maanantai 12. marraskuuta 2012

Anna Kortelainen - Ei kenenkään maassa


Anna Kortelainen: Ei kenenkään maassa. Tammi 2012. 620 s.


Kun poika alkoi oppia soittamaan, hän herkistyi kaikelle, mitä oli elämässään ehtinyt nähdä. Jotkut sävelmät hän ajatteli soittimestaan ulos ja ilmaan, jotkut hän huokaisi, jotkut lauloi. Kun hän hallitsi alkeet ja pääsi etsimään sävyjä ja onnistumaan, hän herkistyi omalle menneelleen. Hän herkistyi lapsuutensa kuville, äidin vaaleille hiushapsuille, Helmerin likaisille, raapinntuneille ja tavattoman honteloille, jotka vilistivät hänen perässään. Hän herkistyi djadjan hahmolle muurin takana, kaukana garnisoonipihan hämärällä perukalla. Hän herkistyi kapinan kuukausien muistolle, laukausten pamahduksille, junaradan äänille, kulkueille, joilla saatettiin hautaan tai teloitettavaksi tai leiriin. Joskus oli vaikea pidättää kyyneliä, kun odotti omaa vuoroaan ja kuunteli muiden soittoa siellä soittajatovereiden keskessä. Oli pakko painaa pää alas, leuka kiinni rintaan ja tuijottaa kiinteästi klarinettia. (EKM s. 129)

Yläpuolella olevassa lainauksessa kiteytyy mielestäni melko hyvin kirjan päähenkilön Reino Peltosen elämän peruspilarit. Reino on viipurilaisen Aurora Peltosen ja Venäjän armeijan välskärin avioton poika, kuten hänen nuorempi veljensä Helmerkin. Ennen sisällissotaa isä on veljesten elämässä läsnä kodissa vierailevana djadjana, sisällissodan myötä hän häviää heidän elämästään ja on olemassa enää vain kaipuun kohteena. Vuonna 1920 äiti laittaa 13-vuotiaan Reinon soittajaoppilaaksi Karjalan kaartin rykmenttiin, jossa hänen soittimekseen valikoituu klarinetti. Varuskunnan ankarat olosuhteet, ero äidistä ja mieltä painavat muistot kapina-ajan tapahtumista muovaavat Reinoa kohti aikuisuutta. Kun hän vihdoin vuonna 1926 jättää varuskunnan, on hän saanut viemisikseen paitsi soittotaidon niin myös aatteen. Reinosta on tullut kommunisti.

Vapauduttuaan päivittäisestä palveluksesta Reinosta tulee sivilisti ja kuljeskelevä muusikeri, joka Viipurista päätyy Tampereelle, piipahtaa välillä Helsingissä, palaa taas Tampereelle, kunnes sodan jälkeen muuttaa Tukholmaan, jossa viettää loppuelämänsä. Klarinetin lisäksi hänen mukanaan kulkevat saksofoni, josta jazzin myötä on tullut aikakauden ja uuden vapauden vertauskuva, samoin kuin tärkeät kirjat. Reino on intohimoinen lukija, jonka kolme suurta idolia on modernin ajan airueet Olavi Paavolainen, Raoul Palmgren ja Tatu Vaaskivi ja hakkaapa hän itsekin kirjoituskoneeseensa tarinoita.

Vaikka Reino on kommunisti hän ei kuitenkaan ole aatteen eturintamassa, eikä joudu näin kokemaan 1920-1930-lukujen ja sotien aikaisia kommunistien vainoja. Hän välttää joutumasta hankaluuksiin esivallan kanssa ja tärkein syy tähän on hänen pieni tyttärensä Teete, jonka yksinhuoltajaisä Reino on. Tyttären takia hänen on oltava maltillinen ja varottava joutumasta vankilaan. Sotavuodet vievät kuitenkin tyttären ja isän toisistaan erilleen eikä yhteys enää tämän jälkeen kokonaan solmiudu uudelleen.

Sotavuodet Reino on työvelvollisena Tampereella ja Äänislinnassa ja kun rauhan myötä kommunistien toiminta vihdoin saa julkiset toimintaoikeudet Reinon suurin palo on jo hiipunut. Hän oivaltaa, että:  Musiikissa hän ei tarvinnut mitään. Siinä oli hänen kommunisminsa toteutuneena. Musiikista riitti kaikille niin paljon kuin kuolevainen pystyi ottamaan vastaan. Eikä se loppunut ikinä eikä sitä voinut riistäjä viedä. Se oli vallankumous hänen sisällään (EKM s. 574).

Taidehistorioitsija, tietokirjailija Anna Kortelaisen kirja perustuu hänen isoisänsä Reino Peltosen (1906-1968), jota Kortelainen ei ole koskaan tavannut, elämään. Kuollessaan isoisä jätti jälkeensä yhteen omenalaatikkoon mahtuvan maallisen omaisuuden, joka koostui valokuva-albumista, käsikirjoituksista ja nuottiarkeista ja näiden ympärille Kortelaisen teos muotoutuu. Kirja on nimetty romaaniksi ja näin Kortelainen tekee siirtymää kaunokirjallisuuden puolelle.

