sunnuntai 27. tammikuuta 2013

Hanna Tuuri - Orapihlajapiiri



Hanna Tuuri: Orapihlajapiiri. Otava 2011. 285 s.

Jälkeenpäin Oisin oli kysynyt isältään, miksi Sean on sellainen, erilainen. - Jokainen meistä on omanlaisensa, isä oli sanonut. - Sean on Seanin lainen, Seanien heimoa.
Sillä lailla pojat puhui kaikista kehitysvammaisista vieläkin, minäkin olin alkanut puhua niin [...] (OPA s. 275)

Hanna Tuurin Orapihlajapiiri oli ilmestymisvuonnaan esillä melko monissa kirjablogeissa. Noteerasin kirjan, lisäsin sen jopa TBR:ääni, mutta mitään palavaa lukemishalua se ei sytyttänyt. Kiinnostavimmalta tuntui kirjan irlantilainen tapahtumaympäristö. Irlanti on maa, johon olen luonut suhteen lähinnä kirjallisuuden, musiikin ja elokuvien kautta ja niistä on välittynyt maa ja kulttuuri, johon joskus haluaisin paikan päälle tutustumaan.

Kun tällä hetkellä ei Irlannin matkaa ole näköpiirissä, ajattelin jatkaa maahan tutustumista kirjallisuuden kautta ja siksi nappasin tämän kirjan alennusmyynneistä mukaani. Hanna Tuurilla on maassa pitkään asuneena ja irlantilaisen miehen vaimona aito kosketus kuvaamansa maahan ja sikäli oli lupa odottaa asiantuntevaa kerrontaa.

Orapihlajapiiri on kertomus äidistä ja tyttärestä, jotka jättävät taakseen entisen elämänsä Suomessa ja Kuopiossa ja lähtevät aloittamaan aivan tyhjää sivua elämänsä kirjassa Irlantiin, tarkemmin sanottuna Klocknamurran yhteisöön. Lähtöpäätöksen takana on äiti Kirsi, joka on saanut tarpeekseen yksinhuoltajan arjestaan ja 8-4-töihin-kotiin rytmistä. Hän haluaa kokea jotain uutta ja tässä ei paljon paina se, että 13-vuotias tytär Anni vastustaa muuttoa viimeiseen saakka. Kirsi on perheen aikuinen ja hän päättää. Hän raahaa vastahakoisen tyttärensä vieraaseen maahan ja outoon elämäntapaan, yhteisöön, jossaa kehitysvammaiset ja terveet asuvat yhdessä, tekevät töitä yhdessä ja viettävät vapaa-aikansa yhdessä. Kuten tämän tyyppisissä kirjoissa yleensä keskiöön nousevat sopeutumisvaikeudet, erilaisuuden sietokyky ja hyväksyminen sekä oman roolin hakeminen uudessa tilanteessa.

Kirja etenee Kirsin ja Anni vuoropuheluna yhden vuoden ajan. Kumpikin heistä käsittelee uutta tilannetta omista näkökulmistaan. Itsekin uuteen kulttuuriin ja maahan lasten kanssa sukeltaneena, en tosin missään mielessä yhtä syvälle ja peruuttomasti kuin Kirsi ja Anni, ihmettelin jossain määrin Kirsin ratkaisuja jättää Anni melko monessa tapauksessa selviämään yksin. Toki lapset, kuten myös vanhemmat, ovat tässä suhteessa yksilöitä ja omaavat erilaisia tapoja ja mahdollisuuksia selvitä uusista ja pelottaviltakin tuntuvista tilanteista ja asioista.

Lähdin hakemaan tästä kirjasta Irlantia. Jossain mielessä sitä sainkin, mutta loppujen lopuksi kyse on enemmän maantieteelliset rajat rikkovista yleisistä teemoista. Ihmisten kohtaamisesta, siitä mitä erilaisuus on, sopeutumisesta ja uusin tavoin näkemisestä ja kokemisesta. Kirja on helppo ja nopealukuinen ja vähän jäi vaikutelma, että jossain kohtaa oli menty yli sieltä, missä orapihlaja-aita on matalin. Viihdyin, mutta mitään suurta elämystä en kirjasta saanut. En siis ole pakkaamassa laukkujani ja lähdössä suin päin vihreää saarta valloittamaan. En tiedä olisko Tuurin muissa kirjoissa, muun muassa Irlantilainen aamiainen - Kertomuksia vihreältä saarelta enemmän kosketuspintaa itse maahan ja sen kulttuuriin ja siten vähän enemmän sitä, mitä tältäkin odotin. Lukemallahan se selviää.

tiistai 22. tammikuuta 2013

Haaste: Venäjää valloittamaan - Vaikka kirja kerrallaan



200. postaukseni kunniaksi ajattelin minäkin liittyä haasteiden heittäjien joukkoon. Tämän vajaan kaksi vuotta, jotka olen täältä Moskovasta käsin blogannut, on yksi jos toinenkin kommentoija ilmaissut halunsa tutustua paremmin Venäjään, sen kirjallisuuteen, historiaan, kulttuuriin ja nykypäivään. Siksi ajattelin nyt ottaa härkää sarvista ja lanseerata haasteen, joka voisi toimia jonkinlaisena porkkanana näihin asioihin tutustumiseksi. Blogini "imagon" mukaisesti sisällytän haasteeseen paitsi kaunokirjallisuuden niin myös tietokirjallisuuden.

Koska monet ovat jo haalineet täksikin vuodeksi paljon erilaisia haasteita, pidän osallistumiskynnyksen mahdollisimman matalana, eli osallistua voi jo suorittamalla yhden kategorian viidestä. Kategorian saa suoritetuksi vähintään kahdella kirjalla. Voit lukea kirjan millä kielellä tahansa, kunhan bloggaat siitä (tai jos sinulla ei ole blogia, referoit kirjan lyhyesti tämän postauksen kommenttilaatikossa ja käytät jotain nimimerkkiä, jolla sinut on mahdollista tunnistaa).

Aikaa haasteen suorittamiseen on runsas vuosi ja mukaan voit laskea jo mahdollisesti tänä vuonna (2013) lukemasi kirjat teemaan liittyen. Tee kokoelmapostauksesi haasteesta valmiiksi 1.3.2014 mennessä tai ilmoita lukemasi kirjat linkkeineen minun kokoelmapostaukseeni. 8.3.2014, kansainvälisenä naistenpäivänä palkitsen ahkerimmat suorittajat, sukupuolesta riippumatta, ja lisäksi arvon kaikkien osallistujien välillä palkinnon (mikä se tarkkaan ottaen on, en vielä osaa sanoa). Lisäksi haluan palkita mielenkiintoisimman kirja-arvion ihan omalta mutuhuttupohjaltani. Liennyttäköön arvontapäivä sitä epäsuhtaa, joka on venäläisten nais- ja mieskirjailijoiden tunnettavuuden välillä.

