vapaarytmisen runouden puolestapuhujana, tulenkantajiin kuuluvana esteetikkona ja myöhemmin myös kantaaottavana yhteiskunnallisena runoilijana. Koska runoilu ei 1920-1940-luvun Suomessa lyönyt leiville oli kirjailijoiden henkensä pitimiksi tehtävä myös muita töitä. Katri Vala hankki itselleen opettajan pätevyyden ja toimi useaan otteessen opettajana eri puolilla Suomea. Sen lisäksi hän elätti itseään kirjoittamalla lehtiin. Tässä hän aktivoitui erityisesti 1930-luvulla kirjoittaen vasemmistolaisiin lehtiin kuten veljensä Erkki Valan päätoimittamaan Tulenkantajiin ja SDP:n päääänenkannattajaan Suomen Sosialidemokraattiin. Lehtiin hän kirjoitti muun muassa kirja-arvosteluja sekä varsin kärkkäitä ja kantaa ottavia pakinoita. Hän pysyi kuitenkin poliittisesti sitoutumattomana eikä halunnut, että hänen nimeään ja arvovaltaansa käytetään poliittisiin tarkoitusperiin. Hän sanoutuu tästä irti myös runossaan Pajupilli, joka on kokoelmasta Paluu:

En ole lipunkantaja
en kotkansydäminen tiennäyttäjä
matkallanne aamun maahan.
Olen virran partaalla paju,
jonka lävitse tuulet puhaltavat,
josta maailman kapinallinen henki
taittaa yksinkertaisen pillin
soittaaksensa sävelmän,
jossa on myrskyä, tuskaa, rakkautta
ja hiukan aamunsarastusta.

Valalta ilmestyi kaikkiaan viisi runokokoelmaa, joista kaksi ensimmäistä Kaukainen puutarha ja Sininen ovi heijastelevat selkeimmin tulenkantajaeksotiikkaa. Kolmas kokoelma Maan laiturilla sijoittuu eräänlaiseen välitilaan tulenkantajakauden ja yhteiskunnallisesti kantaaottavan runouden välillä. Kahdessa viimeisessä kokoelmassa Paluu ja Pesäpuu palaa on jo useita yhteiskunnallisesti kantaaottavia runoja. Erityisen lähellä Valan sydäntä olivat pasifismi ja lasten hyvinvointiin liittyvät asiat.

Vaikka Vala ei ollut poliittisesti sitoutunut niin oikeiston taholta hänet nähtiin vaarallisen punaisena. Enkä tätä ihmettele, sillä hyvin pisteliäitä ja kärjekkäitä ovat monet hänen kannanottonsa 1930-luvun porvarillisen Suomen ideologisista lähtökohdista katsottuna. Otan tähän esimerkiksi osan hänen kannanotostaan sukupuolineuvonta-aseman perustamisen puolesta. Aloite tällaisesta asemasta aiheutti vastustusta etenkin oikeiston taholta ja Valan kirjoitus on vastine Helsingin Sanomissa julkaistuun kirjoitukseen.

Sukupuolineuvonta-aseman perustaminen Helsinkiin ansaitsee kaikkea kannatusta, se on askel parempaan, ulos selvyyteen seksuaalikaaoksesta. ---- Vaatimus seksuaaliasiain pitämisestä jatkuvasti takapiha-asioina, jotka vain laillinen avioliitto (porvarillinen edellytys, kunnolliset tulot, makuuhuonen ja ruokasali) ihmeellisesti pyhittää, on vastuutonta, suorastaan rikollista, kun ajattelee, miten paljon ruumiillisia ja sielullisia kärsimyksiä, tauteja, myrkytettyä elämää, onnettomia lapsia, sen seurauksena on ollut. (KV s. 155-156)

Saarenheimon teos on periaatteessa ihan mielenkiintoinen ja sen kautta on mahdollista luoda jonkinlaista kuvaa Katri Valasta paitsi runoilijana, niin myös yhteiskunnallisesti aktiivisena kansalaisena ja yksityishenkilönä. Itse kuitenkin näen ongelmana sen, että kuvasta tulee melko fragmentaarinen ja se myös jättää paljon kysymyksiä ilmaan. Olisin kaivannut teoksen toimittajalta laajempaa selitysosastoa (teoksen lopussa oleva on melko suppea) , jossa Katri Vala olisi selkeämmin kontekstoitu aikaan ja erilaisiin sosiaalisiin verkostoihin. Nyt Valan mielipiteet jäävät useassa kohdin ilmaan ja irrallisiksi heitoiksi. Tämä on ongelma erityisesti niille, jotka eivät ajanjakson historiaa juurikaan tunne.

