perjantai 30. marraskuuta 2012

Perjantainen pähkinä, 30 viikkoa kirjoja, osa 11 ja Kirjabloggaajien joulukalenteri



Perjantai on täällä taas kera pähkinän. Viime viikkoinen pähkinä oli hieman liian vaikea, kuten vähän ounastelinkin, eikä siihen tullut yhtään oikeaa vastausta. Kyseessä oli Erik Wahlströmin teos Kärpäsenkesyttäjä, fiktiivinen elämäkerta J.L.Runebergistä. Jos joku ei tiedä, mistä kirjassa on kyse, käykää kurkkaamassa vaikka Kirjainten virrassa-blogin Hannan postaus kirjasta. Itse pidin kirjasta, vaikka kaikkia Wahlströmin ratkaisuja en ihan allekirjoittanutkaan. Mutta olisiko pähkinä tällä viikolla helpompi? Jos jutun idea ja osallistumisohjeet ovat unohtuneet, voi ne käydä kurkkaamassa täältä.

PÄHKINÄ NUMERO 11

Sitten kerään kokoon
rohkeuteni
aivan pienet jäännökset
ja kuiskaan hiljaa
mutta vain niille
joilla on korva aivan lähellä maata
ja jotka ryömivät eteenpäin
niin kuin minä.

30 VIIKKOA KIRJOJA

11. Kirja, jota inhosin

Taas aiheutti kysymys harmaita hiuksia ja pakotti kaivelemaan lukuarkistoja. Noin periaatteessa en lue kirjoja, joita inhoan, sillä eihän siinä ole mitään järkeä. Joskus kuitenkin jumittuu johonkin opukseen, vaikka jo melko varhaisessa vaiheessa huomaa, että se ei anna mitään. Nostattaa kenties vain verenpainetta. Kun vähän aikaa kolusin blogiarkistoa, niin tulihan sieltä vastaan kirja, jota, jos en nyt inhonnut, niin josta en ainakaan pitänyt. Kirja on Katherine Pancolin Krokotiilin keltaiset silmät, jossa mätti vähän kaikki, eniten kuitenkin kirjan tarjoama maailmankuva.

KIRJABLOGGAAJIEN JOULUKALENTERI

Huomenna on joulukuun ensimmäinen päivä ja täällä blogistaniassakin aukeaa varmasti monia joulukalentereita. Ehdottomasti mielenkiintoisin (!) on kuitenkin kirjabloggaajien kalenteri, joka alkaa Täältä toisen tähden alta ja siirtyy sen jälkeen joka päivä uuteen blogiin. 24 kirjabloggaajaa ja 24 aihetta, jotka mitä todennäköisemmin tulevat koskettelemaan joulua jollain lailla kirjojen kautta. Itse olen ainakin aivan lapsellisen innoissani tästä ideasta ja odotan innolla, mitä kanssabloggaajien luukkujen takaa löytyy. Kalenterin seuraamisen voi siis aloittaa täältä minun blogistani ja linkkiä pitkin pääsee seuraavan päivän blogiin. Tervetuloa seuraamaan!

Kalenterin myötä voi kukin tahollaan alkaa laskeutua joulun aikaan. Kalenterin lisäksi tunnelmaan pääsemiseksi auttaa hyvin valitut joululaulut, joita voi jo kuunnella pieniä määriä (kannattaa varoa ähkyä). Voi aloittaa vaikka tästä, Fairytail of New Yorkista, josta löytyy koskettavuutta ja karheutta. Imelyydet voi säästää lähemmäksi joulua.

Mikä joululaulu vie teidät lähemmäksi joulun tunnelmaa?

keskiviikko 28. marraskuuta 2012

Claes Andersson - Oton elämä



Claes Andersson: Oton elämä ( Ottos liv, suom. Liisa Ryömä) WSOY 2011, 240 s.

Otto ei osannut sanoa, johtuiko se jostain ajan trendistä vai hänen omasta taipumuksestaan, mutta häntä ei enää erityisesti huvittanut lukea romaaneja, toisin sanoen fiktiivisiä tai keksittyjä juttuja ja tarinoita, vaan hän etsi mieluummin käsiinsä tekstejä jotka olivat dokumentteja tai puolidokumentteja, elämäkerrallisia tai omaelämäkerrallisia, tai pohdiskelevia, aforistisia, jopa filosofisia. (OE s. 107)

Sama epämieltymys romaaneja kohtaan kuin Otolla taitaa olla Oton elämän kirjoittajalla Claes Andessonilla. Vaikka kirja on alaotsikoltaan aikalaisromaani, löytää lukija kirjan kansien välistä päähenkilön, joka muistuttaa kirjoittajaansa monilla tavoin. Molemmat ovat psykiatreja, kirjailijoita, poliitikkoja, jopa ministereinä kerran olleita ja rakastavat intohimoisesti jazzia ja jalkapalloa ja omaavat taipumuksen pelihimoon. Nämä kaikki seikat käyvät ilmi esimerkiksi Andessonin omaelämäkerrallisesta teoksesta Jokainen sydämeni lyönti.

Tässä romaanissa seikkailee kuitenkin Otto ja Oton ehkä keskeisimpänä pohdiskelun aiheena on vanheneminen ja kuolema. Otto tarkkailee omaa vanhenevaa ruumistaan ja suunnittelee jopa omat hautajaisensa.Vaikka aiheet ovatkin synkähköjä ei Otto kuitenkaan vaivu masennukseen. Hän menee edelleen joka aamu työhuoneelle kirjoittamaan. Kirjoittaminen on Otolle työtä, mutta soittaminen on intohimo, joka voi vietellä puoleensa tuntikausiksi. Välillä voi piipahtaa myös elokuvissa ja kasinolla, varsinkin kun pelihimo on saatu jonkinlaiseen kontrolliin. Kirja ei ole masentava myöskään lukijan osalta, varsinkin jos hän on sattunut menettämään sydämensä kirjan kirjottajalle jo vuosia sitten. Kirjassa on paljon hauskaa, huumori on vähän ironista, mutta osuvaa. Mukana on myös yhteiskunnallinen puoli, sillä Otto seuraa edelleen tarkkaan politiikkaa ja uskaltaa sanoa mielepiteensä maan nykytilasta ja sen johtajista varsin suoraan.

Oton elämä kuuluu samaan suomenruotsalaisen tunnustuksellisen kirjallisuuden genreen, johon kuuluvat myös pariskunta Tikkasen kirjat ja myös Merete Mazzarellan teokset. Niiden olennaisena osana on rehellisen oloinen omaelämäkerrallisuus, mutta ne eivät silti ole pelkästään omassa liemessä kylpemistä, vaan kaikista löytyy myös yleisempi kiinnostavasti ja moniulotteisesti ruodittu taso. Ottokin nautti kirjoista, joita hän kutsui "ajatuskirjoiksi", sillä hänestä niitä oli mahdoton luokitella mihinkään perinteiseen genreen. "Ajatuskirjat" saattoivat olla yksityisiä raportteja, pohdiskeluja, käsikirjoja, päiväkirjoja, lokikirjoja ja erilaisia tunnustuksia. Tässä suhteessa olen Oton kanssa samoilla linjoilla, minustakin "ajatuskirjat" ovat erittäin mielenkiintoisia.

