maanantai 21. tammikuuta 2013

Joyce Carol Oates - Sisareni, rakkaani



Joyce Carol Oates: Sisareni, rakkaani (My sister, my love, suom. Kaijamari Sivill) Otava 2012.

Kun ensimmäiset tiedot Joyce Carol Oatesin uusimmasta suomennetusta teoksesta Sisareni, rakkaani kaikuivat minun korviini, oli ilman muuta selvää, että haluan lukea kirjan, sillä Oatesista oli sukeutunut lempikirjailijani aikaisempien teosten myötä. Haudankaivajan tytärKosto: Rakkaustarina ja Blondi olivat kaikki vuorollaan olleet järisyttäviä lukukokemuksia.

Sisareni, rakkaani jatkaa samalla järisyttävällä linjalla, vaikka heti alkuun haluan sanoa, että ihan täysiä pisteitä en tälle voi antaa johtuen liiasta pituudesta. 727 sivua ahdistusta on vähän liian paljon nopeasti nautittavaksi ja kun lukukokemus venyy niin intensiivisyys kärsii. Minun näkemykseni mukaan Sisareni, rakkaani olisi hyötynyt tiivistämisestä ja toiston karsimisesta. Mutta huolimatta näistä itseäni jonkin verran häiristsevistä seikoista sanon uudelleen, että Oatesin kirja on järisyttävä. Se on sitä aiheensa puolesta samoin kuin muodollisesti. Tässä teoksessa muodon vaihtelut toimivat ja niillä kaikilla on oma funktionsa tarinan eri puolien esiin tuomisessa. Monet teoksen lukeneet ovat kokeneet esimerkiksi runsaat alaviitteet raskaina lukukokemuksen kannalta, mutta itse taidan olla sen verran rutinoitunut alaviitteiden lukija, että minua ne eivät häirinneet.

Kaikki häiriintyneet perheet ovat samalaisia. Niin myös "eloonjääneet" (SR s. 16). Tällä viittauksella Tolstoin Anna Kareninan aloitukseen Oates aloittaa kerrontansa Rampiken perheestä. Kertojana on Skyler Rampike, 19-vuotias, perheessään alaviitteeksi pudonnut poika. Skylerin sisar Bliss Rampike oli noussut perheensä keskipisteeksi, kun hänestä äidin kunnianhimon myötä kehittyi koko Amerikan tuntema ihmelapsi, sensaatiomainen taitoluisteluihme jo 4-vuotiaana. Skyler, mamin entinen "pikku mies" saa siirtyä syrjään, seuraamaan sivusta amerikkalaisen unelman toteutumista, mutta myös sen kääntöpuolta, kun kaikki romahtaa sisaren kuoleman jälkeen. Vasta 6-vuotias Bliss Rampike löydetään surmattuna kotinsa pannuhuoneesta ja tästä alkaa 3 vuotta vanhemman Skylerin helvetti. Lääketokkurassa häntä siirretään kalliista hoitolaitoksista ja sisäoppilaitoksista toiseen yhä pitenevän diagnoosilistan kanssa, samalla kun äiti ratsastaa hänen sisarensa kuolemalla ja isä jatkaa oman huippu-uransa rakentamista. Skylerille äidistä tulee "televisiossa puhuva pää", amerikkalaiset keskusteluohjelmat saavat hänestä vakituisen vieraan, isä taas on puhelimen kautta välittyvä ääni, joka vaatii Skyleriä ryhdistäytymään, olemaan Rampiken suvun perinteiden mukainen.

Kertojana Skyler on itsereflektoiva ja ironinen, epäluotettavakin, kun muisti tekee tepposiaan ja vahvat tunteet värittävät kerrontaa. Hän haluaa selvittää, mitä hänen perheelleen tapahtui, ennen kaikkea hän haluaa vaimentaa päässään jatkuvasti kaikuvan pienen sisarensa avunpyynnön:

Skyler auta minua      Skyler minä olen täällä ihan yksin
minua   pelottaa          minuun sattuu kamalasti    Sky-
ler          ethän jätä minua tähän kamalaan paikkaan et-
hän           Skyler?
    Yhdeksän vuotta, kymmenen kuukautta, viisi päivää.
    Tämä lapsenääni päässäni.


