torstai 28. maaliskuuta 2013

Carol Shields - Ruohonvihreää



Carol Shields: Ruohonvihreää ( The Box Garden 1977, suom. Hanna Tarkka,) Otava Seven 2013. 261 s.

Pikkuseikoista kirjoittaessani sain kuulla, että se ja Ruohonvihreää ovat sisarteoksia. Ihan konkreettisesti siinä mielessä, että Pikkuseikkojen päähenkilö Judith on Ruohonvihreän Charleenin sisar. Sisarukset tapaavat perheineen toisensa, kun heidän äitinsä yllättäen päättää mennä naimisiin syöpäklinikalla tapaamansa miehen kanssa.

38-vuotias Charleen, runoilija ja tieteellisen aikakauslehden toimittaja, on perheensä musta lammas, ainakin äitinsä silmissä epäonnistunut. Charleen on ajanut äitinsä häpeää karatessaan 18-vuotiaana tulevan miehensä kanssa maan toiselle laidalle. Se ei vielä riittänyt, vaan kaiken lisäksi Charleenin ja hänen miehensä, Watsonin, liitto päättyy avioeroon, joka myös on äidin silmissä pöyristyttävää. Yhteys äidin ja Charleenin välillä on ollut satunnaista, mutta nyt häiden alla he tapaavat toisensa pitkästä aikaa. Paljon olisi puhuttavaa, mutta onko siihen mahdollisuuksia.

Ruohonvihreässä tapahtumia katsotaan koko ajan Charleenin silmin. Avataan hänen suhdettaan äitiinsä, ex-mieheensä, poikaansa, ystäviinsä, sisareensa ja miesystäväänsä Eugeneen. Samoin tarkastellaan Charleenin uraa runoilijana ja mukaan hiipii myös salaperäinen kirjeenvaihtotoveri Veli Adam. Mahtuupa joukkoon vähän jännitystäkin. Charleenin tekemät huomiot vaikuttavat hyvin subjektiivisilta, ja se sai minut miettimään, että oliko hänen äitinsä oikeasti niin hirveä ihminen, kuin Charleen antaa ymmärtää, vai korostuuko se vain niissä asioissa, joita Charleen nostaa esiin. En voinut mitään, mutta minua kyllä välillä hihityttivät rouva McNinnin kommentit, muun muassa sivuilla 130-131 on äidin valitusmonologi, josta pätkä tähän:

Mutta Judith kertoi, että te olitte valvoneet puoli yötä ja puhua pulisseet. Minä kuulinkin jotain kolistelua keittiöstä. Te tytöt tarvitsette kunnon yöunet, ei kai minun tarvitse siitä muistuttaa, ja silti sitä valvotaan ties mihin asti. Miten te kuvittelette saavanne riittävästi unta, jos te kuhkitte valveilla kaiket yöt? Teillä on koko päivä aikaa jutella. Ja meidän muidenkin pitää saada nukkua. (RV s. 131)

Päivät äidin luona tekevät kuitenkin tehtävänsä ja Charleenkin oivaltaa jotain uutta sekä itsestään että lähimmäisistään. Vaikka Shieldsin kerronta etenkin rouva McNinnin kohdalla onkin aika ajoin melko ironisoivaa on kirjan sävy pääosin shildsimäisen lämmin ja avoimin silmin arjen pieniä seikkoja tarkkaileva ja lopulta Charleen armahtaa myös äitinsä. Kirjaa voi pitää eräänlaisena sukupolvien välisenä kohtaamisen paikkana. Sellaisena, joita aina välillä tarvitaan, jotta se oman itsen paikka sukupolvien ketjussa hahmottuu.

Joten tässä sitä ollaan, sisarusten parit kolmessa sukupolvessa. Jos olisimme saaneet kasvaa perinteikkään ystävällisyyden hengessä ja meidän tunneherkkyyttämme olisi koulittu, olisimme saattaneet muistuttaa Jane Austenin rakastavia, syvästi toisiinsa kiintyneitä ja hienoja vivahteita arvostavia sisarusparvia kaikkine kirjeineen, pyörtymisineen, hermoja raastavine mielenkuohuineen ja keinoineen pitää toisistaan loputtomasti huolta. Mutta meisän ainesosamme ovat karkeampaa lajia: tylsyyttä ja raadantaa, tietämättömyyttä ja sulaa itsesäilytysvaistoa. (RV s. 156)

Minä viihdyin jälleen erinomaisesti kirjan parissa ja nyt voivottelen täällä, että kaikki Shieldsit on luettu, ehkä voisi aloittaa uuden kierroksen.

Nimensä puolesta kirja olisi sopinut erinomaisesti pääsiäiskirjaksi, mutta ahmaisin sen nyt sitä ennen. Haluan kuitenkin toivottaa kaikille oikein iloista pääsiäistä. Kukoistakoon teidän pääsiäisruohonne ja tuokoon kevään.

Kirjasta on useita arvioita mutta linkitän tähän vain muutamia, google kertoo lisää. Maria uumoili ensin lukevansa keski-ikäisestä Bridget Jonesista, eikä ollut innoissaan, mutta lämpeni myöhemmin tarinan edetessä. Minnalle kirja oli "voi että, voi että". Jennille lukukokemus ei ollut ihan täydellinen, vaikka pitikin kirjaa taattuna Shildsinä.


tiistai 26. maaliskuuta 2013

TTT - Lyriikkaleikki



Olen suuri suomimusan fani ja erityisesti kolahtavat biisit, joissa lyriikka on jollain tavalla puhuttelevaa. Parhaimmillaanhan laululyriikka on runoutta samalla tavalla kuin runous voi olla laululyriikkaa. Keräsin teille kymmenestä biisistä muutaman säkeen ja annan tehtäväksi arvailla kuka on tekstien takana (voi kertoa sekä tekstin tekijän että esittäjän).

1. Ei saa surettaa/ leikittäiskö prinsessaa/ ja ikuisiksi ystäviksi tultais/ niin kuin Anna ja Diana.

2. Ikivanhat tekosyyt, typötyhjät taulut/ Täpötäydet junanvaunut, ypöyksin laulut/ Läpimärät tulitikut, rutikuivat huulet/ Sysimustat sydämet ja läpimädät juuret.

3. Lumi on syönyt kaiken/ routa raiskaa tämän maan/ joutsenetkin jäätyy kiinni jaloistaan/ unelmat vaihtuu toisiin/ valuen vuosiin vihaisiin/ lähtisin mut se vaan ei mee enää niin.

4. Kun leikki on loppu, hyrrä ei pyöri/ pallo on puhki, palelee./ Kun rakkaus on rikki, pilkkakirveet/ kalahtavat kaulaani, lävistävät sydämeni/ kohtalo huutaa.

5. Minä kuljen yksinäin/ on kuollut rakastettuni./ On kuollut koko kaupunki/ on linnut vaienneet/ Tuota miestä rakastin niin,/ hänen suutaan, hänen silmiään,/ hänen käsiään, hänen sydäntään/ On suru jäänyt vain/ on suru jäänyt vain.

6. Valehtelisin jos väittäisin/ öisin herääväni murehtimaan maailmaa/ Valehtelisin jos väittäisin/ ettei se kiinnosta mua ollenkaan/ Siitä on kai turha tehdä lauluja/ kun näyttää siltä, että siitä on turha pitää puheita/ turha piestä suutansa/hei laulaja.

7. Jos saisin yhden aamun/ sen vuoteen, tuoksun auringon/ jos saisin yhden aamun/ sen naurun ja kosketuksen/ jos saisin yhden aamun/ sen vuoteen, patjan, tyynyn/ sen huoneen ja satakielen/ jos saisin yhden aamun.

8. Kuuletko tuulen riehuvan/ vastausta vailla ärtyneen/ kuuletko meren kiehuvan/ hetkellä illan hämärtyneen/ entä kuuletko keskeltä kaipuun hiljaisen/ kun nimesi kiljaisen.

9. Maailman kyliin mä väsyin/ ota syliin/ sun kätes otsaani viilentää/ sano jotain näin katveessa sotain/ niin pääsen lähemmäksi elämää/ naura vähän ja painaudu tähän/ kun ihollamme on hämärää/ oot niin avoin sä miljoonin tavoin/ mua kiskot lähemmäksi elämää.

10. Älä pelottele julmalla kohtalolla/ älä puhu pohjoisen suuresta tyhjyydestä/ nyt me juhlimme yhdessä ensi kertaa/ ja se juhla on nimeltään ero.

Googlettamallahan nämä on kaikki mahdollista selvittää, jos haluaa, mutta koska kisassa nyt ei palkintona ole muuta kuin mainetta ja kunniaa, toivon, ettei kukaan tee niin.