Olen nyt lukenut kaksi omaelämäkerralliseen kategoriaan kuuluvaa kirjaa Anderssonilta, mutta en edelleenkää ole lukenut yhtään runokokoelmaa. Seuraava tehtävä on etsiä jokin sellainen käsiinsä. Onko ehdotuksia?

Sydämensä Otolle ovat menettäneet myös Erja ja Arja

sunnuntai 25. marraskuuta 2012

Ulla-Lena Lundberg - Jää



Ulla-Lena Lundberg: Jää ( Is suom. Leena Vallisaari) Teos & Schildts & Söderströms 2012, 366 s.

Jos on nähnyt kuinka maisema muuttuu, kun näköpiiriin tulee vene, ei mitenkään voi ajatella, ettei yksittäisen ihmisen elämällä ole merkitystä. Sellainen rauha lepää veden ja maan yllä. Ihmiset antavat katseen liukua yli satamalahden, lepattavat silmiään ja katsovat pois. Kaikki on niin kuin aina. Jokaisen rinnassa on jonkin muun kaipaus, ja kaikki mitä kaivataan tulee veneellä.(J. s.7)

Ulla-Lena Lundbergin sydämen pakahduttava romaani Jää alkaa kun Posti-Antonin luotsaama vene laskeutuu Luotojen seurakunnan kirkkosaareen ja mukana on seurakunnan uusi pappi Petter Kummel vaimonsa Monan ja tyttärensä Sannan kanssa. Vastassa rannalla ovat tulevat ystävät ja työtoverit ja kirkkovaltuuston jäsenet, jotka ovat valmiina tekemään ensimmäisen arvion tulevasta papista ja hänen perheestään. Varsin pian selviää, että uusi pappi saa kaikki puolelleen sydämellisellä ja avoimella käytöksellään. Vaimo Mona sen sijaan pitää pientä välimatkaa itsensä ja muiden ihmisten välillä, mutta luotolaisten arvostuksen hän saa osakseen, sillä hän on pystyvä ja aikaansaava käytännön nainen.

Romaanissa seurataan papin ja hänen perheensä elämää jatkosodan jälkeisessä Suomessa. Elämä ulkosaariston seurakunnassa on ulkoisilta puitteiltaan ankaraa, sodan aiheuttama puute ja luonnon ankarat olosuhteet pakottavat nuoren perheen ponnistelmaan jatkuvasti jaksamisensa rajoilla. Silti he tuntevat tulleensa paikkaan, josta voi muodostua heidän pysyvä kotinsa. Petter tuntee saaristoseurakunnan kutsumuksekseen ja Mona haluaa kotiutua sinne, jossa hänen miehensä on onnellinen.

Kirjan maailmassa päästään kurkistamaan Luotojen elämän eri puoliin. Siihen kuuluvat arkiset askareet kotona, puutarhassa ja navetassa, kirkollisten asioiden pohdintaa ja kunnallisten tehtävien hoitoa. Näin kerrottuna kaikki vaikuttaa kuivalta ja tapahtumattomalta, mutta henkilöidensä kautta Lundberg onnistuu virittämään uskomattoman hienon hengen romaaniinsa, jonka kautta lukija pääsee eläytymään ulkosaariston elämään, aistimaan voimakkaat sään vaihtelut, meren voiman ja mahtavuuden, kokemaan saarten yhteisöllisyyden, mutta toisaalta myös kahtiajakautuneen maailman.

Vaikka Lundbergin romaani on monella tapaa yhteisöllinen romaani Luotojen asukkaista, nousevat romaanin keskushenkilöiksi kuitenkin pappi ja hänen vaimonsa Mona, joka varsinkin loppua kohden nousee esiin omalla voimakkaalla ja hämmennystäkin herättävällä persoonallisuudellaan. Erittäin mielenkiintoinen henkilö on myös Neuvostoliitosta vuonna 1939 loikannut suomalaisukuinen lääkäri Irina Gyllen, joka kaiken kokemansa vuoksi on muodostanut panssarin ympärilleen ja ainoastaan pappi saa tätä kuorta hieman raotetuksi.

Tohtori Gyllenistä elämässä on ollut pitkiä aikoja, joina puute on ollut suuri ja hätä joissakin tapauksissa niin ankara, että hänestä on ruvennut yhä enemmän tuntumaan siltä, että maailmassa on kaikkea vain tietty, kitsaasti mitattu määrä. Jos joku pääsee maailmassa eteenpäin ja paistattelee hiukan, hyvinvointi ja auringonpaiste ovat poissa joltakulta toiselta. Sama pätee sellaisiin ilmiöihin kuin onni ja menestys. Määrä on kitsaasti mitattu. (J. s. 330-331)

Lundbergin teos on perinteinen kertojavetoinen romaani, jota kannattelee erittäin kaunis, mutta ei kuitenkaan liian rönsyilevä, kieli. Sen ihmiset ovat ihmisiä suurella I:llä kaikkine inhimillisine puolineen. Itse pidin erityisesti tavasta, jolla Lundberg kuvasi Kummeleiden perhe-elämää, pariskunnan keskinäistä suhdetta ja heidän suhtautumistaan lapsiinsa, sillä pystyin samaistumaan siihen monella tavalla. Jos minut ja mieheni olisi lähetetty tuolle saarelle sodan jälkeisinä vuosina, olisi meidän roolimme olleet aivan samalaiset: mieheni olisi puhunut saarelaiset pyörryksiin ja minä olisin hoitanut taustalla käytännön tehtävät, katsonut että seurakuntalaiset saavat pullaa silloin kun sen tarve on.

Nyt joka ikinen haluaa keskustella hänen kanssaan ja paistatella hänen loisteessaan. Hän itse on tietämätön vetovoimastaan ja ihmeissään ihmisten ystävällisyydestä. He ovat ainutlaatuisen ystävällisiä, hän toistelee yhtenään. Papinrouvan mielestä vähempikin riittäisi. Olisi tarpeeksi, jos he olisivat kohtalaisen mukavia. Niin että mies tekisi tehtävänsä, hoitaisi kokouksensa ja toimituksensa ja tulisi kotiin. (J. s. 75)

Tänä syksynä on ilmestynyt kaksi hienoa romaania, jotka ovat monella tapaa samalaisia keskittyessään kuvaamaan arkielämää ja ihmisiä sen pyörteessä ja tuovat esiin asioita, jotka elämässä ovat tärkeitä. Toinen on tietenkin Sirpa Kähkösen Hietakehto ja toinen on tämä, jonka Finladia-raatikin katsoi ehdokkuuden arvoiseksi, eikä syyttä. Tällaisten kirjojen takia sitä muistaa, miksi lukeminen on niin antoisaa: kirjojen kautta pystyy tuulettamaan myös omia tunteitaan ja kuulostelemaan oman elämänsä kannalta tärkeitä seikkoja.

Kirjasta löytyy useampia arvioita, mutta linkitän tähän vain kahden "luottolukijani" Marian ja Unnin arviot kirjasta. Kiitos siitä, että tartuin kirjaan, kuuluu teille. Oma merkityksensä oli myös Antti Majanderin hienolla arviolla HS:ssa. Tämän kirjan jälkeen pidän Lundbergin muutakin tuotantoa tarkemmin silmällä.

perjantai 23. marraskuuta 2012

Perjantainen pähkinä ja 30 viikkoa kirjoja, osa 10



Tuntuu, että nykyään perjantai on joka toinen päivä, mutta toisaalta tuntuu myös, että tämä pimeä marraskuu kestää ja kestää. No, onneksi on edes perjantainen pähkinä piristämässä. Viime viikkoiseen pähkinään saatiin taas oikeita vastauksia, kun tietäjinä olivat Maria ja Heidi. Kyseessä oli Finladia-ehdokkaiden lanseeramisen innoittamana Mikko Rimmisen Nenäpäivä, joka voitti Finlandia-palkinnon 2010. Kirja löytyy hyllystämme, mutta häpeäkseni en sitä ole vielä lukenut (aion kyllä lukea, varmasti!).

