tiistai 4. joulukuuta 2012

Turkka Hautala - Paluu


Turkka Hautala: Paluu. Gummerus 2011. 315 s.


Kai se on pohjimmiltaan itsetunnon puute, Väinö sanoi. Tai sosiaalisten taitojen. Tai ujous, ihan miten sen haluaa ajatella. Kun mä en selvin päin kerta kaikkiaan. Osaa helvetti. Mitään. Aina tuntuu etten ole jotenkin... tarpeeksi. Hauska tai nokkela tai. Kiinostava. (P. s. 100)

Paluu  on Turkka Hautalan kolmas kirja, mutta minulle ensimmäinen, jonka häneltä olen lukenut. Kun olen aiemmin silmäillyt arvioita hänen kirjoistaan sekä tästä että Salosta tai Kansalliskirjasta, olen jotenkin ajatellut, että Hautala ei ole minun kirjailijani. Muutama päivä sitten nappasin kuitenkin hyllystämme Paluun, jonka olin ostanut miehelleni lahjaksi (syynä lienee takakannen luonnehdinta, joka antaa ymmärtää, että kyseessä on kirja isästä ja pojasta) ja jollen nyt aivan totaalisesti kirjaan ihastunut, niin pidin ainakin paljon. Samalla heräsi kiinnostus myös Hautalan muuhun tuotantoon.

Kirjassa nuori valokuvauksen opiskelija Väinö Linna tekee paluun kotiseudulleen kaupunkiin, jonka nimeä ei mainita, mutta joka on saanut piirteensä pieneltä länsisuomalaiselta Salon kaupungilta. Hän on ollut poissa kuusi vuotta. Kulkiessaan kaupungilla Väinö valokuvaajan tapaan tarkkailee ja havannoi tuttua ympäristöä ja ihmisiä, jossa kaikki on samalla kertaa tuttua ja vierasta. Paluu kotikaupunkiin on myös paluu muistojen kautta lapsuudenperheeseen. Väinö haluaa löytää isänsä, johon yhteys on katkennut opiskelijavuosien aikana.

Paluun vahvin teema on alkoholi ja sen asema suomalaisessa kulttuurissa ja sen merkitys yksilöille. Väinön isä Hessu, entinen postinkantaja ja kustantaja, kirjallisuuden ja erityisesti Bukowskin suuri ihailija ja rakastaja on vaipunut Muscatia tissuttelevasta perheen isästä rantojen mieheksi, jolle viina on aina tarjonnut toisen, rinnakkaisen todellisuuden. Vähitellen se on kuitenkin muuttunut ainoaksi tavoiteltavaksi todellisuudeksi jonne hän vastoin omaa ohjettaan on jäänyt asumaan. Isä tarjoaa Väinölle peilin jota vasten hän tarkkailee omaan alkoholinkäyttöään. Sosiaalisesti kömpelölle pojalle ja nuorelle miehelle viina on tarjonnut tien yhteyteen muiden kanssa ja mahdollistanut myös suhteet vastakkaisen sukupuolen kanssa. Mutta onko tämä tie ainoa, jota pitkin voi kulkea, sitä Väinö pohtii itsekseen, ystäviensä kanssa ja vihdoin löydettyään isänsä, myös tämän kanssa.

Paluu on hyvin vahvasti miesten kirja, jossa naiset ovat vain sivuhenkilöinä. Väinön äiti on olemassa vain pojan muistoissa, ainoa sisar Eeva puhelimen päässä ja entisen tyttöystävänsä Henriikan kanssa Väinö tekee selväksi tilejään paikallisessa Navetta-ravintolassa ja huomaa, että hän ehkä vihdoin on päässyt suhteesta yli. Isä ja poika Linna muistuttavat toisiaan sekä ulkonäöltään että luonteeltaan. Molemmat ovat herkkiä ja tästä herkkyydestä johtuvat monet heidän ongelmansa, mutta lopulta myös vahvuutensa. Isän ja pojan suhde saa hienosti valaistusta Väinön lapsuuteen sijoittuvista jaksoista, lukija ymmärtää millaista ihmistä ja isää poika etsii, miksi on niin tärkeä löytää isä ja saada puhua tämän kanssa.

