sunnuntai 4. marraskuuta 2012

Elisabet Aho: Sisar


Elisabet Aho: Sisar. Historiallinen romaani vuosilta 1917-1924. Otava, Seven. 2012. 381 s.

Törmäsin tämän kirjan nimeen ja aihepiiriin Katarina Eskolan teoksessa Tyttö Pitkänsillan molemmin puolin ja kiinnostuin. Mielenkiintoni herätti nimenomaan se, että kirjassa käsitellään nuoren naisen kokemuksia sisällissodan aikaisessa Helsingissä, niitä samoja, joista Eskola kirjoittaa äitinsä Elsa Eklundin (myöhemmin Enäjärvi-Haavion) näkökulmasta.

Oli ollut jo pimeää, mutta Pitkälläsillalla oli ollut rauhatonta. Kun hän oli tullut sillalle, se oli ollut täynnä sotilaita, oli kova meteli ja kaikki liikehtivät levottomasti. Ellen oli yrittänyt kiiruhtaa, kun joku oli pysäyttänyt hänet ja tiukannut kulkulupaa. Ellen muisti, että oli kaivanut luvan vapisevin sormin esiin, sotilas oli lukenut sen nopeasti ka kehottanut häntä jatkamaan kiireesti kotiinsa. Kun sotilas oli silmäillyt Ellenin lupakorttia, Ellenin silmät olivat osuneet pimeässä sillalla makaaviin ihmisiin. Hän oli nähnyt kolme pitkulaista, elotonta hahmoa, niiden kasvot oli peitetty takeilla ja Ellen oli arvannut, että ne olivat kuolleita. Hän oli nähnyt pimeässä vain pitkinä sojottavat kädet, jalat ja saappaa. (S. 277)

Myös Ahon teoksessa yhdistyvät maailmat Pitkänsillan molemmin puolin. Kirjan päähenkilö Ellen muuttaa isänsä kuoleman jälkeen Porvoosta Helsinkiin. Hän pääsee jakamaan ystävänsä Selman Kalliossa sijaitsevan hellahuoneen ja aloittaa työt Korkeavuorenkadulla sijaitsevassa puhelinlaitoksessa puhelunvälittäjänä. Ajallisesti kirja käsittää vuodet 1917-1924. Kirja saa alkunsa keväästä 1918, jolloin sisällissodan viimeisissä tapahtumissa haavoittunut Ellen makaa Diakonissalaitoksen sairaalassa kamppaillen hengestään. Se, miten hän on sairaalaan päätynyt on muistin tavoittamattomissa. Vasta uusi vakava loukkaantuminen räjäytystyöonnettomuudessa palauttaa Ellenin mieleen muutaman viime vuoden kipeät muistot. Kirjan toinen osa käsittelee näitä vuoden 1917 ja sisällissodan aikaisia tapahtumia. Kirjan viimeisessä osassa, joka käsittää vuodet 1919-1924, Ellen etsii elämälleen uutta suuntaa. Lukijana täytyy sanoa, että jollen olisi tietänyt takakansitekstin perusteella Ellenin kärsivän muistinmenetyksestä ja siitä, miten räjäytystyöonnettomuus palauttaa hänet muistin sokkeloissa vuoteen 1917, olisin ollut melko hämmentynyt kirjan saamasta käänteestä. Takautumien käyttö ei sinänsä minua häiritse, mutta tässä kirjassa se ei ollut kovin uskottavaa, kuten ei myöskään Ellenin muistinmenetyksen kerronta kokonaisuudessaan.

Ellen on kirjassa selkeä päähenkilö, mutta hänen ja Selman lisäksi mukana on lukematon joukko muita: vanhempansa sisällissodassa menettäneitä lapsia, lapsia, joiden vanhemmat ovat vankileireillä, nuoria työväenyhdistyksen poikia, jotka sisällissodan myötä saavat aseen selkäänsä ja hetken aikaa voivat nauttia sen tuomasta vallasta, on puhelinlaitoksen kamreeria ja diakonissasisaria ja heiksi kouluttautuvia. Ahon selkeä mielenkiinnonkohde on ollut juuri Diakonissalaitos ja sen historia ja mukana olevista henkilöistä muutamat ovat historiallisia henkilöitä. Henkilökaartin osalta kirjasta paistaa viimeistelemättömyys ja se, ettei ole loppuun saakka mietitty jokaisen merkitystä kirjan kokonaisuuden kannalta. Tarvitaanko heitä kaikkia? Olisko jostain voinut kertoa enemmän ja jostakin taas vähemmän? Omasta mielestäni esimerkiksi kamreeri Hermansenin isän tarina ei ollut kovin oleellinen kirjan tapahtumien kannalta ja itse kamreerikin vähän epäuskottava.

Ahon romaanissa oli puolensa, erityisesti Diakonissalaitoksen maailmasta oli mielenkiintoista lukea, ja luin sen melko nopeasti. Aika ajoin kuitenkin tunsin oloni hieman vaivautuneeksi, jos niin voi sanoa. Vaivautumista aiheuttivat muun muassa muutamat lapsukset kirjan henkilöiden nimissä, Saima Saarinen muuttui välillä Sylvi Saariseksi. En myöskään voinut olla kiemurtelematta lukiessani ristiriitaisia kuvauksia henkilöiden mielipiteissä ja puheissa, erityisesti tämä tuli esiin Selman kohdalla. Lisäksi ärsytystä aiheutti tietty kliseisyys ja mustavalkoisuus henkilökuvissa ja kuten lainaamastani katkelmasta käy ilmi, niin kielellisestikin olisi ollut parannettavaa: toisto ja itsestäänselvyydet olivat melko puuduttavia.