Mukana on viisi kategoriaa, jotka ovat yhtä laajoja kuin itse Venäjän maa. Olen listannut jokaiseen joitain ehdotuksia suoritettavista kirjailijoista ja kirjoista. Listat eivät missään mielessä ole täydellisiä tai sitovia, joten niiden ulkopuolelta löytyy varmasti paljon luettavia kirjoja. Kategoriat ovat seuraavat:

1. VENÄLÄISET NAISKIRJAILIJAT

Anna Ahmatova
Lidia Ginzburg
Natalja Klujtšarova
Zinaida Linden
Alaxandra Marinina
Ljudmila Petruševskaja
Nina Sadur
Natalja Tolstaja
Tatjana Tolstaja
Marina Tsvetaeva
Lidia Tšukovskaja
Ljudmila Uliskaja

2. VENÄLÄISET MIESKIRJAILIJAT

Boris Akunin
Joseph Brodsky
Mihail Bulgakov
Fjodor Dostojevski
Sergei Dovlatov
Nikolai Gogol
Maksim Gorki
Sergei Lukjanenko
Vladimir Majakovski
Andrei Makine
Osip Mandelstam
Vladimir Nabokov
Boris Pasternak
Viktor Pelevin
Mihail Siškin
Mihail Solohov
Alexsandr Solženitsyn
Vladimir Sorokin
Anton Tšehov
Leo Tolstoi
Ivan Turgenjev
Eduard Uspenski

3. ELÄMÄKERRAT

Aaltonen, Hämäläinen, Seppo: Anna Ahmatova Fontankan talossa
Bengt Jangtfeldt: Panoksena elämä: Vladimir Majakovski ja hänen piirinsä
Jelena Kuzmina: Anna Ahmatova, koditon
Nadezda Mandelstam: Ihmisen toivo
Hannu Mäkelä: Eetu. Matkoja Eduard Uspenskin maailmaan.
Christer Pursiainen: Trotski
Edvard Radzinskij: Stalin
Edvard Radzinskij: Aleksanteri 2. Venäjän suuri vapauttaja.
Robert Service: Lenin: elämäkerta
Troyat Henri: Dostojevski
Troyat Henri: Katariina Suuri
Jorma ja Päivi Tuomi-Nikula: Nikolai 2. Suomen suuriruhtinas

4. HISTORIA

Osmo Jussila: Neuvostoliiton tragedia. Utopiasta vankileirin saaristoksi.
Kirkinen Heikki: Venäjän ja Neuvostoliiton historia.
Luukkanen Arto: Muutosten Venäjä - Venäjän historia 862-2009
Rodrik Braithwaite: Moskova 1941
Solomon Volkov: Pietari. Eurooppalainen kulttuurikaupunki.


5. NYKYVENÄJÄ

Tomi Huttunen: Pietari on rock
Kenen aika? - esseitä venäläisestä nykykirjallisuudesta (Toim. Tomi Huttunen ja Tintti Klapuri)
Anna-Lena Lauren: Hulluja nuo venäläiset
Hannu Mäkelä: Venäjää aikuisille
Puhu Maria: Uutta venäläistä naiskirjallisuutta (toim. Arja Rosenholm ja Eila Salminen)
Anna Politkovskaja: Putinin Venäjä
Anna Politkovskaja: Venäläinen päiväkirja
Rautiainen Antti: Planeetan suurin ja viilein - Tositarinoita Venäjältä.
Sata makkaralaatua ja yksi idea. 11 venäläistä kirjailijaa kertoo. ( toim. Anna Ljunggren ja Kristina Rotkirch)
A. Soldatov, I. Borogan: Uusi yläluokka

Ei muuta kun DAVAI!

maanantai 21. tammikuuta 2013

Joyce Carol Oates - Sisareni, rakkaani



Joyce Carol Oates: Sisareni, rakkaani (My sister, my love, suom. Kaijamari Sivill) Otava 2012.

Kun ensimmäiset tiedot Joyce Carol Oatesin uusimmasta suomennetusta teoksesta Sisareni, rakkaani kaikuivat minun korviini, oli ilman muuta selvää, että haluan lukea kirjan, sillä Oatesista oli sukeutunut lempikirjailijani aikaisempien teosten myötä. Haudankaivajan tytärKosto: Rakkaustarina ja Blondi olivat kaikki vuorollaan olleet järisyttäviä lukukokemuksia.

Sisareni, rakkaani jatkaa samalla järisyttävällä linjalla, vaikka heti alkuun haluan sanoa, että ihan täysiä pisteitä en tälle voi antaa johtuen liiasta pituudesta. 727 sivua ahdistusta on vähän liian paljon nopeasti nautittavaksi ja kun lukukokemus venyy niin intensiivisyys kärsii. Minun näkemykseni mukaan Sisareni, rakkaani olisi hyötynyt tiivistämisestä ja toiston karsimisesta. Mutta huolimatta näistä itseäni jonkin verran häiristsevistä seikoista sanon uudelleen, että Oatesin kirja on järisyttävä. Se on sitä aiheensa puolesta samoin kuin muodollisesti. Tässä teoksessa muodon vaihtelut toimivat ja niillä kaikilla on oma funktionsa tarinan eri puolien esiin tuomisessa. Monet teoksen lukeneet ovat kokeneet esimerkiksi runsaat alaviitteet raskaina lukukokemuksen kannalta, mutta itse taidan olla sen verran rutinoitunut alaviitteiden lukija, että minua ne eivät häirinneet.

Kaikki häiriintyneet perheet ovat samalaisia. Niin myös "eloonjääneet" (SR s. 16). Tällä viittauksella Tolstoin Anna Kareninan aloitukseen Oates aloittaa kerrontansa Rampiken perheestä. Kertojana on Skyler Rampike, 19-vuotias, perheessään alaviitteeksi pudonnut poika. Skylerin sisar Bliss Rampike oli noussut perheensä keskipisteeksi, kun hänestä äidin kunnianhimon myötä kehittyi koko Amerikan tuntema ihmelapsi, sensaatiomainen taitoluisteluihme jo 4-vuotiaana. Skyler, mamin entinen "pikku mies" saa siirtyä syrjään, seuraamaan sivusta amerikkalaisen unelman toteutumista, mutta myös sen kääntöpuolta, kun kaikki romahtaa sisaren kuoleman jälkeen. Vasta 6-vuotias Bliss Rampike löydetään surmattuna kotinsa pannuhuoneesta ja tästä alkaa 3 vuotta vanhemman Skylerin helvetti. Lääketokkurassa häntä siirretään kalliista hoitolaitoksista ja sisäoppilaitoksista toiseen yhä pitenevän diagnoosilistan kanssa, samalla kun äiti ratsastaa hänen sisarensa kuolemalla ja isä jatkaa oman huippu-uransa rakentamista. Skylerille äidistä tulee "televisiossa puhuva pää", amerikkalaiset keskusteluohjelmat saavat hänestä vakituisen vieraan, isä taas on puhelimen kautta välittyvä ääni, joka vaatii Skyleriä ryhdistäytymään, olemaan Rampiken suvun perinteiden mukainen.

