tiistai 31. joulukuuta 2013

Zinaida Linden - Monta maata sitten

Zinaida Linden: Monta maata sitten ( För många länder sedan, suom. Jaana Nikula 2013) Gummerus 2013. 279 s.

Maailma on pieni, mutta vaikka se olisi mikroskooppinen, ihmiset kulkisivat toistensa ohi. (MMS s. 177)

Zinaida Linden oli minulle tuntematon kirjailija ennen tätä nyt käsiteltävänä olevaa kirjaa. Olin kyllä kuullut tästä Suomessa asuvasta ruotsiksi kirjoittavasta venäläisestä, mutta jostain syystä en ollut tullut tarttuneeksi hänen teoksiinsa. Linden päätyi Suomeen 1991 avioliiton myötä. Ruotsi kirjoituskielenä selittyy Lindenin opinnoilla. Hän nimittäin opiskeli kotikaupunkinsa Leningradin yliopistossa ruotsin kieltä ja kirjallisuutta. Muutaman vuoden hän on ehtinyt asua myös Japanissa.

Kaikki nämä eri kielelliset, kulttuuriset ja maantieteelliset teemat ovat läsnä myös Lindenin uusimmassa romaanissa Monta maata sitten. Kirjan kertojana toimii venäläisen, tai aiemmin neuvotoliittolaisen diplomaatin rouva Galja, joka on seurannut diplomaattimiestään Igoria Japanin ja Botswanan kautta Suomeen. Matkan varrella on syntynyt kaksi lasta. Poika Dima opiskelee Japanissa ja tytär Marina käy Turussa kansainvälistä koulua.

Kirjan keskeinen teema on jatkuvien muuttojen luoma juurettomuus, joka vaikeuttaa oman minän ja identiteetin paikallistamista. Kysymykset kuka minä olen, mistä tulen ja mihin minä kuulun nousevat keskeisiksi. Muuttojen lisäksi Neuvostoliitossa syntynyt joutuu kohtaamaan kotimaansa valtavat muutokset, kun Neuvostoliitto hajosi ja vähitellen syntyvä nykyinen Venäjä tuntuu monessa mielessä vieraalta.

Kirjan rakenne  on muistelunomainen (itseasiassa luulin alkuun lukevani muistelmateosta aivan kuten Sannabananakin). Tarina koostuu fragmentaarisista palasista, joiden avulla Galja pyrkii hahmottamaan omaa itseään osana erilaisia isompia ja pienempiä yhteisöjä: perhettä, sukua, ja erilaisia kulttuureja. Tärkeäksi kiinnekohdaksi muodostuu synnyin- ja kotikaupunki, joka tosin sekin muuttuu mullistuksissa Leningradista Pietarista. Maailmalta Galja kaipaa Pietariin, jonne hänen vanhempansa on haudattu ja jossa hän koki nuoruudenromanssin, yhtäkkiä kuvaan uudelleen sukeltavan Romanin kanssa:

Miten usein olen näiden vuosien aikana käynyt kotikaupungissani?
Joka kerta tunsin olevani kuin Liisa Peilimaassa. Ajanjaksot sekoittuivat yhteen. Näin luokkatoverini koululaisissa jotka kiirehtivät ohitseni kaupungilla. Laskeuduin liukuportaita tuttuun maanalaisen kerrokseen ja tunsin pulssin lyönnit koko ruumiissani. Hyväilin portaiden kumikaidetta, laskin lamppuja. [...] Miksi kaikki tuollaiset yksityiskohdat säilyvät muistissani? Nuo liukuportaat ovat alkuperäiskoordinaattejani. Rakastan syviä metroasemia, rakastan sitä kosteikkoakin  jolle kaupunki on rakennettu. (MMS s. 234)

Lindenin kirja ei ehkä kielellisesti ja rakenteellisesti edusta suurta kaunokirjallisuutta, mutta siinä on paljon kiinnostavia elementtejä, joiden takia se oli antoisaa luettavaa. Suosittelen kaikille venäläisyydestä kiinnostuneille. Avaapa Linden vähän suomalaisten ja venäläisten suhdetta toisiinsa ja se ei suomalaisille ole pelkästään mairittelevaa luettavaa. Itse luin kirjaa myös osana Venäjä-haastettani.

Kirjasta ovat aikaisemmin bloganneet muun muassa Mari aKirjabrunssin Pirjoliisa Lauren ja sannabanana, jonka ansiosta kirjan "löysin", kiitos siitä.

maanantai 30. joulukuuta 2013

Kirjallinen vuoteni 2013


Muutaman päivän päästä on taas se aika vuodesta, että pitää vaihtaa piparit mandariineihin. Ainakin, jos on vyötä uskominen. Joulu ja sen herkut ovat kasvattaneet vararavintorengasta vyötäröllä niin että housut kiristävät vähän sieltä ja täältä.

Ennen vuoden vaihdetta on syytä myös laittaa pakettiin viime vuoden lukusaldo ja lähteä sen puolesta puhtaalta pöydältä kohti uusia kirjallisia seikkailuja.

Kokonaislukusaldoni jäi muutaman kirjan verran viime vuodesta ja kokonaan luettuja teoksia listalta löytyy 63 kappaletta. En siis olen universumin (en edes meidän perheen) nopein lukija, mutta tahti on itselleni sopiva, joten samoilla mennään varmasti ensi vuodenkin puolella.

Parhaat kotimaiset

Riikka Pelo: Jokapäiväinen elämämme
Ulla-Lena Lundberg: Kuninkaan Anna

Parhaat käännökset

Karl-Ove Knausgård: Taisteluni. Toinen kirja
Sergei Dovlatov: Matkalaukku

Iloiset yllättäjät

Helen Hanff: 84 Charing Cross Road
David Nicholls: Sinä päivänä

Toisellakin kertaa lukemisen arvoiset

Pirkko Saisio: Elämänmeno

Parhaat tietokirjat

Marjo Heiskanen: Kollaan kenttäpapin tarina
Seppälä Mikko-Olavi ja Seppälä Riitta: Aale Tynni. Hymyily, kyynel, laulu

Pettymyksen makua

Katja Kallio: Säkenöivät hetket
Matti Salminen: Pentti Haanpään tarina

VUODEN PARAS

Tämä titteli menee tänä vuonna Riikka Pelon Jokapäiväiselle elämälle, joka oli huikea lukukokemus kaikilla mittareilla mitattuna. Kirja on herättänyt ristiriitaisia kokemuksia lukijoissaan, mutta nekin, jotka kirjalle eivät ole syttyneet ovat tunnustaneet sen kirjallisen arvon. Pelon pokkaama Finlandia-palkinto oli kaikin puolin ansaittu.

Jos haluat tietää, mitä mieltä olen tässä mainituista kirjoista ollut, niin käy kurkkaamassa blogin Luetut 2013 ylävälilehdeltä. Sieltä pääset linkkien kautta blogiteksteihin.

NYT ON AIKA TOIVOTTAA KAIKILLE OIKEIN HYVÄÄ JA ONNELLISTA TULEVAA VUOTTA 2014! OTETAAN ILO IRTI RAKETTIEN PAUKKEESSA JA LÄHDETÄÄN TOIVORIKKAIN MIELIN KOHTI UUSIA SEIKKILUJA.

sunnuntai 22. joulukuuta 2013

Vastauksia jouluisiin kysymyksiin



Sain Lumiomenan Katjalta haasteen muodossa viisi jouluista kysymystä vastattavakseni. Kiitos Katja! Haaste alkuperäisessä muodossaan menee näin: 

1. Kerro pari asiaa itsestäsi tai päiväsi kuulumisista. Liitä myös kuva.
2. Vastaa haastajan kysymyksiin, jos se tuntuu sinusta mukavalta.
3. Voit muuttaa haasteen sisältöä mieleiseksesi.
4. Keksi haluamasi määrä kysymyksiä.
5. Haasta haluamasi määrä blogeja mukaan.

Aloitetaan kuvalla, joka on syksyiseltä Berliinin reissultamme. Uskokaa tai älkää, sen tuoreempaa kuvaa ei minulla ole. Ainakaan julkaisukelpoista. Pitää laittaa kuitenkin jokin todistuaineisto, etten ole tuo yläkuvan puupää, joka kurkkii kanervien takaa.


Tämän päivän kuulumisista ei vielä voi paljon sanoa, sillä päivä on vasta alussa. Arvaan, että puuhat liittyvät monin tavoin jouluun. Aika yllättävää, vai mitä? Suunnitelmissa on tehdä viimeisiä hankintoja Porvoon kaupoista ja käydä ehkä teellä jossain vanhan kaupungin kahvilassa. Iltapäivällä tulee äitini joulunviettoon luoksemme ja hänen kontolleen olen ulkoistanut lusikkaleipien tekemisen. Illalla menen vielä pelaamaan lentopalloa. On hyvä aloittaa tulevien joulukilojen nitistäminen ajoissa. Sitten Katjan kysymyksiin:

1. Mikä on joulun paras herkku?
Ehdotonta herkkuani ovat nuo yllämainitut lusikkaleivät, joita ilman joulun kahvihetki ei tunnu joululta. Kiitos äiti jo etukäteen! Varsinaisesta joulupöydästä herkkuani ovat mädit ja mieheni graavaama lohi sekä itse tekemäni lanttulaatikko. 

2. Joulukuusi: luonnonkuusi, kasvatettu, muovinen tai ei kuusta ollenkaan?
Olisin ollut tänä vuonna valmis olemaan ilman kuusta, mutta lapset eivät suostuneet, joten meille kannetaan mahdollisimman luonnonmukainen kuusi. 

3. Oletko joulun suhteen konservatiivinen tai uutta etsivä?
Kyllähän joulu perustuu pitkälti traditioille, mutta huomaan kyllä näin vanhemmiten, että niitä traditioita voi hyvin karsia ja jättää jäljelle vain olennaisimmat.

4. Mitä teet vanhoille joulukorteille?
Täytyy myöntää, että olen huono ihminen ja nakkaan kortit yleensä roskiin jossain vaiheessa vuotta. Ainoastaan valokuvista tehdyt kortit olen säästänyt. Tosin nekin jouluarkun pohjalla, kaikkien koristeiden alla.

5. Jos saisit suositella blogisi lukijoille vain yhtä kirjaa joululukemiseksi, mikä tuo kirja olisi?
Koska joulu on perinteiden aikaa ja nojaa vahvasti historiaan, niin mielestäni lukemiseksi sopii mainiosti Väinö Linnan trilogia Täällä Pohjantähden alla. Sitä paitsi siitä riittää varmasti luettavaa koko joulun ajaksi. Se avaa loistavasti suomalaisuuden historiaa ja kertoo siitä miten ja ketkä tätä maata ovat rakentaneet. Historian avaamien näköalojen ymmärtäminen on entistä tärkeämpää nyt, kun esimerkiksi lukioihin kaavaillaan uutta tuntijakoa, joka tekisi historiasta kokonaan vapaaehtoisen oppiaineen. Olen pöyristynyt tästä lyhytnäköisyydestä. 

