sunnuntai 27. tammikuuta 2013

Hanna Tuuri - Orapihlajapiiri



Hanna Tuuri: Orapihlajapiiri. Otava 2011. 285 s.

Jälkeenpäin Oisin oli kysynyt isältään, miksi Sean on sellainen, erilainen. - Jokainen meistä on omanlaisensa, isä oli sanonut. - Sean on Seanin lainen, Seanien heimoa.
Sillä lailla pojat puhui kaikista kehitysvammaisista vieläkin, minäkin olin alkanut puhua niin [...] (OPA s. 275)

Hanna Tuurin Orapihlajapiiri oli ilmestymisvuonnaan esillä melko monissa kirjablogeissa. Noteerasin kirjan, lisäsin sen jopa TBR:ääni, mutta mitään palavaa lukemishalua se ei sytyttänyt. Kiinnostavimmalta tuntui kirjan irlantilainen tapahtumaympäristö. Irlanti on maa, johon olen luonut suhteen lähinnä kirjallisuuden, musiikin ja elokuvien kautta ja niistä on välittynyt maa ja kulttuuri, johon joskus haluaisin paikan päälle tutustumaan.

Kun tällä hetkellä ei Irlannin matkaa ole näköpiirissä, ajattelin jatkaa maahan tutustumista kirjallisuuden kautta ja siksi nappasin tämän kirjan alennusmyynneistä mukaani. Hanna Tuurilla on maassa pitkään asuneena ja irlantilaisen miehen vaimona aito kosketus kuvaamansa maahan ja sikäli oli lupa odottaa asiantuntevaa kerrontaa.

Orapihlajapiiri on kertomus äidistä ja tyttärestä, jotka jättävät taakseen entisen elämänsä Suomessa ja Kuopiossa ja lähtevät aloittamaan aivan tyhjää sivua elämänsä kirjassa Irlantiin, tarkemmin sanottuna Klocknamurran yhteisöön. Lähtöpäätöksen takana on äiti Kirsi, joka on saanut tarpeekseen yksinhuoltajan arjestaan ja 8-4-töihin-kotiin rytmistä. Hän haluaa kokea jotain uutta ja tässä ei paljon paina se, että 13-vuotias tytär Anni vastustaa muuttoa viimeiseen saakka. Kirsi on perheen aikuinen ja hän päättää. Hän raahaa vastahakoisen tyttärensä vieraaseen maahan ja outoon elämäntapaan, yhteisöön, jossaa kehitysvammaiset ja terveet asuvat yhdessä, tekevät töitä yhdessä ja viettävät vapaa-aikansa yhdessä. Kuten tämän tyyppisissä kirjoissa yleensä keskiöön nousevat sopeutumisvaikeudet, erilaisuuden sietokyky ja hyväksyminen sekä oman roolin hakeminen uudessa tilanteessa.

Kirja etenee Kirsin ja Anni vuoropuheluna yhden vuoden ajan. Kumpikin heistä käsittelee uutta tilannetta omista näkökulmistaan. Itsekin uuteen kulttuuriin ja maahan lasten kanssa sukeltaneena, en tosin missään mielessä yhtä syvälle ja peruuttomasti kuin Kirsi ja Anni, ihmettelin jossain määrin Kirsin ratkaisuja jättää Anni melko monessa tapauksessa selviämään yksin. Toki lapset, kuten myös vanhemmat, ovat tässä suhteessa yksilöitä ja omaavat erilaisia tapoja ja mahdollisuuksia selvitä uusista ja pelottaviltakin tuntuvista tilanteista ja asioista.

Lähdin hakemaan tästä kirjasta Irlantia. Jossain mielessä sitä sainkin, mutta loppujen lopuksi kyse on enemmän maantieteelliset rajat rikkovista yleisistä teemoista. Ihmisten kohtaamisesta, siitä mitä erilaisuus on, sopeutumisesta ja uusin tavoin näkemisestä ja kokemisesta. Kirja on helppo ja nopealukuinen ja vähän jäi vaikutelma, että jossain kohtaa oli menty yli sieltä, missä orapihlaja-aita on matalin. Viihdyin, mutta mitään suurta elämystä en kirjasta saanut. En siis ole pakkaamassa laukkujani ja lähdössä suin päin vihreää saarta valloittamaan. En tiedä olisko Tuurin muissa kirjoissa, muun muassa Irlantilainen aamiainen - Kertomuksia vihreältä saarelta enemmän kosketuspintaa itse maahan ja sen kulttuuriin ja siten vähän enemmän sitä, mitä tältäkin odotin. Lukemallahan se selviää.

6 kommenttia:

  1. Olen lukenut tämän ja Irlantilaisen aamaisen. Irlantilainen aamiainen on hyvin tyypillinen "asun ulkomailla ja kerron elämästä siellä" -kirja, joka kytkeytyy samanlaiseen hieman hupaisaankin arjen tarkasteluun kuin vaikkapa Peter Maylen Vuosi Provensessa. Pidin enemmän Orapihlajapiiristä. :)

    Pidin tästä kirjasta tuoreeltaan keskiverrosti, mutta kun lukemisesta on aikaa nyt reilut puolitoista vuotta, tunnen pitäväni kirjan verkkaisesta tunnelmasta koko ajan enemmän ja enemmän. Jotain rauhoittavaa Tuurin kerrontatavassa on.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä kuulla, ettei Irlantilainen aamiainen ainakaan sinuun tehnyt suurta vaikutusta. Hillitsee ostohaluja, jos kirja jossain joskus tulee vastaan :)

      Keskivertoa tämä minullekin oli, sellainen vähän hajuton ja mautos, vaikka teemaltaan tärkeä.

      Poista
  2. Minäkin olen Orapihlajapiirin fani :) Olen lukenut Tuurilta myös Tuulen maan ja se oli samantyyppinen kuin Katjan kertoma Irlantilaisesta aamiaisesta. Minäkin pidin tästä enemmän, mutta kokeile ihmeessä Tuulen maata, aitoa irlntilaisuutta siitä nimittäin löytyy!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Amma, ai sinäkin pidit tästä enemmän kuin toisesta lukemastasi Tuurista. Pitää siis tosiaan miettiä, ennen kuin hankkii muuta Tuurilta ainakaan omaan hyllyyn. Itselleni tämä oli sellainen "ihan kiva", ei ärsyttänyt, mutta ei aiheuttanut mitää "vau-oloakaan".

      Poista
  3. Minä olen ajatellut pakata Tuurin kirjat laukkuuni huhtikuussa, kun näillä näkymin olen menossa Irlantiin viikoksi. Olen jo aiemmin silmäillyt muutamista blogeista positiivisia arvioita Orapihlajapiiristä, ja sinunkin lukukokemuksesi taisi kaikesta huolimatta olla lopulta ihan positiivinen? :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sara, sinulla on Irlannin-reissu odottamassa, ihanaa!

      Orapihlajapiiri oli ihan luettava ja varmasti oikein hyvä reissukirja.

      Poista