Väinö menee pukemaan toiset raappahousut.Sitten hän juoksee terassille. Iskä on aina joko siellä tai nojatuolissa. Nyt se istuu terassin tuolilla ja polttaa tupakkaa. Väinö kipuaa syliin.
Mikäs Linnan Väinöä harmittaa?
Noku noi kiusaa.
Pöydällä on lasissa pissanväristä juomaa ja melkein tyhjä pullo. Mus, cat. Muscat.
Ai isot?
Nii.
Voi että. Mitä ne teki?
Mä en saa olla synttäreillä ja sit ne nauro ja Lehtine o ihan tyhmä. (P. s. 25)

Kirja jakaantuu rakenteeltaan neljään eri tyyppiseen osaan, jotka vuorottelevat toistensa kanssa. On kertojan kertoma nykyhetki ja toisaalta piipahdukset Väinön lapsuudessa, on isän kirjoittama minä-muotoinen päiväkirja ja neljäntenä Väinön ja Eevan käymät puhelinkeskustelut. Ylipäätään Hautalan teksti on melko dialogivoittoista ja sinällään helppoa ja nopeaa lukea. Dialogien kieli nojaa vahvasti länsisuomalaiseen murteeseen ja puhekieleen, jopa niin paljon, että minä, vaikka länsimurteet ovatkin tuttuja, jouduin muutamia kertoja miettimään, että mikäs tässä olikaan homman nimi. Mutta kun luki dialogia ääneen ja sai painotukset ja muut kohdalleen asiat aukenivat.

Ennakkoluuloistani huolimatta pidin siis kirjasta. Nautin Hautalan hienoista huomioista, tarkoista kuvista sekä hänen luomistaan henkilöhahmoista. Väinö ja Hessu Linna ovat molemmat kokonaisia, uskottavia ja kerta kaikkiaan ihastuttavia henkilöitä, sellaisia joille toivoisi kaikkea hyvää.

Ja miksi nimi Väinö Linna? Kirjallisuuden rakastajana Hessu ei vain ollut voinut vastustaa Väinö- nimeä. Pojasta tuli isälle tärkeän kirjailijan kaima.

Ja Väinö älä sinä koskaan kuvittele että minusta tarvis huolissaan olla. Minä tiedän miten hommat menee.Minä olen kuin Koskelan Akseli perkele, minä aina kotio löydän. On sentään tie jääny mieleen. (P. s. 187)

Muutamia muita arvioita: Kirsi luki kirjaa kotikaupungistaan, Ilse ihastui, Jaakko ei niinkään.

6 kommenttia:

  1. Minullekin Paluu oli ensimmäinen lukemani Hautalan kirja ja ihastuin samoin romaaniin. Sittemmin olen lukenut vain Kansalliskirjan, joka on aika metka pienten kertomusten kokoelma. Salo pitäisi lukea, moni pitää sitä Hautalan parhaimpana.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä oli kyllä yllättävän hyvä ja varmasti luen lisää Hautalaa, ehkä se olisi tuo Salo seuraavaksi.

      Poista
  2. Pidin kovasti kirjasta alakuloisen huumorin takia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sitäkin kirjassa oli ja se sopi tähän kirjaan.

      Poista
  3. Olen lukenut Hautalan kaikki tähänastiset, pitänyt kyllä lukemastani, eikä ainoastaan siitä syystä että kaksi ensimmäistä teosta sijoittuvat oman nuoruuteni maisemaan. Paluu on minun mielestäni paras, kokonaisin. Kansalliskirja on ehkä jo vähän liian nokkela ollakseen pidemmälti puhutteleva.

    Hautalan "Salo" on sikäli ajankohtainen ja oikeaan osuva, että niinhän Salossa kävi kuten romaanissa Hautala maalaili: Nokian tehdas on lopetettu. Kuinka sinisilmäisesti kaupungin johto kuvittelikaan Nokian nousukiidon jatkuvan ikuisesti, nyt on kaupunki todella pahassa talouskurimuksessa: laajat lomautukset käytössä ym.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Salo on varmaan se, jonka haluan Hautalalta lukea seuraavaksi.

      Mielenkiintoista, että Hautala oli tuon Nokian romahduksen jo kirjassaan ennakoinut, tekee siitä entistä mielenkiintoisemman.

      Poista