Kertojana Skyler on itsereflektoiva ja ironinen, epäluotettavakin, kun muisti tekee tepposiaan ja vahvat tunteet värittävät kerrontaa. Hän haluaa selvittää, mitä hänen perheelleen tapahtui, ennen kaikkea hän haluaa vaimentaa päässään jatkuvasti kaikuvan pienen sisarensa avunpyynnön:

Skyler auta minua      Skyler minä olen täällä ihan yksin
minua   pelottaa          minuun sattuu kamalasti    Sky-
ler          ethän jätä minua tähän kamalaan paikkaan et-
hän           Skyler?
    Yhdeksän vuotta, kymmenen kuukautta, viisi päivää.
    Tämä lapsenääni päässäni.


Sisareni, rakkaani on rujo kuva amerikkalaisen unelman kääntöpuolesta, siitä mitä tapahtuu kauniiden kulissien takana ja myös siitä miten yhteiskunta kaikkineen on jollain tavalla sairas. Oatesin piikit sinkoilevat moneen suuntaan: osansa saavat yhteiskunnan kaikinpuolinen medikalisoituminen, uskonnollinen kaksinaismoraali, lasten välineellisyys vanhempien unelmien toteuttajana, kulttuurin seksistyminen, median valta ihmisten käsitysten muokkaajana, rahan valta yli kaiken muun ynnä muuta vastaavaa. Näiden erilaisten aaltojen alle yksittäinen ihminen murskautuu, hänestä tulee pelkkä alaviite.

Kirjavan kammarin Karoliina (linkistä pääsee myös lukemaan muiden arvioita tästä kovasti luetusta kirjasta) pohtii syystäkin ratsastaako Oates liikaa sosiaalipornolla. Tällainen vaara on toki olemassa, mutta oma mielipiteeni on se, että jos näistä asioista haluaa kirjoittaa ja kun niistä on pakko kirjoittaa, niin Oatesin tyyli on paras mahdollinen. Rikkomalla muotoa ja kertomalla tarinaa ironisen, epäluotettavan kertojan suulla hän laittaa ihmiset ajattelemaan itse, pohtimaan omaa suhtautumistaan esille nouseviin asioihin. Oatesin luomassa maailmassa ei ole mustavalkoista hyvää eikä pahaa, ei valmiita vastauksia, vaihtoehtoja. Kirja herättää paljon tunteita jotka vaihtelvat säälin, epäuskon, inhon, surun ja vihan välillä ja lopulta edes se pieni kajastava valonsäde, jonka Skyler kokee kirjan lopussa ei ole kovin uskottava, ei vakuuta lukijaa siitä, että nyt on kaikki hyvin.

Alle kymmenvuotiaan kauniin tyttölapsen kuolema on kiistatta maailman runollisin aihe. 

E. A. Pym
The Aesthetic of Composition (1846)

Tätä Oatesin motokseen ottamaa lausetta voi kukin miettiä mielessään teoksen lukemisen jälkeen.


torstai 17. tammikuuta 2013

Enemmän kirjoja, enemmän viihtyisyyttä



Törmäsin eräässä blogissa otsikkoon "Vähemmän kirjoja, enemmän viihtyisyyttä". Kyseessä oli sinänäsä viihtyisä ja kaunis koti, josta löytyi kyllä kirjojakin, mutta missään nimessä en voi yhtyä kyseisen tekstin otsikkoon. Minulle koti ilman kirjoja on tyhjä koti, sisällyksetön koti. Tällä en tarkoita arvostella muiden koteja, puhun vain omasta kodistani.



Vielä en ole joutunut kirjojeni kanssa kokemaan sitä, että tila konkreettisesti loppuisi kesken. Karsin mielelläni kaikkea muuta kodin esineistöä, mutta kirjoista en halua luopua. Kun joskus päättäväisesti käyn kirjahyllyni kimppuun tarkoituksena karsia sieltä kirjoja, saan vaivoin ehkä muutaman kirjan poistetuksi ja niistäkin saan omantunnon pistoksia. Jossain vaiheessa raja tietenkin tulee vastaan, mutta se on sen ajan murhe.



Monet haluavat säilyttää vain ne kirjat, joita kenties aikovat lukea vielä uudelleen tai jotka jostain muusta syystä ovat tärkeitä. Minulla on hyllyssä paljon kirjoja, joita en todennäköisesti tule koskaan toista kertaa lukemaan, on myös sellaisia, jotka odottavat ensimmäistä lukuvuoroaan, ovat saattaneet odottaa jo vuosia. Silti nekin ovat tärkeitä kirjoja . Kirjahyllyn kokonaisuus muodostaa jonkinlaisen muistojen varaston, matkan tähän päivään, siihen mitä nyt olen. Siksi se on tärkeää ja siksi kirjoista luopuminen on niin vaikeaa.



Minulle kirjat luovat kotiin viihtyisyyttä. Minun ei tarvitse ostaa koriste-esineitä, kun sisustan kirjoilla. Kirja voi olla esineenäkin kaunis ja viihtyisyyttä luova. Voi leikkiä väreillä ja asetelmilla. Kauniit kirjat sohvapöydällä houkuttelevat selaislemaan ja joskus niistä voi tarttua mukaan jopa jotain hyödyllistä.



keskiviikko 16. tammikuuta 2013

Marjo Heiskanen - Kollaan kenttäpapin tarina


Marjo Heiskanen: Kollaan kenttäpapin tarina. Siltala 2012. 709 s.

