torstai 21. helmikuuta 2013

Mia Berner - PS Merkintöjä suruvuodelta



Mia Berner: PS merkintöjä suruvuodelta ( PS Anteckningar från ett sorgeår 1985 suom. Liisa Ryömä ja Caj Westerberg) Tammi 1986. 460 s.

Norjalais-ruotsalainen yliopistolehtori ja kirjalija Mia Berner (1923-2009) istui taksissa kotikaupungissaan Göteborgissa, kun auto pysähtyi hetkeksi kirjakaupan ikkunan eteen. Kaupan näyteikkunassa on kirja, jonka kannessa olevat kasvot jäävät vaivaamaan Bernerin mieltä siinä määrin, että hänen muutaman päivän kuluttua on käytävä hakemassa kirja. Kirja on Pentti Saarikosken ruotsinnosvalikoima Rannsakan, jonka lukeminen mullistaa Bernerin mielen. Lukiessaan kirjaa hänelle tulee pakottava tarve saada puhua kirjan kirjoittajan kanssa ja vajaa vuosi sen jälkeen kun Berner on kirjan saanut käteensä ensikertaa, hän lähtee Keravalle tekemään juttua Saarikoskesta kirjallisuuslehti Ord och Bildiin.

Keravan tapaaminen johtaa nopeassa tahdissa siihen, että Berneristä ja Saarikoskesta (1937-1983) tulee rakastavaisia ja Berneristä Saarikosken neljäs virallinen vaimo ja Saarikoski muuttaa Ruotsiin Tjörnin saarelle. Tavatessaan Bernerin Saarikoski on vielä naimissa Tuula-Liina Saarikosken (nyk. Varis) kanssa. Tämä on kuitenkin lopen uupunut miehensä alkoholismiin ja on pelkästään onnellinen, että voi luovuttaa vastuun miehestä toiselle naiselle, kuten hän kirjoittaa kirjassaan Kilpikonna ja olkimarsalkka: 

Mitä enemmän hän ylisti Miaa, sitä paremmalta minusta tuntui. Hän pääsisi hyviin käsiin ja minä pääsisin irti, vihdoinkin, yrittämään olisiko minusta oman elämäni eläjäksi. 
Helpotuksen tunteeni oli hullunkurinen; lähinnä tunsin itseni äidiksi, joka oli saamassa hyvän miniän. (KJO s. 260)

PS Merkintöjä suruvuodelta on kirja Bernerin ja Saarikosken elämästä, rakkaudesta, riidoista, matkoista, yhteisistä töistä, alkoholista ja sen hallitsevuudesta Saarikosken elämässä. Berner rakastui lahjakkaaseen kirjalijaan, jonka kanssa elämä parhaimmillaan oli älykkäitä ja inspiroivia keskusteluja ja innostavaa yhteistä työntekoa. Ruotsissa ollessaan Saarikoski kirjoitti muun muassa Tiarnia-sarjan, jonka Berner yhdessä kirjailijan kanssa ruotsinsi. Samalla Berner kuitenkin sai pahasti alkoholisoituneen miehen, jonka kanssa eläminen tarkoitti jatkuvaa huolta ja huolehtimista mitä moninaisimmista asioista.

Bernerin kirja ei yritä olla kronologinen kertomus Pentti Saarikosken Ruotsin ajasta, vaan se on fragmentaarinen, subjektiivinen näkemys heidän yhteisestä ajastaan. Kirja sisältää paljon paitsi Saarikosken lyriikkaa ja muita kirjoituksia, niin myös Bernerin runoja ja hänen aiempia tekstejään. Itse tartuin tähän teokseen, sillä minua kiinnosti, millainen oli se ihminen, joka sai Saarikosken jättämään Suomen ja sen kielen maiseman, joka oli hänen työnsä perusta. Saarikoski itse kirjoittaa, miten vaikeaa suomeksi kirjoittaminen on, kun elää ympäristössä, jossa korvissa surisee koko ajan vieras kieli. Ruotsiksi kirjoittamista hän ei voinut ajatellakkaan: Jokainen sana on meri, joka vilisee eri merkitysten kaloja. Sitä minä en saa koskaan kokea, jos alan kirjoittaa ruotsiksi. (PS s. 59) Se, että Saarikoski pysyi kuitenkin Ruotsissa ja jopa jossain määrin kotiutui hänen ja Bernerin yhteiselle saarell kertoo siitä, että avioparin yhteiselämä kaikista karikoistaan huolimatta oli antoisaa molemmille, ennen kaikkea se oli älyllisesti stimuloivaa molemmin puolin.

Kun olin saanut luetuksi Bernerin kirjan palasin hetkeksi Tuula-Liina Variksen kirjaan, jonka olen lukenut useita vuosia sitten. Vertailin näiden kahden naisen kuvaa aviomiehestään ja jollain tasolla Variksen kirja antaa paljon raadollisemman kuvan siitä, millaista oli elää pahoin alkoholisoituneen miehen kanssa. Bernerin kirjassa tämä puoli jää taka-alalle, sen keskittyessä enemmän siihen, mitä Saarikoski oli suurena suomalaisena runoilijana ja siihen, mikä oli Bernerin oma rooli Saarikosken viimeisten runokokoelmien taustavaikuttajana. Ei Bernerkään yritä aviomiehestään pyhimystä tehdä ja kyllä tekstistä välillä on luettavissa häivähdyksiä siitä, että taakka alkoholistin huoltajana oli murtaa hyvin voimakastahtoisen naisen alleen. Ehkä kirjan syntyaika, ja nimenomaan juuri se, että se on suruvuoden tekstiä piirtää kuvaan enemmän lyyrisiä sävyjä kuin Variksen kirja, joka kirjoitettiin 11 vuotta Saarikosken kuoleman jälkeen ja 19 vuotta avioeron jälkeen. Täytyy kyllä sanoa, että minua Variksen tapa kosketti ja liikutti jollain tavalla enenmmän kuin Bernerin teksti.