Puutteistaan huolimatta voin suositella kirjaa niille, jotka ovat kiinnostuneita Helsingin tapahtumista sisällissodan aikana ja joita tarttuminen tieteellisiin teoksiin ei houkuta. Omalta kohdaltani sanon kuitenkin sen, mitä usein olen toistanut monissa paikoissa: minulle hyvä tietokirja voittaa keskinkertaisen romaanin ja siksi esimerkiksi juuri lukemani Eskolan kirja samoista tapahtumista oli paljon mielenkiintoisempi ja lukukokemuksena antoisampi.

Kirjasta ovat kirjoittaneet myös Kirsi ja Amma. Arvosteluja löytyy myös  muun muassa Hesarista ja Agricolasta.

P.S. Kävin lukemassa linkittämäni arviot ja en voi yhtyä Amman arvioon siitä, että Ahon kirja kamppailee samassa sarjassa Sirpa Kähkösen teosten kanssa. Minulle Sirpa Kähkönen on kaikin puolin Ahoa taitavampi kirjailija. Mustosesta ja Hirvisaaresta en tiedä, sillä en ole heitä lukenut. 

11 kommenttia:

  1. Mä bongasin tän saman "kirjavinkin" Eskolan kirjasta ;). Hauska, miten yksi kirja johtaa toiseen jne... Mulla on sama, että hyvä tietokirja voittaa ei-niin-taitavan romaanin.

    VastaaPoista
  2. Heh, piti käydä ihan tarkistamassa, että mitä sitä on tullut kirjoittaneeksi ;) Kirjan lukemisesta on sen verran aikaa, että yksityiskohdat ovat aikalailla hioituneet mielestä pois, joten on vaikea puolustaa mielipidettäni. Sen muistan, että pidin takaumaratkaisusta ja muutenkin tapahtumien kuvaus oli mielenkiintoista.

    Kuten olen sinulle kertonutkin, en mitenkään erityisesti ihastunut Kähköseen luettuani Lakanasiivet sen ilmestyttyä. Vasta tänä vuonna luettuani kirjasarjaa alusta asti (nyt on muuten Hietakehto menossa!) olen päässyt Kähkösen imuun. Pitäisi varmaan lukea jotakin lisää Aholta, että osaisin nyt vertailla uudelleen. Pidättäydyn siis vielä kannassani ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin se piti vielä sanoa, että olen aivan samaa mieltä sinun ja Marian kanssa siitä, että hyvin ja taitavasti kirjoitettu tietokirja on usein yhtä viihdyttävä, mutta paljon informatiivisempi kuin mitäänsanomaton romaani.

      Poista
    2. Ei sinun sitä tarvitse sen enempää puolustella, mun piti vaan saada tuoda esiin oma mielipiteeni suurena Sirpa Kähkönen fanina :)

      Ihanaa, että olet kokenut Kähkösen nyt uudella tavalla ja mielenkiinnolla odotan mitä tuumit Hietakehdosta. Meiltä muutamilta se on ainakin vienyt jalat alta :)

      Poista
    3. Minäkin pidin tästä Ahon kirjasta ja olen vakaasti aikonut lukea häneltä vielä muutakin. Tässä minua puhuttelivat erityisesti naisten kokemukset sisällissodassa sekä sen jalkoihin jääneet lapset. Lapsinäkökulmaa sellaisena kuin Aho sen kirjoittaa ei paljoa tapaa. Kähkönen painii minustakin silti melkoisesti ylemmässä sarjassa, vaikka makuasiahan tämä toki on.

      Poista
    4. Minä luulen, että minulla Ahon lukeminen jää tähän, mutta kuten arviossani kirjoitin tämä on oivallinen kirja niille, joita sisällissodan tapahtumat kiinnostavat, mutta jotka eivät halua tarttua aihetta käsitteleviin tietokirjoihin. Aho on kuitenkin tehnyt perusteellista taustatutkimusta aiheestaan, joka näkyy kirjan sisällössä ihan postiivisesti.

      Poista
  3. Ihmettelenpä kovasti, että romaanissa on tuollaisia lapsuksia henkilöiden nimissä. Kyllähän ymmärtää, että esimerkiksi joku kirjain voi joskus tippua pois tai vaihtua toiseksi, mutta Saima ja Sylvi ovat aivan eri nimiä eikä niitä yhdistä kuin ensimmäinen kirjain.

    Kirjan kansi on kuitenkin houkuttelevan näköinne, kerrassaan kaunis! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sinällään kyse on pienestä lapsuksesta, mutta lukijassa se kuitenkin aiheuttaa ensinnäkin hämmenystä ja toiseksi vähän närkästystä siitä, että asiassa on oltu niin huolimattomia. Se vähän niin kuin aliarvioi lukijaa.

      Kannesta minäkin pidän, siinä on vanhan maailman lumoa.

      Poista
  4. Kappas, minä en tuota nimisekaannusta huomannutkaan, mutta muun taustavirheen kyllä bongasin. Sisar oli kyllä ihan luettava kirja. Ajankuva kiinnostava.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tosiaan ajankuvaltaan kirja oli ihan luettava ja kiinnostava, harmi vaan että se muuten oli varsin keskinkertainen tekele.

      Poista