torstai 11. lokakuuta 2012

Viivi Luik - Varjoteatteri

Viivi Luik: Varjoteatteri ( Varjuteater suom. Anja Salokannel) Tammi 2011. 264 s.

Virolaisen Viivi Luikin (1946) Varjoteatteri on hänen kolmas suomennettu teoksensa, mutta minulle se on ensimmäinen häneltä lukemani kirja. Varjoteatteri nimetty romaaniksi, mutta sillä on kuitenkin niin vahva omaelämäkerrallinen pohja, että itse ainakin luin sitä enemmän omaelämäkerrallisena muistelmana kuin romaanina. Ihmettelen tuota nimeämistä myös siksi, että mielestäni kirja ei muodoltaan ollut kovin "romaanimainen".

Näin Varjoteatterissa sen minkä Rooma, Ikuinen kaupunki, myöhemmin omalla leimasimellaan vahvisti. Roomassa saat tietää, että elät niin kuin kaikki elävät ja että jokainen kantaa oman elämänsä kuormaa ja että mitä se multa ja ne kuraiset lapiot sinulle voivat. Roomassa saat tietää, että et tiedä, mitä tämä kaikki on, ja että sinun ei tarvitsekaan tietää. Elä. (VT, s. 263-264)

Rooma on kirjan kertojalle kaupunki, jonne hänen tiensä on vienyt jo lapsuudesta saakka. Se on seurannut häntä paikasta toiseen, ajasta toiseen, erilaisin vihjein aina siihen saakka, kun hän vuonna 1998 saapuu Ikuiseen kaupunkiin diplomaattimiehensä JJ:n kanssa. Siitä alkaa tutustuminen kaupunkiin, joka on täynnä ihmettelyn aiheita Alppien pohjoispuolen kasvateille. Tutuiksi tulevat Rooman omalaatuiset vuokranantajat, kylmät asunnot, junalippujen ostamisen vaikeudet, hammaslääkäri- ja suutarikäynnit. Se, miten Luik kuvaa asettumista uuteen maahan ja kaupunkiin, jonka kieltä ei kunnolla osaa, tuntuu melko tutulta näin expatin näkökulmasta. Joskus arkisetkin asiat toisessa kulttuurissa voivat olla uskomattomia seikkailuja ja vaativat monenlaisia ponnisteluja.

Luikin tapa kertoa muistuttaa monelta osin virtaavaa puhetta, jossa yksi asia johtaa toiseen ja lopulta ollaan melko kaukana siitä mistä aloitettiin. Vaikka kirjassa periaatteessa on kyse ajasta Roomassa, niin muistojen mukana liikutaan sekä ajassa että paikassa edestakaisin Virosta Helsingin kautta Berliiniin ja taas takaisin. Luikin kirja on hyvin eurooppalainen kirja, sillä se on täynnä viittauksia Euroopan kulttuuriin ja historiaan. Se on tietenkin myös hyvin virolainen kirja, sillä Viron rankka menneisyys ja sen ihmisten kokemukset vaikuttavat kaiken taustalla.

Kuitenkin minua odotti Tallinnassa vuoden 1991 elokuu, josta ei pääse tällä pitkällä matkalla Roomaan yli eikä ympäri. Tuosta vuoden yhdeksänkymmentäyksi elokuusta on kirjoitettu ja puhuttu paljon. Siitä on yhtä paljon ajatuksia ja mielipiteitä kuin on ihmisiä, jotka niinä  päivinä asuivat Virossa. Nämä ajatukset ja mielipiteet eivät käy lainkaan yksiin. Jotkut eivät edes tienneet että jotain tapahtui. Jotkut olivat ahdistuneita. Se on heidän asiansa. Minä puhun siitä, mitä minä koin. (VT, s. 14).

Luikin kerronnan ajassa ja paikassa tapahtuva risteily toi lukijan eteen hienoja oivalluksia, viisaita sanoja ja teräviä huomioita, mutta aika ajoin se myös puudutti ja jopa ärsytti, kun jokin mielenkiintoisen tuntuinen juttu jäi ikään kuin kesken kertojan siirtyessä mieleen tulleiden ajatusten kautta johonkin täysin uuteen asiaan. Tuli mieleen protestoida, että hei, olisin halunnut kuulla sen tarinan loppuun, josta aloitit.

Vaikka en täysin kirjalle lämmennyt, jäi siitä kuitenkin positiivinen fiilis päällimäiseksi. Parasta kirjassa olivat ehdottomasti Rooma-osuudet. Niisä Ikuinen kaupunki tuntui juuri siltä, miltä sen kuuluukin tuntua.

Kirjasta ovat postanneet myös VauhkoUnniMari A.ErjaArja

2 kommenttia:

  1. Mielenkiintoinen kirja ja arvio, kuulostaa perustelluilta kommenteilta. Oletko lukenut Luikin lyriikkaa? Itselläni on jäänyt vain selailuksi enkä ole saanut aikaiseksi perehtyä enempää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Vähän tämä jäi sellaiseksi puolinaiseksi lukukokoemukseksi.

      En ole lukenut Luikin lyriikkaa, luen muutenkin aika vähän runoja, joten voi olla etten luekaan.

      Poista