sunnuntai 6. tammikuuta 2013

Matti Klinge - Kadonnutta aikaa löytämässä



Matti Klinge: Kadonnutta aikaa löytämässä. Siltala 2012. 557 s.

Olen aina ajatellut, että Matti Klinge on hahmo, jonka kanssa minulla ei ole mitään yhteistä. Tai tietenkin on jotain yhteistä, nimittäin kiinnostus historiaan, mutta myös siinä mielenkiintomme kohteet ovat olleet niin kaukana toisistaan, että niidenkään kautta on ole tullut tutustuneeksi Klingeen ja hänen tuotaantoonsa. Miksi siis yhtäkkiä löydän itseni lukemasta Klingen lähes 600 sivuista omaelämäkerrallista teosta Kadonnutta aikaa löytämässä, joka kattaa hänen elämästään 24 ensimmäistä vuotta. Syy tähän on Veli-Pekka Leppäsen arvostelu  kirjasta Hesarissa. Se vakuutti minut siitä, että kirja, kaikessa ristiriitaisuudessaankin, kannattaa lukea. Huolimatta siitä, että Leppäsen teksti vahvistaa näkemystäni Klingestä elitistisenä ja itsetietoisena snobina, se myös innostaa ottamaan paremmin selvää henkilöstä tämän kuvan takana.

Matti Klinge (s. 1936) toimi ennen eläkkeelle jäämistään Helsingin yliopiston historian oppiaineen ruotsinkielisen professuurin hoitajana. Lisäksi hän on aina ollut aktiivinen yhteiskunnallinen keskustelija ja ahkera kirjoittaja. Hän on tunonut näkemyksiään esiin muun muassa julkaistuissa päiväkirjoissaan. Omaelämäkerrallista linjaa hän jatkaa tällä muistelmateoksellaan joka todennäköisesti saa jatkoa jollain aikavälillä.

Matti Klinge on ilmeisesti aina ollut oman elämänsä dokumenttien ahkera säilöjä. Tämä käy ilmi paitsi päiväkirjan pitämisenä ja laajan kirjeenvaihdon käymisenä ja säilyttämisenä, niin myös mitä erilaisemman muun materiaalin tallettamisena. Tämä näkyy myös kirjassa jota kuvittavat muun muassa erilaiset pääsyliput ja kutsukortit. Kirjan kuvitus on muutenkin runsasta ja mielenkiintoista, sillä edellä mainittujen lisäksi siinä on käytetty lapsuuden ja nuoruuden valokuvia ja kuvia esimerkiksi luettujen kirjojen kansista, muistiinpanoista ja erityisesti Klingen nuoruuden maalauksista. Ennen yliopisto-opintojen aloittamista hän oli ahkera maalari ja haaveili jossain vaiheessa jopa kuvataiteilijan urasta.

Perhetaustaltaan Klinge kuului ylempään keskiluokkaan ja tämä määritti pitkälti hänen identiteettiään. Hän omaksui kyseenalaistamatta oman sosiaalisen asemansa määrittämät arvot, normit ja käyttäytymistavat. Näin ulkopuolisesta lukijasta tuntuu, että hän jopa korosti niitä ja tietenkin samalla omaa asemaansa tämän luokan jäsenenä. Kaikessa on huomattavissa tietty etäisyyttä luova muodollisuus. Myös luokkaan liitetyt ulkoiset tunnusmerkit, kuten asuntojen sisutus ja pukeutumisen koodisto olivat omiaan korostamaan omaa statusta ja niitä Klinge kuvaa myös kirjassaan usein yksityiskohtaisestikin.