Olen nyt kahlannut sen toisen 700-sivuisen loppuun. Tai pitäisikö sanoa lentänyt loppuun, sillä niin voimakkaasti kirjailija Marjo Heiskanen onnistui minut isänsä puoleisen isoisän maailmaan tempaisemaan, ettei kirjaa lopulta voinut laskea kädestään ennen kuin se oli luettu. Olin nähnyt kirjasta mainoksia, mutta arvelin, että kirja ei kiinnostaisi minua, sillä suhtaudun vähän varauksella kaikenlaisiin sotaan liittyviin muistelmiin ja elämäkertoihin, jollaiseksi tämänkin ensin laskin. Kun sitten huomasin, että Unni oli kirjan lukenut, kävin katsastamassa hänen mietteensä kirjasta. Unnin postauksesta tajusin, että kyseessä ei ollut perinteinen  ko. genreen liittyvä kirja, vaan syvän henkilökohtainen tutkielma koko perhettä ja vielä seuraaviakin sukupolvia koskettaneesta surusta ja ahdistuksesta ja niistä tapahtumista, jotka tähän johtivat. Samalla se oli pyrkimys ymmärtää laajemmin niitä Suomen historian tapahtumia, erityisesti sota-aikaa, jotka yhä vielä saavat jonkinlaista myyttistä hohdetta osakseen.

Mieleeni nousi tietenkin heti muutama muukin naiskirjailijan kirja, joissa on lähdetty oman isoisän jäljille vähän samoin perustein eli Sirpa Kähkösen Vihan ja rakkauden liekit ja jossain määrin myös hänen koko Kuopio-sarjansa sekä Anna Kortelaisen Ei kenenkään maassa. Kaikkien kolmen kirjat ovat muodoltaan jonkin verran toisistaan poikkeavia, mutta kaikessa on sama pohjavire: pyrkimys selvittää mitä tapahtui ja saada sen kautta selvyys myös omasta itsestä ja juuristaan. Kaikille on yhteistä myös se, että he osaavat kirjoittaa tekstiä, jota lukee mielellään. Heidän kerrontansa on loogista, tarinaa syventävää sekä kielensä kaunista ja pakotonta. Muistelmissa ja elämäkerroissa tämä ei aina ole itsestään selvää.

Hallussani oli ainutlaatuinen materiaali, joka sisälsi myös uusia yksityiskohtia legendaariselta Kollaan rintamalta. En kuitenkaan osannut innostua kirjoittamaan sulaa sotakronikkaa taistelukuvauksineen; en ikinä selviäisi nuppineuloista operaatiokartalla, en ehkä juoksuhautoja runoudestakaan. Materiaalin kanssa aikani tuskailtuani syntyi ajatus Jorman elämäkerrasta, johon kirjoittaisin mukaan oman tutkimustaipaleeni, sen miltä matka suvun historiaan tuntui.(KKT)

Jorma Heiskaselle (1914-?) isänmaan asia, suomalaisuus ja uskonto nousivat korkeimmiksi ihanteiksi jotka määrittivät hänen koko elämäänsä ja jolle hän alisti kaiken. Hänen maailmassaan kulkivat käsikädessä kirkko ja armeija, Saksa-ihailu ja ryssäviha. Isänmaallisen herätyksen hän sai opiskellessaan 1930-luvulla Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa ja ottaessaan osaa Akateemisen Karjala-Seuran toimintaan, jonka omaksui aitosuomalaisen ideologian hän omaksui karvoineen päivineen. Sotilaallinen ajattelu ja osaaminen kasvoivat Haminan reserviupseerikoulussa. Työläistaustaisena ylioppilaana Heiskanen olisi voinut valita toisenkin tien ja jonkin verran pojan aatteellinen innostus ristiriitoja sukulaisten piirissä aiheuttikin. Ristiriitoja se aiheutti myös elämäkerturille, jolle isoisän fasisimia lähentelevät mielipiteet olivat vaikeita nieltäviä. Samoin olivat myös ne tunteet ja asenteet joita hän joissain asioissa huomasi myös itsessään.

Jorma Heiskanen oli ahkera ja sujuvakynäinen kirjoittaja, jolta jäi paljon materiaalia elämäkerturille. Päiväkirjojen ja kirjeiden lisäksi hän kirjoitti lehtiin, toimien muun muassa Kotimaa-lehden toimittajana ja lopulta hän kirjoitti myös kokonaisen kirjan Kenttäpappina Kollaalla (1941). Pitkään Heiskanen pohti antautumista papin tehtävien sijaan lehtimieheksi, mutta lopulta papillinen kutsumus ja velvollisuudentunto veivät voiton.

Jorma Heiskaselle ja monille hänen kaltaisilleen sota, kun se vihdoin talvisodan muodossa alkoi, oli odotettu asia. Nyt oli mahdollisuus päästä korjaamaan sitä valtakuntien välistä rajaa, jonka aikaisempi historia oli väärin perustein pystyttänyt. Sota tarjosi myös keinon päästä pelottavasta bolsevismin varjosta. Heiskasen vauhtia ja intoa rynnätä sotatantereelle ei hidastanut edes se, että hän oli juuri löytänyt elämänsä rakkauden hiitolalaisesta Enni Kiiskisestä, josta oli tuleva hänen vaimonsa kesken talvisodan jylinän ja hänen poikansa äiti. Talvisodan loppu ja sitä seurannut rauha olivat Jormalle suuria pettymyksiä, kuten ne olivat monelle muullekin hänen kaltaiselleen ja tietysti myös niille, jotka olivat joutuneet jättämään kaiken luovutetuille alueille, kuten esimerkiksi Enni Heiskasen perhe Hiitolan menettämisen myötä. Kun uusi sota kesäkuussa 1941 alkoi Jorma Heiskanen oli ensimmäisten joukossa lähtemässä mukaan. Kesäkuun 29.6. hän tuoreena TK-miehenä lähti tiedustelumatkalle, jolta hän ei enää palannut. Kuoliko hän heti vai joutuiko vangiksi, oli pitkään epäselvää. Erilaisia huhuja ja olettamuksia kulki omaisten korviin aina 2000-luvulle asti.

Sota-ajan kuvaukset lohkaisevat Marjo Heiskasen kirjasta suuren osan. Talvisodan tapahtumissa hän seurailee isoisänsä sotapäiväkirjaa, jota tämä ahkerasti päivitti. Rinnalla kulkee myös isoisän ja isoäidin välinen kirjeenvaihto, joka tuo tapahtumiin terveiset kotirintamalta. Jorma Heiskanen toimi talvisodassa sotapappina, joka ahkerasti kulki pitkin Kollaan rintamaa, eikä karsastanut etulinjaankaan menemistä. Päiväkirjalleen hän raportoi tapahtumia, sotilaiden mielialoja ja omia tuntemuksiaan. Marjo Heiskasen isoisän päiväkirja sai pohtimaan paitsi  uskonnon ja sodan yhteyttä niin myös tappamisen psykologiaa. Näissäkään asioissa eivät isoisän kannanotot pojantytärtä miellyttäneet.

