keskiviikko 3. lokakuuta 2012

Eeva Tikka - Hiljainen kesä




Eeva Tikka: Hiljainen kesä (Koko kansan kirjakerho 1988, Ensimmäisen kerran ilmestynyt Gummeruksen kustantamana 1979) 277 s.

Eeva Tikka on tähän asti ollut itselleni vain nimenä tuttu kirjailija, yhtään hänen kirjaansa en ole aiemmin lukenut. Kirjablogisteista esimerkiksi Kirjavan kammarin Karoliina on usein kertonut pitävänsä Tikasta ja suositellut hänen tuotantoaan muillekin. Karoliinan suositukset nousivat mieleeni, kun näin tämän Tikan kirjan Hiljainen kesä kirpparilla. Ja kun kirpparihinnat eivät päätä huimaa oli helppo napata kirja jo ennestäänkin täyden kirjahyllyn täytteeksi.

Tämä suru, joka hänellä nyt on, on toisenlainen, paljon vaativampi. Sitä ei voi verrata kukkaan, sitä ei voi kuihduttamalla hävittää, se on suuri elävä liikkuva olento joka on kaikkialla yht´aikaa: hänen sisällään ja ulkopuolellaan, hänen yläpuolellaan taivaalla ja maassa hänen jalkojensa alla, ja se painaa häntä ja välistä nostaa, imee puoleensa ja tyhjentää ja sitten taas tunkee häneen, ahtaa painavaksi. Parhaansa mukaan hän on yrittänyt sitä väistellä, ei itsensä takia vaan toisten, ettei se riistäisi häntä kokonaan mukaansa niiltä, hän pitelee kiinni kaikesta ympärillään ettei joutuis antamaan periksi. Hän pitelee kiinni myös muodollisuudesta, hillitystä käytöksestä, surunsa kestämisesta, taakkansa kantamisesta, ristinsä ottamisesta. (KK s. 96)

Hiljainen kesä on Tikan (s. 1939) neljäs romaani ja se tapahtumat sijoittuvat pienelle pohjoiskarjalalaiselle paikkakunnalle 1970-luvun loppuun. Romaanin keskiössä on perhe, joka kauniina kevätsunnuntaina joutuu kokemaan koko elämän perustuksia järisyttävän surun, kun selviää, että läheiselle järvelle hukkunut on perheen vanhin poika Olli. Tästä alkaa surutyö jota kukin perheenjäsen, äiti Elina, isä Matti, mummo Elma, sisar Ulla ja pikkuveli Esko, tekee omalla tahollaan ja tavallaan, niillä kokemuksilla höystettynä, joita elämä kullekin on antanut. Tikka kuvaa tapahtumia puolen vuoden ajalta vuoroin kunkin perheenjäsenen näkökulmasta valottaen. Kun järvi  seuraavana syksynä alkaa jälleen jäätyä ja kun ensimmäiset valkoiset lumihahtuvat leijailevat alas peittämään maata on jotakin tapahtunut, jokin nytkähtänyt eteenpäin ja elämä voi jälleen jatkua. Samalla kun lumi peittää maan kevyellä harsollaan, peittää se myös surun etäiseksi, taustalla olevaksi surumielisyydeksi ja kaipuuksi.

Surua säestää jatkuva työ, jota pienessä maalaistalossa on aamusta iltaan, varsinkin kesäaikaan. Kylvöt ja sadonkorjuut on tehtävä ajallaan, lehmät ja puutarha hoidettava. Kalat odottavat järvessä pyytäjiään ja marjat ja sienet metsässä kerääjiään. Varsinkin mummo on sitä mieltä, että surusta huolimatta työt on hoidettava ja että työ on suitset ja ohjakset ja se on hyvä. Sillä myö elämässä kiinni pysytään.(KK s. 210). Miniänsä hetkellistä voimattomuutta ja surun alle käpertymistä tai teini-ikäisen pojantyttären "kylillä juoksemista" hän ei voi ymmärtää. Vaikka kirjassa onkin paljon sukupolvien välisiä törmäyksiä niin pääasiassa perheen elämä on sopuisaa ja toista kunnioittavaa ja toiselle tilaa antavaa. Mielestäni kirjan vahvuus on juuri tässä. On helppo luoda draamaa suurten riitojen ja tunteenpurkausten kautta, mutta Tikka onnistuu luomaan uskottavan ja koskettavan kertomuksen pienten ja tavallisten ilmiöiden kautta ja näin luoda lukijalle vahvoja samaistumisen kohteita.

Erityisen koskettavaa on seurata ekaluokkalaisen Eskon kamppailua asian kanssa. Hän ei täysin vielä ymmärrä, mistä kuolemassa on kysymys, mutta kaikki ympärillä olevat aikuiset ovat niin kiinni omassa surussaan, etteivät ehdi ja pysty pienen pojan kysymyksiin vastaamaan ja hänen hätäänsä näkemään. Yhden jos toisenkin kerran hänet torjutaan poissaolevilla "mänehän nyt" kommenteilla. Lukijana teki mieli ravistella vanhempia ja sanoa, että katsokaa nyt miten poika tarvitsee teitä ja teidän hyväksyntäänne epätoivoisesti.

