keskiviikko 16. tammikuuta 2013

Marjo Heiskanen - Kollaan kenttäpapin tarina


Marjo Heiskanen: Kollaan kenttäpapin tarina. Siltala 2012. 709 s.

Olen nyt kahlannut sen toisen 700-sivuisen loppuun. Tai pitäisikö sanoa lentänyt loppuun, sillä niin voimakkaasti kirjailija Marjo Heiskanen onnistui minut isänsä puoleisen isoisän maailmaan tempaisemaan, ettei kirjaa lopulta voinut laskea kädestään ennen kuin se oli luettu. Olin nähnyt kirjasta mainoksia, mutta arvelin, että kirja ei kiinnostaisi minua, sillä suhtaudun vähän varauksella kaikenlaisiin sotaan liittyviin muistelmiin ja elämäkertoihin, jollaiseksi tämänkin ensin laskin. Kun sitten huomasin, että Unni oli kirjan lukenut, kävin katsastamassa hänen mietteensä kirjasta. Unnin postauksesta tajusin, että kyseessä ei ollut perinteinen  ko. genreen liittyvä kirja, vaan syvän henkilökohtainen tutkielma koko perhettä ja vielä seuraaviakin sukupolvia koskettaneesta surusta ja ahdistuksesta ja niistä tapahtumista, jotka tähän johtivat. Samalla se oli pyrkimys ymmärtää laajemmin niitä Suomen historian tapahtumia, erityisesti sota-aikaa, jotka yhä vielä saavat jonkinlaista myyttistä hohdetta osakseen.

Mieleeni nousi tietenkin heti muutama muukin naiskirjailijan kirja, joissa on lähdetty oman isoisän jäljille vähän samoin perustein eli Sirpa Kähkösen Vihan ja rakkauden liekit ja jossain määrin myös hänen koko Kuopio-sarjansa sekä Anna Kortelaisen Ei kenenkään maassa. Kaikkien kolmen kirjat ovat muodoltaan jonkin verran toisistaan poikkeavia, mutta kaikessa on sama pohjavire: pyrkimys selvittää mitä tapahtui ja saada sen kautta selvyys myös omasta itsestä ja juuristaan. Kaikille on yhteistä myös se, että he osaavat kirjoittaa tekstiä, jota lukee mielellään. Heidän kerrontansa on loogista, tarinaa syventävää sekä kielensä kaunista ja pakotonta. Muistelmissa ja elämäkerroissa tämä ei aina ole itsestään selvää.

Hallussani oli ainutlaatuinen materiaali, joka sisälsi myös uusia yksityiskohtia legendaariselta Kollaan rintamalta. En kuitenkaan osannut innostua kirjoittamaan sulaa sotakronikkaa taistelukuvauksineen; en ikinä selviäisi nuppineuloista operaatiokartalla, en ehkä juoksuhautoja runoudestakaan. Materiaalin kanssa aikani tuskailtuani syntyi ajatus Jorman elämäkerrasta, johon kirjoittaisin mukaan oman tutkimustaipaleeni, sen miltä matka suvun historiaan tuntui.(KKT)

Jorma Heiskaselle (1914-?) isänmaan asia, suomalaisuus ja uskonto nousivat korkeimmiksi ihanteiksi jotka määrittivät hänen koko elämäänsä ja jolle hän alisti kaiken. Hänen maailmassaan kulkivat käsikädessä kirkko ja armeija, Saksa-ihailu ja ryssäviha. Isänmaallisen herätyksen hän sai opiskellessaan 1930-luvulla Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa ja ottaessaan osaa Akateemisen Karjala-Seuran toimintaan, jonka omaksui aitosuomalaisen ideologian hän omaksui karvoineen päivineen. Sotilaallinen ajattelu ja osaaminen kasvoivat Haminan reserviupseerikoulussa. Työläistaustaisena ylioppilaana Heiskanen olisi voinut valita toisenkin tien ja jonkin verran pojan aatteellinen innostus ristiriitoja sukulaisten piirissä aiheuttikin. Ristiriitoja se aiheutti myös elämäkerturille, jolle isoisän fasisimia lähentelevät mielipiteet olivat vaikeita nieltäviä. Samoin olivat myös ne tunteet ja asenteet joita hän joissain asioissa huomasi myös itsessään.