Muskelikristillisyyden lipunkantajana Jorma perustelee, että pappien osallistuminen tappamiseen oli aseveljeyttä. Se mikä yhdisti miehiä, tappaminen mukaan lukien, raivasi tietä myös evankeliumille.
Toistan: Se, että miehet yhdessä tappoivat, raivasi tietä evankeliumille.
Logiikka on omalla oudolla tavallaan vastaansanomaton, mutta useimmille maallistuneille - toivoakseni uskovillekin - nykylukijoille täysin mieletön. Mikä kumma on se Jumala, joka tarvitsee sotia, tappamista ja uhreja evankeliuminsa eli - älkäämme unohtako - hyvän sanomansa kirjakstamiseen? (KKT s. 272)

Heiskasen tapa tuoda itsensä isoisänsä elämän kommentoijaksi nykyhetkestä ja omista kokemuksistaan  käsin on perusteltua hänen läheisellä sukulaisuussuhteellaan. Kirja ei ole pelkkä isoisän elämän tarina, vaan koko perheen vuosikymmenien mittaisen epävarmuuden ja ristiriitaisten tunteiden purkamista ja se tästä kirjasta tekeekin niin mielenkiintoisen. Henkilökohtaisuus lomittuu historiallisten tapahtumien kanssa ja luo kuvaa paitsi yhdestä perheestä niin myös koko kansakunnan matkasta sota-ajasta tähän päivään. Marjo Heiskanen ei säästele isoisäänsä eikä itseään  välillä melko purevaltakin kritiikiltä, mutta isoäitiään Enniä, Ennulia, ja isäänsä hän sen sijaan jossain määrin suojelee. Kirjoittamalla isoisänsä elämäkerran hän tekee sen, mitä isoäiti oli pitkään toivonut, että joku vihdoin tarttuisi hänen keräämäänsä aineistoon ja kirjoittaisi hänen miehensä tarinan, miehen jonka katoamisen  varjossa hän joutui elämään koko elämänsä. Tätä varjoa kannatteli kuitenkin rakkaus, joka oli pysyvää.

Marjo Heiskanen ehtii aloittaa teoksensa ennen kuin isoäiti 91-vuotiaana kuoli. Kirjan lopussa on liikuttava, kuviteltu kirje Enniltä Jormalle, viimeinen kenttäpostikirje ennen uutta tapaamista. Siinä Marjo Heiskanen yrittää kiteyttää niitä ajatuksia ja tunteita, joita hän kuvitteli isoäitinsä ajattelevan ja kokevan, kun raskas projekti vihdoin on ohi.

Vaikka Jorma Heiskasen katoamista on paljon puitu erilaisissa yhteyjsissä, sekä sukulaisten että ystävien taholta, niin jotakin on jäänyt huomaamatta. Jotakin, jonka vasta Marjo Heiskanen täysin sattumalta huomasi selatessaan Timo Malmin kirjaa Rukiver - Suomalaiset sotavangit Neuvostoliitossa (2001). Kirjassa oleva kuva vahvistaa vihdoin ainakin sen, että Jorma Heiskanen ei kuollut Ensossa, vaan hän päätyi neuvostoliittolaiselle vankileirille. Mutta mitä sen jälkeen tapahtui, on edelleen epäselvää, sillä sodan jälkeisessä vankien vaihdossa Jorma ei koskaan palannut kotimaahansa.

Kirjasta löytyy myös arvostelu Agricolan kirja-arvosteluista kirjoittajana Helena Pilke

Haasteet: Kansankynttiläin kokoontumiajot

sunnuntai 13. tammikuuta 2013

Pyhäpäivän ratoksi








Olen tällä hetkellä kahden yli 700-sivuisen kirjan loukussa. Luen molempia yhtä aikaa, toista päivisin ja toista iltaisin ennen nukkumaan menoa. Toinen kirja on elämäkerrallinen, jossa lapsenlapsi yrittää selvittää, millainen mies oli hänen jatkosodassa kadonnut isoisänsä. Tällä hetkellä olen kirjassa noin puolivälissä, eletään tammikuuta vuonna 1940, isoisä jaksaa vielä uskoa, että suomalaiset lyövät ryssät, nuo raakalaiset, takaisin Aasian aroille ja kirjoittelee rintamalta rakkaudentäyteisiä kirjeitä tuorelle vaimolleen.

Toinenkin lukemistani kirjoista on tavallaan elämäkerrallinen, mutta fiktiivinen sellainen. Siinä isoveli yrittää selvittää, mitä tapahtui hänen pikkusiskolleen ja perheelleen. Järisyttävän hyvä, mutta ei suurina kerta-annoksina nieltävä kirja.

Kirjoitan parhaillaan myös erästä englanninkielistä artikkelia, elämäni ensimmäistä sellaista, ja jestas kun se on vaikeaa ja vie aikaa. Ja näistä syistä saatte odottaa kirjapostausta vielä jonkin tovin. Siksi laitoin teille tällaisen kuvapläjäyksen pyhäpäivän ratoksi. Kävin puistokävelyllä kameran kanssa. Lähtiessäni näytti aurinkokin tulevan esiin, mutta ei se sitten jaksanutkaan kaivaa tietään esiin pilvien lomasta. Puistossa oli kuitenkin tutunlainen talvinen vilinä kävelijöineen, mäenlaskijoineen ja hiihtäjineen. Sopivan kirpeä pakkassää piristi kummasti ja nyt jaksan taas käydä artikkelini kimppuun. Tosin ensin leipaisen suklaa-banaanikääretortun. En siis ole laihiksella, vaikka se muotia näin tammikuussa onkin.

Aurinkoisia tammikuun päiviä!

sunnuntai 6. tammikuuta 2013

Matti Klinge - Kadonnutta aikaa löytämässä



Matti Klinge: Kadonnutta aikaa löytämässä. Siltala 2012. 557 s.

Olen aina ajatellut, että Matti Klinge on hahmo, jonka kanssa minulla ei ole mitään yhteistä. Tai tietenkin on jotain yhteistä, nimittäin kiinnostus historiaan, mutta myös siinä mielenkiintomme kohteet ovat olleet niin kaukana toisistaan, että niidenkään kautta on ole tullut tutustuneeksi Klingeen ja hänen tuotaantoonsa. Miksi siis yhtäkkiä löydän itseni lukemasta Klingen lähes 600 sivuista omaelämäkerrallista teosta Kadonnutta aikaa löytämässä, joka kattaa hänen elämästään 24 ensimmäistä vuotta. Syy tähän on Veli-Pekka Leppäsen arvostelu  kirjasta Hesarissa. Se vakuutti minut siitä, että kirja, kaikessa ristiriitaisuudessaankin, kannattaa lukea. Huolimatta siitä, että Leppäsen teksti vahvistaa näkemystäni Klingestä elitistisenä ja itsetietoisena snobina, se myös innostaa ottamaan paremmin selvää henkilöstä tämän kuvan takana.

