torstai 28. helmikuuta 2013

Omatunto Kaupunginteatterissa

Kuva Helsingin kaupunginteatterin sivuilta


Kävin eilen katsomassa Helsingin Kaupunginteatterin näytelmän Omatunto, ohjaajanaan Laura Jäntti. Näin esityksestä mainoksen ja se alkoi saman tien kiinnostaa ja koska nyt olen Suomessa vielä muutaman päivän päätin katsastaa saako esitykseen lippuja. Lippuja oli runsaasti jäljellä ja katsomo eilenkin puolityhjä. En tiedä miten normaalia tämä on, sillä siitä on aikaa, kun olen viimeksi käynyt Suomessa teatterissa ja  kun olen käynyt, on yleensä ollut viikonloppu. En siis tiedä, miten viikolla olevat esitykset yleensä vetävät väkeä.

Omatunto on näytelmä Suomen kansalliskirjalijasta Juhani Ahosta ja hänen kahdesta naisestaan, Soldanin sisarista Vennystä ja Tillystä. Tämä kuvio lienee monille tuttu, joten en sitä lähde sen kummemmin avaamaan. Itse olen tähän kolmikkoon tutustunut muun muassa Riitta Konttisen kirjan Boheemielämää. Venny Soldan-Brofeldtin taiteilijatie, Panu Rajalan kirjan Naisten mies ja aatteiden. Juhani Ahon elämäntaide sekä Tuula Levon teoksen Neiti Soldan kautta. Eli kolmiodraaman jokainen osallistuja on saanut oman näkökulmansa. 

Näytelmässä fokus on selkeimmin Juhani Ahossa. Näytelmän on käsikirjoittanut Lauri Sipari ja ensimmäisellä puoliajalla käydään läpi kolmiodraaman vaiheita ja toinen puoliaika keskittyy sisällissodan tuntoihin ja tapahtumiin. Itse pidin ehkä enemmän toisesta puoliajasta, joka keskittyi Ahon mietteisiin sodasta ja myös sen aiheuttamaan perheen sisäiseen konfliktiin perheen sisällä. Ahon vanhin poika oli sosialistina jossain määrin mukana punaisten toiminassa ja Venny puolestaan ehdottomana pasifistina ei voinut hyväksyä sotaa missään mielessä.

Ahon pojat Heikki Aho ja Björn Soldan olivat suomalaisen elokuva-alan pioneereja ja he muun muassa tuottivat 1930-luvulla elokuvan isänsä kirjasta Juha. Vennyn ja Jussin toinen poika Antti Aho puolestaan kirjoitti isästään elämäkerran. Teatteriesityksen kehyskertomuksena on poikien elokuvan valmistelu ja sen prosessin aikana palataan takautumina aikaisempiin tapahtumiin, jotka ovat ikään kuin elokuvaottoja. Aina ennen uutta episodia katsojalle kerrotaan, mistä vuodesta ja tapahtumista on kysymys. Itse en oikein lämmennyt tälle kehyskertomusidealle, se teki jotenkin kömpelön vaikutuksen. Toki siinä on ideana se, että katsoja, joka ei ole selvillä tapahtumista pääsee kartalle, mistä on kysymys.

Kehyskertomusta lukuunottamatta pidin näytelmästä kovasti. Se oli hyvin keskitetty ja näytelmäsuoritukset olivat pääosin luontevia ja puhutteleviakin. Parhaiten onnistui mielestäni Santeri Kinnunen Juhani Ahona, mikä oli itselleni pieni yllätys, johtuen omista ennakkoluuloistani. Täytyy sivuhuomautuksena sanoa, miten ihmeen paljon poika Kinnunen muistuttaa isä Kinnusta. Myös Ursula Salo Vennynä oli hyvä ja uskottava, varsinkin kun vähitellen sain päästäni pois kuvan Sara Paavolaisen Vennystä saman nimisessä TV-sarjassa. Lotta Lindroosin Tilly ei oikein sytyttänyt, jotenkin hän vähän "ylinäytteli". 