Jorma Heiskanen oli ahkera ja sujuvakynäinen kirjoittaja, jolta jäi paljon materiaalia elämäkerturille. Päiväkirjojen ja kirjeiden lisäksi hän kirjoitti lehtiin, toimien muun muassa Kotimaa-lehden toimittajana ja lopulta hän kirjoitti myös kokonaisen kirjan Kenttäpappina Kollaalla (1941). Pitkään Heiskanen pohti antautumista papin tehtävien sijaan lehtimieheksi, mutta lopulta papillinen kutsumus ja velvollisuudentunto veivät voiton.

Jorma Heiskaselle ja monille hänen kaltaisilleen sota, kun se vihdoin talvisodan muodossa alkoi, oli odotettu asia. Nyt oli mahdollisuus päästä korjaamaan sitä valtakuntien välistä rajaa, jonka aikaisempi historia oli väärin perustein pystyttänyt. Sota tarjosi myös keinon päästä pelottavasta bolsevismin varjosta. Heiskasen vauhtia ja intoa rynnätä sotatantereelle ei hidastanut edes se, että hän oli juuri löytänyt elämänsä rakkauden hiitolalaisesta Enni Kiiskisestä, josta oli tuleva hänen vaimonsa kesken talvisodan jylinän ja hänen poikansa äiti. Talvisodan loppu ja sitä seurannut rauha olivat Jormalle suuria pettymyksiä, kuten ne olivat monelle muullekin hänen kaltaiselleen ja tietysti myös niille, jotka olivat joutuneet jättämään kaiken luovutetuille alueille, kuten esimerkiksi Enni Heiskasen perhe Hiitolan menettämisen myötä. Kun uusi sota kesäkuussa 1941 alkoi Jorma Heiskanen oli ensimmäisten joukossa lähtemässä mukaan. Kesäkuun 29.6. hän tuoreena TK-miehenä lähti tiedustelumatkalle, jolta hän ei enää palannut. Kuoliko hän heti vai joutuiko vangiksi, oli pitkään epäselvää. Erilaisia huhuja ja olettamuksia kulki omaisten korviin aina 2000-luvulle asti.

Sota-ajan kuvaukset lohkaisevat Marjo Heiskasen kirjasta suuren osan. Talvisodan tapahtumissa hän seurailee isoisänsä sotapäiväkirjaa, jota tämä ahkerasti päivitti. Rinnalla kulkee myös isoisän ja isoäidin välinen kirjeenvaihto, joka tuo tapahtumiin terveiset kotirintamalta. Jorma Heiskanen toimi talvisodassa sotapappina, joka ahkerasti kulki pitkin Kollaan rintamaa, eikä karsastanut etulinjaankaan menemistä. Päiväkirjalleen hän raportoi tapahtumia, sotilaiden mielialoja ja omia tuntemuksiaan. Marjo Heiskasen isoisän päiväkirja sai pohtimaan paitsi  uskonnon ja sodan yhteyttä niin myös tappamisen psykologiaa. Näissäkään asioissa eivät isoisän kannanotot pojantytärtä miellyttäneet.

Muskelikristillisyyden lipunkantajana Jorma perustelee, että pappien osallistuminen tappamiseen oli aseveljeyttä. Se mikä yhdisti miehiä, tappaminen mukaan lukien, raivasi tietä myös evankeliumille.
Toistan: Se, että miehet yhdessä tappoivat, raivasi tietä evankeliumille.
Logiikka on omalla oudolla tavallaan vastaansanomaton, mutta useimmille maallistuneille - toivoakseni uskovillekin - nykylukijoille täysin mieletön. Mikä kumma on se Jumala, joka tarvitsee sotia, tappamista ja uhreja evankeliuminsa eli - älkäämme unohtako - hyvän sanomansa kirjakstamiseen? (KKT s. 272)