Tässä sitten seuraava pähkinä, jonka idean ja osallistumisohjeet voi tuttuun tapaan käydä lukemassa täältä. Linkin takaa löytyy myös eri viikkojen armoitetut tietäjät. Tällä kertaa lyhyestä virsi kaunis:

PÄHKINÄ NUMERO 10

Surullista.
Silti voi tulla suureksi runoilijaksi kun kasvaa isoksi.
On pakko tulla suureksi runoilijaksi.

30 VIIKKOA KIRJOJA

10. Lempiklassikkoni

Tässä kohtaa monet varmaa luulevat, että vastaan TPTA, mutta en vastaakaan, vaan säästelen sitä muualle. Sen sijaan nostan esiin toisen kirjan, josta olen usein eri yhteyksissä maininnut eli Mihail Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan (Master i Margarita). Olen lukenut kirjan kolme kertaa, nähnyt siitä tehtyjä teatteriesityksiä kolme, joista yksi oli venäjäksi ja käynyt tutustumassa Mihail Bulgakovin kotimuseoon, josta tein aikoinaan postauksenkin. Syitä miksi pidän kirjasta niin paljon on sen uskomattoman rikas, absurdi ja karnevalistinen maailma, jossa henkilöt toimivat pahan ja hyvän, vallan ja alistumisen näyttämöinä. Luen sitä pitkälti allegoriana Stalinin aikaisesta Neuvostoliitosta, siitä yhteiskunnallisesta ja kulttuurisesta ilmapiiristä, joka maassa silloin vallitsi. Ikävä kyllä jotkin kirjan esiin nostamat asiat pätevät täällä yhä edelleen, joten ajankohtaisuuttaan kirja ei ole menettänyt.

Tällä kertaa laskeudutaan viikonloppuun sen enempiä turisematta. Viikonloppuna käyn kuuntelemassa ukrainalaista rock-bändiä Okean Elzyä, josta on Moskovassa oloaikana muodostunut minun ja mieheni suuri suosikki. Koitan myös saada luettua loppuun ja blogattua Ulla-Lena Lundbergin Jäästä.

Ihanaa viikonloppua, juokaa glögiä!


tiistai 20. marraskuuta 2012

Roger Martin du Gard - Thibault`n suku 1.



Roger Martin du Gard: Thibault`n suku ( Les Thibault, suom. Arvi Nuormaa) Otava 1964.

Ranskalainen kirjailija Roger Martin du Gard (1881-1958) sai Nobelin kirjallisuuspalkinno vuonna 1937. Palkinto perustui pääosin hänen 8-osaiseen romaanisarjaansa Les Thibault, joka Arvi Nuormaan suomennoksena sai nimen Thibault`n suku. Nuormaan toimesta on suomennettu kirjasarjan 6 ensimmäistä osaa (1937-1938 ja 1964-1965), mutta ilmeisesti kaksi viimeistä osaa on edelleen suomentamatta. Du Gardin teossarjaa on eeppisyydessään ja historiallisessa näkemyksessään sekä realistisessa käsittelytavassaan verrattu muun muassa Leo Tolstoin tuotantoon, ilmeisesti ennen kaikkea Sotaan ja rauhaan.

Olen väitöskirjani myötä törmännyt moniin kirjailijanimiin ja teoksiin, jotka itselleni ovat olleet täysin tuntemattomia, mutta jotka niille ihmisille, joita tutkin ovat olleet tärkeitä tai ainakin ajankohtaisia teoksia. Elvi Sinervo kirjoitti vuonna 1940 aviomiehelleen lukeneensa Thibault´n suvun suomentamattomia osia, mutta hän ei pitänyt du Gardia kuitenkaan Maksim Gorkin veroisena kirjailijana, ylipäätään hän vähän vieroksui ranskalaista kirjallisuutta sen liiallisen "sivistyneisyyden" vuoksi. Elvi Sinervon ystävään Raoul Palmgreniin du Gardin sarja kuitenkin iski kuin  veitsi voihin. Hän kuvailee lukukokemustaan omaelämäkerrallisessa teoksessaan 30-luvun kuvat, jonka hän kirjoitti R. Palomeren nimellä, seuraavasti:

Eräällä tämän kevään käännösuutuudella on Rolfin elämysmaailmassa erikoisasemansa: Martin du Gardin Thibault`n suvulla. Tuskin mikään muu kaunokirjallinen teos on viime vuosina vaikuttanut häneen niin valtavasti, kouraissut niin läheisesti kuin tämä ranskalainen ideologinen ja eroottinen kehitysromaani: siinä esitetty älymystön aatteellinen problematiikka ensimmäisen maailmansodan aattona on hänen omansa, siinä kuvattu Rachelin naishahmo ja rakkaustarina saattavat hänet kerrassaan pois tasapainosta, harhailemaan toukokuisilla kaduilla sairaana levottomuudesta. (30-luvun kuvat,s. 464)

Olen monesti miettinyt, että du Gardin teossarja pitäisi lukea. Viime kesänä kävi sitten niin hyvin, että löysin koko kirjasarjan kirpputorin "ota tästä ilmaiseksi"-laatikosta". Minähän otin ja raahasin kirjat kotiin. Kuitenkin vasta nyt sain aikaiseksi lukea kirjan ensimmäisen osan, joka suomennoksena sisältää koko sarjan kaksi ensimmäistä osaa, Harmaakantisen vihon ja Kasvatuslaitoksen, suvun tarinasta. Romaanin keskiössä on Thibault`n perhe, isä ja pojat Antoine ja Jacques, jotka edustavat ranskalaista katolista älymystöä. Näissä kahdessa ensimmäisessä osassa Antoine on vähän päälle parikymppinen lääketieteen opiskelija ja hänen nuorempi veljensä Jacques koulupoika, joka haaveilee runoudesta ja rakkaudesta. Isä, joka on perheen ehdoton auktoriteetti, edustaa ranskalaista akateemista maailmaa ja on tullut tunnetuksi perustamistaan kasvatuslaitoksistaan.