En toivota vielä hyvää joulua, sillä yritän saada aikaiseksi vielä yhden postauksen ennen aattoiltaa. Sen sijaan toivotan rentouttavaa sunnuntai-päivää.

EDIT. 24.12. klo 13.40. En sitten ehtinyt enää bloggaamaan ennen joulua, joten tämän postauksen myötä toivotan kaikille OIKEIN HYVÄÄ JA ONNELLISTA JOULUA!

perjantai 20. joulukuuta 2013

Colm Tóibín - Brooklyn



Colm Tóibín: Brooklyn (Brooklyn 2009, suom. Kaijamari Sivill)  Tammi 2011. 313 s. 

Täällä Eilis ei ollut kukaan. Se ei johtunut yksinomaan siitä, ettei hänellä ollut ystäviä eikä perhettä, vaan pikemminkin siitä että hän oli haamu tässä huoneessa, kaduilla matkalla töihin, tavaratalossa. Mikään ei merkinnyt mitään. Friary Streetin talossa huoneet kuuluivat hänelle, hän ajatteli, ja niissä liikkuessaan hän oli oikeasti siellä. [...] Tääkkä mikään ei ollut osa häntä. Kaikki oli onttoa, tyhjää, hän ajatteli. ( B. s. 86)

Eilis asuu Friary Streetin talossa yhdessä äitinsä ja sisarensa Rosen kanssa. Perheen isä on kuollut ja veljet muuttannet Irlannista Englantiin töiden perässä. Naisten taloudessa Rose vastaa perheen elatuksesta. Hänellä on hyvä työpaikka ja viikonloput ja vapaat hän viettä golf-klubilla tai tennistä pelaten. Eilis lopettelee kirjanpidonkurssiaan, mutta 1950-luvun pikkukaupunki Irlannissa ei juuri tarjoa työllistymismahdollisuuksia nuorelle naiselle. Eilisin työpaikkaongelmat saavat ratkaisunsa perheessä pistäytyvän isä Floodin muodossa. Isä Flood on New Yorkissa sijatsevan Brooklynin irlantilaisen seurakunnan pappi ja hän ehdottaa Eilisille muuttoa valtameren taakse. Hän on varma, että pätevälle nuorelle naiselle työpaikan saaminen Amerikassa ei ole mikään ongelma. Kun Rose ja äiti puoltavat muuttoa, lähtee Eilis matkalle kolmannessa luokassa yli Atlantin. Isä Flood auttaa nuorta naista asunnon ja työpaikan saamisessa. Asunto järjestyy rouva Kehoen luota ja työpaikka löytyy Bartoccin tavaratalosta. Kun elämä uudessa maassa alkaa vihdoinkin olla oikeassa uomassaan joutuu Eilis yllättäen palaamaan kotimaahansa.

Brooklyn on lämminhenkinen siirtolaisromaani, jossa keskeisiä kysymyksiä ovat ristiriitaiset tunteet uuden ja vanhan kulttuurin välillä. Brooklynissä Eilis kokee valtavia ikävän tunteita, mutta toisaalta hän saa myös valtavia onnistumisen kokemuksia. Onnistumiset auttavat uuteen kulttuuriin sopeutumisessa ja ne ovat myös tärkeitä itsetunnon kasvulle. Pärjäämällä Eilis rakentaa identiteettiään uusiksi. Hänestä tulee itsevarmempi nuori nainen, joka menestyy omilla ansioillaan. Kotimaahan palaaminen saa kuitenkin pakan kääntymään. Mutta mihin suuntaan? Kannattaa lukea kirja, jotta asia selviää.

Tóibínin kirja oli pitkään lukulistallani. Ja onneksi oli. Pidin tästä kirjasta todella paljon. Se on vanhanaikaisen hyvä ja realistinen kehityskertomus, joka ei kantaakseen tarvitse kikkailuja tai raflaavia juonenkäänteitä. Kirjailija luottaa henkilöihinsä ja heidän vetovoimaansa ja ne pitivät ainakin tämän lukijan intensiteetin yllä aina hamaan loppuun saakka. Haluan ehdottomasti lisää Tóibínin kirjoja luettavakseni.

Vielä maistiaisiksi pala Eilisin ensimmäisestä joulusta uudella mantereella. Isä Floodin ehdotuksesta hän lähtee  vapaaehtoiseksi kirkon järjestämään joulujuhlaan, johon kokoontuvat kulmakunnan irlantilaiset laitapuolen kulkijat ja vähän muitakin.

Pian hän kuitekin huomasi, miten miehet muuttuivat, kun he ryhtyivät juttelemaan ja huikkaamaan tervehdyksiä pöydän toiseen päähän tai syventyivät hiljaisiin keskusteluihin. Aluksi he olivat tuoneet hänen mieleensä Enniscorthyn sillalla istuskelleet miehet tai Arnolds's Crossin penkille tai Slaneyn rannalle Louse Bankille kokoontuneet miehet, kaupungin juopot tai kunnalliskodin miehet. Mutta siinä vaiheessa kun hän tarjoili ruokaa ja he kääntyivät kiittämään häntä, he näyttivät enemmän hänen isänsä ja veljiensä kaltaisilta, ja kun he puhuivat tai hymyilivät, ujous pehmensi karskiuden heidän kasvoiltaan ja se mikä oli näyttänyt jääräpäisyydeltä tai kovuudelta, muuttui oudon lempeäksi. (B. s. 112)

Kirja oli todella luettu blogeissa joitakin aikoja sitten ja siksi linkitän tähän vain Katjan arvion, josta löytyy linkkejä muihin teksteihin.

Tätä postausta ei tähän aikaan vuodesta voi päättää kuin yhdellä ainoalla tavalla: Fairytale of New York on yksi rakkaimpia joulunajan laulujani.

maanantai 16. joulukuuta 2013

Jenni Linturi - Malmi 1917


Jenni Linturi: Malmi 1917. Teos 2013. 206 s.

Oiva suoristautui, pyyhkäisi suupieltä hihansuuhun. Herra Karlqvist ojensi nenäliinan. Oiva väänsi sen käteensä, punakirjailtu maailma. Kyyneleet kutittivat luomia. Mikään ei enää palauttaisi Oivaa sinne, mistä hän oli maailmaan lähtenyt. (M 17 s. 134)

Jenny Linturin edellinen teos Isänmaan tähden nousi aikoinaan lukulistalleni kiinnostavan aiheensa vuoksi. Lukukokemuksena kirja ei kuitenkaan aivan vastannut odotuksiani. Vähän samalla tavalla kävi Linturin uusimman, nyt käsiteltävänä olevan kirjan Malmi 17, kanssa. Aiheensa puolesta kirja vaikutti enenmmän kuin lupaavalta, mutta tälläkin kertaa Linturin käsittelytapa ja jossain määrin myös kieli etäännyttivät minua kirjasta pois päin.

Kuten kirja jo nimellään kertoo, sen tapahtumapaikkana ja-aikana on Malmi vuonna 1917, tarkemmin sanottuna syksy 1917, joka on sodasta, nälästä ja vallankumouksellisesta tilanteesta raskas. Vastakkainasettelut punaisten ja valkoisten välillä voimistuvat päivä päivältä. Tässä vihasta ja verestä sakeassa ilmapiirissä etsivät tietään toisaalla ruotsinkieliset maanomistaja Karlqvistin tyttäret Lettu ja Ingeborg sekä Malmille asettuvan apulaisnimismies Puolakan pojat Oiva ja Antero, joista varsinkin jälkimmäinen on kiivas suomalaisuusintoilija. Luokkaristiriitojen lisäksi vuoden 1917 tilanteessa ristiriitoja aiheuttvat kielelliset intohimot. Sisarusparien tiet kohtaavat Malmin kiihkeissä tapahtumissa ja aikakauden melskeissä nuorten ihmisten henkilökohtaiset tunteet, toiveet ja tulevaisuuden unelmat sekoittuvat laajempiin tapahtumiin yhteisön ja koko maan mittakaavassa. Kuten Oiva ylläolevassa sitaatissa toteaa, mikään ei enää palauttaisi häntä sinne, mistä hän oli maailmaan lähtenyt tai kuten Ingeborg asian muotoilee: Kaikki he olivat joskus kuvitelleet olevansa toisenlaisia kuin olivat.

Linturi kirjoittaa tiivistä kieltä, joka etenee ikään kuin kohtauksittain ja pitäytyy kerronnassaan selkeään kronologiaan. Lyhyet luvut seuraavat toisiaan ja tapahtumia tarkastellaan vuorotellen Oivan, Letun ja Ingeborgin näkökulmista. Koin kirjan jossain määrin liian fragmentaarisena ja etäännytettynä. En oikein saanut otetta henkilöistä ja siksi he jäivät vieraiksi. Tosin kirjan lopun tapahtumat nostivat lukijallakin tunteet pintaan ja siksi kirjasta loppujen lopuksi jäi suhteellisen positiivinen mielikuva.

Linturin teosta on verrattu Aki Ollikaisen Nälkävuoteen (TuijaTa) ja Katja Kallion Säkenöiviin hetkiin (TuijaTa ja Maria). Itse nostaisin vielä yhdeksi vertailukohdaksi Kjell Westön Kangastus 38:n. Molemmissa kirjoissa aikajänne on sama, suunnilleen puolivuotta ja molemmat kuvaavat aikaa ennen suuria mullistuksia. Pidän kuitenkin Westön kuvailevasta tavasta enemmän kuin Linturin tiiviistä ilmaisusta. On kuitenkin positiivista, että Linturi hakee aiheensa historiasta ja tuo esiin uudenlaisia ja tuoreita näkökulmia ja tapoja katsoa sen kipupisteitä.

Kirjasta ovat kirjoittaneet myös Maria ja TuijaTa

perjantai 13. joulukuuta 2013

Valoista ja varjoista


Seija-myrsky riehui viime yön, kolisutti peltikattoa ja humisi talon nurkissa. Myrsky-yötä seurasi tuulinen, mutta aurinkoinen päivä. Vaikka valoisia tunteja ei päivässä montaa ole, niin nekin piristävät harmaiden päivien jälkeen. Jo kahden jälkeen iltapäivällä laskeva aurinko luo mennessään kauniita varjoja. Lucian-päivän kunniaksi ikuistin joulukuisen valon kauneuden.



Tämä runo puhutteli tänään:

Viini kypsyy punaiseksi,
maa on lokainen ja haapa vaiennut.
Sytytetään kuunvärinen lamppu,
avataan ensimmäinen pullo
ja kerrotaan lapsille vanhan viinin sametista,
vanhenemisesta yleensä.

Pertti Nieminen: Näen syksyssä kevään. Runoja kuudelta vuosikymmeneltä. Otava 2012.

Valoa joulukuun päiviin!

keskiviikko 11. joulukuuta 2013

Joseph Brodsky - Veden peili


Joseph Brodsky: Veden peili ( Watermark, ilm. 1992, suom. Marja Alopaeus) Tammi. 116 s.