Miten tämä uusi aluevaltaus onnistuu? Itselleni ensimmäiset 100 sivua oli todella takkuista lukemisen suhteen. Luin kirjaa "ohjeen mukaan" romaanina ja takerruin moniin pikkuseikkoihin, jotka eivät mielestäni "romaanikategoriaan" sopineet. Yhtäkkiä kuitenkin tajusin, että ei minun ole pakko noudattaa ohjeita ja aloin lukea kirjaa kaunokirjallisena tietokirjana, elämäkertana, joka koostuu faktoista ja kuvitelmista. Elämäkerta sisältää aina tietyn määrän kerronnallisuutta, tässä sitä on vain lisätty mukaan normaalia enemmän. Kortelainen on täyttänyt lähteiden väliin jäävät paikat omalla kertomuksellaan isoisästään ja samalla hän luo äärimmäisen mielenkiintoista ja kantaaottavaakin kuvaa Suomen lähimenneisyydestä ja siitä maailmasta, jossa hänen isoisänsä eli. Tämän ahaa-elämykseni jälkeen minua eivät enää haitanneet tekstistä läpipaistavat arkistot tai kirjailijan ja hänen äitinsä nykyhetkessä esittämät kommentit.

Pidän erittäin paljon Kortelaisen tavasta kirjoittaa historiaa. Se on kuvailevaa ja maalailevaa, kuten ehkä taidehistorioitsijalle, kuvien tulkitsijalle hyvin sopii. Tässä kirjassa tämä kuvien tulkinta tuli esille erityisen hienosti Kortelaisen tulkinnoissa isoisänsä valokuva-albumin kuvista. Hän loi kuvien ympärille elävän ja kiehtovan todellisuuden, yhden mahdollisen maailman.

Minun oli siis mahdoton lukea Kortelaisen kirjaa puhtaasti romaanina, mutta runsaan kuvitteluosuuden vuoksi kirjaa ei voi tietokirjaksikaan nimetä, joten olkoon sitten romaani. Ihan puhtaasti romaanina tämä olisi kuitenkin tarvinnut melko voimakasta tiivistämistä ja rönsyjen hiontaa, mutta itse oli lopulta tyytyväinen kirjaan myös näin.

Muita arvioita kirjasta: Suketus blogissaan, Jenni Lilyssä sekä Irma Stenbäck Hesarissa

8 kommenttia:

  1. Olen lukenut Kortelaiselta yhden tietokirjan (en muista nimeä, mutta liittyi naisten ostosteluihin ja tavarataloihin) osittain. Ja se oli siis hyvin mielenkiintoinen. Jos saisin hänen romaaninsa käsiini, voisi olla, että jäisi kesken, jos noinkin paljon alusta takkuaisi. Aihe ei ehkä ole kiinnostava, tarpeeksi, jotta jaksaisin loppuun.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kortelainen on tietokirjailijana ja historian popularisoijana erinomainen, ja tässä ensimmäisessä romaanissaan näkyy kyllä selkeästi tämä tietokirjailijan rooli. Romaanina tämä ehkä pitkästyttää, jollei ole kiinnostunut aiheesta. Minulle aihe on erinomaisen tuttu väikkäriprojektini ansiosta ja siksi kirjaao oli mielenkiintoista lukea.

      Poista
  2. Kuuntelin Helsingin kirjamessuilla, kun Kortelainen puhui kirjastaan. Olin kiinnostunut jo Virginien perusteella. Luen tämän varmaan joskus, vaikka lukemani arviot eivät ole olleet varauksettoman ihastuneita.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Luulen, että jos on kiinnostunut Suomen lähihistoriasta, niin kirjasta voi löytää paljon mielenkiintoista.

      Virginiestä minäkin pidin, samoin kuin monista muista Kortelaisen tietokirjoista.

      Poista
  3. Nyt, kun omasta lukukokemuksestani on jo jokunen hetki, kirjan rosot ovat jo hioutuneet mielessäni pois häiritsemästä ja kokonaismielikuva on positiivinen. Joskin kirjan lukeminen oli paikoin jopa tylsää, mutta silti tarina on loppujen lopuksi mielenkiintoinen ja täyteläinen.

    Vaikka se genrerajojen häilyminen hieman häiritsikin, enkä edes ymmärrä miksi. Tarvitseeko kaiken edes olla niin selvästi kategorisoitua? Ehkä itse lukijana koen sen turvalliseksi jotenkin. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minusta lukeminen oli tylsää vain alussa, enkä meinannut päästä millään eteenpäin. Eniten pidin jaksosta, joka käsitteli 30-lukua, minusta se oli jotenkin kauniisti ja täyteläisesti kuvattua.

      Nuo genrerajat ovat hankalia, ne jotenkin ennaltaohjaavat sitä, miten kirjaan suhtautuu. Pitäisi ottaa ne vain yhtenä tapana suhtautua kirjaan, ja tehdä lopulliset arviot vasta kun on kirjan lukenut.

      Poista
  4. Hei! Huomasin, että kävit kommentoimassa minun kirjoitustani, ja olitkin lukenut kirjan ihan samaan aikaan.
    Minulla taisi vaikuttaa epäromaanimaiseen lukukokemukseen paljolti se, että tunnen Kortelaisen tietokirjatuotannon hyvin, mutta enpä tiedä... Ei tämä silti kovin kaunokirjallinen teos ollut. Sen ansiot ovatkin muualla: ajankuvassa, mikrohistoriassa, ja siinä, että se saa pohtimaan Reinon tarinan ohella myös oman suvun historiaa.
    Mäkin muuten luin aivan alun pari kertaa, ennen kuin sain tekstistä otteen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minullakin Kortelaisen tietokirjatuotanto on tuttua ja se varmasti vaikutti, mutta myös se, että historiantutkijan ominaisuudessa näin melko hyvin tekstin takaa paistavat arkistot ja tutkimuskirjallisuuden.

      Nimenomaan Kortelaisen ansiot ovat juuri hienossa ajankuvassa ja tarkassa havainnoinnissa.

      Poista