Kirjan keskiössä on veljesten suhde toisiinsa ja isäänsä, ja tämän kautta nosusevat esiin erilaiset sukupolvien väliset ristiriiddat, jotka koskevat muun muassa uskonnollisia ja moraalisia kysymyksiä.  Ainakaan näissä kahdessa ensimmäisessä osassa veljeksistä kumpikaan ei vielä kunnolla nouse vastustamaan isänsä auktoriteettia, vaikka Jacquesin luonnetta on  pehmennettävä kasvatuslaitoskomennuksella ja Antoinen on noustava puolustamaan veljeään isäänsä vastaan. Heitä kaikkia velvoittaa on kuuluminen Thibault`n sukuun, kuten Antoine veljelleen luennoi:

Kaiken hukkaamasi ajan voitat takaisin yhdellä tempauksella, jos vain tahdot. Tahtoa! kaikki eivät osaa tahtoa. (Ei ole vielä varsin pitkää aikaa siitä, kun se selvisi minulle.) Mutta minä osaan tahtoa. Ja myös sinä osaat tahtoa. Thibault`t osaavat tahtoa. Ja juuri siksi Thibault`t pystyvät kaikkeen. Juuri siksi he menevät toisten ohitse! Juuri siksi he tunkeutuvat kärkee! Heidän on pakko. Tuon voiman, joka kytee kätkeytyneenä kokonaiseen sukuun, on pakko lopulta saavuttaa päämääränsä! Meidän kahden kautta täytyy Thibault`iden puun puhjeta täyteen kukoistukseensa: tulevien sukupolvien kukoistukseen! (TS 1. s. 261)

Yllä olevan lainauksen myötä on helppo ymmärtää, miksi du Gardin ajatukset vetosivat muun muassa Palmgreniin, joka koki itsekin olevansa yhteiskunnan etujoukkoa ja suunnan näyttäjä tulevaisuuteen. Älymystöläinen problematiikka on kirjassa voimakkaana esillä.

Vaikka du Gardin kirjasarja on selkästi oman aikansa lapsi, niin se toimii myös tässä päivässä. Itse ainakin koin kirjan mielenkiintoisena ja aion lukea kirjan loputkin osat jossain vaiheessa.


perjantai 16. marraskuuta 2012

Perjantainen pähkinä, 30 viikkoa kirjoja, osa 9 sekä pohdintaa Finlandia-palkinto ehdokkaista


Perjantaista päivää! Viime viikkoiseen pähkinään tulikin monta oikeaa vastausta. Ilmeisesti se tarkoittaa, että Riikka Pulkkisen Totta on ollut luettu kirja. Kunnian oikeasta vastauksesta saavat Kirsi Kirsin kirjanurkasta, Sonja, toinen Lukemisen kartasto-blogin pitäjistä, Liisa Luetut, lukemattomat-blogista ja Reeta suomalais-norjalaisesta blogista Les!Lue! Onnea teille kaikille, olitte mahtavia :)

Ja tässä taas uusi pähkinä, jonka idean ja osallistumisohjeet voi käydä kurkkaamassa täältä.

PÄHKINÄ NUMERO 9

[...] Ja niin pöhkö kuin se koko kuvitelma siinä nyt olikin niin mukava sitä siinä oli liu`utella edestakaisin kun pakkanen rasahteli nurkissa ja ikkuna kasvoi jääkukkia, sai haaveilla,leikkiä ajatusleikkiä, ei se nyt mikään haudanvakava tulevaisuudenkuva ollut, väliäkö hällä vaikka oltaisiin seisty pannuhuoneessa särpimässä haaleaa mehua, kunhan nyt vain toivoi siinä tiskipöydästä heijastuvaa usvareunaista kuvajaista tuijottaessaan että oltaisiin vain jotenkin yhdessä kaikki, yhdessä ja mukavia toisillemme.
Ihan mahdolliselta se tuntui.

30 VIIKKOA KIRJOJA

9. Kirja, josta en uskonut pitäväni, mutta jota päädyin rakastamaan.

Tähän löytyi vastaus helpolla. Olin jossain vaiheessa (useita, useita vuosia sitten) päätynyt hankkimaan kirjahyllyyni J.R. Tolkienin Taru sormusten herrasta. Silloin elimme vielä sitä aikaa, kun pidin kunnia-asianani lukea kaikki hyllyssäni olevat kirjat (nykyään tämä periaate on vähän päässyt repsahtamaan). Niinpä urheasti tartuin paksuun opukseen, vaikka olin ihan varma, että se ei ole minun kirjani, enhän edes pidä fantasiasta. Mutta kuinkas sitten kävikään? Ahmin kirjaa siihen malliin, että örkit pitivät seuraa minulle unissanikin eli rakastuin kirjaan ja nautin Tolkienin luomasta maailmasta täysillä. Joskus on siis hyvä voittaa kahlehtivat ennakkoluulot (vaikka sitten periaatteiden pakottamana) ja tarttua kirjaan oman mukavuusalueen ulkopuolelta.

VÄHÄN FINLANDIA-PALKINTO EHDOKKAISTA

Tänään paljastettiin, mitkä kuusi teosta ovat ehdolla Finlandia-palkinnon saajiksi ja ne löytyvät muun muassa tästä Hesarin jutusta. Lopullisen palkinnonsaajan päättää 4.12. presidentti Tarja Halonen.

Itse tietenkin toivoin loppuun saakka, että suuren suosikkini Sirpa Kähkösen Hietakehto olisi ehdokkaana, mutta näin ei kuitenkaan ollut, ikävä kyllä. Ehdokaskirjoista olen lukenut kaksi Aki Ollikaisen Nälkävuoden ja Riikka Ala-Harjan Maihinnousun. Molemmat mielestäni puolustavat paikkaansa ehdokaslistalla, mutta näistä kahdesta suosikkini on Ollikaisen kirja. Ja itse asiassa luulen ja veikkaan, että Ollikainen palkinnon nappaa. Hänhän ehti jo eilen voittaa Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon, joka annetaan vuoden parhaalle esikoisteokselle.

Postauksen kuva kertoo, että lukemistaan odottelee Ulla-Lena Lundbergin Jää,  jota on paljon blogistaniassa kehuttu. Säästelen kuvan herkkuja viikonloppuun (no, okei piparit on kyllä jo syöty, mutta tein tänään muffinseja maustekakun reseptillä, mussutan niitä sitten). Ehdokkaista aion lukea vielä myös Heidi Köngäksen Dora, Doran. Olen pitkään halunnut tutustua hänen tuotantoonsa ja nyt siihen on syytä enemmän kuin koskaan. Pirjo Hassisen ja Juha Seppälän kirjat eivät ainakaan tällä hetkellä innosta, mutta voihan mieli niidenkin suhteen muuttua.

Kuka on teidän suosikkinne ehdokkaista?

Oikein ihanaa viikonloppua!

maanantai 12. marraskuuta 2012

Anna Kortelainen - Ei kenenkään maassa


Anna Kortelainen: Ei kenenkään maassa. Tammi 2012. 620 s.