Matti Klinge (s. 1936) toimi ennen eläkkeelle jäämistään Helsingin yliopiston historian oppiaineen ruotsinkielisen professuurin hoitajana. Lisäksi hän on aina ollut aktiivinen yhteiskunnallinen keskustelija ja ahkera kirjoittaja. Hän on tunonut näkemyksiään esiin muun muassa julkaistuissa päiväkirjoissaan. Omaelämäkerrallista linjaa hän jatkaa tällä muistelmateoksellaan joka todennäköisesti saa jatkoa jollain aikavälillä.

Matti Klinge on ilmeisesti aina ollut oman elämänsä dokumenttien ahkera säilöjä. Tämä käy ilmi paitsi päiväkirjan pitämisenä ja laajan kirjeenvaihdon käymisenä ja säilyttämisenä, niin myös mitä erilaisemman muun materiaalin tallettamisena. Tämä näkyy myös kirjassa jota kuvittavat muun muassa erilaiset pääsyliput ja kutsukortit. Kirjan kuvitus on muutenkin runsasta ja mielenkiintoista, sillä edellä mainittujen lisäksi siinä on käytetty lapsuuden ja nuoruuden valokuvia ja kuvia esimerkiksi luettujen kirjojen kansista, muistiinpanoista ja erityisesti Klingen nuoruuden maalauksista. Ennen yliopisto-opintojen aloittamista hän oli ahkera maalari ja haaveili jossain vaiheessa jopa kuvataiteilijan urasta.

Perhetaustaltaan Klinge kuului ylempään keskiluokkaan ja tämä määritti pitkälti hänen identiteettiään. Hän omaksui kyseenalaistamatta oman sosiaalisen asemansa määrittämät arvot, normit ja käyttäytymistavat. Näin ulkopuolisesta lukijasta tuntuu, että hän jopa korosti niitä ja tietenkin samalla omaa asemaansa tämän luokan jäsenenä. Kaikessa on huomattavissa tietty etäisyyttä luova muodollisuus. Myös luokkaan liitetyt ulkoiset tunnusmerkit, kuten asuntojen sisutus ja pukeutumisen koodisto olivat omiaan korostamaan omaa statusta ja niitä Klinge kuvaa myös kirjassaan usein yksityiskohtaisestikin.

Rakenteeltaan Kadonnutta aikaa etsimässä on kronologisesti etenevä esitys perhetaustasta, lapsuudesta, koulunkäynnistä, nuorukaiseksi varttumisesta, opiskelijaelämästä, suoritetuista opinnoista ja asepalvelun suorittamisesta. Kirja päättyy yliopistomiehelle sopivasti promootion kuvaukseen ja kahden viikon kuluessa seuraaviin häihin Marketta Vartiaisen kanssa. Se, että promootiosta kerrotaan kirjassa paljon laajemmin kuin  häistä, kuvastaa hyvin Klingen teosta yleisemminkin. Julkinen aines painaa alleen yksityisemmän elämän tarkastelun ja kuvauksen. Se mitä Matti Klinge on milloinkin tuntenut tai mielessään ajatellut ei teoksen sivuilta juurikaan välity, vaan kaikki peittyy porvariston hillityyn charmiin.

Teoksessa esiintyy myös laaja joukko muita ihmisiä perheen ulkopuolelta. He ovat osa sitä sosiaalista verkostoa, johon Klinge kuului ja monet heistä ovat Klingen tavoin nykysuomessa tavalla tai toisella näkyviä julkisia persoonia. Erityisesti kirjassa saavat tilaa jo kouluaikana luodut ystävyyssuhteet Anto Leikolaan ja Pentti Saarikoskeen. Tärkeä henkilö on myös historioitsija, WSOY:n kirjallinen johtaja ja kulttuuripersoona Eino E. "Nenno" Suolahti, jolla oli tärkeä merkitys Klingen hakeutumisessa opiskelemaan historiaa ja hänen vaikutuksensa tuntui voimakkaasti myös siinä, mihin Klinge opinnoissaan ja laajemminkin elämässään suuntautui:

Koti ja koulutaustani, harrastamieni Topeliuksen ja muiden ansiosta minun oli luontevaa kasvaa tähän Nennon 1950-luvun idealistiseen ideologiaan, ja käytännön tasolla se ilmeni siinä, että tulin jatkamaan Nennon linjalla niin osakunta- ja ylioppilaskunta-aktiivisuuden ja -politiikan, Helsingin historian, Ranska-suuntauksen, Ruotsi-suhteiden, Ritarikuntien hallituksen, diplomaattien ja muiden ulkomaalaisten kanssa seurustelun, yleissivistävien sanomalehtiartikkelien kirjoittamisen ja nuorisoon kohdistuvan kasvatuksellisen kiinnostuksen merkeissä, osin hänen niihin suorastaan ohjaamana mutta pääosin yhteiseksi muovautuneen maailman-, Euroopan- ja isänmaankuvan merkeissä. (KAL, s. 360)

Pääosin Klinge puhuu tapaamistaan ihmisistä hyvin diskreetisti. Ainoastaan suhtautumisessa Saarikoskeen, "Benedictiin" on aika ajoin huomattavissa jonkinlaista epäluuloa ja ristiriitaa. Syy tähän on todennäköisesti se, että Saarikoski sittemmin etääntyi melko kauas siitä maailmasta, jossa Klinge itse eli ja yhä elää.

Kertoessaan elämästään Klinge samalla reflektoi myös nykyistä minäänsä, sosiaalista asemaansa ja kulttuurisia ja historiakuvaan liittyviä käsityksiään. Erityisesti pohdinnat historiasta ja historiallisen tiedon luonteesta olivat näin historiantutkijan silmin kiinnostavia. Kiinnostavaa oli myös oman elämän sitominen vahvasti kulttuuriseen ja yhteiskunnalliseen kontekstiin. Puuduttavaa sen sijaan oli teoksen pikkutarkkuus. Klinge vyöryttää lukijan tietoisuuteen elämänsä pienimmätkin yksityiskohdat ja kun samat asiat vielä aika ajoin toistuvat, niin kyllästymispiste ei ole kaukana. En tiedä, kuinka tarkka Klinge on käsikirjoituksestaan ollut teoksensa kustannusprosessin aikana, mutta näin lukijana olisin toivonut jonkinlaista tiivistämistä ja ainakin pahimpien toistojen karsimista. Ja erityisesti kirjan alkupuolella myös kielessä esiintyvä huolimattomuus pisti aika ajoin pahasti silmään. Jos minä kärsin "-kin taudista", niin näyttää siitä kärsivän kokeneempikin kirjoittaja vai mitä sanotte esimerkiksi tästä lauseesta: Vaikka Isä oli sodassa muihin verrattuna lyhyen ajan, se jäi minunkin mieleeni, vanhempien vilkkaan kirjeenvaihdonkin ansiosta, johon minäkin tikkukirjaimin osallistuin. (KAL s. 24)