Katri Vala sairastui jo 1920-luvun lopulla keuhkotautiin, joka sitten vuonna 1944 koitui hänen kohtalokseen. Hänen runonsa ovat kuitenkin jääneet elämään ja minusta huomion ansaitsevat myös hänen yhteiskunnalliset kirjoituksensa. Hänen mielipiteensä huokuvat humanismia ja modernia, suvaitsevaista ajattelua.

perjantai 12. lokakuuta 2012

Perjantainen pähkinä, 30-viikkoa kirjoja, osa 4 sekä syysloma


Se olisi nyt jo neljäs perjantainen pähkinä. Nykyään tuntuu, että on jatkuvasti perjantai, viikot menevät huimaa vauhtia, paljon nopeammin kuin aiemmin.

Viime viikkoiseenkin pähkinään saatiin oikea vastaus. Salla tiesi, että kyseessä on Pentti Saarikosken Eino Leinosta kirjoittaman elämäkerran viimeinen runo. Itse asiassa Sallan blogiinsa kirjoittamasta arviosta kirjan aikanaan bongasin lukulistalleni.

Perjantaisen pähkinän ylävälilehdestä voi taas tarkistaa jutun idean ja osallistumisohjeet ja sitten kohti tämän viikon pähkinää.

PÄHKINÄ NUMERO 4

Mitäs, Killikö vain? Onko veljensä Kiiski jäänyt vielä mettään samoomaan? - No, kyllä yksikin ystävä riittää. Ei ole monella sitäkään. Hetken siinä vieressä olentonsa vielä kääntyilee, kuhkii ja puhkii myös; etsii kiinteämpää tahi parempaa asentoa itselleen. Vaan asettuu hän lopulta siihen aivan kylkeen makaamaan. Ja sitten ruumiinsa raukeaa ja rauhallisen hengityksensä korvissain kuulen, mutta ajatus koirallakin kulkee vielä, koska sydämensä tiheästi läpättää ja kiihtyy ja kiihtyy - kuin oma sydämeni olisi.

30 VIIKKOA KIRJOJA

4. Suosikkikirjasarjani  paras kirja

Tämä on vaikea, sillä Sirpa Kähkösen Kuopio-sarjassa ei mielestäni ole yhtään heikkoa lenkkiä. Kaikki ovat huolella tehtyjä, täynnä kaunista kieltä ja uskottavia ja koskettavia ihmiskohtaloita. Eron tekeminen näillä perustein on siis mahdotonta, joten ainoaksi perusteeksi luokitella kirjoja jää lukukokemus, sen nostattamat tunteet ja ajatukset. Tämänkin perusteella saan ehdokkaiksi kaksi tasvertaista ehdokasta: Mustat morsiamet ja Hietakehto, sarjan ensimmäinen ja tällä hetkellä viimeinen teos. Muistan, kun aloitin lukemaan Mustia morsiamia en malttanut laskea kirjaa kädestäni, sillä sukelsin heti niin syvälle Kähkösen luomaan maailmaan ja olin onnellinen, että samaan sarjaan kuuluvia kirjoja on vielä useita jäljellä, hotkaisin siis kirjan lähes yhdellä suupalalla. Sen jälkeen on tullut vähän malttia ja myös tieto siitä, että kannattaa lukea vähän hitaammin, nautiskella koko rahan edestä Kähkösen taitavuudesta ja kirjojen hienoudesta ja siinä mielessä Hietakehto nousee sarjan parhaaksi. Sitä lukiessa nautin joka hetkestä ja kirjan loppuminen aiheutti eroahdistuksen, olisin halunnut vielä viettää ainakin muutaman hetken Selma Kelon kesähuvilalla kaikkien tutuksi tulleiden ihmisten kanssa. Onneksi sarjalle on jatkoa tulossa.