Kun poika alkoi oppia soittamaan, hän herkistyi kaikelle, mitä oli elämässään ehtinyt nähdä. Jotkut sävelmät hän ajatteli soittimestaan ulos ja ilmaan, jotkut hän huokaisi, jotkut lauloi. Kun hän hallitsi alkeet ja pääsi etsimään sävyjä ja onnistumaan, hän herkistyi omalle menneelleen. Hän herkistyi lapsuutensa kuville, äidin vaaleille hiushapsuille, Helmerin likaisille, raapinntuneille ja tavattoman honteloille, jotka vilistivät hänen perässään. Hän herkistyi djadjan hahmolle muurin takana, kaukana garnisoonipihan hämärällä perukalla. Hän herkistyi kapinan kuukausien muistolle, laukausten pamahduksille, junaradan äänille, kulkueille, joilla saatettiin hautaan tai teloitettavaksi tai leiriin. Joskus oli vaikea pidättää kyyneliä, kun odotti omaa vuoroaan ja kuunteli muiden soittoa siellä soittajatovereiden keskessä. Oli pakko painaa pää alas, leuka kiinni rintaan ja tuijottaa kiinteästi klarinettia. (EKM s. 129)

Yläpuolella olevassa lainauksessa kiteytyy mielestäni melko hyvin kirjan päähenkilön Reino Peltosen elämän peruspilarit. Reino on viipurilaisen Aurora Peltosen ja Venäjän armeijan välskärin avioton poika, kuten hänen nuorempi veljensä Helmerkin. Ennen sisällissotaa isä on veljesten elämässä läsnä kodissa vierailevana djadjana, sisällissodan myötä hän häviää heidän elämästään ja on olemassa enää vain kaipuun kohteena. Vuonna 1920 äiti laittaa 13-vuotiaan Reinon soittajaoppilaaksi Karjalan kaartin rykmenttiin, jossa hänen soittimekseen valikoituu klarinetti. Varuskunnan ankarat olosuhteet, ero äidistä ja mieltä painavat muistot kapina-ajan tapahtumista muovaavat Reinoa kohti aikuisuutta. Kun hän vihdoin vuonna 1926 jättää varuskunnan, on hän saanut viemisikseen paitsi soittotaidon niin myös aatteen. Reinosta on tullut kommunisti.

Vapauduttuaan päivittäisestä palveluksesta Reinosta tulee sivilisti ja kuljeskelevä muusikeri, joka Viipurista päätyy Tampereelle, piipahtaa välillä Helsingissä, palaa taas Tampereelle, kunnes sodan jälkeen muuttaa Tukholmaan, jossa viettää loppuelämänsä. Klarinetin lisäksi hänen mukanaan kulkevat saksofoni, josta jazzin myötä on tullut aikakauden ja uuden vapauden vertauskuva, samoin kuin tärkeät kirjat. Reino on intohimoinen lukija, jonka kolme suurta idolia on modernin ajan airueet Olavi Paavolainen, Raoul Palmgren ja Tatu Vaaskivi ja hakkaapa hän itsekin kirjoituskoneeseensa tarinoita.

Vaikka Reino on kommunisti hän ei kuitenkaan ole aatteen eturintamassa, eikä joudu näin kokemaan 1920-1930-lukujen ja sotien aikaisia kommunistien vainoja. Hän välttää joutumasta hankaluuksiin esivallan kanssa ja tärkein syy tähän on hänen pieni tyttärensä Teete, jonka yksinhuoltajaisä Reino on. Tyttären takia hänen on oltava maltillinen ja varottava joutumasta vankilaan. Sotavuodet vievät kuitenkin tyttären ja isän toisistaan erilleen eikä yhteys enää tämän jälkeen kokonaan solmiudu uudelleen.

Sotavuodet Reino on työvelvollisena Tampereella ja Äänislinnassa ja kun rauhan myötä kommunistien toiminta vihdoin saa julkiset toimintaoikeudet Reinon suurin palo on jo hiipunut. Hän oivaltaa, että:  Musiikissa hän ei tarvinnut mitään. Siinä oli hänen kommunisminsa toteutuneena. Musiikista riitti kaikille niin paljon kuin kuolevainen pystyi ottamaan vastaan. Eikä se loppunut ikinä eikä sitä voinut riistäjä viedä. Se oli vallankumous hänen sisällään (EKM s. 574).

Taidehistorioitsija, tietokirjailija Anna Kortelaisen kirja perustuu hänen isoisänsä Reino Peltosen (1906-1968), jota Kortelainen ei ole koskaan tavannut, elämään. Kuollessaan isoisä jätti jälkeensä yhteen omenalaatikkoon mahtuvan maallisen omaisuuden, joka koostui valokuva-albumista, käsikirjoituksista ja nuottiarkeista ja näiden ympärille Kortelaisen teos muotoutuu. Kirja on nimetty romaaniksi ja näin Kortelainen tekee siirtymää kaunokirjallisuuden puolelle.

Miten tämä uusi aluevaltaus onnistuu? Itselleni ensimmäiset 100 sivua oli todella takkuista lukemisen suhteen. Luin kirjaa "ohjeen mukaan" romaanina ja takerruin moniin pikkuseikkoihin, jotka eivät mielestäni "romaanikategoriaan" sopineet. Yhtäkkiä kuitenkin tajusin, että ei minun ole pakko noudattaa ohjeita ja aloin lukea kirjaa kaunokirjallisena tietokirjana, elämäkertana, joka koostuu faktoista ja kuvitelmista. Elämäkerta sisältää aina tietyn määrän kerronnallisuutta, tässä sitä on vain lisätty mukaan normaalia enemmän. Kortelainen on täyttänyt lähteiden väliin jäävät paikat omalla kertomuksellaan isoisästään ja samalla hän luo äärimmäisen mielenkiintoista ja kantaaottavaakin kuvaa Suomen lähimenneisyydestä ja siitä maailmasta, jossa hänen isoisänsä eli. Tämän ahaa-elämykseni jälkeen minua eivät enää haitanneet tekstistä läpipaistavat arkistot tai kirjailijan ja hänen äitinsä nykyhetkessä esittämät kommentit.

Pidän erittäin paljon Kortelaisen tavasta kirjoittaa historiaa. Se on kuvailevaa ja maalailevaa, kuten ehkä taidehistorioitsijalle, kuvien tulkitsijalle hyvin sopii. Tässä kirjassa tämä kuvien tulkinta tuli esille erityisen hienosti Kortelaisen tulkinnoissa isoisänsä valokuva-albumin kuvista. Hän loi kuvien ympärille elävän ja kiehtovan todellisuuden, yhden mahdollisen maailman.

Minun oli siis mahdoton lukea Kortelaisen kirjaa puhtaasti romaanina, mutta runsaan kuvitteluosuuden vuoksi kirjaa ei voi tietokirjaksikaan nimetä, joten olkoon sitten romaani. Ihan puhtaasti romaanina tämä olisi kuitenkin tarvinnut melko voimakasta tiivistämistä ja rönsyjen hiontaa, mutta itse oli lopulta tyytyväinen kirjaan myös näin.

Muita arvioita kirjasta: Suketus blogissaan, Jenni Lilyssä sekä Irma Stenbäck Hesarissa

perjantai 9. marraskuuta 2012

Perjantainen pähkinä, 30-viikkoa kirjoja, osa 8 sekä sekalaista höpinää



Perjantainen pähkinä on täällä taas. Viime viikkoiseen pähkinään saatiin kaksi oikeaa vastausta, kun sekä Maria että Tintti tiesivät, että kyseessä on Juhani Ahon teos HelsinkiinSarakin oli aika lähellä. Onnittelut tietäjille ja suuri kiitos muillekin kommentoijille.

Miten sitten käy seuraavan pähkinän kanssa? Pähkinän idea ja osallistumisohjeet löytyy täältä.

PÄHKINÄ NUMERO 8

Nyt voin kertoa sen mitä olen pitänyt kaiken aikaa itselläni.
 Kaikki alkaa siitä, kun mies käveli ovesta ulos. Kaikki alkaa siitä, kun lapsi kysyi näkisimmekö me vielä ja minä sanoin että me näkisimme huomenna, vaikka tiesin että se oli valhe. Kaikki alkaa siitä, kun makasin eteisessä yksitoista päivää. 
Minä aloitan kuiskaten. Kun olen aloittanut, sanat tulevat helposti. Minä en ole kertonut hänelle tätä, mutta nyt kerron.