Tarkasteltuani tämän kaupungin kasvoja seitsemänätoista talvena minun luulisi nyttemin osaavan ravistaa hihastani jotakin uskottavaa a la Poussin: maalata tämän paikan näköiskuvan, ellei neljänä vuodenaikana, niin neljänä vuorokaudenaikana.
Se on pyrkimykseni. Jos eksyn sivupoluille, se johtuu siitä, että eksyminen lankeaa täällä kirjaimellisesti luonnostaan ja on kaikua vedestä. Toisin sanoen se mitä nyt on tulossa ei ehkä kehitykään tarinaksi, vaan on mutaisena virtaavaa vettä "väärään vuodenaikaan". (VP s. 22)

Veden peili on venäläisen, mutta Yhdysvaltoihin vuonna 1972 emigroituneen runoilijan ylistyslaulu talviselle Venetsialle. Se on "silmän" kirja, maalarin tavoin Brodsky loihtii kuvia kaupungista, jonne hän palasi aina vain uudestaan, 17 vuoden ajan. Ajankohta oli aina Venetsian sumuinen ja kosteudessaan luihin ja ytimiin menevä talvi, monen mielestä väärä vuodenaika, mutta Brodskylle ainoa oikea. Talvelle ominainen valo värittää kaupungin täysin omanlaisekseen. Silloin kaupunki on myös hiljainen turisteista ja läsnä ovat vain omanarvontuntoiset venetsialaiset.

Venetsiassa Brodsky herää sunnuntaiaamuisin kirkonkellojen soittoon, eksyy väärille, mutta silti oikeille kujille, tarkastelee arkkitehtuuria, vierailee Ezra Poundin lesken luona, tarkkailee vettä ja sen kuvajaisista myös itseään.

Kaupungin historia on myös vahvasti läsnä. Ei voi olla olematta, kun on kyse Venetsian kaltaisesta ainutlaatuisesta paikasta. Palazzot, kirkot ja aukiot huutavat historiallisuuttaan, sitä, että ne ovat olleet olemassa jo paljon ennen meitä. Millainen tulevaisuus kaupungilla on, askarruttaa kuitenkin mieliä. Onko kauneus katoavaista, nieleekö sen lopulta ympäröivä vesi? Onko kaupungilla Atlantiksen kohtalo?

Veden peili on äärimmäisen kaunis, pieni suuri kirja. Se saa ymmärtämään, että kauneus on lohtu, sillä kauneus on turvallista. Yllättäen kirja on aika ajoin myös hauska. Huumorin pilke saa patetian pysymään kaukana. 

Veden peili herättää halun matkustaa talviseen Venetsiaan. Tähän asti ainoat kokemukseni Venetsiasta ovat muutamat sinne tehdyt päiväretket kesäiseen aikaan. Ja silloin kaupunki tosiaan on valtavien turistilaumojen valtaama ja tungos käy aika ajoin melko ahdistavaksi. Päiväretken aikana ei myöskään voi oikein turvallisesti lähteä seikkailemaan ja eksymään Venetsian kujille, sillä silloin uhkaa myöhästyminen bussista tai laivasta.

Tarkkasilmäiset varmaan huovaavat, että postauksen kuva ei esitä Venetsiaa (ihan siitä syystä, ettei sellaista tiedostoistani löytynyt), vaan toista veden kaupunkia, Pietaria. Pietari oli Brodskyn, Anna Ahmatovan suojatin, kotikaupunki aina siihen asti, kun hänet pakotettiin jättämään kotimaansa. Ehkä Brodskyn rakkaus Venetsiaan heijastelee osin myös hänen rakkauttaan ja ikäväänsä Pietariin.

Sumuaikana luetaan, poltetaan sähköjä päivät pitkät, vähennetään itsesyytösten ja kahvin kulutusta, kuunnellaan BBC:n World Servicea, mennään aikaisin nukkumaan. Se on lyhyesti sanoen unohduksen aikaa, jonka näkymästä lakannut kaupunki on aikaansaanut. Kaupungista ottaa tahtomattaan esimerkkiä, varsinkin jos on vailla seuraa niin kuin sekin. Kun ei ole onnistunut syntymään täällä, voi ainakin tuntea tiettyä ylpeyttä siitä, että saa osallsitua kaupungin näkymättömyyteen. (VP s. 54)

Kirjan tunnelmiin ovat matkanneet myös MarikaOksa ja Jäljen äänen Penjami. Suosittelen matkaamista muillekin. 

perjantai 6. joulukuuta 2013

Panu Rajala - Lavatähti ja kirjamies


Panu Rajala: Lavatähti ja kirjamies. WSOY 2013. 241 s.

Kun Panu Rajalan teos Lavatähti ja kirjamies ilmestyi viime keväänä, tuntui, että lähes jokaisella oli siitä vankka oma mielipide, ja usein melko voimakas sellainen. Iltalehdet revittelivät otsikoita ja niiden keskustelupalstat täyttyivät tuohtuneiden, hyvin usein kirjaa lukemattomien, ihmisten mielipiteistä, joiden mielestä Rajalan kirja oli suunnilleen pyhäinhäväistys. Näiden kovasti tunteenomaisten purkausten joukkoon alkoi vähitellen ilmestyä myös kirjan lukeneiden arvosteluja ja niissä kirjaa ei useinkaan nähty niin "pahana" kuin sen ennakkomaine antoi ymmärtää.

Itse pyrin olemaan luomatta käsityksiä puoleen tai toiseen koska en ollut lukenut kirjaa. Pitkään ajattelin, että en tule koskaan lukemaankaan. Kuinkas sitten kävikään? Joku kiinnostuksen siemen näissä vellovissa keskusteluissa oli varmaan mieleeni iskostunut, sillä kun kirja törötti kirjaston pikalainahyllyssä yksinäisen näköisenä, nappasin sen mukaani ja lukaisin. Nyt minulla on siis oikeus kertoa, mitä mieltä olen kirjasta ja sen julkaisemisesta. Tosin en ole vieläkään varma, tiedänkö sitä.

Lavatähti ja kirjamies on alaotsikoltaan Rakkauskertomus. Kertomuksen päähenkilöt ovat kirjallisuudentutkija, tietokirjailija Panu Rajala ja kaikkien suomalaisten tuntema tanssilavojen tähti Katri-Helena. Molemmat ovat jääneet leskiksi joitakin vuosia sitten ja tämä kokemus yhdistää heidät. Kaiken lisäksi Panu on Katri-Helenan kuolleen aviomiehen Timo Kalaojan armeijakaveri. Toisaalta on myös paljon esteitä, jotka alkuasetelmassa näyttävät puhuvan suhdetta vastaan. Suurin niistä lienee se, että he tulevat täysin erilaisista maailmoista ja myös heidän elämänkatsomuksensa lyövät vastakkain. Panu ei ei saa kiinni Katri-Helenan henkisyydestä ja jo kuolleiden vaikutuksesta elävien elämään, Katri-Helena taas tuskastuu Panun kyynisyyteen ja järkeilyyn. Hynttyyt kuitenkin luodaan yhteen ja rakennetaan jopa uusi talo "Kutsumus" Rajalan maille hämeenkyröläiseen kulttuurimaisemaan.

Ehkä kertomuksessa sitä rakkauttakin on, mutta lukijalle se ei oikein välity. Koko ajan Rajalan kirjoittava minä kurkkii olan takaa ja huomauttelee, että "olisihan se pitänyt tietää, ettei tästä mitään tule". Epäilys on läsnä kirjassa koko ajan, mutta oliko näin myös tosielämässä. Ehkä siellä oli sitä rakkauttakin ja ainakin tahtoa  rakkauteen.

Suhteen kolmantena osapuolena oli koko ajan julkisuus ja sen vaatimukset. Katri-Helena sääteli julkisuuskuvaansa tiukasti ja hän päätti mitä julkisuuteen päin kerrottiin. Rajala ilmeisesti olisi ollut valmis räväkämpiinkin otsikoihin. Hän alkoi myös kyllästyä osaansa  "valtakunnan prinssipuolisona" ja halusi päteä julkisuudessa omien ansioidensa perusteella. Jossain määrin tämän kirjan voi nähdä jatkumona tälle julkisuuspelille, joka avioeron jälkeen jatkui Helsingin Kaupunginteatterin "Katri Helena"-musikaalissa. En ole musikaalia nähnyt, mutta olen saanut sen käsityksen, ettei se antanut kovin imartelevaa kuvaa Rajalasta. Kirjassaan Rajala pääsee sanomaan sen, mistä hänen avioliiton aikana oli julkisuudessa vaiettava ja tuomaan esiin oman totuutensa. Ja kyllä hän tätä mahdollisuutta käyttääkin.

Kuva Katri Helenasta monipuolistuu, mikä sinällään on varmaan ihan positiivista. Ikonista tulee ihminen ominen inhimillisine vahvuuksineen ja heikkouksineen. Tämä olisi mielestäni ok, jollei kerronan sävy olisi koko ajan jollain tasolla ivallinen, ajoittain suorastaan v...tuileva. Miksi? Taspuolisuuden nimissä Rajala laittaa omatkin heikkoutensa peliin, mutta se ei kuitenkaan pelasta tilannetta. Rajalalle käy vähän samalla tavalla kuin Matti Kurjensaari kertoo käyneen Olavi Paavolaiselle Synkän yksinpuhelun ja sen vastaanoton kanssa: Omien heikkouksien paljastaminen oli osa Olavi Paavolaisen luontoa, mutta Synkässä yksinpuhelussa se palveli suurempaa tarkoitusta: sillä hän lunasti suoraan sanomisen, kapinallisen oikeudet. Paljastukset eivät kuitenkaan estäneet sitä, että Paavolaisen kirja sai murskatuomion etenkin oikeiston suunnalta.(Matti Kurjensaari: Loistava Olavi Paavolainen s. 257). Onko tämä jotenkin oireellista siihen nähden, että Rajalan seuraava kirja on elämäkerta Olavi Paavolaisesta?

Luen paljon elämäkertoja ja omaelämäkerrallista kirjallisuutta, sillä pidän siitä, miten yksilön kautta voi saavuttaa menneisyydestä, ajasta, paikasta ja tapahtumista, sellaisia vivahteita, joita yleisteoksista ei saa. Samanlaisia ahaa-elämyksiä en kuitenkaan saa nykyhetkessä elävien ja toimivien elämäkerroista. Tieto, jota ne välittävät keskittyy useimmiten enenmmän yksilöön kuin aikaan, jossa tämä elää. Ja siksi niissä on aina vähän tirkistelyn maku. Joten teenkin nyt julkisen lupauksen, että tästä lähtien pysyttelen elämäkertojen osalta historiallisissa henkilöissä, elävät eläkööt rauhassa minun katseiltani.

Päästetään näin lopuksi Katri-Helena ja Panu tanssahtelemaan presidentilinnan parketille itsenäisyyspäivän kunniaksi silloin kun kaikki oli vielä hyvin:

He solahtavat juhlakansan joukkoon ja tervehtivät tuttuja, joita niitäkin on paikalla, kirjailijoita ja viihdetaiteilijoita, nauttivat pientä purtavaa (Katri hyvin vähän) ja boolia (Katri ei ollenkaan) ja onnistuvat löytämään tilaa jopa tanssilattialta tv-lamppujen kuumottavassa loisteessa. Vähän sadunomainen olo, voiko tämä olla totta, kaiken jälkeen. (LJK, 93)

Erinomaista itsenäisyyspäivää kaikille!