Sisareni, rakkaani on rujo kuva amerikkalaisen unelman kääntöpuolesta, siitä mitä tapahtuu kauniiden kulissien takana ja myös siitä miten yhteiskunta kaikkineen on jollain tavalla sairas. Oatesin piikit sinkoilevat moneen suuntaan: osansa saavat yhteiskunnan kaikinpuolinen medikalisoituminen, uskonnollinen kaksinaismoraali, lasten välineellisyys vanhempien unelmien toteuttajana, kulttuurin seksistyminen, median valta ihmisten käsitysten muokkaajana, rahan valta yli kaiken muun ynnä muuta vastaavaa. Näiden erilaisten aaltojen alle yksittäinen ihminen murskautuu, hänestä tulee pelkkä alaviite.

Kirjavan kammarin Karoliina (linkistä pääsee myös lukemaan muiden arvioita tästä kovasti luetusta kirjasta) pohtii syystäkin ratsastaako Oates liikaa sosiaalipornolla. Tällainen vaara on toki olemassa, mutta oma mielipiteeni on se, että jos näistä asioista haluaa kirjoittaa ja kun niistä on pakko kirjoittaa, niin Oatesin tyyli on paras mahdollinen. Rikkomalla muotoa ja kertomalla tarinaa ironisen, epäluotettavan kertojan suulla hän laittaa ihmiset ajattelemaan itse, pohtimaan omaa suhtautumistaan esille nouseviin asioihin. Oatesin luomassa maailmassa ei ole mustavalkoista hyvää eikä pahaa, ei valmiita vastauksia, vaihtoehtoja. Kirja herättää paljon tunteita jotka vaihtelvat säälin, epäuskon, inhon, surun ja vihan välillä ja lopulta edes se pieni kajastava valonsäde, jonka Skyler kokee kirjan lopussa ei ole kovin uskottava, ei vakuuta lukijaa siitä, että nyt on kaikki hyvin.

Alle kymmenvuotiaan kauniin tyttölapsen kuolema on kiistatta maailman runollisin aihe. 

E. A. Pym
The Aesthetic of Composition (1846)

Tätä Oatesin motokseen ottamaa lausetta voi kukin miettiä mielessään teoksen lukemisen jälkeen.


8 kommenttia:

  1. Oh, tämän haluan ehdottomasti lukea ja vieläpä seuraavaksi Oatesilta! En löytänyt jostain syystä jenkkilässä käydessäni muuta kuin Haudankaivajan tyttären, joka minulla jo on, joten en ostanut tätä, mutta en malta päästä käsiksi. Oates teki ensimmäisen kerran vaikutuksen tuolla Kosto: rakkaustarinallaan! Mitä voimaa hänen kirjoissaan onkaan!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä tämä ehdottomasti on lukemisen arvoinen. Oates osaa sävähdyttää, kuten sanoit hänen kirjoissaan on voimaa, joka kumpuaa sekä tarinasta että siitä, miten tarina kerrotaan. Mestari!

      Poista
  2. Minä luen parhaillaan ensimmäistä Oatestani, ja olen melko myyty. =D Varmasti tulen lukemaan myös tämän Sisareni, rakkaani.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minäkin olin myyty heti ensimmäisen Oatesini, joka oli Haudankaivajan tytär, jälkeen. Seuraavaksi aion lukea Putouksen, jota on paljon kehuttu.

      Poista
  3. Haudankaivajan tytär on huikean hyvä ja olen siksi ajatellut lukea tämänkin. Kirjan teema pelottaa hieman ja pituuskin. Mutta jossain välissä vuotta on Oatesin vuoro. Blondi on jo hyllyssäni, mutta lukisinko sittenkin tämän, siinäpä pulma!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jos Blondin ja tämän välillä pähkäilet, niin melkein suosittelisin tätä Sisareni,rakkaani. Blondi on huikea, mutta jossain määrin vielä vähän raskaampi lukea kuin tämä, sekä teemallisesti että pituuden puolesta.

      Poista
  4. Koin tämän kirjan aika tavalla samoin kuin sinä, Jaana. Postasin siitä tänään. Mietin muuten itse tuota sosiaalipornolatausta myös pitkin kirjaa, mutta minusta taas Oates hyökkää monissa kohden juuri lukijan suuntaan, hän suorastaan nauraa lukijalle, joka tykkää tällaisista tositarinoista. Olen kanssasi samaa mieltä siitä, että tämä rakenne ja kokonaisuus on todella hyvä tapa herätellä lukijassa nämä ajatukset.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Paula, kävin lukemassa postauksesi kirjasta ennen reissulle lähtöämme, mutta en ehtinyt kommentoimaan. Kiinnitin kyllä huomiota siihen, että olimme kokeneet kirjan monella tavoin samoin. Jos olisin osallistunut Globaliaan, olisi tämä ollut minun listallani, sillä sen verran herättelevää ja ravisuttava kirjan lukeminen oli.

      Poista