30 VIIKKOA KIRJOJA

8. Mielestäni yliarvostetuin kirja

Nämä arvottamiseen perustuvat kysymykset ovat vähän hankalia, kun pitäisi ensin määrittää mihin omia mielipiteitään vertaa, minkä perusteella tekee päätöksiään. Ottaako vertailukohdakseen kirjallisuuden kaanon ja sen arvostamat teokset vai vertaako kirjallista makuaan ystäviin, tuttaviin tai kylän miehiin? Kun tässä nyt kuitenkin olen osa kirjabloggaajien maailmaa, niin ehkä otan vertailukohdaksi muissa blogeissa hehkutetun teoksen, jolle en itse ole lämmennyt. Tai tässä tapauksessa kirjailijan.

Olen lukenut Joel Haahtelalta useita teoksia, ainakin Elenan, Lumipäiväkirjan, Naiset katsovat vastavaloon ja Perhoskerääjän. Se, että en osaa sanoa yksittäistä kirjaa, jonka katsoisin olevan yliarvostettu, johtuu siitä, että minulla nämä kirjat menevät iloisesti mielessä sekaisin. Tiedän, että Haahtela on monien bloggaajien (ja muidenkin) mielestä loistava kirjailija ja hänen teoksiaan on ylistetty vähän siellä ja täällä. Erityisesti on pidetty Haahtelan tavasta käyttää kieltä. Vaikka olen lukenut noinkin monta teosta häneltä, en ole kunnolla päässyt sisään Haahtelan kieleen ja hänen luomiinsa maailmoihin. Ne ovat minulle ehkä vähän liian eteerisiä ja keinotekoisia, jotta ihastuisin niihin. En kuitenkaan väitä, että Joel Haahtela on huono kirjailija, hän ei vain ole minun makuuni, enkä siksi pysty osallistumaan siihen hehkutukseen, jota hän on saanut osakseen.

SEKALAISEN HÖPÖTYKSEN OSASTO

Ensinnäkin lausun kiitoksen Merenhuiskeelle, joka muisti minua tunnustuksella. En tällä kertaa kuitenkaan vastaa, koska juuri viime perjantaina tein haasteen vaatimat kahdeksan satunnaista paljastusta itsestäni (olivatkin muuten sensaatiomaisia :D).

Toiseksi lausun kiitokset kaikille blogini lukijoille, erityisesti kirjautuneille, sillä nyt minulla on sivupalkissa kaunis pyöreä luku. Kiva kun jaksatte täällä käydä.

Lopuksi kaikille hyvät viikonlopun toivotukset. Me saamme vanhimman tyttäreni vieraaksi muutamaksi päiväksi ja tiedossa on kaikkea kivaa ohjelmaa isänpäivämyyjäisistä balettiin. Erinomaista viikonloppua kaikille. Ja kai isä saa kirjan lahjaksi :)

tiistai 6. marraskuuta 2012

Marjo-Riitta Antikainen -Velvollisuuden kutsu


Marjo-Riitta Antikainen: Velvollisuuden kutsu. Fanni Luukkonen johtajana. Otava 2012. 

Sydän on vielä kaiken jäleltä kuin olisi kuolema käynyt mailla, ottanut kalleinta ja jättänyt tyhjyyden, jolle ei löydy täytettä, autiuden, mihin ei ole voinut kotiutua. Siksi ja kun ei tätä voi kertoa, eikä kuvata, jää sana tyhjäksi. - -
Olen näinä lähes 16 vuoden aikana saanut kokea monenlaista - paljon hyvyyttä, paljon ymmärtämystä ja luottamusta. Elämäni onni on ollut työssä ja työstä. (VK, s. 204)

Fanni Luukkonen (1882-1947) toimi naisten vapaaehtoisen maanpuolustusorganisaation ja Suomen suurimman naisjärjestön Lotta Svärdin johtajana vuodesta 1929 aina  22.11.1944 asti, jolloin järjestö lakkautettiin välirauhan ehtojen perusteella fasistisena järjestönä. Ylläoleva lainaus on Luukkosen kirjeestä lottasisarelle järjestön lakkauttamisen jälkeen. Yhtäkkiä hän oli keskellä hiljaisuutta, persona non grata, vaikka vielä muutamia kuukausia aiemmin ja sitä ennen useita vuosia, hän oli ollut täystyöllistetty, ihailtu auktoriteetti.

Teologian tohtori Marjo-Riitta Antikaisen elämäkerta Fanni Luukkosesta paneutuu ennen kaikkea Luukkosen johtajuuteen. Akateemisena tutkijana Antikainen pitää kiinni tutkimuksen tieteellisestä puolesta, mikä näkyy esimerkiksi huolellisena nootituksena ja laajana lähdeluettelona. Hän käy Luukkosen elämävaiheet läpi kiinnittäen huomiota nimenomaan niihin asioihin, jotka tekivät Luukkosesta kunniotetun ja laajasti arvostetun johtajan sekä Lotta Svärd-järjestön sisällä että laajemminkin yhteiskunnassa ja myös ulkomailla. Samalla hän luo kuvaa Lotta-järjestöstä kokonaisuudessaan. Antikainen aloittaa Luukkosen lapsuudenperheestä, josta Fanni-tytär imi isänmaallisen hengen ja ajatuksen isänmaan puolesta tehtävästä työstä, jotka kantoivat häntä läpi vuosien johtotähden lailla.

Nuori Fanni Luukkonen valmistui opettajaksi ja ansiotyön ohella hän heittäytyi mukaan yhdistystoimintaan täysin sydämin. Erityisesti työ raittiusjärjestössä kiehtoi nuorta naista ja pian tämä sai sukupuolelleen harvinaisia luottamustehtäviä liikkeessä. Raittiustoiminta kuitenkin hiipui vähitellen 1910-luvun mittaan ja sisällissodan jälkeen perustetusta Lotta Svärd-järjestöstä tuli Luukkosen uusi intohimon kohde, joka nosti hänet sisällissodan aiheuttamasta pessimistisyydestä uuteen lentoon.  Samoin kuin raittiusliikkeessä, Luukkonen eteni nopeasti Lotta Svärd-järjestön hierarkiassa paikallisesta tekijästä valtakunnalliseksi vaikuttajaksi.

Antikainen tarkastelee Luukkosen johtajuuden edellytyksiä ja kehittymistä. Läpi kirjan kulkeva luonnehdinta, joka Antikaisen mukaan oli pohjana Luukkosen väsymättömälle ja aktiiviselle työlle, oli velvollisuuden tunne isänmaata kohtaan. Työlle antautumisen lisäksi hän omasi paljon muita ominaisuuksia, jotka vähitellen nostivat hänet yhdeksi maan tunnetuimmista ja arvostetuimmista naisista. Hän muun muassa omasi vankan kokemuksen järjestötyöstä ja hänellä oli taito verkostoitua ja saada näin näkyvyyttä itselleen ja työlleen. Antikaisen mukaan Luukkonen tiesi oman arvonsa ja otti kyselemättä paikkansa ja poikkesi näin ajan naisihanteista, jotka korostivat nöyryyttä ja alistumista.