Näytelmän lavastus oli melko pelkistettya ja ainoastaan vaatteet viittasivat epookkiin. Pieni miinus tulee siitä, että näytelmässä poltettiin yrttisavukkeita, joista lähti melko kaamea haju. Tästä pienestä miinuspuolesta huolimatta suosittelen näytelmän katsomista, sen kautta pääsee pienelle matkalle suomalaiseen kulttuurihistoriaan.

tiistai 26. helmikuuta 2013

TTT- Venäläiset suosikkini



Olen lukemassa Cafe Voltaire-sarjaan kuuluvaa teosta Kenen aika? Esseitä venäläisestä nykykirjallisuudesta (toim. Tomi Huttunen ja Tintti Klapuri). Siihen, että saan kirjan luettua ja siitä blogattua menee varmasti muutama päivä, mutta ajattelin sen innoittamana tehdä listan 10 venäläisestä suosikkikirjastani. Sopii myös käynnissä olevan Venäjä-haasteeni teemaan. Pääosin suosikkini kuuluvat sarjaan "vanhat venäläiset kirjailijat", mutta löytyy joukosta muutama tuoreempikin tuttavuus.


1. Anna Ahmatova: Valitut runot. Minä, joka en juurikaan lue runoja, olen kuitenkin hyvin viehättynyt Ahmatovan runoudesta. Pidän sen näennäisestä yksinkertaisuudesta ja laulullisuudesta.

2. Leo Tolstoi: Anna Karenina. Olen lukenut Anna Kareninan melko nuorena ja mieleen on jäänyt jotenkin pakahduttava kokemus. Olisi mielenkiintoista lukea kirja uudelleen ja käydä katsomassa myös kirjan pohjalta tehty elokuva.

3. Sergei Dovlatov: Meikäläiset. Tiivis ja humoristinen sukukronikka

4. Eduard Uspenski: Fedja-setä, kissa ja koira. Yksi ehdottomia lastenkirjasuosikkejani, josta myös aikuislukija löytää itseään puhuttelan tason. Myös kirjan jatko-osat ovat mielestäni olleet onnistuneita.

5. Fjodor Dostojevski: Idiootti. Ruhtinas Myškinin hahmossa on jotain hyvin puhuttelevaa.

6. Anton Tšehov: Kolme sisarta. Ehdoton suosikkini Tšehovin näytelmistä.

7. Ljudmila Ulitskaja: Medeia ja hänen lapsensa. Ulistkaja kirjoittaa venäläisen naisen todellisuudesta mielenkiintoisesti, huumorilla ja lämmöllä.

8. Joseph Brodsky: Veden peili. Unenomaista kuvausta myyttisestä Venetsiasta

9. Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan. Yksi vaikuttavimmista kirjoista ikinä.

10. Alexandr Solženitsyn: Syöpäosasto. Nimeään laajempi teos, joka kuvaa mielenkiintoisesti neuvostoliittolaista todellisuutta 1950-luvun puolivälissä.

torstai 21. helmikuuta 2013

Mia Berner - PS Merkintöjä suruvuodelta



Mia Berner: PS merkintöjä suruvuodelta ( PS Anteckningar från ett sorgeår 1985 suom. Liisa Ryömä ja Caj Westerberg) Tammi 1986. 460 s.

Norjalais-ruotsalainen yliopistolehtori ja kirjalija Mia Berner (1923-2009) istui taksissa kotikaupungissaan Göteborgissa, kun auto pysähtyi hetkeksi kirjakaupan ikkunan eteen. Kaupan näyteikkunassa on kirja, jonka kannessa olevat kasvot jäävät vaivaamaan Bernerin mieltä siinä määrin, että hänen muutaman päivän kuluttua on käytävä hakemassa kirja. Kirja on Pentti Saarikosken ruotsinnosvalikoima Rannsakan, jonka lukeminen mullistaa Bernerin mielen. Lukiessaan kirjaa hänelle tulee pakottava tarve saada puhua kirjan kirjoittajan kanssa ja vajaa vuosi sen jälkeen kun Berner on kirjan saanut käteensä ensikertaa, hän lähtee Keravalle tekemään juttua Saarikoskesta kirjallisuuslehti Ord och Bildiin.

Keravan tapaaminen johtaa nopeassa tahdissa siihen, että Berneristä ja Saarikoskesta (1937-1983) tulee rakastavaisia ja Berneristä Saarikosken neljäs virallinen vaimo ja Saarikoski muuttaa Ruotsiin Tjörnin saarelle. Tavatessaan Bernerin Saarikoski on vielä naimissa Tuula-Liina Saarikosken (nyk. Varis) kanssa. Tämä on kuitenkin lopen uupunut miehensä alkoholismiin ja on pelkästään onnellinen, että voi luovuttaa vastuun miehestä toiselle naiselle, kuten hän kirjoittaa kirjassaan Kilpikonna ja olkimarsalkka: 