Olisi myös kiva kuulla teidän mietteitänne siitä, miten tärkeässä osassa lyriikka on teidän musiikkielämyksissänne.

EDIT.


Kiitos kaikille tietäjille ja arvuuttelijoille! Tässä oikeat vastaukset.

1. Ei saa surettaa - Maija Vilkkumaa

2. Ikivanhat tekosyyt - Paleface

3. Joutsenet - Paula Vesala & Mira Luoti/ PMMP

4. Kun rakkaus on rikki - Ismo Alanko

5. Laulu kuolleesta rakastetusta - Marja-Leena Mikkola, esittänyt muun muassa Kaisa Korhonen

6. Valehtelisin jos väittäisin - Pauli Hanhiniemi/ Kolmas nainen

7. Jos saisin - Sami Keski-Vähälä/ Kerkko Koskinen kollektiivi

8. Voi kuinka me sinua kaivataan - Martti Syrjä/ Eppu Normaali

9. Pyhä toimitus/ Juice Leskinen

10. Ero/ Anna Ahmatova/ Ultra Bra

Yli puolet saivat oikein hdcanis, Kuutar, Sara/ p.s. rakastan kirjoja ja Liisa. Teille satakoon mainetta ja kunniaa :)

    

sunnuntai 24. maaliskuuta 2013

Majakovskin museossa












Vladimir Majkovski (1893-1930) ei itselleni ole tuttu niinkään runoilijana vaan oman aikansa mielenkiintoisena ilmiönä ja edustajana. Majakovski oli koko sielultaan vallankumouksellinen ja tätä vallankumouksellisuuttaan hän toi esiin taiteessaan, joka käsitti niin kuvataidetta, kirjallisuutta, teatteria kuin elokuviakin. Hänen taidekäsityksensä liittyi läheisesti futuristiseen suuntaukseen, jonka perussanomaan kuului modernin, uuden aikakauden ihannoiminen ja rappeutuneena pidetyn vanhan kieltäminen. Futuristit olivat usein anarkisteja, jotka halusivat näyttää maailman uudessa valossa ja esimerkiksi runoudessa tämä näkyi vanhoja perinteisiä rakenteita rikkovana kielenkäyttönä.

Venäjän vallankumous sai Majakovskin innostumaan ja hänestä tuli tämän uuden ajan innokas kuvaaja. Hän oli alkuun uusien vallanpitäjien suosiossa, mutta vähitellen alkoi esiintyä myös ristiriitoja. Futurismi anarkistisuudessaan ei sopinut kommunistien taidekäsitykseen. 1920-luvun ajan Majakovski kuitenkin vielä sai nauttia omasta erikoisasemastaan vallankumouksen sanansaattajana ja teki tämän aseman turvin monia matkoja Eurooppaan ja myös Yhdysvaltoihin ja Meksikoon.

Yksityiselämän kiemurat ja vallanpitäjien kiristyvä ote olivat taustalla, kun Majokovski 14.4. 1930 päätyi itsemurhaan huoneessaan viiden perheen asuttamassa kommunalkassa.  Kuoleman jälkeen hänet nopeasti kanonisoitiin Stalinin taholta ja siitä on puhuttu Majokovskin toisena kuolemana. Jos Majakovski ja hänen aikansa kiinnostaa suosittelen lukemaan Bengt Jangfeldtin kirjan Panoksena elämä. Vladimir Majakovski ja hänen piirinsä, josta löytyy  hyvä arvio Erkki Tuomiojan blogista.

Moskovassa on Majakovskille omistettu museo, joka on kuin futuristinen taideteos itsessään erilaisine mielikuvituksellisine kollaaseineen ja asetteluineen ja se jo tekee paikasta vierailun arvoisen vaikka ei olisi Majakovskista itsessään kiinnostunut. Museo on tehty taloon, jonka neljännessä kerroksessa Majakovskin huone sijaitsi. Rakennuksessa ainoastaan tämä huone on jätetty entiselleen, muuten talon rakenne on rikottu ja siitä on tehty matka Majakovskin maailmaan ja elämään.

Minua jonkin verran häiritsi se, etten osaa venäjää, sillä museosta löytyi niin paljon mielenkiintoisen oloisia tekstejä, muun muassa kirjeitä ja käsikirjoituksia, joita olisi ollut hauska lukea. Toki se auttoi, että tiesi jotakin siitä maailmasta, jossa Majakovski eli ja myös hänestä itsestään. Toisaalta se, että Majakovski oli myös kuva- ja ennen kaikkea julistetaitelija toi museoon mielenkiintoista visuaalisuutta, josta nauttimisessa kielen osaamattomuus ei ollut este. Toivottavasti kuvani kertovat jotain siitä, millainen museo on.

Suosittelen museota kaikille Moskovassa vieraileville. Sinne on helppo löytää, sillä museo sijaitsee ihan ydinkeskustassa Lubjankan metroaseman vieressä. Linkistä löytyy vähän lisää infoa museosta.

perjantai 22. maaliskuuta 2013

Eeva Kilpi - Kuolinsiivous


Eeva Kilpi: Kuolinsiivous. WSOY 2012. 117 s.

Eeva Kilpi (1928) on itselleni tullut tutuksi ennen kaikkea kirjastaan Naisen päiväkirja, joka on minulle muodostunut yhdeksi elämän tärkeistä kirjoista. Rakastan lukea kirjoja, joissa pienet ja välillä suuremmatkin huomiot ja ajatukset soljuvat arkipäiväisten puuhien lomassa. Arkipäivän mukana kuljettaminen antaa ajatuksille kontekstin, johon niitä voi peilata ja ne myös luovat siltaa lukijaan, joka kamppailee omien arkisten ajatustensa ja puuhiensa kanssa, ja mahdollistavat näin samaistumisen kokemuksia. Olen myös lukenut Kilveltä romaanin Häätanhu, jossa hän pohtii pitkälti samanlaisia asioita kuin Naisen päiväkirjassa. Ja samanlaiset  teemat, muun muassa rakkaus, seksuaalisuus, lapsen ja vanhemman koko elämän kestävä suhde, ihmisen suhtautuminen luontoon ja ikääntyminen ovat mukana myös tässä uusimmassa teoksessa Kuolinsiivous.

Kirja koostuu erilaisista lyhyistä merkinnöistä kuten päiväkirjaotteista, aforismeista ja runoista 27 edeltävän vuoden ajalta ja ne on ryhmitelty ikäänkuin päiväkirjaksi, niin että kirjan kokonaisuus käsittää yhden vuodenkierron. Merkinnät ovat pääosin hyvin lyhyitä ja tämä tekee kokoelmasta melko fragmentaarisen ja minulle sen lukeminen tuotti aika ajoin vähän hankaluuksia. Huomasin välillä, että olin lukea posotellut monta sivua ilman, että mieleen oli juurikaan jäänyt mitään. Sitten piti taas palata takaisin ja hidastaa vähän vauhtia ja lukea ajatuksella. Aina ei tämäkään auttanut, vaan jotkin kirjan ajatuksista jäivät auttamatta leijumaan ilmaan, mutta oli paljon niitäkin, jotka saivat minut kääntämään kirjan sivun hiirenkorvalle, jotta löytäisin sen uudelleen. Ja nyt kun jälkeenpäin mietin asiaa, ehkä se hidastaminen oli vain hyväksi, sitä pitäisi muutenkin osata tehdä. Näinä päivinä monesta asiasta, jopa lukemisesta, voi tulla liian suorituskeskeistä ja silloin on hyvä, kun joku laittaa vähän hidastamaan vauhtia. Kuten Kilpi kirjassaan viisaasti toteaa: En halua ajanvietettä, haluan aikaa. (KS s. 83) Alle olen koonnut muutamia otteita kirjasta, jotka saivat pysähtymään ja jotka samalla luovat kuvaa myös kirjan teemoista

Kilpi korostaa paljon vanhuuden myötä tulevaa historiallista perspektiiviä. Erityisesti oman sukupolvensa, joka on viimeisiä elossa olevia sodan ja sitä edeltävän ajan muistavia sukupolvia:

Miten rikasta aikaa me elämmekään: on yhä elossa näitä ihmisiä, meitä, jotka muistamme sotia edeltävän ajan. Kun olemme poistuneet, on perspektiivi ja kokemus paljon köyhempi, laihempi ja yksipuolisempi. Pinnallisempi. Nyt on vielä monikerroksisuutta, monivivahteisuutta, tunteen  ja kokemuksen runsautta. ( KS s. 19)

Sitaatissa ehkä vähän liikaakin korostuu oma sukupolvi ja ajatus, että myöhemmillä sukupolvilla ei kenties olisi samoja kokemuksia ja näkemyksiä. Jokainen sukupolvi kokemuksineen on kuitenkin tärkeä itselleen.