Antikaisen kirja on äärimmäisen hallittu kokonaisuus ja se pitää koko ajan fokuksen tiukasti Luukkosen johtajuudessa ja sen analysoinnissa. Antikainen ei siis lähde sivupoluille, vaikka aineistoa varmasti olisi yllin kyllin. Tutkijana ihailen tätä keskittyneisyyttä, mutta uskon monen "tavallisen lukijan" pitävän tätä ehkä vähän tylsänä. Minulle kirja ei kuitenkaan ollut tylsä. Ennen kaikkea sain tärkeitä tietoja ja näkemyksiä omaa työtäni ajatellen, mutta myös oppitunnin siitä, miten rakennetaan paljon informaatiota sisältävä elämäkerrallinen tutkimus ja pidetään se silti järkevien sivumäärien sisällä.

Antikaisen elämäkerta keskittyy täysin Luukkosen julkiseen elämään, jopa pelkästään hänen "julkisiin ajatuksiinsakin" ja tätä pidän ehkä pienenä miinuksena kirjassa. Toki Luukkonen oli poikkeuksellisen julkinen ihminen, joka eli työnsä ja aatteitensa kautta ja uhrasi niiden eteenpäin viemiseen lähes koko yksityiselämänsä, mutta silti olisin kaivannut jonkinlaista yksityisen puolen, tunteiden ja kokemusten valottamista. Uskon, että se olisi palvellut koko tutkimusta tuoden vähän perspektiiviä Luukkosen julkisen elämän kautta muodostuneeseen kuvaan. Ilmeisesti yksi merkittävä syy yksityisen puolen puuttumiseen on aineiston puute. Antikainen viittaa Luukkosen yksityiseen kirjeenvaihtoon, jota Maija-Liisa Bäckström oli käyttänyt kirjoittaessaan teostaan Fanni Luukkonen. Lottajohtaja, joka myöhemmin katosi. Jonkin verran katoaminen herättää kysymyksiä aineiston arkaluonteisuudesta, mutta mitäänhän ei voida todistaa. On melko käsittämätöntä, miten noinkin huomattavan historiallisen henkilön kirjekokoelma päästetään häviämään.

Antikaisen luoma kuva Luukkosesta on kaikin puolin kunniottava ja tietyssä mielessä ehkä hieman varovainenkin. Erityisesti pieni varovaisuus tulee esiin Antikaisen pohtiessa Luukkosen suhdetta ensinnäkin suomalaiseen äärioikeistoon ja toisaalta Saksaan ja kansallissosialismiin. Toisaalta ei varmasti ole mitään syytä, miksi ei olisi niin kuin Antikainen esittää, että Luukkonen ei itse lämmennyt näille aatteille, mutta hänen oli taspainoiltava jäsenkunnan erilaisten mielipiteiden välissä, luovien välillä sinne, välillä tänne. Luukkonen todennäköisesti eli omaa elämäänsä niiden ihanteiden mukaan, joihin hän julkisuudessa oli sitoutunut ja siksi hänestä tuli niin merkittävä hahmo Suomen historiassa kuin hän parhaimmillaan oli.

Fanni Luukkosen elämäkerta on toistaiseksi viimeinen etappi siinä tutkimuksellisessa sarjassa, jolla on viime vuosien aikana luotu uutta kuvaa Lotta Svärd-järjestöstä. Muita ovat muun muassa Annika Latva-Äijön Lotta Svärdin synty. Järjestö, armeija, naiseus 1918-1928. ( 2004), Tiina Kinnusen Kiitetyt ja parjatut. Lotat sotien jälkeen. ( 2006) ja Pia Olssonin Myytti ja kokemus. Lotta Svärd sodassa. ( 2005).


Katso myös Keskisuomalaisen arvio kirjasta.

sunnuntai 4. marraskuuta 2012

Elisabet Aho: Sisar


Elisabet Aho: Sisar. Historiallinen romaani vuosilta 1917-1924. Otava, Seven. 2012. 381 s.

Törmäsin tämän kirjan nimeen ja aihepiiriin Katarina Eskolan teoksessa Tyttö Pitkänsillan molemmin puolin ja kiinnostuin. Mielenkiintoni herätti nimenomaan se, että kirjassa käsitellään nuoren naisen kokemuksia sisällissodan aikaisessa Helsingissä, niitä samoja, joista Eskola kirjoittaa äitinsä Elsa Eklundin (myöhemmin Enäjärvi-Haavion) näkökulmasta.

Oli ollut jo pimeää, mutta Pitkälläsillalla oli ollut rauhatonta. Kun hän oli tullut sillalle, se oli ollut täynnä sotilaita, oli kova meteli ja kaikki liikehtivät levottomasti. Ellen oli yrittänyt kiiruhtaa, kun joku oli pysäyttänyt hänet ja tiukannut kulkulupaa. Ellen muisti, että oli kaivanut luvan vapisevin sormin esiin, sotilas oli lukenut sen nopeasti ka kehottanut häntä jatkamaan kiireesti kotiinsa. Kun sotilas oli silmäillyt Ellenin lupakorttia, Ellenin silmät olivat osuneet pimeässä sillalla makaaviin ihmisiin. Hän oli nähnyt kolme pitkulaista, elotonta hahmoa, niiden kasvot oli peitetty takeilla ja Ellen oli arvannut, että ne olivat kuolleita. Hän oli nähnyt pimeässä vain pitkinä sojottavat kädet, jalat ja saappaa. (S. 277)

Myös Ahon teoksessa yhdistyvät maailmat Pitkänsillan molemmin puolin. Kirjan päähenkilö Ellen muuttaa isänsä kuoleman jälkeen Porvoosta Helsinkiin. Hän pääsee jakamaan ystävänsä Selman Kalliossa sijaitsevan hellahuoneen ja aloittaa työt Korkeavuorenkadulla sijaitsevassa puhelinlaitoksessa puhelunvälittäjänä. Ajallisesti kirja käsittää vuodet 1917-1924. Kirja saa alkunsa keväästä 1918, jolloin sisällissodan viimeisissä tapahtumissa haavoittunut Ellen makaa Diakonissalaitoksen sairaalassa kamppaillen hengestään. Se, miten hän on sairaalaan päätynyt on muistin tavoittamattomissa. Vasta uusi vakava loukkaantuminen räjäytystyöonnettomuudessa palauttaa Ellenin mieleen muutaman viime vuoden kipeät muistot. Kirjan toinen osa käsittelee näitä vuoden 1917 ja sisällissodan aikaisia tapahtumia. Kirjan viimeisessä osassa, joka käsittää vuodet 1919-1924, Ellen etsii elämälleen uutta suuntaa. Lukijana täytyy sanoa, että jollen olisi tietänyt takakansitekstin perusteella Ellenin kärsivän muistinmenetyksestä ja siitä, miten räjäytystyöonnettomuus palauttaa hänet muistin sokkeloissa vuoteen 1917, olisin ollut melko hämmentynyt kirjan saamasta käänteestä. Takautumien käyttö ei sinänsä minua häiritse, mutta tässä kirjassa se ei ollut kovin uskottavaa, kuten ei myöskään Ellenin muistinmenetyksen kerronta kokonaisuudessaan.