Kirjasfäärin Taika osallistui Helsingin kirjamessujen lukupiiriin, jossa käsiteltiin Rajalan teosta. Postauksessaan hän kertoo lukupiirin tunnelmista ja siitä löytyy myös linkki Taikan arvioon kirjasta.

tiistai 3. joulukuuta 2013

Paula Havaste - Kaksi rakkautta


Paula Havaste: Kaksi rakkautta. Gummerus 2012. 355 s.

Anna heitti lehtipallon pesään, märät lehdet sihahtivat, ja saunaan levisi karvas haju. Viimeisissä puissa lepatti keltaisia liekkejä, sinisiä liekkejä, oranssia hiilloksen hehkun alla. Anna istui alimmalla lauteelle, tuijotti tulta ja antoi käsien pudota syliinsä. [...] Helsingin metelin, ihmispaljouden ja kiireen jälkeen oli ihmeellistä, että saatoi olla näin rauhallista. Hän oli kotona jälleen, tytöt olivat kylläisiä, puhtaita, uupuneita, eikä hänellä ollut enää mitään tehtävää tälle illalle. (KR s. 149)

Suntion tytär Anna rakastuu veljensä ystävään Voittoon ja ei aikaakaan, kun nuoripari viettää häitä. Rakkauden täytteisen alun jälkeen arki astuu kuvioihin varsin nopeasti: syntyy lapsi ja toinenkin ja iltaisin Anna saa töistään väsyneen miehen kotiin. Muutto uuteen, omaan taloon ei juuri muuta tilannetta. Arkisten askareittensa ohessa Anna yrittää viedä läpi yliopisto-opintojaan. Käydessään Helsingissä tenttimässä Anna saa hetkeksi heittäytyä muiden opiskelevien nuorten maailmaan, mutta hänen elämäänsä se ei enää ole.

Sitten syttyy sota. Talvisodasta Voitto palaa vieraana miehenä ja ei aikaakaan, kun sotaan pitää lähteä taas uudestaan. Kaikki edellä kerrottu tapahtuu kirjan 60 ensimmäisellä sivulla. Tarinan pääasiallinen tapahtuma-aika liittyy sodan viimeiseen vuoteen. Anna yrittää sitkeästi jatkaa opintojaan ja käy silloin tällöin Helsingissä. Siellä hän saa uudelleen kontaktin miehensä serkkuun Tujiin ja tämä valtaa Annan ajatukset kokonaan.

VAROITUS! SEURAAVAT KAPPALEET SISÄLTÄVÄT JUONIPALJASTUKSEN! ÄLÄ LUE, JOS OLET AIKEISSA LUKEA KIRJAN.

Tujiin Havaste on lisännyt todellisen yllätyksen. Annan rakastettu ei olekaa mies, kuten alkuun luulin, vaan nainen. Iloisesta ja flirttailevasta näyttelijätärestä Tuulikista tulee Annan unelmointien kohde. Myös Tuulikki tuntee vetoa Annaan ja naisten välille syntyy suhde. Pian Anna saa huomata, että hän on se, joka on suhteessa tosissaan, Tuulikki vain leikittelee. Pettymyksen ohella Anna tuntee jatkuvaa syyllisyyttä suhteessa Voittoon ja tyttäriinsä.

Sodan aikaista homoseksuaalisuutta ei ole paljon tutkittu Suomessa, sillä aihe oli tabu silloin ja vielä paljon myöhemminkin. Lisäksi myös kriminalisoitu vuoteen 1971 asti. Vaikenemisen vuoksi asiasta ei ole paljon jäänyt tietoa jälkipolville käytettäväksi historiantutkimuksessa. Teoksesta Ihminen ja sodassa. Suomalaisten kokemuksia talvi- ja jatkosodasta (Toim. Tiina Kinnunen ja Ville Kivimäki, Minerva 2006) löysin Kati Mustolan artikkelin "Homoseksuaalisuus ja sota", jossa hän kirjoittaa pääasiassa miesten välisistä suhteista, mutta sivuaa myös naisten suhteita omaan sukupuoleensa, tosin rintamaoloissa. Mutta samanlaisia kuvioita löytyi varmasti myös kotirintamalta. Mustolan mukaan naisten oli helpompaa pitää suhteensa piilossa kuin miesten, sillä naisten keskinäiseen ystävyyteen, viattomaankin sellaiseen, kuului läheisyys. Loppusanoissaan Mustola kirjoittaa, että "Pelko ja kauhu, sekä lämmön kaipuu ajoivat miehet lähelle toisiaan". Uskon, että tämä sama ajoi myös naisia lähemmäksi toisiaan sekä rintamaoloissa että kotirintamalla.

Se, että Havaste nostaa vaietun lesborakkauden kirjansa keskiöön on mielestäni kunnioitettava teko. Sillä perustelen myös juonipaljastustani, sillä halusin nostaa tämän vaietun asian esiin.

Ikävä kyllä kirja ei muuten oikein jaksa nousta tavallisten, vähän viihteenomaisten, rakkausromaanien yläpuolelle. Monenlaiset kliseet ja itsestäänselvyydet vesittävät tarinaa. Samoin kuin loppuun lisätty Voiton yllätys, jota en nyt tässä käy paljastamaan. Lisäksi teoksessa on paljon tyhjäkäyntiä ja joitakin pahoja lapsuksiakin löysin. Pahin lienee se, että Voitto oli muutaman kerran vaihtunut Veikoksi ja ainakin minulla kesti vähän aikaa, että tajusin kenestä on kyse. Ihmettelin vain, että mikä Veikko.

Otan tällä kirjalla ensimmäisen kiinnityksen Ihminen sodassa-haasteeseen.

Kirjasta on kirjoittanut myös KatriSannaMustikkakummun Anna ja Mari A.

maanantai 2. joulukuuta 2013

Vuosi kuvina - joulukuu


Syksyn sadosta
olen saanut osani.
Jo kajahtavat
villihanhien huudot.
Kohta on talvi täällä.

Tuntematon, käännös Tuomas Anhava. Kokoelmasta Kevään kukat, syksyn kuu. (Otava, Seven, 2011)

Tänä aamuna oli pieni pakkanen, mutta lunta saamme vielä odottaa. Samoin kuin kuvassa näkyvän meren jäätymistä. Viimeisetkin lehdet, joita marraskuun kuvassa vielä näkyi, ovat nyt pudonneet. Jäljellä on vain puiden tumma tyhjyys.

Monet eivät pidä tämän vuodenajan pimeydestä, mutta itselleni marraskuu ja joulukuun alku ovat ihan hyvää aikaa. Kaiken hämäryyden keskellä on mukavaa nautiskella kynttilöistä ja sinne tänne ripustelluista talven valoista. Oma suosikkini on tämä monta vuotta sitten hankittu tähtemme, jonka ripustan ikkunaan hyvissä ajoin ennen joulua, valoa ja tunnelmaa luomaan. Tähden väri vie minut aina lapsuuden jouluihin. Muistan kun ajelimme aattoiltapäivän hämäryydessä mummulaan ja jo kaukaa näimme ikkunassa loistavan oranssin joulutähden lämpimänä kutsuvan loisteen. Jouluhan rakentuu nostalgisista muistoista.



Hyvää alkavaa joulukuuta kaikille ja seuratkaahan ahkerasti kirjabloggaajien joulukalenteria, joka alkoi eilen Elinan ihanalla luukulla. Elinan postauksesta löytyy myös linkkilista muihin tämän vuoden joulukalenteriblogeihin. Itse en tänä vuonna ole mukana, mutta viime vuonna minulla oli kunnia avata kalenteri tällä postauksella.

tiistai 26. marraskuuta 2013

Matti Kurjensaari - Loistava Olavi Paavolainen


Matti Kurjensaari: Loistava Olavi Paavolainen. Henkilö- ja ajankuva. Tammi. Kolmas painos. Ilmestyi ensimmäisen kerran 1975. 307 s.


Matti Kurjensaaren Loistava Olavi Paavolainen on kirjallinen muistomerkki pitkäaikaiselle ystävälle, jolle kirjallisuus oli olemassaolon muoto ja joka oli kirjallisuustaiteellisen elämän mestari. Kaunokirjailijana Paavolainen ei onnistunut lyömään itseään läpi, sen sijaan hän onnistui herättämään huomiota ja keskustelua omaan aikaansa pureutuvilla, havainnoivilla teoksillaan kuten esimerkiksi Nykyaikaa etsimässä, Suursiivous eli kirjallisessa lastenkamarissa, Kolmannen valtakirja vieraana, Lähtö ja loitsu, Risti ja hakaristi, Synkkä yksinpuhelu.

Olavi Paavolaista (1903–1964) voidaan pitää tulenkantajien henkilöitymänä. Hän oli se joka innokkaimmin availi ikkunoita Eurooppaan ja muualle maailmaan 1920–1930-luvuilla. Alkutulenkantajien hurmioituneet itämaishenkiset näyt vaihtuivat vuosikymmenen taitteessa koneromantiikkaan ja nykyajan tarkkailuun. Pariisiin, Kolmannen valtakunnan Saksaan ja Etelä-Amerikkaan ulottuneet matkansa Paavolainen raportoi tuoreeltaan kirjoissaan. Neuvostoliittoon suuntautuneen matkan tunnelmien siirtäminen kirjaan ei enää onnistunut, sillä toinen maailmansota tuli väliin.

Sodan vuodet Paavolainen palveli tiedustelu- ja propagandatehtävissä asemapaikkanaan Mikkelissä sijaitseva päämaja. Paavolaisen omat karjalaiset sukujuuret saivat aikaan sen, että hänestä sukeutui sodan aikana innokas Karjalan ja sen kulttuurin puolestapuhuja. Hänen oma lapsuudenkotinsa, Kivennavalla sijaitseva Vienola upeine puutarhoineen, tuhoutui sodassa kokonaan ja rauhan tultua alue jäi rajan väärälle puolelle. Menetys oli Paavolaiselle kova eikä sitä paikannut Keuruulle rakennettu huvila ja mäntyiseen metsään raivattu puutarha.