SYYSLOMA

Tänään on aika sanoa hyvästit Moskovan valoille hetkeksi ja suunnata nokka kohti Suomea seuraavaksi viikoksi. Jo etukäteen ajatellen viikosta on tulossa varmasti oikein mukava. Ensinnäkin tiedossa on kaksi keikkaa. Kerroinkin jo aikaisemmin, että menen kuuntelemaan Kerkko Koskinen kollektiivia Tampereelle, sen lisäksi sain liput myös Porvoon taidetehtaalle, jossa Ismo Alanko ja ystävät esiintyvät iltamatyylisesti. Tiedossa on myös brunssia, shoppailuja ja yhdet häät aivan Helsingin keskustassa. Lisäksi aion nauttia täysin siemauksin syksyisestä Porvoosta ja sen metsistä.


torstai 11. lokakuuta 2012

Viivi Luik - Varjoteatteri

Viivi Luik: Varjoteatteri ( Varjuteater suom. Anja Salokannel) Tammi 2011. 264 s.

Virolaisen Viivi Luikin (1946) Varjoteatteri on hänen kolmas suomennettu teoksensa, mutta minulle se on ensimmäinen häneltä lukemani kirja. Varjoteatteri nimetty romaaniksi, mutta sillä on kuitenkin niin vahva omaelämäkerrallinen pohja, että itse ainakin luin sitä enemmän omaelämäkerrallisena muistelmana kuin romaanina. Ihmettelen tuota nimeämistä myös siksi, että mielestäni kirja ei muodoltaan ollut kovin "romaanimainen".

Näin Varjoteatterissa sen minkä Rooma, Ikuinen kaupunki, myöhemmin omalla leimasimellaan vahvisti. Roomassa saat tietää, että elät niin kuin kaikki elävät ja että jokainen kantaa oman elämänsä kuormaa ja että mitä se multa ja ne kuraiset lapiot sinulle voivat. Roomassa saat tietää, että et tiedä, mitä tämä kaikki on, ja että sinun ei tarvitsekaan tietää. Elä. (VT, s. 263-264)

Rooma on kirjan kertojalle kaupunki, jonne hänen tiensä on vienyt jo lapsuudesta saakka. Se on seurannut häntä paikasta toiseen, ajasta toiseen, erilaisin vihjein aina siihen saakka, kun hän vuonna 1998 saapuu Ikuiseen kaupunkiin diplomaattimiehensä JJ:n kanssa. Siitä alkaa tutustuminen kaupunkiin, joka on täynnä ihmettelyn aiheita Alppien pohjoispuolen kasvateille. Tutuiksi tulevat Rooman omalaatuiset vuokranantajat, kylmät asunnot, junalippujen ostamisen vaikeudet, hammaslääkäri- ja suutarikäynnit. Se, miten Luik kuvaa asettumista uuteen maahan ja kaupunkiin, jonka kieltä ei kunnolla osaa, tuntuu melko tutulta näin expatin näkökulmasta. Joskus arkisetkin asiat toisessa kulttuurissa voivat olla uskomattomia seikkailuja ja vaativat monenlaisia ponnisteluja.

Luikin tapa kertoa muistuttaa monelta osin virtaavaa puhetta, jossa yksi asia johtaa toiseen ja lopulta ollaan melko kaukana siitä mistä aloitettiin. Vaikka kirjassa periaatteessa on kyse ajasta Roomassa, niin muistojen mukana liikutaan sekä ajassa että paikassa edestakaisin Virosta Helsingin kautta Berliiniin ja taas takaisin. Luikin kirja on hyvin eurooppalainen kirja, sillä se on täynnä viittauksia Euroopan kulttuuriin ja historiaan. Se on tietenkin myös hyvin virolainen kirja, sillä Viron rankka menneisyys ja sen ihmisten kokemukset vaikuttavat kaiken taustalla.