Luonnon ja ihmisen suhde ja luonnonkierron jokavuotinen ihme:

6.4. Torstai klo 7. Tunnelma huhtikuun aamuna: jotain myönteistä on tapahtunut minun nukkuessani, ilman että minun olisi tarvinnut ponnistella sen hyväksi: päivä on valjennut. Kello 8: peippo laulaa. Mustarastas tiuskahtelee. Fasaani huutaa. He tekevät elämää minusta riippumatta. Aurinko on kullannut niityn takaisen metsän. Ilmakin virtaa lauhana sisään.(KS s. 36-37)

Vanhuus ja kuolema käyvät käsikädessä. Mitä vanhemmaksi tulee, sitä useammin alkaa myös kuolema tulla mieleen. Vanhenemiseen liittyy myös yhä voimakkaimmaksi käyvät muistot, joita etenkin yksinäisyys synnyttää. Kilpi pohtii paljon suhdetta jo kuolleeseen äitiinsä ja myös poikiinsa, jotka elävät omaa elämäänsä muualla, mutta ovat läsnä myös äitinsä elämässä.

Kirjoittaminen, yksinäisyys, luonto ja hiljaisuus ja omien lasten ja lapsenlapsen näkeminen sen keskellä herkistää äärimmilleen jo muutenkin herkistyneen mielen.
Oi miten valmis kuolemaan minä olenkaan ja se valmius on joka hetki läsnä minussa ja vaikuttaa käyttäytymiseeni, luonteeseeni. Niin kuin siivota, minä haluaisin muuttaa maailman ennen kuolemaani. Mutta molempia jaksan enää hillitysti, verkalleen. Silti ehdottomuuteni on joissakin asioissa horjumaton. (1985). (KS s. 57)

Kirjoittamisen tärkeys. Kirjoittaminen on jotakin, jota ilman ei voi olla.

Kirjoittaessani tunnen olevani elossa. [...] (KS s. 74)

Kuolinsiivous on kaunis kirja sekä sisällöllisesti että ihan fyysisesti, sillä siinä on harvinaisen onnistunut kansi, joka on samaan aikaan kaunis ja puhutteleva. Puista tippuvat ja jo tippuneet kirjaimet on haravoitu yhteen kasaan puun juurelle, kokoelmaksi sanoja meille lukijoille. Kannen on suunnitellut Mika Tuominen. Kuolinsiivous on myös kirja, jonka haluaa ehdottomasti sijaitsevan omassa hyllyssä, sillä uskon että oman vanhenemisen myötä tulee hetkiä, jolloin haluaa palata näihin viisaan naisen sanoihin.

Ei kuolema ole vaikeata, mutta kuoleman odotus. Vaikka sehän taitaa olla elämää... (1985) ( KS s.76)

Kirjasta ovat bloggaajista kirjoittaneet ainakin Jenni ja Karoliina vanhassa kammarissaan ja Erja ja he kaikki pitivät kirjaa tärkeänä ja hyvänä.

tiistai 19. maaliskuuta 2013

Anna-Lena Laurén - Hulluja nuo venäläiset


Anna-Lena Laurén: Hulluja nuo venäläiset. Tuokiokuvia Venäjältä ( De är inte kloka, de där ryssarna - Ögonblicksbilder från Ryssland. Suom. Laura Beck. Ilm. ensimmäisen kerran 2008.) Teos & Söderströms 2012. 183 s.

Toimittaja Anna-Lena Laurénilla on pitkä kokemus Venäjästä. Hän on toiminut sekä Hufvudstadsbladetin että YLE:n kirjeenvaihtajana. Hän on myös kirjoittanut tämän nyt käsiteltävänä olevan teoksen lisäksi kaksi muuta kirjaa liittyen Venäjään Vuorilla ei ole herroja (2009) ja Sitten saavuin Moskovaan (2010). Lisäksi hän päivittää blogia nimeltään Moskvabloggen HBL:n sivuilla, jonka itse asiassa löysin vasta nyt, mutta  lisäsin sen heti omalle linkkilistalleni.

Hulluja nuo venäläiset on ensikosketukseni Laurénin teksteihin ja ihastuin hänen jouhevaan ja helposti lähestyttävään kerrontaansa. Nimensä mukaisesti kirja pitää sisällään tuokiokuvia elämästä maassa, josta monella suomalaisella on omat vankat mielipiteensä (yleensä negatiiviset), ilman että on koskaan siellä vieraillut. Tavallaan Laurén omalta osaltaan vahvistaa tiettyjä käsityksiä, mutta hän tuo niiden rinnalle myös toisen tason, venäläisen ihmisen ja kulttuurin tason ja kaikki ne positiiviset puolet näihin liittyen joita Venäjältä myös löytyy. Maantieteellisesti kirja keskittyy melko pitkälti Moskova-Pietari-akselile.

Kirja jakautuu 16 osaan, jossa kirjoittaja temaattisesti nostaa esiin erilaisia asioita. Hän käy läpi Voitonpäivän (9.5) merkityksen, pohdiskelee rahaa ja sen merkitystä, nostaa esiin arjen haasteita, venäläisen demokratian tilan, korruption laajuuden, luo katsauksia venäläiseen mieheen, naiseen, politiikkaan, kollektivismiin, alkoholin käyttöön, nimiin ja lopuksi hän miettii, miten Venäjään oikein pitäisi suhtautua.

Laurénin teksteistä käy läpi se sama ambivalenssius, joka itsellenikin on tuttua: ihastus ja vihastus käyvät käsi kädessä. Laurénin mielestä yksi avain Venäjän ymmärtämiseen (eikä tämä tarkoita, että kaikkea tarvitsisi silti hyväksyä) on se, että Venäjä ei ole kuten me eikä siitä koskaan tulekaan ja siksi sen ymmärtäminen pelkästään länsimaisesta näkökulmasta on mahdotonta, sillä se johtaa vain ratkaisemattomiin vastakkainasetteluihin. On ymmärrettävä käsitysten erilaisuus (esimerkiksi mitä demokratia on meidän mielestämme ja miten venäläiset sen ymmärtävät) ja niiden historiallinen tausta. Kuten Laurén viisaasti toteaa:
On helppo puhua vapudesta ja demokratiasta, jos on koko ikänsä saanut nauttia niiden hedelmistä. On eri asia, jos on elänyt yhteiskunnassa, jossa rajut mullistukset ovat yleensä aiheuttaneet tavallisille ihmisille vain eriasteisia katastrofeja. (HNV s. 175).

Tämä myös selittää Putinin suosion tavallisten venäläisten keskuudessa. Putinin aika on luonut vakautta tavallisten venäläisten elämään kommunistien hirmuvallan ja Jeltsinin sekasortoisten aikojen jälkeen. Toki on olemassa myös ihmisiä jotka haluavat muutosta ja heidän määränsä kasvaa koko ajan tiedon (internet on tässä suhteessa yksi avainsana) lisääntyessä. Todennäköisesti tämän muutoksen saavuttaminen kestää kuitenkin sukupolvia ja täytyy vain toivoa, että se joskus tapahtuu. Nyt taas tuntuu vähän toivottomammalta, kun viime vuotinen laaja oppositioliike on nujerrettu melkein hengiltä, mutta uskon (ja toivon), ettei paluu entiseen enää voi olla kokonaan mahdollista.

Tälläisten kirjojen ongelma on jossain määrin se, että ne tietyiltä osin vanhenevat melko nopeasti. Vuoden 2008 jälkeen, jolloin Laurénin kirja ilmestyi, on tapahtunut  monia uusia käänteitä. Putin on jälleen vallassa, tiukemmin kuin koskaan, Medvedin presidenttiys oli vain jälkiäjättämätön välivaihe samoin kuin edellä mainittu oppositioliikkeen toiminta. Uudelleen asiat varmasti taas aktualisoituvat, kun maahan seuraavan kerran valitaan presidenttiä. Nämä ovat niitä suuria muutoksia valtakunnan huipulta, mutta paljon on tapahtunut myös ihan ruohojuuritasolla, esimerkiksi kirjan luku "Miten selvitä arjesta Moskovassa" saisi nykypäivänä varmasti melko toisenlaisen sisällön. On kuitenkin huomattava, että kun minä tai Laurén puhumme arjesta Moskovassa syntyy melko erinäköinen kuva kuin jos äänessä olisi keskiverto moskovalainen. Me tarkastelemme asiaa suomalaisesta, melko hyvin toimeentulevasta expat-näkökulmasta ja meidän elämäämme ei liity samalaisia haasteita kuin mitä tavalliset venäläiset tai puhumattakaan laittomista tai laillisista siirtotyöläisistä kokevat. Haasteita meille asettaa eniten se, että yritämme ymmärtää maan toimintatapoja, jotka niin monessa poikkeavat omistamme ja sopeutua niihin jollain tavoin.