Se ei ole Vienolan puutarha; se on tuulinen puutarha ja karuun maaperään raivattu. Silti se kasvaa harvinaisia kukkia. Heliotrooppi tuoksuu auringossa ja valkeatähtinen nicotinia öisin. Seitsemänkymmentä kurjenmiekkaa on istutettu kiertämään rantaviivaa. (LOP s. 300)

Sotavuodet tuottivat Paavolaisen viimeiseksi jääneen teoksen. Päiväkirjojen muistiinpanoihin perustuva Synkkä yksinpuhelu ilmestyi 1946. Kaikki Paavolaisen teokset, kuten ylipäätään hänen koko persoonallisuutensa, herättivät omana aikanaan voimakasta julkista polemiikkia puolesta ja vastaan. Synkän yksinpuhelun saama vastaanotto ei tehnyt tästä poikkeusta. Myönteisesti teos otettiin vastaan vasemmiston piirissä, mutta oikeiston taholta sille löytyi monta nimekästä teilaajaa kuten esimerkiksi V.A. Koskenniemi, joka ampui puskista nimimerkin turvin Valvoja-ajassa. Martti Haavio, Paavolaisen tulenkantaja-aikainen ystävä ja sodanaikainen työtoveri TK-tehtävissä, todisti vuonna 1971 antamassaan haastattelussa, että Paavolainen oli väärentänyt päiväkirjamerkintöjään Synkkään yksinpuheluun. Haavion mukaan Paavolainen oli sodan aikana, hurmioitunut suursuomalainen, mutta tämä puoli ei näy hänen julkisessa yksinpuhelussaan.

Synkän yksinpuhelun saama vastaanotto koski Paavolaiseen syvästi ja katkaisi hänen kirjallisen uransa. Uusi ura löytyi Yleisradiosta jonne Paavolaisen ystävä, Yleisradion pääjohtaja Hella Wuolijoki, palkkasi hänet teatteriosaston johtajaksi. Yhdessä Wuolijoen kanssa Paavolainen uudisti radion teatteritoimintaa ja toi eetteriin uusia ohjelmamuotoja. Työ ei kuitenkaan tuottanut hänelle samanlaista tyydytystä kuin kirjoittaminen. Kurjensaaren mukaan Paavolainen halusi vaikuttaa julkisuuteen vain kirjapainon kautta.

Suistuminen syrjään julkisuuden kirkkaimmasta valokeilasta, pois vaikuttajan paikalta, aiheutti tyytymättömyyttä ja kyllästymistä elämään. Alkoholi toimi pettymysten lieventäjänä ja suodattajana. Ginin tai viskin kyllästämänä oli aina hetken helpompaa olla ja elää. Ilmeisesti alkoholin liikakulutus, loppuaikoina ginipullo päivässä, vei miehen ennen aikaiseen hautaan vuonna 1964.

Kurjensaaren teos keskittyy lähes pelkästään Paavolaisen julkisen elämän analysointiin ja ajankuvan luomiseen ja esimerkiksi Paavolaisen elämässä vaikuttaneet naiset loistavat poissaolollaan lähes tyystin. Erityisesti oma huomioni kiinnittyi siihen, että Paavolaisen ja Helvi Hämäläisen suhde vaiettiin melkein kokonaan. Ainoana viitteenä ovat lainaukset Hämäläisen romaanista Säädyllinen murhenäytelmä, jonka kuvaukset Arturista ja hänen äidistään, joiden esikuvina olivat toimineet Paavolainen ja hänen äitinsä, olivat Kurjensaaren mukaan rakkaudessaan loukatun naisen ulkokohtaisia kuvauksia. Paavolaisen rinnalla viimeisinä vuosina vaikuttanut Hertta Kuusinen saa kirjassa naisista eniten tilaa. Kurjensaaren mukaan Kuusinen oli ”sammuvan Olavi Paavolaisen viimeinen silta ja näköala elämään”. Kurjensaaren teos noudattelee suhtautumisessaan naisiin pitkälti Paavolaisen omia näkemyksiä naisista. Hän oli seksuaalinen kokeilija, mutta pysyvään suhteeseen ei hänestä ollut. Paavolainen itse kiteytti tämän lauseeseen: ”En ole löytänyt arvoistani naista”.

Olavi Paavolainen oli näkijä ja kokija, tuulien haistelija. Tärkeintä hänelle oli olla etujoukoissa kokemassa tuoreeltaan ajassa liikkuvat aatteet ja elämänmuodot. Hän imi aikaa ja sen ilmiöitä itseensä samalla kun hän suodatti niitä kirjojensa välityksellä aikalaisilleen. Hän halusi olla sekä yksityisissä että julkisissa keskusteluissa keskipisteenä. Useimmiten hän tässä onnistuikin. Hänellä oli karismaa, joka Kurjensaaren mukaan teki hänestä ”yhdessäolojohtajan, joka pelkällä läsnäolollaan painoi ympäristöön leimansa”.

Olen jostakin lukenut (ikävä kyllä en muista mistä), että Paavolainen ei olisi halunnut Kurjensaarta elämäkerturikseen. Miehet olivat olleet läheisiä ystäviä 1930-luvulta saakka ja ehkä siksi Paavolainen pelkäsi Kurjensaaren olevan liian lähellä ja tietävän liikaa. Kurjensaari käsittelee kuitenkin pieteetillä ystäväänsä eikä tee suuria yksityiselämään liittyviä paljastuksia. Pienet yksityiseen elämään liittyvät kuriositeetit, joita Kurjensaari ripottelee sinne tänne, piristävät muuten tiukasti julkisuuteen pidättyvää kerrontaa. Itselleni kirjan parasta antia on paneutuva ajankuva, johon Kurjensaaren oma kokemus asioista antaa asiantuntevan sävyn.

Paavolaisen 50-vuotispäivän kunniaksi Kurjensaari julkaisi Uudessa kuvalehdessä avoimen kirjeen mestarilleen ja ystävälleen:


Ilmapiiri väreilee sinun ympärilläsi. Se on vaarallinen ja levottomuutta herättävä. On ihmisiä, jotka ovat iäksi joutuneet sen lumopiiriin. Ilmapiiri on tarttuva, suggestiivinen. Kun osuu oikealle aaltopituudelle, tuskin on ketään, joka ei silloin tuntisi yhtäkkiä itseään merkittäväksi ihmiseksi. Merkittävämmäksi kuin onkaan. Sinulla on kyky antaa ihmisille itseluottamusta. Monen eteen olet asettanut kauniin kuvastimen. Harva on lähtenyt luotasi samanlaisena kuin on tullut. Sukupolvien kirjailijaelämäkerrat ovat sen todisteina. (LOP s. 300)

Teatteri Avoimissa ovissa menee tällä hetkellä runoilija Katri Valan elämästä kertova näytelmä Vala, jossa myös Olavi Paavolaisen henkilöhahmo näyttelee keskeistä osaa.

P.S. Päätin, että postauksissani käytän tästä lähtien vain omia kuviani. Yritän valita jokaiseen postaukseen kirjaan, sen aiheeseen tai henkilöihin, jotenkin liittyvän kuvan (en halua kuvata kirjan kansia, koska en saa niistä koskaan mieleisiäni). Kukkien rakastajana Olavi Paavolainen saa ihaltavakseen viime kesän kukkaloistoa.


sunnuntai 24. marraskuuta 2013

Ihminen sodassa-haaste ja muuta haastepölinää



Vuoden loppu lähestyy ja se tarkoittaa myös muutamien haasteiden loppumista. Osa haasteista jatkuu vuoden vaihteen jälkeenkin ja kuvaan tulee myös uusia. Tässä postauksessa yritän hahmottaa missä haastekentällä tällä hetkellä mennään.

Loppuvat haasteet

Maukan Kansankynttiläin kokoontumisajoissa (loppuu 30.11.) olen päässyt maaliin ja olen onnellinen hehkulampputason suorittaja. Hehkulamppuun on vaatimuksena yhdeksän kirjaa neljästä kategoriasta. Luin 10 kirjaa kategoriasta elämäkerrat ja muistelmat. Historia-kategoriasta tarttui haaviin yksi blogattu kirja, samoin kirjallisuustieteestä ja maantieteestä kolme. Yhteensä siis 15 kirjaa. Haaste oli itselleni sikäli helppo, että luen ylipäätään paljon tietokirjallisuutta. Menin kuitenkin sieltä, jossa aita on itselleni matalin enkä juuri haastanut itseäni ja tarttunut itselleni vieraisiin alueisiin. Tässä olisi ollut petrattavaa, mutta muuten olen tyytyväinen saldooni. Täältä löytyy linkit lukemiini kirjoihin.

Marian Avioliittojuonia-haaste jatkuu vuoden loppuun. Olen lukenut nyt viisi kirjaa, jotka mielestäni sopivat haasteen teemaan. Tällä hetkellä olisi siis tiedossa kultahäiden vietto, mutta enköhän saa vielä yhden kirjan teeman puitteissa luetuksi jotta pääsen juhlimaan timanttihäitä.

Jatkuvat haasteet

Oma Venäjää valloittamassa-haasteeni jatkuu ensi maalikuuhun asti. Lukemiseni aiheen tiimoilta on alkurynnistyksen jälkeen vähän tyrehtynyt, mutta lupaan ottaa loppukirin. Ainakin Ludmila Ulitskajan Iloiset hautajaiset, Joseph Brodskyn Veden peili, Lidia Ginzburgin Leningradin piirityksen päiväkirja ja Hannu Mäkelän Venäjää aikuisille ja Pushkinin enkeli ovat lukulistalla.

Syyskuussa startannut Projekti 12, jossa haastoin itseni lukemaan oman kirjahyllyn kirjoja, on toistaiseksi edennyt lähes suunnitelman mukaan. Katsotaan miten jatkossa käy. Tämän kuun kirjat ovat Märta Tikkasen Kuka välittää Doris Mihailovista ja Saska Saarikosken Sanojen alamainen. Ainakin toisen yritän lukea vielä marraskuun aikana.

Alkavat haasteet

Suketus heitti tänään ilmoille haasteen Ihminen sodassa, jossa on tarkoitus lukea sotaan tai sota-aikaan tavalla tai toisella liittyvää kirjallisuutta, joko faktaa tai fiktiota. Itse luen melko paljon aihepiiriin liittyvää sekä kauno- että tietokirjallisuutta, mutta täytyy myöntää että suoranaiset taistelukuvaukset eivät oikein putoa. Sen sijaan luen mielelläni kotirintaman arjesta ja ihmisten kokemuksista, ajatuksista ja tunteista liittyen sotaan ja sota-aikaan.

Suketus oli haasteeseensa lisännyt upean listan eri sotiin liittyvää kirjallisuutta. Olin listalta aika monta jo lukenut, mutta monta oli lukemattakin. Kartoitin heti omat hyllyni ja yritin etsiä sopivia kirjoja haastetta silmälläpitäen. Samalla myös tämä haaste toimisi inspiraationa oman kirjahyllyn kirjojen lukemiseen. Löysin pikasilmäyksellä seitsemän haasteeseen sopivaa kirjaa:

Eeva Kilpi: Talvisodan aika
Eeva Kilpi: Jatkosodan aika
Olavi Paavolainen: Synkkä yksinpuhelu
Lidia Ginzburg: Leningradin piirityksen päiväkirja
Samu Nyström: Helsinki 1914–1918
Väinö Tanner: Suomen tie rauhaan 1943–1944.
Tuomas Tepora: Sinun puolestas elää ja kuolla. Suomen liput, nationalismi ja veriuhri 1917–1945.