Mitä enemmän hän ylisti Miaa, sitä paremmalta minusta tuntui. Hän pääsisi hyviin käsiin ja minä pääsisin irti, vihdoinkin, yrittämään olisiko minusta oman elämäni eläjäksi. 
Helpotuksen tunteeni oli hullunkurinen; lähinnä tunsin itseni äidiksi, joka oli saamassa hyvän miniän. (KJO s. 260)

PS Merkintöjä suruvuodelta on kirja Bernerin ja Saarikosken elämästä, rakkaudesta, riidoista, matkoista, yhteisistä töistä, alkoholista ja sen hallitsevuudesta Saarikosken elämässä. Berner rakastui lahjakkaaseen kirjalijaan, jonka kanssa elämä parhaimmillaan oli älykkäitä ja inspiroivia keskusteluja ja innostavaa yhteistä työntekoa. Ruotsissa ollessaan Saarikoski kirjoitti muun muassa Tiarnia-sarjan, jonka Berner yhdessä kirjailijan kanssa ruotsinsi. Samalla Berner kuitenkin sai pahasti alkoholisoituneen miehen, jonka kanssa eläminen tarkoitti jatkuvaa huolta ja huolehtimista mitä moninaisimmista asioista.

Bernerin kirja ei yritä olla kronologinen kertomus Pentti Saarikosken Ruotsin ajasta, vaan se on fragmentaarinen, subjektiivinen näkemys heidän yhteisestä ajastaan. Kirja sisältää paljon paitsi Saarikosken lyriikkaa ja muita kirjoituksia, niin myös Bernerin runoja ja hänen aiempia tekstejään. Itse tartuin tähän teokseen, sillä minua kiinnosti, millainen oli se ihminen, joka sai Saarikosken jättämään Suomen ja sen kielen maiseman, joka oli hänen työnsä perusta. Saarikoski itse kirjoittaa, miten vaikeaa suomeksi kirjoittaminen on, kun elää ympäristössä, jossa korvissa surisee koko ajan vieras kieli. Ruotsiksi kirjoittamista hän ei voinut ajatellakkaan: Jokainen sana on meri, joka vilisee eri merkitysten kaloja. Sitä minä en saa koskaan kokea, jos alan kirjoittaa ruotsiksi. (PS s. 59) Se, että Saarikoski pysyi kuitenkin Ruotsissa ja jopa jossain määrin kotiutui hänen ja Bernerin yhteiselle saarell kertoo siitä, että avioparin yhteiselämä kaikista karikoistaan huolimatta oli antoisaa molemmille, ennen kaikkea se oli älyllisesti stimuloivaa molemmin puolin.

Kun olin saanut luetuksi Bernerin kirjan palasin hetkeksi Tuula-Liina Variksen kirjaan, jonka olen lukenut useita vuosia sitten. Vertailin näiden kahden naisen kuvaa aviomiehestään ja jollain tasolla Variksen kirja antaa paljon raadollisemman kuvan siitä, millaista oli elää pahoin alkoholisoituneen miehen kanssa. Bernerin kirjassa tämä puoli jää taka-alalle, sen keskittyessä enemmän siihen, mitä Saarikoski oli suurena suomalaisena runoilijana ja siihen, mikä oli Bernerin oma rooli Saarikosken viimeisten runokokoelmien taustavaikuttajana. Ei Bernerkään yritä aviomiehestään pyhimystä tehdä ja kyllä tekstistä välillä on luettavissa häivähdyksiä siitä, että taakka alkoholistin huoltajana oli murtaa hyvin voimakastahtoisen naisen alleen. Ehkä kirjan syntyaika, ja nimenomaan juuri se, että se on suruvuoden tekstiä piirtää kuvaan enemmän lyyrisiä sävyjä kuin Variksen kirja, joka kirjoitettiin 11 vuotta Saarikosken kuoleman jälkeen ja 19 vuotta avioeron jälkeen. Täytyy kyllä sanoa, että minua Variksen tapa kosketti ja liikutti jollain tavalla enenmmän kuin Bernerin teksti.

Saarikoski ei missään vaiheessa halunnut raitistua. Hänellä oli joitain selviä ajanjaksoja, jolloin hän työskenteli, mutta hän ei pystynyt elämään siinä todellisuudessa pitkiä aikojaan. Tuomas Anhava oli todennut, että: "Pentti kuuluu niihin, jotka eivät koskaan osaa hyväksyä sitä tosiasiaa, että elämä on ikävää." (PS s. 154-156) Saarikoski muisteli tätä lausetta eräänä selvänä jaksonaan, jolloin hän kirjoitti päiväkirjaansa:

Kahvia tiskin jälkeen ja ennen bussille menoa. Olen hiukan levoton ja hermostunut, toistan sitä Anhavan repliikkiä Pentistä ja elämän ikävyyden hyväksymisestä. Jaaha! tällaista on siis niitten elämä, kunnollisten ihmisten, jotka eivät polta eivätkä juo vaan sen sijaan lenkkeilevät. Monotoninen monoteismi. Minä panen elämälle - merkin, kirjoittamiselle + merkin, siitä tulee 0. Näin minä kestän tämän kaiken: istun käpertyneenä nollan sisällä, liikkumatta. (PS s. 159)

Tämä elämäntapa oli Saarikosken itsensä valitsema. Sen syistä ei voi mennä sanomaan mitään, sillä niihin on vaikea kenenkään päästä käsiksi. On kuitenkin surullista luettavaa, miten alkoholismi jyrää tieltään kaiken muun, ihmissuhteet ja työn. Saarikoski oli tuottelias kirjoittajana ja kääntäjänä, ja voi vain kuvitella miten paljon enemmän hän olisi saanut aikaan, jos juominen ei olisi ollut niin hallitsevaa.

Berner kirjoittaa hänen Saarikosken tavasta kommunikoida erilaisin lappusin. Saarikoski kirjoitteli näihin lappusiin muun muassa runojaan. Näin esimerkiksi 13.6.1983, raskaan päivän jälkeen Saarikoski jätti vaimolleen runon, jossa hän mukaeli omaa vanhaa runoaan vuodelta 1962:

Minä rakastan sinua
       niin kuin puu rakastaa tuulta
niin kuin meri rakastaa kaloja
        ja muita eläimiä jotka sitä asuvat
minä rakastan sinua
       niin kuin paperi rakastaa sanoja
               joita siihen kirjoitetaan

Saarikoskesta:

Tuula- Liina Varis: Kilpikonna ja Olkimarsalkka. WSOY 1994
Pekka Tarkka: Pentti Saarikoski. Vuodet 1937-1963. Otava 1996
Pekka Tarkka: Pentti Saarikoski. Vuodet 1964-1983. Otava 2003

Haasteet: Kansankynttiläin kokoontumisajot

lauantai 16. helmikuuta 2013

Minusta



Onpas itsekeskeinen otsikko, mutta sain Elinalta Luettua elämää blogista haasteen kertoa jotain itsestäni, enkä parempaakaan keksinyt. Ennsin pitää kertoa 11 satunnaista asiaa  ja sen jälkeen vastata haastajan laatimiin 11 kysymykseen. Ensin satunnaisuuksiin:

1. Olen jotenkin hitaasti kypsyvää laatua monessa asiassa ja siksi minusta tuntuu, että en oikein koskaan ole "ikätasollani".

2. On siis hirveän vaikea tajuta, että täytän runsaan vuoden päästä 50 vuotta. Muistan kun olin neljännellä luokalla ja annoimme luokanopettajajallemme 50 -vuotislahjaksi ruskean maljakon, johon kiinnitettyyn metallilaattaan oli kaiverrettu nimi ja päivämäärä. Minä en halua maljakkoa.

3. On kuitenkin välillä hyvä muistaa oma ikänsä, sillä mikään ei ole surullisempaa kuin 50-kymppiset, jotka yrittävät käydä 20-kymppisistä.

4. Periaatteessa pidän horoskooppeja ihan tuulesta temmattuina juttuina, mutta koska oma luonne on lähes täydellinen  malliesimerkki neitsyt-luonteesta, olen vähitellen alkanut uskoa, että niissä saattaisi olla jotain perää.

5. Olen täysin suuntavaistoton ihminen. Minua ei tarvitse pyöräyttää kuin pari kertaa ympäri, niin en enää tiedä mistä suunnasta olin tulossa ja minne menossa.

6. Pidän siivoamisesta ja kaapien järjestely on mielipuuhaani.

7. Loukkaannun helposti ja minussa on myös marttyyrinelkeitä, jotka tiedostan ja joista haluaisin eroon. Aina se ei kuitenkaan ole niin helppoa, kun on "tilanne päällä".

8. Viihdyn erittäin hyvin kotona. Joskus tuntuu, että vähän liiankin hyvin, sillä lähteminen on välillä työn ja tuskan takana.

9. Edellisestä johtuen, kodin estetiikka on tärkeää ja esimerkiksi monet haaveistani liittyvät kotiin. Haaveilen esimerkiksi kirjastohuoneesta, jonka olen jo sieluni silmin sisustanut valmiiksi. Nyt odotellaan, että poika muuttaa kotoa.