Kuitenkin minua odotti Tallinnassa vuoden 1991 elokuu, josta ei pääse tällä pitkällä matkalla Roomaan yli eikä ympäri. Tuosta vuoden yhdeksänkymmentäyksi elokuusta on kirjoitettu ja puhuttu paljon. Siitä on yhtä paljon ajatuksia ja mielipiteitä kuin on ihmisiä, jotka niinä  päivinä asuivat Virossa. Nämä ajatukset ja mielipiteet eivät käy lainkaan yksiin. Jotkut eivät edes tienneet että jotain tapahtui. Jotkut olivat ahdistuneita. Se on heidän asiansa. Minä puhun siitä, mitä minä koin. (VT, s. 14).

Luikin kerronnan ajassa ja paikassa tapahtuva risteily toi lukijan eteen hienoja oivalluksia, viisaita sanoja ja teräviä huomioita, mutta aika ajoin se myös puudutti ja jopa ärsytti, kun jokin mielenkiintoisen tuntuinen juttu jäi ikään kuin kesken kertojan siirtyessä mieleen tulleiden ajatusten kautta johonkin täysin uuteen asiaan. Tuli mieleen protestoida, että hei, olisin halunnut kuulla sen tarinan loppuun, josta aloitit.

Vaikka en täysin kirjalle lämmennyt, jäi siitä kuitenkin positiivinen fiilis päällimäiseksi. Parasta kirjassa olivat ehdottomasti Rooma-osuudet. Niisä Ikuinen kaupunki tuntui juuri siltä, miltä sen kuuluukin tuntua.

Kirjasta ovat postanneet myös VauhkoUnniMari A.ErjaArja

keskiviikko 10. lokakuuta 2012

Kahtiajakautunut bloggari



En istu enää pelkästään yhdellä tuolilla, vaan olen jakanut blogi-identiteettini kahteen osaan. Kirjablogin lisäksi minulla on nyt myös kotiin, arkeen ja sisustukseen liittyvä blogi Kotipäiväkirja, jonne pääsee kurkistamaan klikkaamalla tuota sivussa olevaa kuvaa. Toivotan tervetulleiksi kaikki asiasta kiinnostuneet.

sunnuntai 7. lokakuuta 2012

Doris Lessing - Varjossa vaeltaja



Doris Lessing: Varjossa vaeltaja. Omaelämäkerran toinen osa 1949-1962. (Walking in the Shade. Volume Two of my Autobiography, 1946-1962, suom. Eva Siikarla) Otava 2010. 475 s.

Nobel-palkittu Doris Lessing (s.1919) on minulle kirjailijana tuntematon siinä mielessä, etten ole lukenut hänen kaunokirjallista tuotantoaan ollenkaan. Olen tutustunut ainoastaan hänen omaelämäkerralliseen tuotantoonsa, ensin luin Väkivallan lapset-sarjan viimeisen osan Muutoksen aika, jossa oli paljon omaeläkerrallista kosketuspintaa. Sen jälkeen tartuin hänen varsinaiseen omaelämäkertaansa, sen ensimmäiseen osaan Ihon alla, joka kattoi Lessingin elämän 30 ensimmäistä vuotta, vuodesta 1919-1949. Nyt lukemani Varjossa vaeltaja jatkaa siitä, mihin Ihon alla jäi.

Nostin pienen poikani korkealle valtamerilaivan partaan ylle ja sanoin: "Katso tuolla on Lontoo." Satama-alue: liejuisia lahdekkeita ja kanavia, harmaantuneita lahoavia puunseinämiä ja -palkkeja, nostokurkia, hinaajia, isoja ja pieniä laivoja. Lapsi varmaan ajatteli: Mutta laivat ja vesi olivat Kapkaupunki, ja nyt sen nimi onkin Lontoo. Minulle taas todellinen Lontoo oli vielä edessäpäin, aivan niin kuin todellisen elämäni alkukin, joka olisi koittanut jo vuosia sitten, ellei sota olisi estänyt minua tulemasta Lontooseen. Puhdas taulu, uusi lehti - kaikki vielä edesspäin. (VV s. 11)

Vuonna 1949 Lessing saapuu sodan runtelemaan Lontooseen pienen poikansa kanssa. Hän on jättänyt taakseen Etelä-Rhodesian, jossa oli kasvanut, takana on myös kaksi päättynyttä avioliittoa, kaksi lasta sekä paikalliset kommunistiset piirit. Lontoossa hän on valmis aloittamaan kaiken alusta.