Yli viiden vuoden asumisen jälkeen Moskova on jättänyt minuun syvän jäljen, siitä on tullut osa minua ja aivan varmasti ensi syksynä Suomeen asettuminen aiheuttaa mielettömän ikävän, jota toivottavasti voi lääkitä säännöllisillä käynneillä rakkaaksi tulleessa kaupungissa.

Moskova on uskomattoman rikkaiden ja rutiköyhien ihmisten kaupunki. Silti siellä ei ole sen vaarallisempaa kuin missä tahansa samankokoisessa kaupungissa. Joissakin tilanteissa siellä jopa vallitsee toisilleen vieraiden ihmisten välillä hauras luottamus, mikä on minusta uskomatonta. (HNV, s. 166)

Suosittelen lukemaan Laurénin kirjan avoimin mielin ja pureskelemaan sen antamaa informaatiota. Se voi auttaa sen omankin näkemyksen laajentumisessa.

Kirjasta ovat kirjoittaneet myös Satu,  ja Mari A.

Tällä kirjalla osallistun seuraaviin haasteisiin: Venäjää valloittamaan, kategoriana Nykyvenäjä, sekä Kansankynttiläin kokoontumisajoihin kategoriana maantieto.



sunnuntai 17. maaliskuuta 2013

30 viikkoa kirjoja: mieluisin naishahmo



30 viikkoa kirjoja-haaste on ollut tauolla jonkin aikaa, mutta Liisan innoittamana päätin käydä siihen nyt uudelleen käsiksi, toisin sanoen jatkaa siitä, mihin viimeksi jäin. Vuorossa on osa 16 ja haussa suosikkini kirjallisten naishahmojen joukosta.

Kuten aina, on vaikea valita vain yhtä, sillä eri ikäkausina ovat puhutelleet erilaiset naiset ja paljon on ollut merkitystä myös kulloisellakin elämäntilanteella. Valinnoissa painottuvat toisaalta jonkinasteinen samaistuminen ja tunnistaminen ja toisaalta omasta tilanteesta kumpuava toive olla jotain muuta kuin sillä hetkellä on, toisin sanoen hahmojen jonkinlainen esikuvallisuus.

Tyttökirjoista etenkin Anni Polvan Tiina-kirjojen päähenkilö oli lapsuudessani yksi suosikkihahmoistani. Ehkä, koska olin itse melko ujo ja haavoittuvainen, tekivät rohkean Tiinan edesottamukset suuren vaikutuksen ja toivoin usein olevani kuten hän.

Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla naishahmot eivät ehkä ole alkaneet elää omaa elämäänsä kirjan ulkopuolisessa maailmassa samalla tavalla kuin miespuoliset vastineensa, mutta minulle heidän joukostaan on kuitenkin aina löytynyt tärkeitä henkilöhahmoja, eri ikä- ja lukukausina vähän eri tavalla painottuen. Muistan muun muassa miten nuoruudessa pidin erittäin paljon Laurilan Elmasta. Elmassa on jotain niin herkkää ja läpinäkyvää nuoruuden epävarmuutta ja haavoittuvuutta, joita hän yrittää piilottaa karskin kuorensa taakse. Nyt vanhemmiten Koskelan Alman tyyneys ja luottavaisuus ovat alkaneet tuntua jotenkin erityisen lohduttavilta.

Viimeisin naishahmo, jonka kanssa olen tuntenut jonkinlaista sielujen sympatiaa oli Ulla-Leena Lundbergin Jään pastorska Mona. Avauduin asiasta jo jonkin verran, kun arvioin kirjaa ja kirjoitin muun muassa seuraavaa:

Itse pidin erityisesti tavasta, jolla Lundberg kuvasi Kummeleiden perhe-elämää, pariskunnan keskinäistä suhdetta ja heidän suhtautumistaan lapsiinsa, sillä pystyin samaistumaan siihen monella tavalla. Jos minut ja mieheni olisi lähetetty tuolle saarelle sodan jälkeisinä vuosina, olisi meidän roolimme olleet aivan samalaiset: mieheni olisi puhunut saarelaiset pyörryksiin ja minä olisin hoitanut taustalla käytännön tehtävät, katsonut että seurakuntalaiset saavat pullaa silloin kun sen tarve on.

Mona ilmaisi itseään toiminnan kautta, kuten itsekin usein teen samoin hänen tapansa pitää  tiettyä etäisyyttä ja välimatkaa muihin kuin kaikkein lähimpiin ihmisiin tuntui itsestäni melko tutulta.

Näiden mainittujen lisäksi on ollut myös muita, mutta nämä nousivat nyt ensimmäisinä mieleeni.

Hauskaa sunnuntai-illan jatkoa ja kuunnelkaa vaikka iltanne ratoksi tämä Camera Obscuran raikas French Navy, jossa on myös aivan ihana video. 

torstai 14. maaliskuuta 2013

Jörn Donner - Jakob ja kylmä rauha



Jörn Donner: Jakob ja kylmä rauha (Jakob och friheten, suom. Jukka Kemppinen) Otava 1979. 335 s.

Jacob ja kylmä rauha jatkaa Angelan sodassa esitellyn Andersin teollisuussuvun tarinaa. Nyt tapahtumien keskiössä on Angela Andersin pikkuveli Jakob, joka edellisen kirjan aikaan oli 13-vuotias. Eletään vuotta 1952 ja Jacob on 20-vuotias. Hän on kääntänyt selkänsä suvulleen ja yliopisto-opintojen, jotka eivät suju kovin mallikkaasti, sivussa hän työskentelee ruotsinkielisessä kommunistien johtamassa työväenlehdessä Folketissa kirjoittaen pääasiassa urheilujuttuja. Tässäkään kirjassa Donner ei juuri selittele, miten Jacob on tilanteeseen ajautunut, mutta pitkin kirjaa asiasta tihkuu erilaisia vihjeitä, joiden selvittäminen tai ymmärtäminen jää lukijan vastuulle. Liikkeelle lähdetään siitä, että Jakob saa nähtäväkseen papereita, jotka todistavat hänen sukunsa omistaman Yhtyneen metallin olleen osallisena asekauppoihin. Papereiden perusteella olisi mahdollista kirjoittaa jymyjuttu Folketiin.

Porvarit uskoivat menneisyyden väistämättömyyteen, kommunistit tulevaisuuden väistämättömyyteen.
Jakob halusi tietää, mitä nykyhetki oli.
Lyhyen humalluksen hetken hän oli uskonut ensimmäiseen ja muuttuneessa tilanteessa toiseen. Miksi, hän kysyi itseltään, hänen olisi sitouduttava työväenliikkeen taisteluun? Jos voitto oli väistämätön. Hän näki pelkästään moraalisia syitä. Niin kauan kuin yhteiskunnallinen epäoikeudenmukaisuus jatkuisi, hän taistelisi sitä vastaan. (JJKR 82)

Vaikka Jakob onkin valmis paljastamaan sukunsa tekemät vääryydet hän ei kuitenkaan pysty täysin pureksimatta nielemään kommunistien politiikkaa. Jakobin oppi-isänä voi pitää Folketin päätoimittajaa, kansanedustaja Viking Sundia, joka on omapäisen toimintansa ja poliittisen ajattelunsa vuoksi joutumassa johtavien tovereitten taholta epäsuosioon. Keskustelut Viking Sundin kanssa avaavat Jakobin ymmärrystä ympäröivästä maailmasta, jossa idealistinen aatteellisuus törmää poliittiseen pragmatismiin ja aina häviää. Tämän saa Jakob itsekin karvaasti kokea.

Jatkosodan jälkeinen ilmapiiri oli monella tavalla hyvin ylipolitisoitunut ja 1950-luvun alkupuolella kiristynyt maailmatilanne johti kylmän sodan jännittyneeseen ilmapiiriin. Ei ollut harvinaista, että poliittiset mielipide-erot heijastuivat henkilökohtaiselle tasolle saakka, kuten Jakobilla kävi hänen suhteessaan paitsi lähisukulaisiin myös vaihtuviin tyttöystäviin. Nuoren miehen elämä koostui politiikasta ja erotiikasta, mukaellen Hanne Koiviston samannimistä, suomalaista vasemmistoälymystöä koskettelevaa artikkelikokoelmaa. Välillä myös juotiin tai juostiin.