Puhuin postaukseni alussa mielikuvistani Klingestä elitistisenä ja itsetietoisena snobina. Mitä tälle mielikuvalle tapahtui lukemisen aikana? Ei voi mitään, mutta kyllä tämä käsitys aika lailla vahvistui, sillä niin ylhäältä päin Klinge ympäröivää maailmaa katsoo. Hänen elämänsä on keskittynyt Helsingin keskustaan, tiettyihin sosiaalisiin piireihin ja yliopistoon ja kaiken taustalla on vahva vanhaan länsieurooppalaiseen sivistykseen liittyvä aatos. Se, että muuallakin Suomessa ja jopa alemmissa yhteiskuntaluokissa, voi olla älyllistä elämää tuntui olevan nuorelle Klingelle ja ilmeisesti vähän vanhemmallekin melko utopistinen ajatus. Jo yksin se, että hän suhtautui hyvin alentuvasti ja halveksivasti Väinö Linnaan ja hänen teoksiinsa sai tällaisen omistautuneen Linna-fanin näkemään punaista.

En silti kadu, että kahlasin kirjan läpi, mutta luulen, että uteliaisuuteni Klingen suhteen on nyt tyydytetty, enkä todennäköisesti tule mahdollisia jatko-osia lukemaan.

Haaste: Kansankynttiläin kokoontumisajot

perjantai 4. tammikuuta 2013

Ennakkotunnelmia tulevalle vuodelle ja Pähkinätietäjien paljastus


Tänään on viimeinen päivä joululomaa Porvoossa. Huomenna lähdemme aamukoneella Moskovaan ja arki alkaa maanantaina lasten koulun myötä. Samalla alkaa viimeinen puolivuotiskautemme Moskovassa, sillä komennuksemme päättyy ensi kesään. Mieli tämän suhteen on jo nyt vähän kaksijakoinen. Toisaalta olen varma, että tulen kaipaamaan Moskovaa, mutta toisaalta kovasti kutkuttelee jo se, millaiseksi elämämme Porvoossa muodostuu. Edelliskerrasta viisastuneena tiedän, että ensin on muutaman kuukauden mittainen kuherrusaika uuden tilanteen kanssa, mutta viimeistään syksyn kääntyessä talveen tulee tyrmistys siitä, että täälläkö ollaan nyt pysyvästi. Sen jälkeen tilanne normalisoituu.

Yritän kevään aikana olla ahkera ja saada vielä aikaan joitain Moskova-postauksia. Mielessä on ainakin käynnit Majakovskin ja Tolstoin museoissa ja se jo viime keväänä luvattu käynti Novodevichyn luostarin hautausmaalla. Myös joitakin kirjakauppoja ajattelin teille bongailla. Otan mielelläni vastaan toiveita, paikkoja, aiheita yms.,  liittyen Moskova-postauksiin, joten jos joku kiinnostaa erityisesti, kertokaa kommenttilootaan.

Kirjapostaukset jatkuvat entiseen tahtiin, eivät ainakaan lisäänny, sillä olen päättänyt ryhdistäytyä väikkäriprojektissani ja se varmasti syö blogiaikaa ( josko tämä julkinen lupaaminen saisi emäntään vähän puhtia =D). Uusia haasteitakaan ei pitänyt ottaa vastaan, mutta en voinut vastustaa Mitenköhän tässä kaikessa käy-blogissa lanseerattua Kansankynttiläin kokoontumisajot-haastetta. Ensimmäinen kirja haastetta varten on jo melkein luettu. Teen haastetta varten oman ylävälilehden, josta voi etenemistäni seurata. Lähden rohkeasti tavoittelemaan ylintä Hehkulamppu-kategoriaa.

Viime syksynä aloittamassani Perjantainen pähkinä-visailussa tarjoilin viimeisen pähkinän viime perjantaina.  Oikean vastauksen siihen löysivät Liisa Luetut,lukemattomat-blogista, Clarissa blogista Luovaa puuhastelua ja Elma Ilona Tarinauttisen hämäristä hetkistä ja tämä oikea vastaus oli siis Tove Janssonin Kuvanveistäjän tytär. Onnea teille!

Pähkinäperjantaita aloittaessani lupailin palkita parhaat tietäjät ja he olivat Luettujen,lukemattomien Liisa joka tiesi vastauksen 6 pähkinään ja Sinisen linnan kirjaston Maria neljällä täysosumalla. Onneksi olkoon teille ja laittaisitteko osoitteenne minulle sähköpostitse. Kiitos myös kaikille muille, jotka olette osallistuneet ja heittänee tietojanne tai arvauksianne kehiin, tämä on ollut kivaa! Pähkinäperjantain myötä tauolle jää ainakin toistaiseksi myös 30 viikkoa kirjoja-haaste. Yritän toki palata siihen jossain vaiheessa, mutta missä muodossa, en vielä tiedä.

keskiviikko 2. tammikuuta 2013

Sofi Oksanen - Kun kyyhkyset katosivat


Sofi Oksanen: Kun kyyhkyset katosivat. Like 2012. 366 s.

No nyt se on tehty. Luettu viime vuoden eniten ennakkoon hypetetty kirja. Jo ennen kuin kirja oli ilmestynyt olin päättänyt, että luen sen vasta kun suurin kohu ympäriltä on laantunut. Halusin lukea kirjan rauhassa ilman paineita ja muodostaa kirjasta oman käsitykseni kaikessa hiljaisuudessa. Vaikka Kun kyyhkyset katosivat liittyy teemallisesti samaan Viron lähihistoriaa kuvaavaan sarjaan kuin Puhdistus ja myös Stalinin lehmät, en kuitenkaan odottanut kirjan olevan samalainen kuin aikaisemmat teokset, sillä pidän Sofi Oksasta sen verran kunnianhimoisena kirjailijana, että häneltä on aina odotettavissa jotain uutta. Se, miten hän tämän uuden luomisessa onnistuu jännitti jonkin verran etukäteen, sillä itselleni erityisesti Puhdistus oli aikanaan niin järisyttävä lukukokemus, että sen ylittäminen tai edes rinnalle pääseminen tuntui mahdottomalta. Jossain määrin näin tapahtuikin. En kokenut kirjaa lukiessa samaa hurmosta ja ihastusta kuin Puhdistusta lukiessa, mutta se ei kuitenkaan muuta sitä tosiseikka, että minusta Oksanen on jälleen kirjoittanut hienon kirjan.