10. Nukkuminen on minusta yliarvostettua puuhaa. Hyvää aikaa tehdä kaikkea muuta mielenkiintoista menee hukkaan, kun pitää välillä nukkua.

11. Huumori on yksi elämäni virtaa antavista asioista. Kaikkea ei tarvitse aina ottaa niin vakavasti ja pieni kevennys sopii hetkeen kuin hetkeen.


Elinan kysymykset

1. Mikä oli lapsuuden lempikirjasi, ennen kuin osasit lukea?

 Tästä minulla ei ole muistikuvia, luulen, että kirjat tulivat elämääni vasta lukutaidon myötä.

2. Mihin kirjasarjaan olet ollut koukussa nuorena

Ensimmäinen koukuttava kirjasarja oli Tiina-kirjat, mutta kysymys oli enemmän lapsuudesta kuin nuoruudesta.

3. Mikä oli nuoruutesi vaikuttavin kirja

Luin lukioikäisenä Täällä Pohjantähden alla ja sen jälkeen ei mikään enää ollut ennallaan.

4.Onko joku joskus kritisoinut lukuharrastustasi? Kuka ja miksi?

Ei ole ollut kritisointia.

5. Mikä on mielestäsi paras kirjafilmatisointi

Näitä on muutamia, kuten esimerkiksi Cunninghamin Tunnit  ja Kunderan Olemisen sietämätön keveys.

6. Mikä sitaatti on jäänyt mieleesi jostain kirjasta.

Juuri tänään kirjoitin ylös Pentti Saarikosken ajatuksen kirjoittamisestaan ja äidinkielen merkityksestä: Jokainen sana on meri, joka vilisee eri merkitysten kaloja. Sitä minä en saa koskaan kokea, jos alan kirjoittaa ruotsiksi. Sitaatti on Mia Bernerin kirjasta Merkintöjä suruvuodelta.

7. Mitkä kolme kirjaa haluaisit lastesi lukevan elämässään?

Tietenkin TPTA:n ja sen lisäksi ehkä Reko ja Tina Lundanin Viikkoja, kuukausia sekä Mihail Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan.

8. Eino Leino vai Pentti Saarikoski

Oho, sattuipa hyvin :). Aiemmin olisin vastannut, että Leino, mutta vähitellen Saarikoski on kirinyt rinnalle ja ehkä jossain vaiheessa ohikin.

9. Missä luet mieluiten

Lähes kaikki paikat käy: sohvalla, sängyssä, puistossa, keittiön pöydän ääressä, metrossa, vessassa. Bussissa en voi lukea, tulee paha olo :(

10. Dekkari vai romanttinen kirja

Vaikea kysymys. Molempia jonkin verran, mutta melko tarkkaan valikoiden. Jos on pakko valita näiden kahden välillä, niin vaaka kallistuu ehkä hieman enemmän romantiikan suuntaan.

11. Ketä kirjailijaa arvostat aivan erityisesti

Tähän on taas helppo vastata: Sirpa Kähköstä. Hän on onnistunut sekoittamaan kaksi lempiasiaani historian ja kirjallisuuden hienoiksi romaaneiksi.


Kiitos Elinalle haasteesta ja kivoista kysymyksistä. Näihin oli hauska vastailla lauantai-illan ratoksi. Ihanaa viikonlopun jatkoa kaikille!

tiistai 12. helmikuuta 2013

TTT- Kirjallisia henkilöhahmoja


Liityin minäkin nyt TTT eli Top Ten Tuesday-bloggaajien joukkoon, kun tämä aihe alkoi päässäni pyöriä. Mietiskelin erästä toista juttua varten eri kirjallisia henkilöhahmoja ja aloin pohdiskella mielessäni omia suosikkejani ja inhokkejani, sellaisia kirjojen henkilöitä, jotka ovat jääneet mieleen jostakin syystä. He ovat joko vihastuttaneet, ihastuttaneet, ärsyttäneet toisin sanoen herättäneet jotain tunteita ja siten jääneet mieleen vahvasti. Rajasin tehtävää vielä niin, että keskityin vain suomenkieliseen kirjallisuuteen. Mukaan nousi tietysti lempikirjojani, sillä usein lempikirjaksi valikoituvat juuri ne, joissa henkilöt tavalla tai toisella puhuttelevat. Tässä 5 kirjaa ja niistä esiin nousseet suosikit ja inhokit.