Suketuksen listalta haluan lukea ainakin seuraavat:

Ville Kivimäki: Murtuneet mielet - Taistelu suomalaissotilaiden hermoista 1939–1945
Heidi Köngäs: Dora, Dora
Asko Sahlberg: Yhdyntä

Rohkeasti lähden tavoittelemaan ainakin vääpelin arvoa eli kahdeksan luettua kirjaa. Kuntoisuusloman voisin yrittää saada lukemalla Adichie Chimamanda Ngozin kirjan Puolikas keltaista aurinkoa. Häpeäkseni minun on tunnustettava, että Afrikan mantereelle siirtyminen kuuluu oman mukavuusalueeni ulkopuolelle.


P.S. Postauksen kuvan valitsin Suketuksen haasteen innoittamana. Kuvassa on Berliiniin Kaiser-Wilhelm-Gedächtnis-Kirche, joka on yksi toisen maailmansodan ajatuksia herättäviä muistomerkkejä.

tiistai 19. marraskuuta 2013

Ulla-Lena Lundberg - Kökarin Anna


Ulla-Lena Lundberg: Kökarin Anna ( Ingens Anna, suom. Kaija Kauppi) Gummerus 1985. 314 s.

Luin keväällä Lundbergin varhaisempaan tuotantoon kuuluneen Kuninkaan Annan ja ihastuin kovin. Kesti kuitenkin näin kauan ennen kuin hankin käsiini sen jatko-osan, nyt luvussa olleen Kökarin Annan. Ensimmäisen osan herättämät ennakko-odotukset eivät aivan toteutuneet jatko-osassa. Siinä missä Kuninkaan Anna oli kaikennielevän intohimon ja rakkauden ilotulitusta oli Kökarin Anna puolestaan kuin laveaa kertomusta aikaisemmin eläneen sukulaistädin elämästä.  Lundberg kuitenkin kirjoittaa niin hyvin, että aika sukulaistädin matkassa vierähti ihan mukavasti. Sitä paitsi täti on ihan mielenkiintoinen ja viisas nainen, joka ei suostu sopeutumaan niihin muotteihin, joihin yhteiskunta ja kanssaihmiset yrittävät häntä laittaa. Hänessä on hiljaista voimaa, joka kantaa läpi hänen elämänsä.

Kirjan mittaan Anna opiskelee opettajaksi, saa työpaikan ensin Paraisilta, sittemmin Lapinjärveltä Uudeltamaalta. Kesät hän viettää rakkaassa Kökarissa. Vuodet ja vuosikymmenet vierivät ja Anna huomaa tulleensa vanhaksi. Mielessään Anna kantaa koko ajan entistä rakastettuaan Staffania. Olisiko Annan elämä ollut erilaista, jos hän olisi pysytynyt irrottautumaan Staffanin lumovoimasta? Olisiko hän voinut rakastua uudelleen, perustaa perheen, saada lapsia? Kuka tietää!

Kun hän ajatteli Staffania, häntä itketti; kun hän nyt puhui Staffanista, hän oli iloinen, aivan kuin Staffan olisi ollut huoneessa kolmatena ja hänet olisi voinut valloittaa uudestaan iloisella äänellä ja hymyilevillä kasvoilla. Hän kertoi niin hyvin kuin osasi, tahtoi olla niin oikeudenmukainen kuin Staffan todellakin olisi istunut samassa huoneessa, hymyili vielä silloinkin kun hän kertoi omista puutteistaan: nuoruudestaan ja kokemattomuudestaan, siitä että hän oli kadottanut hyväntuulisuutensa. (KA s. 133)

Kirjassa on hyvin vahvana etnologinen näkökulma, joka varmasti johtuu Lundbergin omasta koulutuksesta. Kirjaa voi pitää eräänlaisena tutkielmana vuosisadan alussa Ahvenanmaan saaristossa syntyneen naisen elinehdoista, kulttuurisesta taustasta, ajattelutavoista ja sosiaalisesta noususta. Samalla luodaan katsaus ahvenanmaalaiseen identiteettiin, jossa tyypillistä on tietty irrallisuus Manner-Suomesta ja oman erityislaadun korostaminen. Lundberg jopa marssittaa kirjassaan nuoren innokkaan etnologin haastattelemaan vanhaa, kotisaarelleen palannutta Annaa. Täsä kohtauksessa näen tosin pienen ironisen pilkkeen, sillä Anna ei suostu siihen muottiin, johon tieteelleen omistautunut etnologi yrittää häntä ja hänen kulttuuriaan laittaa. Kun etnologi esittää, että Annan kotimökki olisi pidettävä sellaisena kuin se on ollut, niin Anna kysyy tiukasti: "Suostuisitko sinä elämään samalla tavalla kuin isänisäsi?"

Pienestä puuduttavuudesta huolimatta uskallan kuitenkin suositella Kökarin Annaa Lundberg-faneille, sillä Lundbergin kieli ja Annan persoona pitävät kirjaa kasassa.

sunnuntai 17. marraskuuta 2013

Porvoo puiden takaa








Alkuviikosta ulotin aamukävelyni Näsinmäelle, josta on uskomattoman hienot näkymät yli Porvoon. Kauniissa marraskuun  valossa kylpevä kaupunki sai minut harmittelemaan, ettei minulla ollut kameraa mukana. Päätin, että jos vain viikonloppuna aurinko paistaa, lähden kuvausretkelle. Tänään ilma oli toivottu ja Eino-myrskystä viis veisaten hyppäsin pyöräni selkään ja karautin matkaan. Voin kertoa, että vastatuuleen polkiessa välillä tuntui, ettei pääse eteenpäin ollenkaan. Näkymät mäeltä kuitenkin korvasivat matkan rasitukset, samoin kuin kahvila Helmessä vihreän teen kanssa nautittu omena-pähkinäkakku. Riemastuttavaa oli myös bongata marraskuun orvokit kaikkien kanerva-havuistutusten joukosta.

Milla oli eilen tehnyt samanlaisen fiilistelyreissun, käykää kurkkaamassa.

tiistai 12. marraskuuta 2013

Mäkelä, Pesonen ja Pushkin


Eilen pääsin taas pitkästä aikaa osallistumaan keskustelusarjaan 12 tuolia: dialogeja venäläisestä kirjallisuudesta. Professori Pekka Pesosen vieraaksi oli saapunut kirjailija Hannu Mäkelä kertomaan uusimmasta teoksestaan Pushkinin enkeli. En ole Mäkelän kirjaa vielä lukenut, sillä olen säästellyt sitä joulukirjaksi. Eilinen tilaisuus oli kuitenkin niin inspiroiva, että katsotaan maltanko. Hannu Mäkelän esiintyminen on luontevaa, innostavaa ja lämmintä. Hänessä on charmia, joka on aina purrut minuun.

Aleksandr Pushkin (1799-1837) sai monien muiden merkittävien aatelispoikien tapaan klassisen ranskalaisen sivistyksen Tsarskoje Selon keisarillisessa lyseossa. Hänen kirjallinen lahjakkuutensa oli jo tällöin tunnettua ja häntä pidettiin nuorena nerona. Aatelisveren lisäksi hänessä virtasi pisara afrikkalaisverta, josta Pushkin oli erityisen ylpeä. Hänen isoisoisänsä oli Pietari Suuren afrikkalainen paashipoika Ossip Abramovits Gannibal. Venäjän kielen kannalta Pushkinin tärkein opettaja oli hänen njanjansa, jonka kertomat venäläiset kansansadut ja tarinat antoivat tulevalle runoilijalle sekä aiheita, että ennen kaikkea kielen.

Pushkin on ehdottomasti tärkein venäläiskirjailija, jos kysytään venäläisiltä itseltään."Hän on kaikkemme" kuuluu tunnettu sanonta. Jo päiväkoti-ikäiset tutustutetaan Pushkiniin ja hänen runoihinsa. Se, että Venäjän ulkopuolella Pushkinin merkitys ei ole samaa luokkaa kuin monien muiden venäläisten klassikoiden, johtuu siitä, että Pushkinin tuotanto, ja nimen omaan hänen runoutensa on vaikeaa kääntää, niin että se säilyttää oman erikoisluonteensa. Tämä koskee Mäkelän mukaan runouden kääntämistä ylipäätään ja hän on sitä mieltä, että jokainen käännös on uusi runo. Eilen saimme kuitenkin nauttia Mäkelän runokäännöksistä hänen itsensä lukemina useamman runon verran. Kun yleisöstä ehdotettiin, että Mäkelä kävisi yhden Pushkinin tunnetuimman runoelman, Vaskiratsastajan, kimppuun ja tekisi siitä uuden käännöksen, Mäkelä kuitenkin kieltäytyi kunniasta ja sanoi, että "takki on tyhjä".

Edelliset kolme vuotta hän oli tiiviisti viettänyt Pushkinin parissa. Lukien Pushkin-kirjallisuutta, jota hänen mukaansa ilmestyi Venäjällä kuin sieniä sateella, ja kiertäen Pushkinille tärkeitä paikkoja. Erityisesti hän suositteli käymistä Pietarissa sijatsevassa Pushkinin kotimuseossa, joka sijaitsee osoitteessa Moika 12. Yhdyn Mäkelän suosituksiin, kannattaa ehdottomasti käydä tutustumassa.

Pushkinin enkeli on elämäkertaromaani, joka sekoittaa faktaa ja fiktiota. Mäkelän mukaan hän haluaa pitää kiinni tunnetuista elämäkerrallisista faktoista eikä halua sekoittaa mukaan mitään ylimääräistä. Fiktiota puolestaan on Pushkinin pään sisälle sukeltaminen ja ajtusten ja tunteiden esiin kirjoittaminen. Samaa tekniikkaa hän on aiemmin käyttänyt ainakin Eino Leinosta kertovassa Mestarissa ja Aleksis Kiven elämää valottavassa Kivessä. Yhteistä näille kolmelle kirjalle on myös se, että ne sijoittuvat kohteensa viimeisiin hetkiin ennen kuolemaa. Kuoleman kolkutellessa kantapäille on viimeinen hetki katsoa elämää taaksepäin, sitä mitä ennen on ollut.

Pushkinin enkelissä runoilija valmistautuu kaksintaisteluun, joka koituu hänen kohtalokseen. Kaksintaistelu vastustajana on hänen vaimonsa, koko hovin ihaileman kaunottaren, Natalja Nikolajevnan rakastaja D'Anthes. Kirjan kaikkitietävänä kertojana ja Pushkinin rinnallakulkijana toimii enkeli, jonka kanssa runoilija käy vuoropuhelua. Mäkelän mukaan Pushkin haki kaksintaistelulla tietoisesti kuolemaa. Hän oli umpikujassa monessa suhteessa. Häntä uhkasi sekä taloudellinen vararikko että julkinen häpeä aisankannattajan roolissaan. Epäilyjä oli myös siitä, että kenties hän oli ammentanut itsensä ammatillisesti ja taiteellisesti loppuun. Uutta ja merkittävää kirjallisuutta oli yhä vaikeampi ja vaikeampi saada syntymään.