KKK liikkuu taitavasti kahdella aikatasolla 1940-luvun alusta 1960-luvun loppuun. Lukijan ei tarvitse pelätä putoavansa kärryiltä sen suhteen mistä ajasta kulloinkin on kyse, sillä kuvattava ajanjakso on aina merkitty lukujen alkuun postimerkillä, samoin kuin se oliko kyse Saksan vai Neuvostoliiton miehityksen ajasta. Viron toisen maailmansodan aikaista historiaa leimaa sen joutuminen vuoron perään saksalaisten ja neuvostoliittolaisten miehittämäksi. Näissä oloissa ihmiset reagoivat miehittäjien vaatimuksiin eri tavoin. Jotkut alistuivat hiljaisesti, toiset pyrkivät eri tavoin kiertämään ja vastustamaan uutta järjestystä ja sitten oli niitä, jotka kameleontin lailla vaihtoivat puolta ja näkökulmaa miehittäjän mukaan. Oksasen kirjasta löytyy näitä kaikkia tyyppejä. On hiljaisia, on vastarintaa tekeviä ja ehkä hallitsevimpana hahmona opportunistinen takinkääntäjä ja näiden henkilöiden kautta Oksanen luo kuvaa aika ajoin täysin absurdista ajasta ja maailmasta. Kirjan 1960-luvun puoliväliin sijoittuvat jaksot perkaavat vielä sota-ajan tapahtumia oman aikansa ideologisesta näkökulmasta käsin samalla kun ne luovat kuvaa omasta ajastaan.

Kirjan hallitsevin henkilö on siis takinkääntäjä Edgar, joka kameleontin tavoin vaihtaa identiteettiään, nimeään myöten, kulloisenkin vallanpitäjän mukaan. Hän etenee prosesseissaan häikeilemättömästi, eikä kaihda edes läheisimpien sukulaistensa uhraamista. KKK kiertyykin muutamien henkilöhahmojen ympärille, jotka kaikki ovat jollain tapaa läheisessä suhteessa toisiinsa. Edgarin lisäksi tärkeimpiä ovat hänen serkkunsa Roland, joka taistelee sekä neuvosto-että saksalaismiehittäjiä vastaan sekä Edgarin vaimo Juudit. Kukin henkilöistä on vuorollaan kerronnan keskiössä ja vähitellen teoksen sirpaleinen tarina alkaa saada muotoa ja sen lopussa on mahdollista luoda näistä sirpaleista kokonainen peili, joka heijastaa Viroa ja sen historiaa yksilöllisistä näkökulmista.

Vaikka teoksen historiallisiin tapahtumiin liittyvä aspekti on tärkeä ja se on paljon ollut esillä, yllätti itseäni se, että KKK on kuitenkin vahvasti yksilöihin ja heidän valintoihinsa liittyvä kirja. Näitä valintoja toki ohjailevat jossain määrin historialliset ja yhteiskunnalliset tilanteet, mutta myös monet muut asiat. Tähän kysymykseen liittyy mielestäni myös teoksen ainoa pieni heikkous. Nimittäin se, että jollain tasolla yksilöiden kuvaus liikkuu liikaa ulkonaisella tasolla ja eivätkä heidän sisäiset motiivinsa välttämättä täysin kirkastu lukijalle. Ainakin itse jäin miettimään esimerkiksi sitä, mikä Edgaria lopultakin ajaa toimimaan niin kuin hän toimi. Onko se pelko, vallanhimo, kostonhalu, lapsuuden kokemukset vai jotkin muut mahdolliset syyt?

Kyyhkysten tarinaa on monissa yhteyksissä kuvattu vaikeaselkoiseksi ja hankalasti seurattavaksi. Itse en missään vaiheessa kokenut näin. Toki lukijan piti olla tarkkana, sillä Oksanen pudottelee pitkin kerrontaa erilaisia vihjeitä siitä, miten asiat liittyvät toisiinsa ja miksi mikäkin tapahtuu, mutta mielestäni se teki kirjasta vain hauskemman lukea. Itse ainakin hykertelin aina kun löysin jotain avaimia siihen, mihin suuntaan tarina etenee ja erityisen hienosti Oksanen mielestäni sitoo yhteen kirjan alun ja lopun.

Nainen nousee autoon, auton sisällä syttyy yksityisiin hetkiin kuuluva valo ja autossa odottava mies nostaa kätensä naisen olkapäille, kohottaa kämmenensä koskettaakseen naisen hiuksia, korvalehteä ja heidän autonsa valo pimentää kadulta päivän, siitä tulee majakka keskelle mustaa merta eivätkä he edes huomaa sitä, koska he eivät näe ympäröivää maailmaa, he eivät tarvitse sitä, vaan sytyttävät toisensa, mies koskettaa naisen korvalehteä, valo syttyy, heidän valonsa. (KKK, s. 197)

Kielen avulla Oksanen luo erilaisia maailmoja kirjan sisään ja kaiken kauheuden keskeltä löytyy myös lyyrisen kauniita ja koskettavia hetkiä, joista yläpuolella oleva lainaus oli mielestäni vaikuttavin. Kielen avulla Oksanen luo myös vakuuttavaa ajankuvaa, joka vaihtelee sen mukaan kuka on keskiössä ja mistä ajanjaksosta on kyse.

Tänään on kirjablogimaailma äänestänyt vuoden 2012 parhaista kirjoista. Jos olisin ehtinyt lukea ja kirjoittaa kirjasta ajoissa, olisi KKK noussut omassa listauksessani kolmannelle sijalle ohi Aki Ollikaisen Nälkävuoden.  Tämän lukukokemuksen jälkeen voi mielestäni levollisin mielin odotella Viron lähihistoriaan liittyvän sarjan täydentymista viimeisellä osalla.

Kirjaa on paljon luettu myös kirjablogimaailmassa, mutta linkitän tähän vain kaksi ääripään arviota. Ilselän Minna ei lämmennyt kirjalle yhtään, kun taas Valkoinen Kirahvi näki kirjan erittäin ansiokkaana.

Blogistanian Finlandia 2012



Ehdokkaani Blogistanian Finlandiaan 2012 ovat seuraavat:

1. Sirpa Kähkönen: Hietakehto (3 pistettä)
2. Ulla- Lena Lundberg: Jää (2 pistettä)
3. Aki Ollikainen: Nälkävuosi (1 piste)