Löysin tästä kirjasta paljon yhtymäkohtia Sirpa Kähkösen Kuopio-sarjan teoksiin. Sekä Tikalla että Kähkösellä murteen käyttö on vaivatonta ja kieleen sopivaa, sitä jopa jollain tavoin kannattelevaa. Vaikka kummankaan käyttämä murre ei ole itselleni tuttua, niin se ei haittaa lukukokemusta misään määrin, vaan nautin siitä, miten murre tuo tekstiin autenttisuuden tunnetta. Yhteistä molemmille on myös taitava lapsen maailman kuvaus, kuten myös se miten tarinan tasolla liikutaan paljon arkisissa asioissa, mutta samalla käsitellään monia tärkeitä teemoja, joskus ollaan jopa elämän peruskysymysten äärellä. Yhtymäkohtia löytyy myös kielen aistivoimaisuudesta, joka tulee esiin etenkin luonnon kuvaamisessa.

Tämän kirjan lukeminen jätti jälkeensä viipyilevän ja hyvän jälkimaun. Samaan aikaan olo oli rauhallinen, mutta myös jotain kaipaava. Nykyään kun omakin työntekoni tapahtuu pääasiassa tässä näppäinten ääressä tulee hetkiä, kun miettii, millaista olisi, kun kädet olisi täynnä konkreettista työtä aamusta ja iltaa ja illan päätteeksi ei tarvitsisi unta odotella. Tiedän romantisoivani, enkä väitä sitä oikeasti kaipaavani, mutta joskus tulee hetkiä, jolloin haluaisi päästä ajattelemast liikoja ja vain tehdä työtä, jossa oma kädenjälki näkyy välittömästi.

Kirjablogistaniasta löytyy toinenkin Karoliinan suosituksille lämmennyt ja tämän teoksen lukenut eli kurkkaa myös Saran arvio hänen P.S. Rakastan kirjoja-blogistaan.

23 kommenttia:

  1. Oi miten hienosti kirjoitat! Minulla tuli heti tuosta lainauksesta mieleen Kähkönen, voisin hyvin kuvitella hänen kirjoittavan surusta juuri noin.

    Teet merkittävää työtä täällä blogimaailmassa nostamalla esiin näitä hieman vanhempia, mutta yhä kirkkaita helmiä. Tuntuu että itsekin pitäisi tämä lukea.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Unni! Lue ihmeessä, luulen, että pitäisit tästä.

      Kähkösestä puheen ollen kuuntelin tänään YLE Areenalta "Viikon kirja" ohjelman, jossa Sirpa Kähkönen oli Nadja Nowakin vieraana kertomassa Hietakehdosta. Oli mukava kuunnella edes se, kun en livenä häntä pääse mihinkään kuuntelemaan.

      Poista
  2. Minulle Eva Tikkaa ovat monet kehuneet. Sillä perusteella lainasin noin vuosi sitten kirjastosta hänen runokirjojaan. Pidin kovasti!

    Kirjan kansi on kaunis ja tarinakin surunkaunis. Jotenkin tulee mieleen, että noin kaikki olisi mennyt karjalaisen isoäitini luona, jossa kesällä oli niin kiirettä, että suru olisi ollut suitsittava. Vietin itse kesäni usein mammalassa ja se oli työtä aamusta iltaan isovanhemmilla ja osin meilläkin.

    Kiitos kauniista esittelystä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Leena!

      Luulen, että voisit tästä kirjasta löytää jotain niistä lapsuuden/nuoruuden kesistä, jotka olet karjalaisen isoäitisi luona viettänyt. Suosittelen.

      Poista
    2. Leenalle halusin tulla kannesta vinkkaamaan, että tämän ja käytännössä jokaisen muunkin Eeva Tikan kirjan kannen tekijä on hänen siskonsa, taiteilija Saara Tikka. Upeita teoksia ja kansia!

      Poista
  3. Juuri eilen luin (ja tänään bloggasin) Satu Grönroosin Lumen sylin, jossa myös käsitellään lapsen kokemaa menetystä ja surua sekä siitä vaikenemista taidokkaasti ja koskettavasti. Tämä kirja kuulostaa lohdullisemmalta kuin se, panen muistiin ehdottomasti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä oli hiljaisella ja vaatimattomalla tavalla hyvin viisas kirja, kannattaa laittaa muistiin ja vaikka jopa lukea joskus :)

      Poista
  4. Pohjois-Karjalan takia haluaisin tutustua Tikan teoksiin, mutta en tiedä, miksi aina jääkin ottamatta Tikan kirja esiin? Kiitos, että muistutit!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ole hyvä muistutuksesta.

      Minulla ei ollut mitään hajua, että Tikka oli Pohjois-Karjalasta ennen kirjaan tutustumista. Se miten paljon P-K on muissa Tikan kirjoissa läsnä, en tiedä.