Koska Pushkin on niin tärkeä kirjailija venäläisille ja venäläiselle kulttuurille, ovat vallanpitäjät toisensa jälkeen pyrkineet omimaan runoilijan ja nostamaan hänen runoudestaan esiin asioita, jotka tukevat kulloisenkin vallanpitäjän pyrkimyksiä. Neuvostoaikana korostettiin Pushkinin yhteiskunnallisuutta ja hänen yhteyksiään dekabristikapinallisiin. Nykyään ortodoksinen kirkko tekee hänestä omaa sankariaan ja uskonnollista runoilijaa. Jo omana aikanaan Pushkin oli merkittävä ja rakastettu runoilija ja hän tiesi tämän myös itse. Tämä tulee esiin hänen runossaan, joka Mäkelän käännöksenä alkaa "Sanoista tein itselleni patsaan...". Tämä patsas on edelleen tukevasti jalustalle ja sitä on vaikea saada horjumaan.

maanantai 11. marraskuuta 2013

Matti Rinne - Yksitoista Tapiovaaraa. Tuoleja, tauluja, elokuvia




Matti Rinne: Yksitoista Tapiovaaraa. Tuoleja, tauluja, elokuvia. Teos 2008. 279 s.

Matti Rinne marssittaa kirjassaan esiin Kaarlo Juho Vihtori Tapiovaaran ja hänen vaimonsa Aino Aleksandran ja heidän lapsikaartinsa: kahdeksan poikaa ja kolme tytärtä. Hänen kunnianhimoisena tavoitteenaan on luoda henkilökuva jokaisesta perheenjäsenestä, mutta keskeisen sijan kirjassa nappaavat kuitenkin sisarussarjan tunnetuimmat nimet: kuvataitelija Tapio eli Tapsa (1908-1982), elokuvaohjaaja Nyyrikki eli Nyrki (1911-1940) ja muotoilija Ilmari eli Imma (1914-1999). Rinne kertoo kirjoitusprosessinsa aikana samaistuneensa niin täysin Tapiovaaroihin, että halusi käyttää heistä kaikista perheen keskuudessa vakiintuneita lempinimiä. Lukijalle oivana opastuksena Tapiovaaran perheeseen toimii kirjan kansilehdellä oleva sukupuu, josta näkee yhdellä silmäyksellä syntymä- ja kuolinvuodet, puolisot ja lapset sekä ammatit.

Kirjansa alussa Rinne luo katsauksen sisarusten vanhempiin ja isovanhempiin. Sisarusten isä Kaarlo oli metsänhoitaja ja innokas fennomaani, joka suomeni Karlsson nimensä metsänhoitajalle sopivasti Tapiovaaraksi vuoden 1906 suuressa nimenmuutoskampanjassa. Ainokin pääsi nuoruudessaan kosketuksiin aikansa fennomaanisten ihanteiden kanssa ja sai seurustella muun muassa Swanin perheen kanssa. Naimisiin mentyään Kaarlo ja Aino asettautuivat kasvattamaan lapsikaartiaan Hämeenlinnaan, jossa Kaarlo toimi metsänhoidontarkastajana. Aino kuoli vuonna 1929, jolloin nuorin lapsi Panu oli vasta 5-vuotias. Tällöin tyttäristä vanhin Tuulikki joutui ottamaan vastuulleen perheen arjen sujumisen.

Perheen aatteellisesta perinnöstä poiketen lähestyivät erityisesti Tapio ja Nyrki opiskeluaikanaan Helsingissä vasemmistolaisia piirejä. Heistä tuli osa aktiivista 1930-luvulla nousevaa vasemmistoälymystöä. Tapsa löysi oman alansa kuvituksen piiristä ja hänestä tuli 1936 perustetun kirjailijaryhmä Kiilan ainoa ei-kirjailijajäsen. Nyrki toimi ennen elokuvauraansa Työväen näyttämön johtajana ja ohjaajana. Yhtenä elokuvauralle sysäävänä tekijänä oli toiminta elokuvakerho Projektiossa. Ennen talvisodan aikana tapahtunutta kuolemaansa Nyrki ehti ohjata neljä elokuvaa, joista tunnetuimmat lienevät yhdessä Juhani Ahon poikien kanssa filmattu Juha  ja F.E.Sillanpään romaanista filmatisoitu Miehen tie. Nyrkin lisäksi sotarintamalle perheen pojista jäi myös sisarussarjan kuopus Panu, joka kuoli kesän 1944 suurtaistelujen ryskeessä.

Kansainvälisesti tunnetuin perheen lapsista lienee Imma, jonka huonekalut, muun muassa Mademoiselle- ja Domus-tuolit, ovat levinneet ympäri maailmaa ja ovat nykyään moderneja klassikoita, joista yleensä saa maksaa maltaita. Alunperin idea oli kuitenkin tarjota kauneutta ja laatua arkeen kohtuullisin hinnoin.

Rinteen kirja tarjoaa kevyen läpileikkauksen Tapiovaaran sisarussarjaan ja heidän elämänsä ulkonaisiin puoliin ja keskinäisiin suhteisiin. Kovin syvään sisäisen ajattelu- ja tunnemaailmaan kuten myös taiteellisten töiden erittelyyn on mahdotonta päästä päähenkilöiden lukuisuuden ja kirjan siihen nähden suhteellisen suppeuden vuoksi. Kirja kuitenkin näyttää sen, miten perheen kulttuurinen ja aatteellinen perinne, sen ilmapiiri ja taiteellinen lahjakkuus usein kanavoituu ulos monella eri tavalla ja useamman perheen jäsenen kautta. Tapiovaarojen rinnalle tässä suhteessä voidaan nostaa esimerkiksi Järnefeltit, jonka piiristä nousi usean eri taiteenlajin edustajia, kuten myös Tapperin perheestä. Rinteen kirja toimii myös oivana ensiteoksena Tapiovaaroista kiinnostuneille. Tekstin lisäksi tätä tukee runsas kuvitus.

Pakko nostaa lopuksi esiin yksi hauska yksityiskohta. Tapsalla oli lyhyt rakkaussuhde Tove Janssonin kanssa 1940-luvun alussa. Rakkauden hiipuessa ystävyys jäi ja Tovesta tuli Tapsan tyttären kummi. Tapsan veljen osmon, Mossen, lomatodistukseen rintamalta Tove piirsi yhdet varhaisimmat muuminsa ja muutenkin iloitteli siinä kuvin ja tekstein armeijan jäykkyyden kustannuksella. Lomatodistuksen alalaitaan hän tosin lisäsi hellyyttävän anteeksipyynnön: Oh, anteeksi, förlåt, pardon, excuse me, please, ylisotatuomari varsåsnäll. Tove.

perjantai 8. marraskuuta 2013

10 suosikkiani Finlandia-palkituista


Yhtä varmasti kuin aurinko joka aamu nousee, alkaa kirjallisuuden, erityisesti kotimaisen kirjallisuuden, ystävä olla näihin aikoihin täpinöissään tulevista Finlandia-palkintoehdokkaista. Ehdokkaat Tieto-Finlandian ja Finlandia Junior-palkinnon saajiksi on jo esitelty. Itse odotan Tieto-Finlandia ehdokkaita lähes yhtä innokkaasti kuin Finlandia-palkintoehdokkaita. Erityisesti olen kiinnostunut, onko joukossa hyviä historiateoksia. Tänä vuonna niitä löytyy peräti kolme: Ville Kivimäen Murtuneet mielet (WSOY), Teemu Keskisarjan Viipuri 1918 (Siltala) ja Harri Kalhan Kokottien kultakausi.  Belle Époquen mediatähdet modernin naiseuden kuvastimina (SKS). Kaikki vaikuttavat erittäin mielenkiintoisilta, mutta ensimmäisenä tarttuisin ehkä Kivimäen kirjaan, joka perustuu hänen väitöskirjaansa ja tuo sodasta esiin sen aiemmin vaietun puolen.

Vuoden 2013 Finlandia-palkintoehdokkaat valitsee lautakunta, johon kuuluvat toimittaja Raisa Rauhanmaa (lautakunnan puheenjohtaja), suomentaja Juhani Lindholm ja toimittaja Nina Paavolainen. Palkinnon saajan valitsee teatterinjohtaja Asko Sarkola. Itse olen tänä vuonna lukenut melko vähän suomalaista kaunokirjallisuutta, mutta minulla on silti vahva ehdokas voittajaksi. Jollei Riikka Pelon loistava Jokapäiväinen elämämme ole edes ehdolla, on systeemissä jotain vikaa (tämä siis ihan subjektiivinen mielipide).

Tänä vuonna on Finladia-palkinnon 30-vuotisjuhlavuosi ja ajattelin sen kunniaksi listata 10 kaikkien aikojen suosikkiani. Kun sitten muistin virkistämiseksi tarkistin aiemmat palkitut wikipediasta, huomasin että en ollut lukenut kuin 10. No, onneksi edes sen verran, jotta saadaan lista aikaan. 

Tässä suosikkini käänteisessä järjestyksessä:

10. Hannu Väisänen: Toiset kengät. 2007
 9. Bo Carpelan:  Kesän varjot. 2005
 8. Kari Hotakainen: Juoksuhaudantie. 2002
 7. Pirkko Saisio: Punainen erokirja. 2003
 6. Rosa Liksom: Hytti nro 6. 2011
 5. Hannu Mäkelä: Mestari. 1995
 4. Helena Sinervo: Runoilijan talossa. 2004
 3. Ulla-Lena Lundberg: Jää. 2013
 2. Sofi Oksanen: Puhdistus. 2008
ja fanfaarien raikuessa paljastamme ykkösen:

 1. Kjell Westö: Missä kuljimme kerran (Där vi en gång gått) 2006.

Kuten aina, listan laatiminen ei ollut helppoa. Selkeitä valintoja olivat kaksi ensimmäistä, kuten myös kaksi viimeistä. Keskikastissa sen sijaan oli tiukkaa vääntöä ja jonain toisena päivänä järjestys olisi voinut olla toinen. Listani näyttää sikäli itselleni ominaiselta, että joukosta löytyy paljon (oma)elämäkerrallisia ja/tai historiaan liittyviä romaaneja. Ainoastaan Kari Hotakaisen kirja poikkeaa tästä joukosta.

tiistai 5. marraskuuta 2013

Kati Tervo - Kesäpäiväkirja


Kati Tervo: Kesäpäiväkirja. WSOY. 2008. 195 s.


Kesäpäiväkirja osui silmiini kirjastossa ja päätin kiikuttaa sen kotiin synkeää syksyä raikastamaan. Oikeasti kyllä pidän syksystä, eikä kesää ole vielä ikävä, mutta oli silti kiva fiilistellä kirjan parissa ja seurata Tervojen, Katin, Jarin ja Kallen kesäelämää toukokuusta syyskuuhun vuonna 2007.

Kati Tervo kirjaa ylös perheensä arkisia tapahtumia milloin Katajanokan kodissa, milloin mökillä Teiskossa. Ehtiipä perhe piipahtaa myös Italiassa lomailemassa. Nykyisyyden rinnalle nousee menneisyys lapsuus- ja nuoruusmuistojen myötä ja ajoittain kaksi aikajanaa kulkee kerronnassa toistensa kanssa limittäin. Tämä ratkaisu avaa mukavasti kirjoittajansa taustoja ja kenties selittää jotakin siitä, millainen hän on nyt.