Väinö Linna: Tuntematon sotilas 

Suosikin viittaa hamusivat keskenään melko tasaveroisesti Hietanen ja Koskela. Hietasen Turun murre ja elämänasenne ja Koskelan jäyhä oikeudenmukaisuus ja rauhallisuus vetoavat. Asetan kuitenkin Koskelan tällä kertaa ykkössuosikiksi. Tuntemattoman sotilaan inhokin viittaa saa kantaa ennalta-arvattavasti Lammio.

Väinö Linna:Täällä Pohjantähden alla 

Tässäkin oli useita suosikkivaihtoehtoja, esimerkiksi Akseli ja Alme Koskela tai Otto ja Janne Kivivuori. Viimeisellä lukukerralla huomasin entistä enemmän kiinnittäväni huomiota juuri Janne Kivivuoreen, hänen älykkyyteensä, huumoriinsa, ja poliittisiin näkemyksiinsä, joten nostan hänet suosikiksi. Inhokin arvonimen saa ruustinna Ellen Salpakari, vaikka hänen poikansa Ilmari Salpakari kelpaisi tehtävään yhtä hyvin.

Lassi Sinkkonen: Solveigin laulu 

Kirjan ehdoton keskushenkilö on tietenkin lapsesta nuoreksi naiseksi varttuva Solveig, mutta hänen lisäkseen kirjassa on kiintoisina sivuhenkilöinä Solveigin famu ja äiti. Nostankin Famun ja hänen arkisen ja maanläheisen persoonansa suosikikseni ja inhokki on Saara, Solveigin äiti, jota ei oikein pysty sympatiseeraamaan millään tasolla.

Kjell Westö: Missä kuljimme kerran

Kun luin tämän toisen kerran kiinnitin paljon tarkemmin huomiota eri henkilöhahmojen piirteisiin ja huomasin pitäväni erittäin paljon Ivar Grandellista, sen sijaa Cedi Lilliehjelm oli kaiken kaikkiaan hyvin vastenmielinen hahmo.

Helvi Hämäläinen: Säädyllinen murhenäytelmä

Säädyllisen murhenäytelmän henkilöistä ei juuri kukaan ole kovin sympaattinen tai positiivisia tunteita herättävä, mutta silti he ovat hyvin mielenkiintoisia ja moniulotteisia. Lukiessani kirjaa olen kuitenkin aina ollut kiinnostunein Naimista, siitä mitä hän edustaa oman aikansa naisena esimerkiksi juuri suhteessa veljensä tohtori Saarisen vaimoon Elisabetiin. Naimin rakkaudenkohde Artur sen sijaan on hyvin epämiellyttävä itsekeskeisyydessään.

Melko kirjallisia hahmoja kuvassakin, jää ainakin näin lentopalloilijan mieleen. Heidän on pakko tykätä lajista paljon, koska haluavat pelata sitä ulkona kelillä kuin kelillä.


maanantai 11. helmikuuta 2013

Anna-Leena Härkönen - Onnen tunti


Anna-Leena Härkönen: Onnen tunti. Otava 2011. 287 s.

Onnen tunti on kirja sijaisvanhemmuudesta ja ennen kaikkea äitydestä. Tuula ja Harri muodostavat uusioperheen 10-vuotiaan Roopen kanssa. Roope on Tuulan poika hänen edellisestä liitostaan. Päällisin puolin kaikki tuntuisi olevan kunnossa, perheen arki rullaa, löytyy rakkautta ja kunnioitusta, mutta Tuula ei osaa olla täysin tyytyväinen. Häntä ajaa jokin outo levottomuus, syyllisyyskin, joita hän ajattelee voivansa purkaa sijaisvanhemmuuteen. Ei hän tietenkään näin asiaa tuo esiin, vaan hän puolustelee haluaan ryhtyä sijaisvanhemmaksi paljon empaattisimmilla syillä: koska heillä on mahdollisuus antaa koti laiminlyödylle lapselle tai useammalle, niin miksi he eivät sitä tekisi. Vähitellen hän saa Harrin innostumaan ja kohta he ovatkin valmennuskursseilla ja pian sen jälkeen kahden sisaruksen Luken ja Vennin sijaisvanhempia.

Tuula on kirjan minäkertoja, joka jatkuvalla syötöllä reflektoi itseään ja äitiyttään, yleensä syyllistäen ja itsestään vikoja hakien:

Olen siis loistava valinta sijaisvanhemmaksi. Syyllistyn aivan kaikesta.Lasken televison ääressä vietettyjä tunteja ja viinilasillisia. Päiväunien ottamisestakin tulee huono omatunto. (OT s. 71)

Minä suoraan sanottuna kyllästyin tähän itsetilitykseen ja koko kirja alkoi ärsyttää. Ärsytystä lisäsi vielä ennalta-arvattava tausta Tuulan käyttäytymiselle: oma huono äitisuhde. Tuulan oma äiti oli ollut ja oli edelleen itsekeskeinen omaan napaan tuijottaja, joka ei juuri tytärtään huomioinut ja oli jättänyt tämän selviämään yksin aivan pienestä lähtien.