Varjossa vaeltaja vyöryttää lähes hengästyttävällä vauhdilla Lessingin vaikutelmia ja kokemuksia lontoolaisista älymystö- ja kulttuuripiireistä, joihin hän sukelsi lähes heti kaupunkiin tultuaan, politiikasta, seksuaalisesta vapautumisesta, feminisimistä ja monista muista aikakauden ilmiöistä. Lukijaraukan kirjailija laittaa melko koville, sillä muistelmat ovat ikään kuin jatkuvaa puhetta ilman minkäälaista temaattista tai krolologista jaottelua. Hän jakaa kirjansa ainoastaan asuinpaikkojensa osoitteiden mukaan, joita hänellä tällä ajanjaksolla on neljä. Jokaisella jaksolla hän kuitenkin hyppii ajassa ja paikassa, eikä pysy myöskään muisteluaikansa rajojen sisällä, vaan tuo mukaan vahvasti myös kirjoittamisajankohdan ja sen hetkiset ajatuksensa.

Muistelma-ajankohdan elämisen kiihkeyttä kuvaa hyvin se, että Lessing kirjoittaa teoksensa alussa seuraavasti: Minulla on aivan liikaa aineistoa tähän toiseen osaan. Mitään ei ole niin tylsä lukea kuin miljoonien sanojen pituisia muistelmia. (!) (VV s. 12). Ainestoa tosiaan on paljon: ihmisiä, tapahtumia, aatteita, matkoja, kirjoja ja niiden kirjoittamista. Monelta osin nämä Lessingin muistelmat sijoittuvat hyvin julkiselle tasolle ja hänen henkilökohtainen elämänsä jää melko paljon katseiden ulottumattomiin. Täytyy myöntää, että ajoittain lukeminen oli melko raskasta, kun kirjailija kertoo sivukaupalla ihmisistä, joista en itse tiedä mitään, sillä hän ei juurikaan tuhlaa sanojaan kertoakseen muistelmissa esiintyvien ihmisten taustoista.

Ja nyt minun täytyy kertoa teosta, joka oli ehkä kaikkein neuroottisin koko elämässäni. Päätin liittyä kommunistipuolueeseen. Ja sellaisessa vaiheessa jossa "epäilyksistäni" oli alkanut tulla pysyvä, salainen piina. [...] Jotta paradoksi tulisi selväksi: Kaikkialla Euroopassa, ja myös Amerikassa mutta paljon vähemmässä määrin, juuri kaikkein herkkätuntoisimmat, myötäelävimmät ja yhteiskunnallisesti vastuuntuntoisimmat ihmiset päätyivät kommunisteiksi. (s. 73)

Lessingin muistelmissa on hyvin vahva poliittinen painotus ja ne on mahdollista nähdä jonkinlaisena viimeisenä tilintekona niistä kokemuksista, joita mukana olo kommunistisessa liikkeessä ja siitä irtautuminen Lessingissä herättivät. Niitä värittää sensuroimaton itseruoskinta, mutta myös jonkinlainen jälkiviisauden maku, sillä hän melko painokkaasti tuo koko ajan esiin omaa ulkopuolisuuttaan ja epäilyjään kommunistista liikettä ja Neuvostoliittoa kohtaan.