Ellen on kirjassa selkeä päähenkilö, mutta hänen ja Selman lisäksi mukana on lukematon joukko muita: vanhempansa sisällissodassa menettäneitä lapsia, lapsia, joiden vanhemmat ovat vankileireillä, nuoria työväenyhdistyksen poikia, jotka sisällissodan myötä saavat aseen selkäänsä ja hetken aikaa voivat nauttia sen tuomasta vallasta, on puhelinlaitoksen kamreeria ja diakonissasisaria ja heiksi kouluttautuvia. Ahon selkeä mielenkiinnonkohde on ollut juuri Diakonissalaitos ja sen historia ja mukana olevista henkilöistä muutamat ovat historiallisia henkilöitä. Henkilökaartin osalta kirjasta paistaa viimeistelemättömyys ja se, ettei ole loppuun saakka mietitty jokaisen merkitystä kirjan kokonaisuuden kannalta. Tarvitaanko heitä kaikkia? Olisko jostain voinut kertoa enemmän ja jostakin taas vähemmän? Omasta mielestäni esimerkiksi kamreeri Hermansenin isän tarina ei ollut kovin oleellinen kirjan tapahtumien kannalta ja itse kamreerikin vähän epäuskottava.

Ahon romaanissa oli puolensa, erityisesti Diakonissalaitoksen maailmasta oli mielenkiintoista lukea, ja luin sen melko nopeasti. Aika ajoin kuitenkin tunsin oloni hieman vaivautuneeksi, jos niin voi sanoa. Vaivautumista aiheuttivat muun muassa muutamat lapsukset kirjan henkilöiden nimissä, Saima Saarinen muuttui välillä Sylvi Saariseksi. En myöskään voinut olla kiemurtelematta lukiessani ristiriitaisia kuvauksia henkilöiden mielipiteissä ja puheissa, erityisesti tämä tuli esiin Selman kohdalla. Lisäksi ärsytystä aiheutti tietty kliseisyys ja mustavalkoisuus henkilökuvissa ja kuten lainaamastani katkelmasta käy ilmi, niin kielellisestikin olisi ollut parannettavaa: toisto ja itsestäänselvyydet olivat melko puuduttavia.

Puutteistaan huolimatta voin suositella kirjaa niille, jotka ovat kiinnostuneita Helsingin tapahtumista sisällissodan aikana ja joita tarttuminen tieteellisiin teoksiin ei houkuta. Omalta kohdaltani sanon kuitenkin sen, mitä usein olen toistanut monissa paikoissa: minulle hyvä tietokirja voittaa keskinkertaisen romaanin ja siksi esimerkiksi juuri lukemani Eskolan kirja samoista tapahtumista oli paljon mielenkiintoisempi ja lukukokemuksena antoisampi.

Kirjasta ovat kirjoittaneet myös Kirsi ja Amma. Arvosteluja löytyy myös  muun muassa Hesarista ja Agricolasta.

P.S. Kävin lukemassa linkittämäni arviot ja en voi yhtyä Amman arvioon siitä, että Ahon kirja kamppailee samassa sarjassa Sirpa Kähkösen teosten kanssa. Minulle Sirpa Kähkönen on kaikin puolin Ahoa taitavampi kirjailija. Mustosesta ja Hirvisaaresta en tiedä, sillä en ole heitä lukenut. 

perjantai 2. marraskuuta 2012

Perjantainen pähkinä, 30 viikkoa kirjoja, osa 7 sekä tunnustuksia



Ennen kuin mennään tämän viikkoiseen pähkinään saatte vastauksen viime viikkoiseen.  Monien mielestä lainaus oli kiinnostava ja herätti joitakin mielleyhtymiä, joista ei vaan saanut kiinni. Yksi kuitenkin sai ja se oli Liisa Luetut, lukemattomat blogista. Hienoa Liisa! Kirjahan oli siis Joyce Carol Oatesin Kosto: rakkaustarina. Monien lukema ja monien pitämä.

Vaikuttaako tämän viikkoinen tutulta? Pähkinä idean ja ohjeet voi käydä lukemassa täältä

PÄHKINÄ NUMERO 7

Kuului ruoskan läiskähdys ja tulista vauhtia karattiin menemään, niin että kaikui hiljaisen esplanadin kivisissä seinissä.Ja ennenkun muut ehtivät valmistua lähtemään, oli Antin valkoinen lakki jo kadonnut Helsingin hämärään.

30 VIIKKOA KIRJOJA

7. Mielestäni aliarvostetuin kirja

Tämä on todella vaikea. Voisin kenties sanoa joitakin kirjailijoita, jotka ovat mielestäni aliarvostettuja, mutta yhden kirjan esiin nostaminen on vaikeaa. Huh, huh. Pitää vaan alkaa kaivamaan aivonystyröitä ja miettiä mistä minä olen pitänyt, mutta muut eivät niinkään ole lämmenneet. Voisi myös miettiä asiaa koko kirjallisuusinstituution näkökulmasta ja tuoda esiin unohtuneen kirjailijan ja hänen teoksensa. Yhdistän nämä kaksi eri perustetta ja nostan esiin Elvi Sinervon Palavankylän seppä. Yleensä Elvi Sinervon romaanituotannon pääteoksena pidetään Viljami Vaihdokasta, mutta itse pidän enenmmän tästä Sinervon ensimmäisestä romaanista Palavankylän seppä. Se on hyvin omaelämäkerrallinen ja kuvaa hienosti Helsingistä sisällissodan jälkiselvittelyjä Pohjanmaalle paennutta perhettä.

TUNNUSTUKSIA

Sain Irene K:lta tunnustuksen, kiitos vielä kerran :). Tunnustuksen mukana seuraa vieno pyyntö kertoa kahdeksan satunnaista asiaa itsestään. Kun tämä nyt on olevinaan jonkinlainen kirjablogi, niin liitän tunnustuksiini kirjat. Tässä tulee kahdeksan lempikaupunkiani sekalaisessa järjestyksessä ja kirja, joka minulle kyseisestä kaupungista tulee vahvimmin mieleen.

1. Moskova: Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan.
2. Praha: Milan Kundera: Olemisen sietämätön keveys
3. Berliini: Alfred Döblin: Berlin Alexanderplatz (Tässä pitää kyllä tehdä pieni tunnustus: en ole lukenut kirjaa, vaikka se löytyy hyllystäni, mutta olen nähnyt R.W. Fassbinderin ohjaaman loistavan TV-sarjan)
4. Helsinki: Kjell Westö: Leijat Helsingin yllä.
5. Barcelona: Carlos Ruiz Zafon: Tuulen varjo (Tämän jatko-osa, muistaakseni Enkelipeli, jäi kesken alkumetreillä, ei vaan pudonnut.)
6. Pietari: Fjodor Dostojevski: Rikos ja rangaistus (Olen ollut aikoinaan kirjallisella matkalla Pietarissa ja kuljimme Rikoksen ja rangaistuksen tapahtumapaikoilla oppaan kanssa.)
7. Porvoo; Porvoosta ei voi tulla mieleen muuta kuin J.L. Runeberg, mutta ei mitään tiettyä teosta. Menköön näin.
8. Rooma: Viivi Luik: Varjoteatteri (Tämä siksi, että Varjoteatteri on viimeisin teos, jonka olen Roomaan liittyen lukenut ja se tuli ensimmäisenä mieleen)

Tuleeko teille mieleen jotain muita kirjoja näistä kaupungeista?

Hyvää viikonloppua kaikille! Minun viikonloppuuni kuuluu ainakin metroajelua (kuvassa yksi Moskovan metroasemista). Käyn kaupungin toisella laidalla Stockmannilla. Pitää täydentää oivariinivarastoja :)