Heiskasen tapa tuoda itsensä isoisänsä elämän kommentoijaksi nykyhetkestä ja omista kokemuksistaan  käsin on perusteltua hänen läheisellä sukulaisuussuhteellaan. Kirja ei ole pelkkä isoisän elämän tarina, vaan koko perheen vuosikymmenien mittaisen epävarmuuden ja ristiriitaisten tunteiden purkamista ja se tästä kirjasta tekeekin niin mielenkiintoisen. Henkilökohtaisuus lomittuu historiallisten tapahtumien kanssa ja luo kuvaa paitsi yhdestä perheestä niin myös koko kansakunnan matkasta sota-ajasta tähän päivään. Marjo Heiskanen ei säästele isoisäänsä eikä itseään  välillä melko purevaltakin kritiikiltä, mutta isoäitiään Enniä, Ennulia, ja isäänsä hän sen sijaan jossain määrin suojelee. Kirjoittamalla isoisänsä elämäkerran hän tekee sen, mitä isoäiti oli pitkään toivonut, että joku vihdoin tarttuisi hänen keräämäänsä aineistoon ja kirjoittaisi hänen miehensä tarinan, miehen jonka katoamisen  varjossa hän joutui elämään koko elämänsä. Tätä varjoa kannatteli kuitenkin rakkaus, joka oli pysyvää.

Marjo Heiskanen ehtii aloittaa teoksensa ennen kuin isoäiti 91-vuotiaana kuoli. Kirjan lopussa on liikuttava, kuviteltu kirje Enniltä Jormalle, viimeinen kenttäpostikirje ennen uutta tapaamista. Siinä Marjo Heiskanen yrittää kiteyttää niitä ajatuksia ja tunteita, joita hän kuvitteli isoäitinsä ajattelevan ja kokevan, kun raskas projekti vihdoin on ohi.

Vaikka Jorma Heiskasen katoamista on paljon puitu erilaisissa yhteyjsissä, sekä sukulaisten että ystävien taholta, niin jotakin on jäänyt huomaamatta. Jotakin, jonka vasta Marjo Heiskanen täysin sattumalta huomasi selatessaan Timo Malmin kirjaa Rukiver - Suomalaiset sotavangit Neuvostoliitossa (2001). Kirjassa oleva kuva vahvistaa vihdoin ainakin sen, että Jorma Heiskanen ei kuollut Ensossa, vaan hän päätyi neuvostoliittolaiselle vankileirille. Mutta mitä sen jälkeen tapahtui, on edelleen epäselvää, sillä sodan jälkeisessä vankien vaihdossa Jorma ei koskaan palannut kotimaahansa.

Kirjasta löytyy myös arvostelu Agricolan kirja-arvosteluista kirjoittajana Helena Pilke

Haasteet: Kansankynttiläin kokoontumiajot

4 kommenttia:

  1. Minulla on tämä tiiliskivi lukulistalla. Kun viime syksynä purin kesällä edesmenneen isäni kirjavarastoa, tuli sieltä vastaan Jorma Heiskasen Kenttäpappina Kollaalla -teoskin. Oma isäni oli sitä nuorinta vielä rintamalle joutunutta ikäpolvea. Historia ja sen kätköissä risteilevät ihmisiä yhdistävät säikeet vaikuttavat monin tavoin nykypäiväänkin

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Suosittelen kyllä ehdottomasti tämän lukemista. Mielenkiintoinen ja hyvin kirjoitettu ja Kenttäpappina Kollaalla sopii varmasti erinomaisesti rinnakkaislukemiseksi tälle.

      Poista
  2. Mahtavaa että sain innostettua sinut lukemaan tämän kirjan. Vasta nyt huomasin postauksesi.

    Tämä oli vahva ja mieleenpainuva lukukokemus.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä todellakin sait ja hyvä niin ja samaa mieltä lukukokemuksen hyvyydestä. Heiskanen todella osaa kirjoittaa eikä pelännyt tuoda omia näkemyksiään ja eriäviä mielipiteitään esiin.

      Poista