Olen yleensä pitänyt Härkösen kirjoista. Ne ovat simppeleitä, mutta sisältävät kuitenkin jonkin pointin, joka tekee lukemisesta antoisaa. Kyllä minä tämänkin luin nopealla tempolla, mutta en voi sanoa kovin hyvin viihtyneeni. Härköselle ominainen huumorikin puuttui kokonaan tai oli väkinäistä. Lisäksi kirjassa oli muutamia epäloogisuuksia (esim. minkä ikäinen Roope lopulta oli kun hän tutustui Harriin?), jotka saivat miettimään oliko kirja kenties tehty hieman hutaisten. Roopen kuvaus oli ylipäätään vähän epäonnistunut: en tunnistanut siitä 10-vuotiasta poikaa.

Jotta ei menisi kokonaan moittimiseksi, totean että kirjan aihe oli mielenkiintoinen ja tärkeä (en tosin voinut tässä yhteydessä olla miettimättä Markus Nummen loistavaa Karkkipäivää yhtenä vertailukohtana) ja Härkönen kirjoittaa vetävästi ja mukaansa tempaavasti, ei minulle missään vaiheessa tullut mieleen jättää kirjaa kesken. Kirja on herättänyt lukijoissaan monenlaisia tuntemuksia lisää arvioita on löydettävissä ainakin Lurun lukujen postauksesta.

lauantai 9. helmikuuta 2013

Michael Cunningham - Illan tullen


Michael Cunningham: Illan tullen ( By Nightfall suom. Laura Jänisniemi) Gummerus 2011. s. 300

Mikä helkkari häntä vaivaa? Onko hänen koko elämänsä ollut valhetta? (IT s. 151)

Tätä kysymystä joutuu miettimääm Peter Harris, vähän päälle 40-kymppinen taidegalleristi New Yorkista, kun hänen vaimonsa huomattavasti nuorempi veli Mizzy muuttaa heille ongelmiaan pakoon. Peterin vaimolla Rebeccalla on isosiskon ylihuolehtiva asenne pikkuveljeensä, joka ei tunnu löytävän elämälleen suuntaa ja jota huumeet viekoittelevat pois todellisuudesta. Erityisenä pidetyn lapsen ja sittemmin nuorukaisen on vaikea kestää sitä, että onkin kenties aivan tavallinen.

Ennen Mizzyn tuloa Peterin ja Rebeccan, joka on taidelehden päätoimittaja, elämä on ollut staattista keski-ikäisen pariskunnan elämää. Tämän elämän keskiössä on  työ, yhdessä vietetyt sunnuntait ja käynnit kutsuilla näyttäytymässä. Ainoa särö tässä idyllissä on se, että pariskunnan täysi-ikäinen tytär Bea on halunnut irtautua vanhempiensa maailmasta ja heittäytyä aivan "tavalliseen elämään". Hän on lopettanut yliopisto-opintonsa ja ryhtynyt tarjoilijaksi. Melko vulgaaria!

Mizzyn tulo sekoittaa Peterin ja Rebeccan pakan. Kirjan mittaan saamme lukea, miten Peter joutuu Mizzyn saapumisen myötä kerta toisensa jälkeen jakamaan korttinsa uudellleen suhteessa lapsuudenperheeseensä ja ennen kaikkea kuolleeseen veljeensä, vaimoonsa ja tämän perheeseen ja tässä tapauksessa erityisesti Mizzyyn. Peter joutuu pohtimaan omaa seksualisuuttaan, suhdettaan taiteeseen ja omaan tyttäreensä. Onko kauneudenrakastajalle mahdotonta rakastaa tytärtä, jos tämä ei täytä kauneuden kriteerejä ja toisaalta onko Mizzyn aiheuttama tunnekuohu vain heijastusta tämän taideteosta lähentelevästä kauneudesta? Peter on myös eksyksissä oman ikänsä kanssa. Keski-iässä ihminen ei voi enää olla varma kaiken jatkuvuudesta, nuoruuden itsekylläinen kaikkivoipuus on vähitellen rapistunut. Liian monet ovet ovat jo sulkeutuneet ja Peter näkee Mizzyssä yhden avoimen väylän johonkin uuteen. Mutta onko hänessä rohkeutta lähteä kulkemaan sitä?