Muistelmien poliittinen osa on juuri se syy, miksi minä tartuin Lessingin muistelmiin, sillä aihe kiinnostaa itseäni ennen kaikkea väitöskirjani, jossa tutkin muutamia saman sukupolven suomalaisia kommunisteja, vuoksi. Niille, joita tämä puoli ei kiinnosta kirja lienee melko raskasta luettavaa. Lessing kirjoittaakin, miten hän oli pohtinut, että olisi kirjoittanut luvun nimeltä "Politiikka", jotta ne, joita asia ei kiinosta, voisivat ohittaa tämän puolen Lessingin elämästä hyppäämällä luvun ylitse. Poliittisuus oli kuitenkin hänen, ja myös koko hänen sukupolvensa, elämää niin voimakkaasti hallinnut asia, että sen erottaminen muusta elämästä ei tullut kysymykseen. Lessingin mukaan hänen sukupolvensa oli poliittisuudessaan jonkinlaisen psykoosin ja joukkosuggestion vallassa ja hän vertaa sitä uskonnolliseen joukkohysteriaan.

Itselleni Lessingin muistelmat ovat mielenkiintoiset siinä mielessä, että suomalaisilta kommunistiälymystön edustajilta ei samanlaisia tilintekoja ole ilmestynyt, vaikka luopumisia ja epäilyjä esiintyi paljon heidänkin joukossaan. Omista tutkittavistani Aira Sinervo tosin kirjoitti 60-luvun alussa vahvasti omaelämäkerrallisen romaanin Koskessa kolisten, jossa hän toi esiin SKP:n ja  vasemmistoälymystön vaikean suhteen ja keskinäiset ristiriidat ja tämä aiheutti melkoisen mediapolemiikin puolesta ja vastaan.

Edellämainituilta poliittisilta osiltaan Lessingin kirja antoi minulle paljon ajattelemisen aihetta ja varmasti palaan siihen jossain vaiheessa uudestaan (kirja on omani ja sisältää nyt melko tiheästi alleviivauksia ja huomioita). Varmasti kirja on myös antoisa niille, joita Lessingin kaunokirjallinen tuotanto kiinnostaa. Kuten sanoin, itselläni tämä puoli on häpeällisen huono, mutta tämän kirjan luettuani luulen, että ainakin Kultaiseen muistikirjaan pitää tarttua.

perjantai 5. lokakuuta 2012

Perjantainen pähkinä, 30-viikkoa kirjoja osa 3 sekä syystunnelmia


Vuorossa on kolmas perjantainen pähkinä. Olen tehnyt pähkinälle ylävälilehden, josta voi käydä tarkistamassa jutun idean ja osallistumisohjeet. Sinne myös kerään fiksujen tietäjien nimet, jotka ovat pähkinöissä osuneet oikeaan.

Ennen kuin mennään tämän viikkoiseen pähkinään paljastetaan viime viikkoisen loppukappaleen lähde. Se oli Kathryn Stockettin kirjasta Piiat, jonka Maria aivan oikein tiesi. Mahtavaa Maria!

PÄHKINÄ NUMERO 3

Siivoan pöytää,
järjestän,
kun hän on lähtenyt,
mihin minä panen kaiken tämän turhan runouden,
tuoksuu mustikoille ja sienille,
yöt ovat viileämpiä,
hän ei tule jäämään mieleen,
reikäinen mies,
ei vaivaa minua enää,
laihdun omaan kokooni,
hänestä tulee asukas tälle seudulle,
jolle minä en palaa,
jolle minä en palaa,
äkkiä lähti jättämättä osoitetta, 
pilpattaessa pienten lintujen,
vaahteran lehtien vipattaessa
katosi heinien sekaan.




30. VIIKKOA KIRJOJA

3. Suosikkikirjasarjani

Tämä lienee melko selvä juttu niille, jotka ovat blogiani viime aikoina seurailleet. Olen sen verran hehkuttanut Sirpa Kähkösen Kuopio-sarjaa yltympäri blogistaniaa ja muuallakin somessa, että asia lienee melko hyvin tiedossa, mutta jos perusteluja kaipaa voi niitä käydä lukemassa muun muassa täältätäältä tai täältä. Suosittelen myös kuuntelemaan Nadja Nowakin ja Sirpa Kähkösen keskustelun Kähkösen uusimmasta kirjasta Hietakehto (jonka arvioon viimeisin linkeistäni johtaa). Keskustelussa Kähkönen valaisee hienosti teoksen taustoja ja sen syntyprosessia. Keskustelu on kuultavissa Yle Areenassa vielä 28 päivän ajan. Se taustatyön määrä, jonka Kähkönen romaanejaan varten on tehnyt on uskomaton, samoin kuin hänen tietomääränsä Suomen lähihistoriasta.