Jakobia on pidetty Jörn Donnerin alter egona, hänen omana nuoruudenkuvanaan. Donner itse kuvaa kirjansa luonnetta seuraavalla tavalla:

T'ämän kirjan henkilöt
ovat keksittyjä.
Todellisuus on ollut olemassa,
mutta kertomusteknisistä syistä
ajan kulumista on kiihdytetty.
Tapahtuma-aika on 
vuosi 1952.

Vaikka kirjan henkilöt ovat keksittyjä, niille on mahdollista löytää vastine olemassa olleista henkilöistä, esimerkiksi Viking Sund muistuttaa monella tavalla toimittaja-kansanedustaja Atos Wirtasta. Itselleni kirjasta tuli mieleen Raoul Palmgrenin salanimellä R. Palomeri kirjoittama omaelämäkerrallinen avainromaani 30-luvun kuvat, joka ilmestyi vuonna 1953 ja jonka vasemmistopiireissä niihin aikaan pyörinyt Donnerkin varmasti hyvin tunsi. Palmgrenia kovasti muistuttava toimittaja Oksanen vilahtaa myös Jakobissa ja kylmässä rauhassa. Toisaalta kirjasta tuli mieleen myös toisen suomenruotsalaisen "kapinallisen" Henrik Tikkasen omaelämäkerralliset tekstit.

Donnerin kirja on kirjoitettu yli 20 vuotta kirjan kuvaamien tapahtumien jälkeen ja tietty jälkiviisaus niistä on havaittavissa, mutta ajoittain myös erittäin tarkkanäköistä ajankuvaa. Itselleni kirja oli herkkua luettavaa, sillä kirjan kuvaama vasemmistolainen älymystömaailma, ristiriidat kommunistipuolueessa ja poliittisen hallitsevuus oli tuttua luettavaa tekeillä olevan väitöskirjani tiimoilta. On vaikea sanoa, miten kirja uppoaa niihin, jotka tätä maailmaa eivät samalla tavalla tunne. Toisaalta toisenlainen lukija voi saada kirjasta irti jotain muuta, jotain mikä minulta jäi huomaamatta, kun keskityin melko pitkälti vain poliittisen ja aatteellisen maailman hahmottamiseen. Sarjan seuraava osa Angela ja rakkaus keskittyy ilmeisesti taas enemmän Angelan, joka tässä kirjassa jää lähes täysin piiloon, elämään.

Lopuksi vielä sananen kirjan suomenkielisestä nimestä. En ymmärrä miksi kirjan nimi on käännetty niin kuin se on tehty, sillä kirjan alkuperäinen nimi Jakob och friheten eli Jacob ja vapaus olisi mielestäni paljon kuvaavampi. Vapaudesta ja sen tavoittelemisesta kirjassa on pitkälti kysymys. Yrittäessään vapautua sukunsa ja yhteiskuntaluokkansa perinteestä hän pyrkii kohti vasemmistoa vain huomatakseen, että se on yhtä lailla uhka yksilölliselle vapaudelle.

Hänellä oli kummallinen tunne, että hän oli taistelussa jonkin vapaudeksi nimittämänsä puolesta menettänyt oman vapautensa, itsensä. (JJKR s. 335)

Kuvittakoon tätä postausta kuva nuoresta Donnerista, sillä kirjan kansikuvaa ei löytynyt enkä jaksanut alkaa itse kuvailemaan (en osaa kuvata kirjan kansia ilman että kuvata tulee kökkö). Kuva lainattu täältä.

tiistai 12. maaliskuuta 2013

TTT- Kaupunkien kirjat ja vähän Donna Leonin Brunetti-sarjasta



Viime viikon TTT:n idea oli yhdistää oikea kirja ja kaupuki. Kaupungit oli helppo idetifioida, mutta kirjat osottautuivat vaikeammiksi, ainoastaan muutama tunnistettava kirja oli mukana. Lupasin paljastaa vastaukset tällä viikolla, jotan tässä ne tulee:

1. Rooma - Viivi Luik: Varjoteatteri
2. Viipuri - Anna Kortelainen: Ei kenenkään maassa
3. Tallinna - Sofi Oksanen: Kun kyyhkyset katosivat
4. Venetsia - Joseph Brodsky: Veden peili
5. Budapest - György Spiro: Kevätnäyttely
6. Pietari - Johanna Hulkko: Säkeitä Pietarista
7. Helsinki - Mika Waltari: Isästä poikaan
8. Dublin - Hanna Tuuri: Orapihlajapiiri
9. New York - Michael Cunningham: Illan tullen
10. Pariisi - Kristina Carlson: William N. päiväkirja


Ja lopuksi pieni avautuminen Donna Leonin komisario Brunetti-sarjasta. Olen monesti tuonut esiin, että kun haluan jotain nopeaa ja viihdyttävää lukemista nappaan mukaan Donna Leonia. Monet ovat ne lomamatkat, jotka olen komisario Brunettin ja hänen ihastuttavan perheensä kanssa viettänyt. Näin oli tarkoitus tehdä myös Dubain matkallamme. Olin reissua varten säästellut Leonin kirjaa Kasvot kuvassa ja kun sitten olin mukavasti asettunut lentokoneeseen, kaivoin kirjan esiin ja aloitin lukemisen. Jonkin aikaa kirjaa tuijoteltuani tajusin, ettei kirja oikein vedä. No ei hätää, onneksi oli toinen kirja laukussa ja vaihdoin siihen. Ajattelin antaa Brunettille ja kumppaneille toisen mahdollisuuden allasalueen lepotuolilukemisena, sinne se varmaan sopisi paremmin. Näin ei kuitenkaan käynyt, kirja ei edelleenkään temmannut mukaansa, tuijottelin välillä sen sivuja, mutta mielummin katselin ympärillä pyöriviä ihmisiä ja taivaalla lipuvia pieniä pilviä. Ei auttanut kuin vaihtaa kirja toiseen ja taas alkoi lukeminen sujua. Viimeisen mahdollisuuden Leon sai kotona iltalukemisena, mutta ei auttanut sekään, sllä aina muutaman sivun jälkeen minua alkoi armottomasti nukuttaa.

Tähän päivään asti Leonin kirja on oleskellut yöpöydälläni, mutta nyt vihdoin on aika luovuttaa ja sanoa sille hyvästit ja samalla koko sarjalle. En usko että kyseisessä kirjassa on mitään sen kummempaa vikaa sarjan muihin teoksiin nähden, mutta luulen, että olen oman osuuteni niistä lukenut ja enää ne eivät jaksa vetää mukaansa. Kasvot kuvassa lähtee kirpparille ja minä yritän löytää itselleni jotain muuta loma- ja viihdelukemista.

Kokonaan en aio kuitenkaan Brunettia jättää, sillä pidän kovasti (sen jälkeen kun olin tottunut siihen, että Brunetti puhuu saksaa) YLE Teemalta tulevasta TV-sarjasta, joka perustuu Leonin kirjoihin. Saksalaiset osaavat dekkareiden filmatisoinnin. Ovatko muut seuranneet sarjaa, mitä pidätte?

maanantai 11. maaliskuuta 2013

Christer Pursiainen - Trotski



Christer Pursiainen: Trotski. Gummerus 2011. 448 s.

Venäjän vallankumous ja siihen liittyvät tapahtumat sitä ennen ja sen jälkeen ovat pitkään kiinnostaneet minua ja olen aiheesta jonkin verran aikaisemmin lukenut, muun muassa sekä Leninin että Stalinin elämäkerrat on tullut jossain vaiheessa kahlattua läpi. Tässäkin olen siis sukeltanut tapahtumiin pääasiassa mukana olleiden ihmisten elämäkertojen kautta ja laajentanut sitten tietojani muutamien yleisteosten kautta. Ainakin itselleni elämäkerrat toimivat parhaiten, kun haluan tutustua johonkin historialliseen tapahtumaan. Tai sanotaan niin, että kiinnostus herää usein ensin johonkin tiettyyn henkilöön ja sen jälkeen haluaa lisätietoja ajasta, jolloin tuo kyseinen ihminen eli.

Kiinnostuksestani huolimatta on yksi vallankumouksen pääarkkitehdeistä Lev Trotski (1879-1940) oikealta nimeltään Lev Bronstein jäänyt kiinnostukseni katveeseen. Syykin tähän selvisi kirjan takakannen tekstistä, joka kertoo Pursiaisen kirjoittaman elämäkerran olevan ensimmäinen Suomessa ilmestynyt elämäkerta Trotskista. Vaikka erilaisten yleisteosten myötä omasin tietyt perustiedot Trotskista ja hänen vaiheistaan oli kuitenkin mielenkiintoista lukea niistä tarkemmin, varsinkin kun Pursiainen kirjoittaa hyvin, seikka joka tällaisessa populaariksi tarkoitetussa elämäkerrassa on tärkeää. Se, että hänen tekstinsä perustuu kuitenkin valtavan lähdeaineiston läpikäymiseen ja analysoimiseen selviää kirjan lopussa olevasta lähdeaineistosta. Vaikka teos ei sisällä varsinaisia lähdeviitteitä selvittää Pursiainen kuitenkin joka luvun kohdalla mihin lähteisiin hänen tekstinsä pääosin perustuu.