Saarikoski ei missään vaiheessa halunnut raitistua. Hänellä oli joitain selviä ajanjaksoja, jolloin hän työskenteli, mutta hän ei pystynyt elämään siinä todellisuudessa pitkiä aikojaan. Tuomas Anhava oli todennut, että: "Pentti kuuluu niihin, jotka eivät koskaan osaa hyväksyä sitä tosiasiaa, että elämä on ikävää." (PS s. 154-156) Saarikoski muisteli tätä lausetta eräänä selvänä jaksonaan, jolloin hän kirjoitti päiväkirjaansa:

Kahvia tiskin jälkeen ja ennen bussille menoa. Olen hiukan levoton ja hermostunut, toistan sitä Anhavan repliikkiä Pentistä ja elämän ikävyyden hyväksymisestä. Jaaha! tällaista on siis niitten elämä, kunnollisten ihmisten, jotka eivät polta eivätkä juo vaan sen sijaan lenkkeilevät. Monotoninen monoteismi. Minä panen elämälle - merkin, kirjoittamiselle + merkin, siitä tulee 0. Näin minä kestän tämän kaiken: istun käpertyneenä nollan sisällä, liikkumatta. (PS s. 159)

Tämä elämäntapa oli Saarikosken itsensä valitsema. Sen syistä ei voi mennä sanomaan mitään, sillä niihin on vaikea kenenkään päästä käsiksi. On kuitenkin surullista luettavaa, miten alkoholismi jyrää tieltään kaiken muun, ihmissuhteet ja työn. Saarikoski oli tuottelias kirjoittajana ja kääntäjänä, ja voi vain kuvitella miten paljon enemmän hän olisi saanut aikaan, jos juominen ei olisi ollut niin hallitsevaa.

Berner kirjoittaa hänen Saarikosken tavasta kommunikoida erilaisin lappusin. Saarikoski kirjoitteli näihin lappusiin muun muassa runojaan. Näin esimerkiksi 13.6.1983, raskaan päivän jälkeen Saarikoski jätti vaimolleen runon, jossa hän mukaeli omaa vanhaa runoaan vuodelta 1962:

Minä rakastan sinua
       niin kuin puu rakastaa tuulta
niin kuin meri rakastaa kaloja
        ja muita eläimiä jotka sitä asuvat
minä rakastan sinua
       niin kuin paperi rakastaa sanoja
               joita siihen kirjoitetaan

Saarikoskesta:

Tuula- Liina Varis: Kilpikonna ja Olkimarsalkka. WSOY 1994
Pekka Tarkka: Pentti Saarikoski. Vuodet 1937-1963. Otava 1996
Pekka Tarkka: Pentti Saarikoski. Vuodet 1964-1983. Otava 2003

Haasteet: Kansankynttiläin kokoontumisajot

9 kommenttia:

  1. Kiitos. Mielenkiintoinen postaus :) lievittää pelkoani täällä kamalassa gynegologin odotuahuoneessa, kun luen mielenkiintoisia kirjaraportaaseja!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä, että postauksestani oli jotain hyötyä :)

      Toivottavasti kaikki meni hyvin.

      Poista
  2. Olen lukenut tämän kauan sitten mutta pitäisi kyllä lukea uudestaan. Ja bongata tämä kirja jostain omia Saarikoski-kokoelmiani täydentämään: :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mulla kävi hyvä tuuri, kun löysin tämän ilmaiseksi eräästä poistohyllystä.

      Poista
  3. Voi, olisi tietysti pitänyt aloittaa tästä näitten ohi menneiden päivitysten purkaminen. Tässähän oli siitä Variksen kirjasta. Ja muistan, että olen haaveillut tämänkin kirjan lukemisesta. Esittelet sen hienosti.

    Niin, ja kiitos kysymästä, on tapahtunut, ison poikavauvan verran. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Elina ja supersuuret onnittelut ison poikavauvan johdosta :)

      Poista
  4. Tämä kuulostaa kyllä kiinnostavalta!

    Itseltäni tosin menevät usein sekaisin nämä Saarikosket, Tikkaset, Viidat ja Meriluodot. :-D Pitäisi varmaan lukea kaikki tunnustuskirjat kaikilta, niin pysyisi perillä siitä kuka olikaan kuka ja kenen kanssa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Itse olen toistaiseksi melko hyvin kärryillä siitä kuka kukin ennen oli, mutta nykyisistä en niinkään tiedä:)

      Jos haluat Saarikoskesta lukea vain yhden kirjan, niin suosittelen Variksen kirjaa "Kilpikonna ja olkimarsalkka", jollet sitä ole vielä lukenut.

      Poista