Tänä perjantaina ei muuta ihmeellistä. Moskovassa on pari viime päivää ollut aivan mahtavan ihana ilma ja ollaan saatu nauttia kesän todennäköisesti viimeisistä jälkilämmöistä. Eilen nappasin kameran käteeni ja lähdin kuljeskelemaan viereiseen puistoon. Tuloksia näette tässä postauksessa muutaman. Oikein ihanaa viikonloppua kaikille. Nauttikaa ja lukekaa hyviä kirjoja!

Pieni P.S. Taas on yksi numerollinen rajapyykki blogihistoriassa ohitettu. 30000 kurkkaajan raja meni juuri rikki. Kiitos kävijöille.



keskiviikko 3. lokakuuta 2012

Eeva Tikka - Hiljainen kesä




Eeva Tikka: Hiljainen kesä (Koko kansan kirjakerho 1988, Ensimmäisen kerran ilmestynyt Gummeruksen kustantamana 1979) 277 s.

Eeva Tikka on tähän asti ollut itselleni vain nimenä tuttu kirjailija, yhtään hänen kirjaansa en ole aiemmin lukenut. Kirjablogisteista esimerkiksi Kirjavan kammarin Karoliina on usein kertonut pitävänsä Tikasta ja suositellut hänen tuotantoaan muillekin. Karoliinan suositukset nousivat mieleeni, kun näin tämän Tikan kirjan Hiljainen kesä kirpparilla. Ja kun kirpparihinnat eivät päätä huimaa oli helppo napata kirja jo ennestäänkin täyden kirjahyllyn täytteeksi.

Tämä suru, joka hänellä nyt on, on toisenlainen, paljon vaativampi. Sitä ei voi verrata kukkaan, sitä ei voi kuihduttamalla hävittää, se on suuri elävä liikkuva olento joka on kaikkialla yht´aikaa: hänen sisällään ja ulkopuolellaan, hänen yläpuolellaan taivaalla ja maassa hänen jalkojensa alla, ja se painaa häntä ja välistä nostaa, imee puoleensa ja tyhjentää ja sitten taas tunkee häneen, ahtaa painavaksi. Parhaansa mukaan hän on yrittänyt sitä väistellä, ei itsensä takia vaan toisten, ettei se riistäisi häntä kokonaan mukaansa niiltä, hän pitelee kiinni kaikesta ympärillään ettei joutuis antamaan periksi. Hän pitelee kiinni myös muodollisuudesta, hillitystä käytöksestä, surunsa kestämisesta, taakkansa kantamisesta, ristinsä ottamisesta. (KK s. 96)

Hiljainen kesä on Tikan (s. 1939) neljäs romaani ja se tapahtumat sijoittuvat pienelle pohjoiskarjalalaiselle paikkakunnalle 1970-luvun loppuun. Romaanin keskiössä on perhe, joka kauniina kevätsunnuntaina joutuu kokemaan koko elämän perustuksia järisyttävän surun, kun selviää, että läheiselle järvelle hukkunut on perheen vanhin poika Olli. Tästä alkaa surutyö jota kukin perheenjäsen, äiti Elina, isä Matti, mummo Elma, sisar Ulla ja pikkuveli Esko, tekee omalla tahollaan ja tavallaan, niillä kokemuksilla höystettynä, joita elämä kullekin on antanut. Tikka kuvaa tapahtumia puolen vuoden ajalta vuoroin kunkin perheenjäsenen näkökulmasta valottaen. Kun järvi  seuraavana syksynä alkaa jälleen jäätyä ja kun ensimmäiset valkoiset lumihahtuvat leijailevat alas peittämään maata on jotakin tapahtunut, jokin nytkähtänyt eteenpäin ja elämä voi jälleen jatkua. Samalla kun lumi peittää maan kevyellä harsollaan, peittää se myös surun etäiseksi, taustalla olevaksi surumielisyydeksi ja kaipuuksi.