Luin kirjan kahdessa osassa, sillä kirjan keskivaiheilla oli pieni kyllästymisvaihe ja kirja oli jonkin aikaa tauolla, mutta loppuosa sujuin taas nopeasti ahmien. Kirjan aloittaa luku "Leninin testamentti", jossa Pursiainen valottaa aikaa 1920-luvun alkupuolella, jolloin kulisseissa käytiin hurjaa kamppailua vakavasti sairaan Leninin seuraajan tittelistä. Niin kuin tunnettua on voitti kamppailun lopulta Stalin ja Trotski, puna-armeijan päällikkö joutui melko nopeassa tahdissa sivuraiteille Neuvostoliiton johdossa, kunnes hän alkuvuodesta 1929 oli pakotettu jättämään kotimaansa lopullisesti.

Alkuluvun jälkeen Pursiaisen teos etenee kronologisesti: hän kuvaa miten nuoresta juutalaisälyköstä Bronsteinista sukeutuu vallankumouksellinen Trotski, joka kiihkeästi ottaa osaa venäläisen sosialidemokraattisen puolueen sisäisiin kiistoihin, viettää vuosia karkotuksessa tai maanpaossa muiden vasemmistolaisten johtomiesten tavoin ja miten hän vain muutamia kuukausia ennen lokakuun 1917 vallankumousta lopultakin tunnustautuu bolshevikiksi. Lokakuun vallankumousta, jossa Trotski Leninin ohella näyttelee ratkaisevaa roolia, seuraa sisällisodan vuodet. Trotskin tehtäväksi tulee luoda tyhjästä vallankumousarmeija, josta muodostuu puna-armeijan perusta. Kaikkien mahdollisten vaikeuksien jälkeen puna-armeijan onnistuu tuhota valkoiset armeijakunnat yksi toisensa jälkeen ja tämän jälkeen on tarkoitus keskittyä sisäisen järjestyksen luomiseen. Leninin kuolema kuitenkin aloittaa valtakamppailun, joka koituu kuten kerrottua Trotskin tappioksi. Vuodesta 1929 alkaneet maanpakolaisvuodet Turkissa, Ranskassa, Norjassa ja Meksikossa päättyvät Stalinin tilaamaan Trotskin murhaan vuonna 1940. Neuvostoliitosta karkoittamisensa jälkeen Trotski heittäytyy kirjalliseen työhön ja kerää ympärilleen ihmisiä, jotka  kommunismissaan ovat hänen linjoillaan ja näin syntyy vähitellen kansainvälinen trotskilainen liike vastapainoksi hallitsevalle stalinistiselle linjalle.

Vaikka kirjan keskivaiheilla meinasin vähän työlääntyä Stalinin ja Trotskin välisen valtakamppailun mitä ihmeellisempiin koukeroihin, niin täytyy sanoa, että Pursiainen on onnistunut loistavasti tiivistämään valtavan lähdeaineistonsa ymmärrettävään ja sujuvasti etenevään muotoon. Kirjan pääosassa on Trotskin poliittinen toiminta, mutta myös hänen henkilökohtainen elämänsä, kuten esimerkiksi suhde Frida Kahlon kanssa, saa jonkin verran valotusta Pursiaisen kynästä. Se mistä myös pidin oli kirjan huumori. Vaikka Trotski ilmiselvästi on Pursiaiselle ollut tärkeä tutkimuskohde suhtautuu hän kohteeseensa välillä lämpimän ironisesti: "Tunnen vain yhden kielen, vallankumouksen kielen. Puhun sitä kansalle kokouksissa ja puhun sitä liittoutuneille ja saksalaisille" Näin Trotski tekeekin ja ajaa punaliput hulmuten karille. (T. 176) Pursiaisen Trotski on älykäs, mutta hyvin ristiriitainen ihminen, joka vallankumouksen ja sitä seuraavien tapahtumien aikana joutuu monesti muokkaamaan omaa ajatteluaan ja käsityksiään uuteen suuntaan.

Kirjan loppuosa, jossa Pursiainen kuvaa Trotskin salamurhan suunnittelua ja sen toteuttamista on kuin suoraan jostain agenttielokuvan käsikirjoituksesta. Itse asiassa siitä on tehtykin elokuva, jossa Alain Delon näytteli murhan tehnyttä Jaime Ramon Mercader del Rio Hernandezia, epäviralliselta passinimeltään Frank Jacsonia (nimen omaan Jacsonia, passien väärentäminen saattoi joskus olla vaikeaa puuhaa) ja Richard Burton esitti Trotskia. Pursiaisen kirjasta selviää sekin, että myös Suomen talvisodalla oli pieni osuus murhan onnistumisessa. Mikä? Kannattaa lukea, jos asia kiinnostaa.

Lisää arvioita: Kansan UutisetAgricolan kirja-arvostelutAamulehti.

Osallistun kirjalla Venäjä-haasteeni historia alakategoriaan ja Kansankynttiläin kokoontumisajoihin, aihealueena elämäkerrat.

lauantai 9. maaliskuuta 2013

Naistenpäiväkävelyllä Annaa etsimässä










Luin Anneli Heliön ylläpitämältä FB-sivulta Anna Ahmatovan aika ja runous, että Moskovasta löytyy Ahmatovan patsas, joka on saanut muotokielensä  Amedeo Modiglianin 1910-luvulla piirtämämästä Annan kuvasta.

Tieto antoi loistavan syyn lähteä naistenpäivänkävelylle etsimään kyseistä patsasta, joka on Bolshaja Ordynkalla, yhdellä Moskovan vanhimmista kaduista. Patsas löytyi porttien takaa talon numero 17 sisäpihalta. Talossa asui aikoinaan Ahmatovan ystävä kirjailija Viktor Ardov, jonka luona Anna vietti paljon aikaa aina Moskovassa ollessaan. Portit olivat tosiaan kiinni ja jouduimme aluksi kuikuilemaan patsasta porttien takaa, mutta sitten tuli ystävällinen vanha mies ja päästi meidät ihan lähietäisyydelle.

Ordynkalta matkamme jatkui joen yli Punaiselle torille ja Gumiin, jossa oli pit stop ja lämmittelypaikka. Päivä nimittäin oli aurinkoinen, mutta kylmä. Juomat juotuamme jatkoimme vielä etsimään ruokapaikkaa Patriarkan lammen alueelta. Tämä osa kaupunkia on yksi lempialueitani Moskovassa ja sieltä löytyy paljon kivoja ravintoloita.

Tällä kertaa meillä ei ollut mitään etukäteen katsottua paikkaa ja lopulta päädyimme erääseen bistroon, jossa oli ranskalaisempi tunnelma kuin Pariisissa, sillä saimme ruokailun ohessa kuulla taitavan naislaulajan tulkintoja muun muassa Edith Piafista. Hieno kruunaus mukavalle päivälle.

torstai 7. maaliskuuta 2013

Jörn Donner - Angelan sota



Jörn Donner: Angelan sota ( Angelas krig, ilmestynyt ensimmäisen kerran nimellä Angela 1976, suom. Jukka Kemppinen) Otava 1998, 349 s.

Käydessäni hiihtolomalla Suomessa hiplailin kirjakaupassa Jörn Donnerin suurteosta (ihan konkreettisesti) Mammuttia, mutta 80 euroa tuntui vähän liian suolaiselta, joten kirja jäi kauppaan. Hankkiuduin sitten kirjastoon, jossa Mammutin ilmestymisen aiheuttama mediahypetys näkyi siinä, että esille oli laitettu kirjailijan varhaistuotantoa. Nappasin mukaani muutamia, muun muassa nyt käsittelyssä olevan Angelan sodan. Se on toinen osa romaanisarjasta, joka kertoo suomenruotsalaisen Andersin teollisuussuvun vaiheista 1900-luvun Suomessa. Wikipedian mukaan sarja  on paisunut yhteensä 11 kirjan mittaiseksi ja romaanisarjan kuudes kirja Isä ja poika toi Donnerille Finlandia-palkinnon 1985. Sarjaan kuuluvien neljän ensimmäisen  teoksen Nyt sinun täytyy, Angelan sota, Jakob ja kylmä rauha sekä Angela ja rakkaus pohjalta dramatisoitiin 1990-luvun lopulla TV-sarja Angela ja ajan tuulet, jota muistan itsekin silmäilleeni, mutta jostain syystä en tarkemmin seurannut.