Kirjan lopussa huomaamme, että myös Rebecca on käynyt läpi omat myllerryksensä, joita Peter ei ole huomannut omassa mielenkuohussaan. Tästä päästäänkin mielenkiintoiseen kysymykseen: Kuinka hyvin voi tuntea toisen? Pitäisikö 20 vuotta naimissa olleen pariskunnan tuntea toisensa kuin omat taskunsa vai onko pitkässäkin parisuhteessa tilaa kunkin mielen myllerryksille, löytyykö niitäkin varten omat salaiset lokeronsa, joista toinen ei tiedä mitään?

Illan tullen on ollut melkoinen arvostelumenestys, muun muassa blogimaailmassa se on saanut paljon suitsutusta osakseen. Tämä seikka varmasti nosti omiakin odotuksiani samoin kuin tietysti se, että Cunninghamin Tunnit on yksi kaikkien aikojen parhaita lukemiani kirjoja. Illan tullen oli juuri sellainen kirja, jonka sen kuvittelinkin olevan, mutta silti se jätti minut jollain tavalla kylmäksi. En saanut tarpeeksi konkreettisesti kiinni Cunninghamin esiinnostamista ajatuksista, ne jäivät ikään kuin ilmaan leijumaan. Kirjan liepeessä on lainaus Entertaiment Weeklyn arvostelusta, jossa sanotaan näin: Romaanissa on lauseita, jotka ovat niin huolella mietittyjä ja kauniita, että ne melkein leijuvat. Ehkä tämä oli omiaan vieraannuttamaan minua, sillä olen aiemminkin huomannut monien romaanien kohdalla, että kielen liian tarkoin hiotut käänteet saavat minut kääntymään pois kirjan mahdollisesti esiin nostamista teemoista. Kielestä tulee liian itsetarkoituksellista, jotta se vastaisi sitä mitä kirjallisuudelta haen.

Kirjassa oli kuitenkin jotain määrittelemätöntä, joka minuun vetosi ja ehkä tämä voisi olla kirja, joka avautuisi toisella lukukerralla uudella tavalla.

Ehkä ihmissydäntä eivät loppujen lopuksi sykähdytäkään toisten hyveet vaan miltei sietämättömän osuva tuttuuden tunne, kun näemme heidät alhaisimmillaan, surullisina, mässäilemässä, tekemässä typeryyksiä. (IT s. 151)

Haasteet: Avioliittojuonia

perjantai 8. helmikuuta 2013

Häivähdyksiä Dubaista













Dubai oli yhtä aikaa hämmentävä ja ihastuttava paikka. Ennen matkaamme olin vähän skeptinen sen suhteen miten viihtyisin, sillä en ole mikään auringonpalvoja, joka viettäisi aikaansa altaalla tai rannalla kaiket päivät. Dubaissa kuitenkin yhdistyi kaupunkiloman ja rantaloman parhaat puolet ja vielä jäi näettävää ja koettavaa seuraavaksikin kerraksi.

Kuvien avulla haluan tarjota teille pieniä häivähdyksiä siitä Dubaista, jonka me tällä kertaa koimme.

-Dubai oli kuin iso rakennutyömaa, jossa koko ajan oli nousemassa yhä uusia ja uusia pilvenpiirtäjiä, toimistoja, hotelleja ja ostoskeskuksia
-Dubai oli myös aurinkoa, merta ja hiekkaa: onnellisia lapsia tyrkyissä ja paljaita varpaita rantahiekassa
-Dubain toinen puoli, vanhempi kerrostuma löytyi basaareista, joissa itämaiseen tapaan oli tarjolla mausteita, kultaa, mattoja, tekstiilejä
-mahtavat maisemat ja henkeä salpaava auringonnousu olivat myös kokemisen arvoisia yhä uudelleen ja uudelleen
-illalliset ulkona ja lounaat meren äärellä olivat reissun huippukohtia - minähän elän syödäkseni
-Dubaista voi myös poiketa esimerkiksi Abu Dhabiin, jossa kävimme moikkaamassa siellä asuvaa tuttuamme
- Jokaisen Dubaissa käyvän on myös käytävä tutustumassa Burj Khalifasta, maailman korkeimmasta pilvenpiirtäjästä, avautuviin miniatyyrimäisiin näkymiin.

Ja koska tämä edelleen on kirjablogi, kerrottakoon, että en ehtinyt kovin paljon lukea: kokonaissaldo 2,5 kirjaa. Muut aktiviteetit veivät tällä kertaa voiton.