Tervo kertoo perheensä arjesta konstailemattomasti suorin sanoin ja selittelemättä. Lukija saa tietää yhtä hyvin ruokakaupparetkistä, kalastusreissuista kuin pariskunnan kahdenkeskisistä hetkistä, jolloin juodaan päiväkahvit ilman kahvia. Perheen elämä vaikuttaa kaikin puolin tavalliselta keskiluokkaiselta elämänmenolta iloineen ja suruineen, riemuineen ja riitoineen. Se on muotoutunut sellaiseksi kuin Kati on toivonut:

Minun suuret lapsuuden ja nuoruuden pelkoni ovat kutistuneet käsiteltävän kokoisiksi, kun olen elänyt tavallisiin arvoihin perustuvaa elämää.
Kumppani ja lapsi. Koti ja äidinkieli. Työ ja itsenäisyys(KPK s. 138)

Kati, joka Kallen syntymän jälkeen jäi pois kodin ulkopuolisesta työelämästä, on vastuussa perheen arjen pyörittämisestä. Hän huolehtii sekä pienemmästä että isommasta miehestään ja katsoo, että molemmilla on kaikki tarpeellinen sekä henkisellä että fyysisellä rintamalla. Omalla arkisella panoksellaan hän tasoittaa yhtä hyvin Kallen koulunkäyntiä kuin miehensä kirjoittamistyötä. Kun kirjailija vihaa kaikkea ja kaikkia luomisentuskassaan, Kati häipyy lapsen kanssa ja jättää miehen järjestelemään päätään. Teiskon kesässä on jo syntymässä Troikka, joka seuraavana vuonna pääsee markkinoille.

Itse pitkään kotona olleena vaistoan Kati Tervon kerronnassa jonkinlaista pientä alemmuudentunnetta, joka on tuttua myös itselleni. Sille kun ei voi mitään, että tässä nykyisessä yhteiskunnassa ihmisen arvo mitataan pitkälti sen mukaan mitä kukin työkseen tekee. Ei sen mukaan millainen on. Kirjoittaminen on varmasti Tervolle yksi tärkeä väylä päästä tekemään jotain omaa. Kyynikot (joihin lasken myös itseni) voivat tässä vaiheessa huudahtaa, että ilman miehensä mainetta ja asemaa Kati Tervo ei olisi koskaan saanut kirjaansa julki. Sama ei siis onnistuisi Maija Meikäläiseltä. Nämä reunahuomiot eivät kuitenkaan poista sitä, että kirjoittaminen ylipäätään voi Tervolle olla tärkeä ja merkittävä oman elämän alue, jossa hän voi toteuttaa omia unelmiaan. Oli työelämässä tai ei, jokaisella pitää olla ”oma huoneensa”, jossa tekee sitä, joka parhaimmalta tuntuu.

Yksi asia on kuitenkin varma: iltapäivälehdille tällaiset kirjat ovat herkkua. Jos kirjoista vain löytyy pienikin viite yhtälöön seksi + viina + julkisuuden henkilö, niin jo revitellään kirkuvia lööppejä. Ja perässä tulevat keskustelupalstojen hyeenat, jotka hyvin harvoin ovat lukeneet itse kirjaa, mutta ottavat oikeudekseen kommentoida ja tuoda esiin omat hyveelliset näkemyksensä. Tämä ilmiö tapahtui Kati Tervon kirjan kohdalla ja viimeksi samanlaiseen myllyyn joutui Panu Rajala kirjansa Lavatähti ja kirjamies johdosta. Jos esimerkiksi Tervon kirjaa lähtee pelkästään tämän yhtälön perusteella lukemaan, joutuu varmasti pettymään. Kati Tervo ei peittele, mutta ei myöskään mässäile vaan hän kertoo luonnollisesti pitkän parisuhteen kuumimmista ja kylmemmistä hetkistä ja siitä, miten mies välillä luukuttaa nuoruuden suosikeitaan aamuyöstä baarista kotiin könyttyään. Tuskin lienee ainoa sankari lajissaan.


Kielellisesti Kesäpäiväkirja ei nouse kovin korkeisiin sfääreihin. Luultavasti lakoninen ja vähän yksitotinenkin tyyli on suunniteltua, mutta mielestäni vähän mehevämmällä kielellä kirjasta oli saanut enemmän sävyjä irti. Viihdyin kuitenkin kirjan parissa, sillä pidän arjesta, enkä kaipaa kirjallisuuteenkaan suurta bling-blingiä.

Kirja on luettu vastikään myös Ilselässä.

perjantai 1. marraskuuta 2013

Vuosi kuvina - marraskuu


On tullut syksy,
kuura liikkuu kentillä
joiden ylitse
hanhiparvet lentävät.
Joka yö alkaa sataa.

Hitomaro, käännös Tuomas Anhava. Kokoelmasta Kevään kukat, syksyn kuu. (Otava, Seven, 2011)

Kuva on eiliseltä, oli pakko käyttää hyväksi aurinkoinen päivä, sillä "joka yö alkaa sataa".

Mieletön muutos on kuukaudessa tapahtunut, kuten lokakuun kuvasta voi päätellä.

keskiviikko 30. lokakuuta 2013

Petri Tamminen - Muita hyviä ominaisuuksia

Petri Tamminen: Muita hyviä ominaisuuksia. Otava 2010. 144 s.

Isänä en riitä, poikana en riitä, en riitä lentopalloilijana enkä remonttimiehenä, en ruuanlaittajana, en kirjallisuudentuntijana. Kun luen, lakkaan miettimästä riittämistä. Lukemisen armo. Ulkomaailmassa tästä armosta ei ole mitään apua. Miesten maailmassa siitä on haittaa. Koulun aamuhartaudessa pelotti, että karjaisen kesken virrenveisuun PERKELE SAATANA;  kun pelikaverit riisuvat pukukopissa kamppeitaan, pelkään että suustani pääsee: OLETTEKO MUUTEN LUKENEET MAILA PYLKKÖSEN RUNOJA? Niin lähellä on tuho täällä, niin lyhyt on askel suojatien reunasta rekkojen alle. (MHO s. 29-30)

Kun luin kirjakaupassa Tammisen kirjan takakannen ja etuliepeen, joihin on painettu osia ylläolevasta sitaatista, vakuutuin niin, että nappasin kirjan mukaani. Siinä oli jotakin, joka vetosi minuun: samaistumispintaa, huumoria ja rohkeutta.

Tammisen kirja koostuu lyhyistä tarinoista, joista vaistoaa vahvan, kirjailijan omaan kokemukseen perustuvan taustan. Tarinoissaan Tamminen käsittelee miehenä olon problematiikkaa, ulkopuolisuutta, ujoutta, kirjoittamista ja lukemista. Kaikissa niissä on sisäänrakennettuna kysymys, miten olla maailmassa toisten kanssa. Ujous tekee maailmassa olemisesta usein tuskaista itsensä ja toisten tarkkailua, vertailu toisiin on arkipäivää, samoin säälimätön itsekritiikki. Nyky-yhteiskunnassa ujous voidaan nähdä jopa sairautena. Tamminen kirjoittaa amerikkalaisista ujousklinikoista, jotka julistavat, että "ujous ei ole sinun ominaisuutesi, se on vain yksi noista hankalista tunteista joita koemme kun teemme asioita". Tamminen ei kuitenkaan yhdy amerikkalaisnäkemykseen vaan toteaa ujouden olevan hänen ominaisuutensa samoin kuin "kärsimättömyys ja hämmästyttävä polkantaito". Itse voin todeta saman, ilman polkantaitoa.

Vaikka Tammisen tarinat sijoittuvat leimallisesti miehiseen maailmaan ja problematisoivat miehenä olemisen eri puolia, löytyy niistä myös yleisinhimillinen kosketuspinta. Itseäni puhuttivat ujouden lisäksi myös kirjallisuuteen, lukemiseen ja kirjoittamiseen, liittyvät pohdinnat. Tarinassa Viidellä rivillä Tamminen kirjoitta:

Maailma näyttäisi olevan loppumassa, vieläpä niin monin tavoin ja niin monesta syystä, että ihmetyttää kuinka se on ollenkaan pysynyt koossa ja kuinka kukaan koskaan kuvitteli, että on jokin sellainen kuin tulevaisuus. Tällaisessa tulevaisuudettomassa maailmassa kirjoittaminen ja lukeminen vaikuttavat turhanaikaiselta puuhalta, melkein kaikki vaikuttaa, oikeastaan kannattaisi vain katsella lasten viattomia kasvoja. Mutta kummallisisnta on, että kun sitten kuitenkin kirjoittaa ja tosissaan tavoittelee asiansa ilmausta tai kun lukee jutun, jossa joku tuollainen asia tulee ilmaistuksi viidellä rivillä, maailmaa tuntuu riittävän taas joka suuntaan eikä sitä uhkaa mikään niin häilyvä asia kuin maailmanloppu. ( MHO s. 86)

Lainaus kiteyttää hienosti kirjoittamisen ja/tailukemisen voiman.

Tammisen huumori ei ole mitään rönsyilevää, vaan vähän kuivakkaa, sisäänpäin kääntynyttä ironista naurua, joka saa tarinan kuin tarinan näyttäytymään vähän vinona. Minä en ole mikään suuri huumorikirjojen ystävä, mutta Tammisen tapainen huumori kyllä iskee. Röhönaurut pysyy mahassa, mutta suupielessä kareille koko ajan pieni hymyntapainen. Ilman huumoria Muita hyviä ominaisuuksia menisikin jo vähän patetian, ja uskaltaako tätä edes sanoa, itsesäälin puolelle.

Olen aiemmin lukenut Tammiselta ainoastaan teoksen Mitä onni on ja siitä on päällimäisenä jäänyt mieleen huumorin sävyttämä tapa katsoa maailmaa ja samanlainen lakoninen, lyhytlauseinen kerronta, joka oli ominaista myös nyt luetulle kirjalle.  Hyllystä löytyisi vielä Enon opetukset, ehkä senkin jossain vaiheessa korkkaan.

Muita hyviä opetuksia oli toinen lokakuun Projekti 12-kirjoista. Toinen on Aapelin Pikku Pietarin piha, jota jo vähän aloittelin, mutta katsotaan saanko sen loppuun.

maanantai 28. lokakuuta 2013

Matti Salminen - Pentti Haanpään tarina


Luin keväällä Pentti Haanpään aikoinaan kohua herättäneen novellikokoelman Kenttä ja kasarmi ja innostuin Haanpäästä enemmänkin. Seuraavaksi luin Haanpää-tutkijoiden Vesa Karosen ja Esko Viirretin toimittaman kirjevalikoiman Haanpään kirjeistä.

Kuin tilauksesta tähän kiinnostukseeni ilmestyi Matti Salmisen kirjoittama elämäkerta Pentti Haanpään tarina (Into Kustannus). Nyt on kirja luettu ja arvosteluni siitä on luettavissa Agricolasta. Käykää kurkkaamassa, jos kiinnostaa.