Angelan sodan, alkuperäiseltä nimeltään pelkkä Angela, keskiössä on nuori Angela Anders. Hänen tarinaansa on ilmeisesti pohjustettu jo sarjan ykkösosassa, jota en saanut käsiini, mutta se ei haitannut tähän kirjaan sisään pääsemistä. Kirjan takakansitekstikin antaa ymmärtää, että sarjan osat ovat luettavissa myös itsenäisinä teoksina. Ymmärtämistä helpottaa myös kirjan alussa oleva keskeisten henkilöiden lyhyt esittely.

Tarkoitan, että ellen pysty rakastamaan, niin kai minun on paras tietää se ja toimia sen mukaisesti siitä huolimatta, mitä sinä kirjoitit teeskentelystä. En pysty puolinaisuuteen. Minä olen ollut puolinainen sinulle, koska en tohtinut lopultakaan ottaa ratkaisevaa askelta. Olen nyt paljon viisaampi, kuten saat kohta nähdä. Halusin aina, että joku toimisi minun puolestani, ettei minun tarvitsisi, Viipurissa iltana, jonka muistat, minä ajattelin tulevani raskaaksi. Se olisi merkinnyt minulle toimintaa. (AS s. 119-120)

Angelan sodan tapahtumat liittyvät ajallisesti jatkosodan viimeiseen vuoteen. Angela toimii Lapissa saksalaisten sotilassairaalassa lääkintälottana. Siellä hän tutustuu saksalaiseen haavoittuneeseen upseeriin Thomas Schmidtiin. Tutustuminen johtaa rakkaussuhteeseen, jota kehystää sodan tapahtumista johtuva suomalaisten ja saksalaisten vähitellen muuttuva liittolaissuhde ja sodan vääjäämättä etenevät tapahtumat muutenkin.

Schmidt ei ole ainoa mies Angelan elämässä. Päinvastoin voi jopa sanoa, että hän on kolmen miehen "loukussa". On rintamalla oleva Bengt, johon yhteys on pelkkien kirjeiden varassa ja Helsingissä oleva Gabriel, Andersin suvun omistaman Yhtyneen metallin toimitusjohtaja ja Angelan tädin Karinin entinen aviomies. Angelan paluu Lapista Helsinkiin tuo Gabrielin taas tiiviimmin mukaan kuvioihin .

Donnerin kuvaama Angela on nainen, joka on tottunut saamaan sen mitä hän haluaa. Hän on moderni nainen, joka pitää vapauttaan toimia oman tahtonsa mukaan selviönä eikä häntä rajoita ajankohdan moraalikoodit eikä suvun perinteet ja yhteiskunnallinen asema. Taustalla on myös sodan tuoma epävarmuus ja epätietoisuus siitä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Angelan toimintaa leimaa äkkinäisyys ja ristiriitaisuuskin, sillä toisaalta hän kaipaa naisen perinteistä roolia, äitiyttä ja sen kautta muodostuvaa suhdetta myös mieheen. Äitiyden kautta olisi myös mahdollisuus jatkuvuuden illuusioon.

Donnerin kerronta on melko pelkistettyä, siitä puuttuu lähes kokonaan kuvailu ja selittely. Lisäksi sitä kuvaa nopeat leikkaukset henkilöstä toiseen. Ehkä siksikin Angelan toimet tuntuvat vähän äkkinäisiltä ja välillä selittämättömiltäkin. Toisaalta se myös hyvin tuo esiin sen, miten Angela on jossain määrin hukassa oman itsensä ja valintojensa kanssa. Itselläni kesti jonkin aikaa, että pääsin sisälle kirjan maailmaan ja Donnerin kerronnan tyyliin, mutta kun pääsin, pidin kyllä ja aion tutustua myös sarjan seuraaviin osiin. Itseasiassa tällä hetkellä on menossa jo Jacob ja kylmä rauha. Siitä lisää myöhemmin.

Tutustu myös Kyösti Salovaaran mainioon blogikirjoitukseen Donnerista.

tiistai 5. maaliskuuta 2013

TTT- Yhdistä kirja ja kaupunki




Matkakuumetta on ollut havaittavissa vähän siellä ja täällä. Jos ei kuitenkaan pääse oikealle matkalle, voi matkustaa kirjojen turvin erilaisiin paikkoihin ja mikä kaikkein mukavinta myös erilaisiin aikakausiin. Tein pienen koosteen kirjojen kaupungeista. Tunnistatko kaupungin ja kirjan, josta lainaus on peräisin?

1. Colosseum oli pienempi kuin luulin. Sen hetken ajan, jolloin salama valaisi sen, saatoin nähdä paksun pimeyden sen holvien alla. En tiennyt vielä, että Colosseum on noitaympyrä, jonka sisältä vanha aika ei pääse ulos. Sen voi nähdä siellä melkein paljain silmin. Kun katselee sisältä ulospäin, ei näe autoja, lentokoneita ja farkkuihin pukeutuneita tyttöjä vaan itsestään kulkevia vaunuja, rautaisia lintuja ja toisen planeetan ihmisiä. 

2. Kotimatkalla saattoi purkaa kiihtymystään poimimalla Torkkelinpuistossa tammenterhoja tai käymällä tutkimassa vesiliskonkutua Havin vallien lätäköissä. Heti kun poikkesi kadulta takatonteille tai kallionnyppylöille tai jollekin kaupungin linnoitusalueista tai kuljeskeli rantoja pitkin tai johonkin esikaupunkiin saakka maassa oli valtavasti roskia ja rojua, lasinsiruja, koiranläjiä, risuja, rikottua ja jätettyä.

3. Lasten vuoksi hän oli jättänyt kävelyt Piritalla. Siellä oli aina liikaa nauravia taaperoita, hyrrien hermostuttavaa kolinaa, vaunujen vaivalloista kulkua ja juuri kävelemään oppineiden horjahtelevia askelia. Kerran hän oli nähnyt isän lennättämässä lennokkia poikansa kanssa.

4. Tämän kaupungin talvivalo. Sillä on se merkillinen ominaisuus, että se tehostaa silmän erottelukyvyn mikroskooppisen tarkaksi - silmä, etenkin sen harmaa tai sinapin ja hunajan värinen muunnelma, nöyryyttää jokaisen Hasselblad-linssin ja kehittää myöhemmät muistot yhtä teräviksi kuin National Geographicin kuvat. Taivas on kirpeänsininen, aurinko pakenee San Giorgion luostarin juureen muodostunutta kuvaansa ja lipuu yli laguunin liplattavien laineiden lukemattomien kalansuomujen, ja takana Palazzo Ducalen pylväikön varjossa ryhmä turkkiin puketuineita miehiä virittää "Eine kleine Nachtmusikin" vain sinua varten [...]

5. Kuutosen bussi ei kulkenut, hän ylitti Margit-sillan jalan. Raitiovaunu 17 ei sekään kulkenut. Lucacsin kylpylän ja Cseczin uimahallin ohitettuaan hän rämpi ylös Üromi utcan paritonta puolta.

6. Siirrymme kitkerältä haisevalta Liteiniltä suoraan Ahmatovan runoon. Vanhat lehmukset ja kuluneita nurmikolänttejä kirjovat kevätkukat ovat samoja, joita runoilija tuijotti ikkunastaan talon sisäpihalla. Piha on autio. Saamme kulkea koko pihan ympäri ennen kuin löydämme viimeisestä nurkasta oikean oven, ja pegasos kertoo meidän saapuneen perille. Anna Ahmatovan kotimuseo, lukee pienessä kyltissä, jonka harmaat kirjaimet hädin tuskin erottuvat mustasta taustasta.

7. Tällä tavoin hän tutustui kaupunkiin ja havaitsi sen äkkiä kasvaneen sitten hänen lapsuutensa päivien. Rakennuksia oli jo paljon Tehtaankadun tuolla puolen hänen kotinsa lähistöllä, hän näki Lapinlahden ilottoman kaupunginosan, ja Katajanokan uudet talot ja laiturit. Toisinaan hän suuntasi kulkunsa Pitkänsillan tuolle puolen työväen kaupunginosaan, näki kivitalojen kasvaneen Siltasaarenkadun molemmin puolin ja Hakaniemen torin leviävän niillä kohdin, missä vielä hänen lapsuudessaan oli vesi lainehtinut.