Rakenteeltaan Kadonnutta aikaa etsimässä on kronologisesti etenevä esitys perhetaustasta, lapsuudesta, koulunkäynnistä, nuorukaiseksi varttumisesta, opiskelijaelämästä, suoritetuista opinnoista ja asepalvelun suorittamisesta. Kirja päättyy yliopistomiehelle sopivasti promootion kuvaukseen ja kahden viikon kuluessa seuraaviin häihin Marketta Vartiaisen kanssa. Se, että promootiosta kerrotaan kirjassa paljon laajemmin kuin  häistä, kuvastaa hyvin Klingen teosta yleisemminkin. Julkinen aines painaa alleen yksityisemmän elämän tarkastelun ja kuvauksen. Se mitä Matti Klinge on milloinkin tuntenut tai mielessään ajatellut ei teoksen sivuilta juurikaan välity, vaan kaikki peittyy porvariston hillityyn charmiin.

Teoksessa esiintyy myös laaja joukko muita ihmisiä perheen ulkopuolelta. He ovat osa sitä sosiaalista verkostoa, johon Klinge kuului ja monet heistä ovat Klingen tavoin nykysuomessa tavalla tai toisella näkyviä julkisia persoonia. Erityisesti kirjassa saavat tilaa jo kouluaikana luodut ystävyyssuhteet Anto Leikolaan ja Pentti Saarikoskeen. Tärkeä henkilö on myös historioitsija, WSOY:n kirjallinen johtaja ja kulttuuripersoona Eino E. "Nenno" Suolahti, jolla oli tärkeä merkitys Klingen hakeutumisessa opiskelemaan historiaa ja hänen vaikutuksensa tuntui voimakkaasti myös siinä, mihin Klinge opinnoissaan ja laajemminkin elämässään suuntautui:

Koti ja koulutaustani, harrastamieni Topeliuksen ja muiden ansiosta minun oli luontevaa kasvaa tähän Nennon 1950-luvun idealistiseen ideologiaan, ja käytännön tasolla se ilmeni siinä, että tulin jatkamaan Nennon linjalla niin osakunta- ja ylioppilaskunta-aktiivisuuden ja -politiikan, Helsingin historian, Ranska-suuntauksen, Ruotsi-suhteiden, Ritarikuntien hallituksen, diplomaattien ja muiden ulkomaalaisten kanssa seurustelun, yleissivistävien sanomalehtiartikkelien kirjoittamisen ja nuorisoon kohdistuvan kasvatuksellisen kiinnostuksen merkeissä, osin hänen niihin suorastaan ohjaamana mutta pääosin yhteiseksi muovautuneen maailman-, Euroopan- ja isänmaankuvan merkeissä. (KAL, s. 360)

Pääosin Klinge puhuu tapaamistaan ihmisistä hyvin diskreetisti. Ainoastaan suhtautumisessa Saarikoskeen, "Benedictiin" on aika ajoin huomattavissa jonkinlaista epäluuloa ja ristiriitaa. Syy tähän on todennäköisesti se, että Saarikoski sittemmin etääntyi melko kauas siitä maailmasta, jossa Klinge itse eli ja yhä elää.

Kertoessaan elämästään Klinge samalla reflektoi myös nykyistä minäänsä, sosiaalista asemaansa ja kulttuurisia ja historiakuvaan liittyviä käsityksiään. Erityisesti pohdinnat historiasta ja historiallisen tiedon luonteesta olivat näin historiantutkijan silmin kiinnostavia. Kiinnostavaa oli myös oman elämän sitominen vahvasti kulttuuriseen ja yhteiskunnalliseen kontekstiin. Puuduttavaa sen sijaan oli teoksen pikkutarkkuus. Klinge vyöryttää lukijan tietoisuuteen elämänsä pienimmätkin yksityiskohdat ja kun samat asiat vielä aika ajoin toistuvat, niin kyllästymispiste ei ole kaukana. En tiedä, kuinka tarkka Klinge on käsikirjoituksestaan ollut teoksensa kustannusprosessin aikana, mutta näin lukijana olisin toivonut jonkinlaista tiivistämistä ja ainakin pahimpien toistojen karsimista. Ja erityisesti kirjan alkupuolella myös kielessä esiintyvä huolimattomuus pisti aika ajoin pahasti silmään. Jos minä kärsin "-kin taudista", niin näyttää siitä kärsivän kokeneempikin kirjoittaja vai mitä sanotte esimerkiksi tästä lauseesta: Vaikka Isä oli sodassa muihin verrattuna lyhyen ajan, se jäi minunkin mieleeni, vanhempien vilkkaan kirjeenvaihdonkin ansiosta, johon minäkin tikkukirjaimin osallistuin. (KAL s. 24)