Surua säestää jatkuva työ, jota pienessä maalaistalossa on aamusta iltaan, varsinkin kesäaikaan. Kylvöt ja sadonkorjuut on tehtävä ajallaan, lehmät ja puutarha hoidettava. Kalat odottavat järvessä pyytäjiään ja marjat ja sienet metsässä kerääjiään. Varsinkin mummo on sitä mieltä, että surusta huolimatta työt on hoidettava ja että työ on suitset ja ohjakset ja se on hyvä. Sillä myö elämässä kiinni pysytään.(KK s. 210). Miniänsä hetkellistä voimattomuutta ja surun alle käpertymistä tai teini-ikäisen pojantyttären "kylillä juoksemista" hän ei voi ymmärtää. Vaikka kirjassa onkin paljon sukupolvien välisiä törmäyksiä niin pääasiassa perheen elämä on sopuisaa ja toista kunnioittavaa ja toiselle tilaa antavaa. Mielestäni kirjan vahvuus on juuri tässä. On helppo luoda draamaa suurten riitojen ja tunteenpurkausten kautta, mutta Tikka onnistuu luomaan uskottavan ja koskettavan kertomuksen pienten ja tavallisten ilmiöiden kautta ja näin luoda lukijalle vahvoja samaistumisen kohteita.

Erityisen koskettavaa on seurata ekaluokkalaisen Eskon kamppailua asian kanssa. Hän ei täysin vielä ymmärrä, mistä kuolemassa on kysymys, mutta kaikki ympärillä olevat aikuiset ovat niin kiinni omassa surussaan, etteivät ehdi ja pysty pienen pojan kysymyksiin vastaamaan ja hänen hätäänsä näkemään. Yhden jos toisenkin kerran hänet torjutaan poissaolevilla "mänehän nyt" kommenteilla. Lukijana teki mieli ravistella vanhempia ja sanoa, että katsokaa nyt miten poika tarvitsee teitä ja teidän hyväksyntäänne epätoivoisesti.

Löysin tästä kirjasta paljon yhtymäkohtia Sirpa Kähkösen Kuopio-sarjan teoksiin. Sekä Tikalla että Kähkösellä murteen käyttö on vaivatonta ja kieleen sopivaa, sitä jopa jollain tavoin kannattelevaa. Vaikka kummankaan käyttämä murre ei ole itselleni tuttua, niin se ei haittaa lukukokemusta misään määrin, vaan nautin siitä, miten murre tuo tekstiin autenttisuuden tunnetta. Yhteistä molemmille on myös taitava lapsen maailman kuvaus, kuten myös se miten tarinan tasolla liikutaan paljon arkisissa asioissa, mutta samalla käsitellään monia tärkeitä teemoja, joskus ollaan jopa elämän peruskysymysten äärellä. Yhtymäkohtia löytyy myös kielen aistivoimaisuudesta, joka tulee esiin etenkin luonnon kuvaamisessa.

Tämän kirjan lukeminen jätti jälkeensä viipyilevän ja hyvän jälkimaun. Samaan aikaan olo oli rauhallinen, mutta myös jotain kaipaava. Nykyään kun omakin työntekoni tapahtuu pääasiassa tässä näppäinten ääressä tulee hetkiä, kun miettii, millaista olisi, kun kädet olisi täynnä konkreettista työtä aamusta ja iltaa ja illan päätteeksi ei tarvitsisi unta odotella. Tiedän romantisoivani, enkä väitä sitä oikeasti kaipaavani, mutta joskus tulee hetkiä, jolloin haluaisi päästä ajattelemast liikoja ja vain tehdä työtä, jossa oma kädenjälki näkyy välittömästi.

Kirjablogistaniasta löytyy toinenkin Karoliinan suosituksille lämmennyt ja tämän teoksen lukenut eli kurkkaa myös Saran arvio hänen P.S. Rakastan kirjoja-blogistaan.