8. Sitten taksi tupsahti talojen välistä sillalle ja ylitti kaupunkia halkovan joen. Näkyi pala taivasta, valjua kuulautta, josta arvasi, että meri oli lähellä. Joen eteläpuolella oli korkea, korttelien pituinen muuri. Taksikuski alkoi kertoa muurin takana olevasta Guinnessin olutpanimosta. Se valitti oluen maun muuttuneen. Aikaisemmin oluen valmistukseen oli käytetty Liffey-joen vettä, mutta nyt oli siirrytty vesijohtoveteen. Olut ei ollut entisensä.

9. Mercer Streetillä ei liiku yöllä ketään. Peter kääntyy kohti yläkaupunkia ja suuntaa sitten Prince Streetiä itään, Broadwaylle päin. Hän ei ole varsinaisesti matkalla minnekään mutta pyrkii kohti alakaupungin riehakkaampaa, nuorekkaampaa osaa pois West Villagesta, joka nukkuu Henry Jamesin kirjojen vaimennettua unta.

10. 23.8.1898 En jaksanut lähteä Luxembourgin puistoon tai Jardiniin, vaan kävelin pitkin Plaisancen sivukatuja, jotka helteessä haisivat jätevedeltä, hevosenlannalta, mädäntyneiltä vihanneksilta, märältä pyykiltä ja savulta. Haistoin koko elämän löyhkän.

Vastaukset kerron ensi tiistaina.


maanantai 4. maaliskuuta 2013

Kenen aika? Esseitä venäläisestä nykykirjallisuudesta



Kenen aika? Esseitä venäläisestä nykykirjallisuudesta. Toim. Tomi Huttunen ja Tintti Klapuri. Avain 2012. 413 s.

Kenen aika on venäläistä nykykirjallisuutta avaava antologia, jonka kirjoittajina on suuri joukko eri sukupolviin kuuluvia suomalaisia venäjätuntijoita: kirjallisuudentutkijoita, kielitietelijöitä, kirajllisuuskriitikoita ja kääntäjiä. Kirjan keskeinen kysymys kuuluu: kenen aikaa venäläisessä nykykirjallisuudessa eletään ja miten nykyhetkeen vallitsevaan tilanteeseen on tultu, miten aikaisempi kirjallisuus on luonut taustaa sille, mistä nyt kirjoitetaan ja kerrotaan. Toinen tärkeä kysymys on se, miten aikaan ja historiaan liittyvät kysymykset näkyvät kaunokirjallisuudessa. Keskeisiä ajallisia teemoja ovat historian uudelleenkirjoittaminen, historiallinen muisti ja yhteiskunnallinen kritiikki uusissa muodoissaan.

Kirja jakautuu kuuteen alalukuun ja siinä esitellään lähemmin 25 kirjalijaa. Jokaisen luvun alussa on yleiskatsaus luvun tematiikkaan ja kirjailijoihin. Kirjan aloittaa johdantoluku, joka taustoittaa sitä, miten nykykirjallisuuteen on tultu ja avaa erilaisia kirjallisuuskäsityksiä ja -käsitteitä, jotka ovat oleellisia, jotta lukija voi ymmärtää paremmin sitä tilannetta, joka kirjallisuudessa vallitsee. Erityisen mielenkiintoinen on Tomi Huttusen essee Tekijän kuolema ja ylösnousemus, joka avaa lähemmin epävirallisen kirjallisuushistorian termejä, kuten samidzat (omakustanne)-kirjallisuuden ja tamizdatin (länteen salakuljetetut ja siellä julkaistukirjallisuus) merkitystä neuvostokirjallisuuden kaanonin murtajina. Se keskittyy myös venäläiseen kulttuuriin kiinteästi kuuluvan kirjailijamyytin erittelemiseen.

Toinen alaluku keskittyy perestroikan aikana esiin nousseiden kirjailijoiden esittelyyn Aleksandr Solženitsynistä Viktor Jerofejeviin. Mukaan on päässyt muun muassa Eduard Uspenski. Kiinnostava oli erityisesti essee Venedikt Jerofejevista, joka on jäänyt venäläiseen kirjallisuushistoriaan proosarunoelmalla Moskova-Petuški. Jerofejevin kirja kertoo kirjoittajan kanssa samanimisestä- ja näköisestä, pahoin alkoholisoituneesta kirjailijasta, joka matkustaa lähijunalla Moskovasta-Petuškiin. Siitä on myöhemmin tullut jonkinlainen kulttiteos , johon viitataan ja jonka juna-aihelmaa varioidaan eri tavoin. Hyvä esimerkki tästä varioinnista on Rosa Liksomin Hytti nro 6.

Kolmas alaluku keskittyy dystooppisen kirjallisuuden, joka on erittäin suosittua nykyvenäläisessä kirjallisuudessa, esittelyyn. Etukäteen ajattelin, että tämä kenties on itseäni vähiten kiinnostava kokonaisuus, mutta yllättäen sieltä löytyi monia näkökohtia, jotka ovat relevantteja, kun ajatellaan nykyvenäjää ja sen yhteiskunnallista, sosiaalista ja valtiollista todellisuutta. Esitellyistä kirjailijoista, muun muassa Viktor Pelevin ja Tatjana Tolstaja, en ole lukenut ensimmäistäkään, enkä mene vannomaan, että lukisinkaan. Oli kuitenkin mielenkiintoista saada taustatietoa ja erilaisia näkemyksiä siitä, mikä dystooppisen kirjallisuuden asema ja merkitys venäläisessä kirjallisuudessa on ollut ja yhä on.

Neljäs alaluku esittelee venäläisiä naiskirjailijoita ja luvun yleiskatsauksessa kysytään, onko venäläisessä kirjallisuudessa taas naisten aika. Mielestäni kysymys oli sikäli vähän kummallinen, että miellän venäläisen kirjallisuuden hyvin miesvoittoiseksi. Ainoastaan muutamat naiset ovat onnistuneet rikkomaan tätä piirrettä ja nousemaan tärkeiksi ja huomatuiksi tekijöiksi venäläissen kirjallisuuden kentällä. Kirkkaimpana tähtenä tietenkin Anna Ahmatova. Se, mitä nykyhetkessä tapahtuu on ihan toinen juttu ja nyt onkin mahdollisuus löytää mielenkiintoisia naiskirjailijoita, joita arvostetaan sekä Venäjällä että myös muissa maissa esimerkkeinä muun muassa Ljudmila Ulitskaja, Aleksandra Marinina ja Natalja Kljutšarjova. Itsekin olen kaikkien teoksiin tutustunut ja niistä pitänyt, vaikka kirjailijat keskenään ovat hyvin erityyppisiä.

Viides alaluku keskittyy nykyrunouden esiin tuomiseen. Tällaisena antirunotyttönä täytyy myöntää, että luin tekstit melko kursorisesti. Se mihin kiinnitin huomiota, on se, että Ahmatova vaikuttaa nykyhetkessä edelleen hyvin vahvasti esikuvana ja mittatikkuna, johon etenkin monia naisrunoilijoita verrataan. Luvun tunnetuin kirjailija lienee Joseph Brodsky, länteen 1970-luvun alussa emigroitunut runoilija, jonka Veden peili on yksi suuria suosikkejani.

Kuudes alaluku nostaa esiin kulttuurienvälistä nykykirjallisuutta ja kirjailijoita, jotka kirjoittavat tai ovat kirjoittaneet muualla kuin Venäjällä tai venäjäksi. Erityisesti ahmin Sergei Dovlatovista kertovan esseen, joka vahvisti sitä kuvaa New Yorkissa vuonna 1990 kuolleesta kirjailijasta, joka minulle syntyi Meikäläisten lukemisen jälkeen. Muita luvussa kuvattuja kirjailijoita ovat muun muassa Andrei Makine ja Suomessa vaikuttava Zinaida Linden.

Kaiken kaikkiaan Kenen aika oli erittäin antoisa teos venäläisen uudemman kirjallisuuden tietämyksen lisääjänä. Erityisesti kiinnitin huomiota siihen, miten venäläinen kirjallisuus, aivan uudempia teoksia myöten, nojautuu tiukasti vanhaan kirjallisuuden traditoon ja intertekstuaaliset viitteet, luonteeltaan joko positiivisia tai negatiiviisia, ovat vahvasti mukana monissa teoksissa.Tämä saattaa vaikeuttaa näiden teosten avautumista traditiota tuntemattomille. Pääosin antologian esseet olivat hyvin kirjoitettuja ja informatiivisia. Lukijan ei myöskään tarvitse olla kirjallisuustieteilijä, jotta tekstit avautuisivat.

Kenen aika? on arvioitu myös Agricolan kirja-arvosteluissa

Haasteet: Avaan tällä omat valloitukseni Venäjä-haasteessa ja osallistun myös Kansankynttilöiden kokoontumisajoihin aihealueena kirjallisuustiede.