Puhuin postaukseni alussa mielikuvistani Klingestä elitistisenä ja itsetietoisena snobina. Mitä tälle mielikuvalle tapahtui lukemisen aikana? Ei voi mitään, mutta kyllä tämä käsitys aika lailla vahvistui, sillä niin ylhäältä päin Klinge ympäröivää maailmaa katsoo. Hänen elämänsä on keskittynyt Helsingin keskustaan, tiettyihin sosiaalisiin piireihin ja yliopistoon ja kaiken taustalla on vahva vanhaan länsieurooppalaiseen sivistykseen liittyvä aatos. Se, että muuallakin Suomessa ja jopa alemmissa yhteiskuntaluokissa, voi olla älyllistä elämää tuntui olevan nuorelle Klingelle ja ilmeisesti vähän vanhemmallekin melko utopistinen ajatus. Jo yksin se, että hän suhtautui hyvin alentuvasti ja halveksivasti Väinö Linnaan ja hänen teoksiinsa sai tällaisen omistautuneen Linna-fanin näkemään punaista.

En silti kadu, että kahlasin kirjan läpi, mutta luulen, että uteliaisuuteni Klingen suhteen on nyt tyydytetty, enkä todennäköisesti tule mahdollisia jatko-osia lukemaan.

Haaste: Kansankynttiläin kokoontumisajot

6 kommenttia:

  1. Sama hesarin arvio vakuutti minutkin ja varasin kirjan kirjastosta. Varausjono tosin on kohtuuttoman pitkä :)

    Oikeastaan minun pitää lukea tämä ihan vain jo siksikin että sinä olet nähnyt punaista. Kuullotaa lupaavalta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Leppäsen arvostelu on siis tehnyt tehtävänsä.

      Toivottavasti saat kirjan pian, sillä olisi kiva tietää, mitä värejä sinä lukiessasi näet :)

      Poista
  2. Jaana pitää sanoa, että hieno postaus, koska kerrot mielipiteesi suoraan.

    En ole lukenut kirjaa enkä arviota.
    ***
    Vaikka tunnen historian tapahtumia, ja olen lukenut esim. Suomen historiaa koulussa (en yliopistossa) niin Osmo Jussilan kirjan kautta minulle aukesi ymmärrys siitä, että historia viime kädessä voidaan kirjoittaa tai valita (tämän väitteen tiesin, mutta siinä on monta esimerkkiä "myyteistä"). Tämä ei siis ole aivan mitä Jussila kirjoittaa, mutta minä ymmärsi asian näin.

    Klingeen enkä kehenkään muuhunkaan en ota kantaa.

    Muistan, että kommentoit Täällä Pohjantähden alla postaustani. Minulle ei ole vielä viime kädessä täysin selvää mitä olisi tapahtunut jos 1918 kansalaissota (vapaussota, veljessota, vapaussota, ...) ei olisikaan syttynyt.

    Toinen asia jota olen ihmetellyt, miksi esim. Englannin painostus vaikutti Suomeen 1918, hehän olivat vielä kiinni ensimmäisessä maailmansodassa, se loppui vasta marraskuussa 1918, millä painostuksella (tai luultavasti itsenäisyyden tunnustamisella) oli hyvinkin iso merkitys sisällissodan jälkiselvittelyissä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Yritän aina olla mahdollisimman rehellinen. En tiedä kuinka viisasta se on, että lyttää kuuluisan historian professorin kirjan julkisesti, mutta kuitenkin...

      Historia on täynnä "jos-kysymyksiä", joihin vastaaminen on äärimmäisen vaikeaa ja aina tietenkin vain spekulaatiota.

      Poista