      Poista
    2. Pohjois-Karjala on hyvin voimakkaasti esillä ja suuressa roolissa suurimmassa osassa Tikan teoksia. Ympäristön kuvailu ja käytetty murre tekevät näistä minulla ns. juurikirjoja.

      Poista
    3. Lukiessani mietinkin, että pohjoiskarjalalaisuus on varmasti osatekijä siinä, että pidät Tikan tuotannosta niin paljon.

      Poista
  5. Kiitos tästä Jaana. Hieno tekstisi avasi kirjan tarinaa koskettavasti ja sai kaipaamaan sitä saman tien luettavaksi. Tämä taitaa olla helmi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi, kiitos Hannah sanoistasi. Toivottavasti saat kirjan luettavaksesi.

      Poista
  6. Luin Hiljaisen kesän kohta sen ilmestyttyä ja arvostan kirjaa suuresti. Sanomasi "viipyilevä ja hyvä jälkimaku" pitää täsmälleen paikkansa, jopa näin pitkän ajan kuluttua. Voin itsekin vain ihmetellä, miksi en ole tullut lukeneeksi Tikalta mitään muuta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin, ja minä ihmettelen miksi en ole lukenut Tikalta mitään muuta. No, onneksi se on helposti korjattavissa, ei muuta kuin kirjastoon.

      Poista
  7. Olen lukenut Tikalta ainakin Haapaperhon ja Mykän linnun, ehkä myös Hitaan intohimon. Juurikin Karoliinan suosituksesta on ollut tarkoitus lukea Tikkaa enemmänkin, ja luulen, että voisin tarttua juuri tähän Hiljaiseen kesään, kirjoitat siitä niin kauniisti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Maria. Minusta tämä oli hieno kirja, tunnelmaltaan samaan aikaan vaatimaton ja voimakas. Sopii mielestäni myös sinun Kirjallisuuden äidit-hasteeseesi.

      Poista
  8. Olen lukenut Tikalta vasta Hitaan intohimon, josta pidin todella paljon. Haluan lukea lisää. Tämä Hiljainen kesä kiinnostaisi kovasti, samoin Aurinkoratsastus ja Mykkä lintu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minua alkoi Tikan tuotanto kiinnostaa tämän perusteella kovasti ja kävinkin blogissasi kurkkimassa mitä olit hänestä kirjoittanut. Periaatteessa en ole mikään suuri novellien ystävä, mutta kirjoituksesi (ja Minnan) perusteella Hidas intohimo voisi olla oivaa luettavaa.

      Poista
  9. Olen Jaana tosi iloinen, kun luit tämän ja toit blogiisi. Eeva Tikka on tosiaan minulle tärkeä kirjailija, jonka melkein koko tuotannon luin läpi 20-vuotiaana. Äskettäin luin uudelleen Aurinkoratsastuksen ja jännitin kovasti, olisiko se minusta edelleen yhtä hyvä, vai oliko fanitus vain nuoruuden haihattelua. Onneksi teksti toimi edelleen minulle oikein hyvin, ja nyt olenkin aloittamassa Tikan tuotannon (uudelleen)lukemista, ihan järjestyksessä. Lainasin äskettäin kirjastosta hänen kaksi ensimmäistä romaaniaan, joita en ole lukenut edes nuorena. Kun nyt vielä ehtisin ne lukea - vaikka saattavat tietysti varhaisteoksina olla vielä hapuilevampia kuin myöhemmät.

    Myöskään ihan tuoreimpia en ole vielä lukenut, mutta ainakin silloin 15 vuotta sitten suurimmat suosikkini Tikalta olivat juuri näitä 1970- ja 1980-luvun taitteen romaaneja ja novellikokoelmia. Tuota Hidasta intohimoa on kyllä blogeissakin nyt kehuttu sen verran, että uskallan varmasti lukea nyt kaikki uudemmatkin teokset (siinä tosin kestää, ennen kuin pääsen kronologisesti sinne asti, sillä ajattelin lukea tyyliin yhden Tikan joka toinen kuukausi). Nythän Tikka ei enää julkaise, mutta onneksi tuotanto on mahtavan suuri jo tällaisenaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On kirjoja, jotka säilyttävät ajattomuuden paremmin kuin toiset ja minusta tuo Hiljainen kesä ainakin oli teemoiltaan hyvin ajaton ja sellaisenaan tänäkin päivänä hyvää luettavaa. Joten kiitos vielä kerran vinkkauksesta.

      Kävin kurkkaamassa wikipediaa postausta tehdessäni ja huomasin, että Tikalla tosiaan on melko laaja tuotanto, joten sinulla riittää lukemista pitkäksi aikaa. Itsekin aion aivan varmasti lukea lisää Tikkaa, kunhan vaan sopivasti kohdalle sattuu.

      Poista
  10. Luin hiljattain ensimmäisen Tikkani ja tykkäsin kovasti. Tämäkin on lukulistalla, nyt huutomerkin kanssa :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Meitä Tikan juuri löytäneitä on siis enemmänkin, se on mukava kuulla. Tämä on hieno kirja, kannattaa ehdottomasti lukea.

      Poista