tiistai 30. huhtikuuta 2013

Sergei Dovlatov - Matkalaukku


Sergei Dovlatov: Matkalaukku (Tšemodan 1983, suom. Pauli Tapio) Idiootti 2012. 160 s.

Luin viime vuonna Sergei Dovlatovin Meikäläiset ja olin täysin myyty tälle humoristiselle kertojalle. Matkalaukun ostin miehelleni joululahjaksi, mutta lahjassa oli myös oma lehmä ojassa, sillä ilman muuta halusin tutustua lisää Dovlatovin tuotantoon. Säästelin kuitenkin kirjaa sopivaa tilaisuutta silmällä pitäen, ja sellainen tuli viime viikonloppuna, kun matkasimme muutamaksi päiväksi Pietariin. Ensinnäkin mikä olisi parempi kirja laitettavaksi matkalaukkuun kuin Matkalaukku, toiseksi kirja koostuu Meikäläisten tapaan lyhyistä kertomuksista, joita voi lukea muun matkaohjelman lomassa ja kolmanneksi, mikä olisi parempi kaupunki lukea Dovlatovin kirjoja kuin Pietari, hänen entinen kotikaupunkinsa ajalta ennen emigroitumista Yhdysvaltoihin ja sen jälkeistä siirtymistä manan majoille. Lueskelin kirjaa junassa ja kahviloissa tuntemattomien ihmisten ympäröimänä ja piti vähän väliä katsella ympärilleen, kun pyrskähtelin ääneen kirjan jutuille.

Kyse on siis humoristisista lyhyistä jutuista, joiden kimmokkeena on kaapista löytyneen matkalaukun sisältö, joka ei päällisin puolin kuulosta kovin kummoiselta: kaksirivinen puku, popliinipaita, paperiin käärityt kengät, samettitakki tekoturkisvuorella, hylkeennahkainen talvilakki ja kolme paria suomalaisia kreppisukkia sekä autonkuljettajan hansikkaat. Ne matkalaukussaan kertoja oli jättänyt kotimaansa ja nyt ne saivat edustaa hänen koko entistä elämäänsä.

Ja siinä samassa muistot niin sanotusti vyöryivät ylitseni. Ne olivat piileskelleet tuon kurjan lumppukasan laskoksissa ja ryöstäytyivät nyt päivänvaloon. Muistelot, joille tulisi antaa nimeksi Marxista Brodskyyn. Tai vaikkapa: Elämäni tavarat. Tai yksinkertaisesti vain Matkalaukku. (M. s 12)

Meikäläisten tapaan Matkalaukussa on vahva omaelämäkerrallinen ote, mutta lukija ei koskaan voi olla varma menikö tarina oikeasti niin miten kertoja sen esittää. Ja edelleenkään sillä ei ole mitään väliä, sillä pääasia on kuitenkin se miten tarinat kerrotaan. Dovlatovin kerronta koostuu lyhyistä virkkeistä ja sen perussävy on hellän ironinen, jolla kirjailija pystyy kääntämään vakavatkin asiat huumorin keinoin paremmin käsiteltäviksi. Mutta vaikka virkkeet ovat lyhyitä mahtuu niihin paljon. Muutamalla virkkeellä hän esimerkiksi kuvailee lähes koko Neuvostoliiton siihen astisen historian ja elämän neuvostotodellisuudessa kuten tässä kertoessaan vanhasta autoharrastajasta:

Hän oli sivumennen sanoen melkeinpä ensimmäinen venäläinen automobilisti. Istui ratin takana vuonna kaksitoista ja oli jonkin aikaa Rodzjankon henkilökohtainen autonkuljettaja. Sitten hän kuljetti Trostskia, Kaganovitšia ja Andrejevia. Hän johti Venäjän ensimmäsitä autokoulua. Sodasta hän kotiutui panssarivaunukomppanian johtajana. Hänelle annettiin monia valtiollisia kunnianosoituksia. Luonnollisesti hän joutui myös vankileirille. Vanhoilla päivillään hän oli ryhtynyt restauroimaan vanhoja autoja. (M s. 55)

Jokainen Matkalaukun kertomus oli omalla tavallaan hyvä ja mielenkiintoinen, mutta muutama jäi erityisesti mieleen omakohtaisten kokemusten kautta. Ensinnäkin Suomalaiset kreppisukat, joka on kuvaus Neuvostoliitossa rehottaneesta mustanpörssinkaupasta, johon monet suomalaisetkin osallistuivat nosti mieleen omakohtaisia muistoja sukkahousujen myynnistä 1980-luvulla Leningradissa. Aina kaupat eivät kuitenkaan menneet niin kuin oli kuviteltu ja siksi kirjan kertojakin yhtäkkiä huomasi olevansa 240 herneevärisen sukkaparin omistaja. Hauska sattuma oli myös se, että juuri kun olin lukenut kertojan saamasta samettitakista, joka oli kuulunut taitelija Fernand Légerille, törmäsin Eremitaasissa samaisen Légerin maalaukseen. En varmasti olisi ilman kirjaa tauluun kiinnittänyt  mitään huomiota. Takki teki tietenkin vaikutuksen saajaansa ja kertoja alkoi muistella mitä tiesi taitelijasta:

Hänen lempisanontansa:
"Renoir kuvasi sitä, minkä oli nähnyt. Minä kuvaan sitä, minkä olen ymmärtänyt..."
Léger kuoli kommunistina uskoen loppuun saakka mahtavaan, vertaansa vailla olevaan ilveilyyn. Ei ole poissuljettua, että hän monien taiteilijoiden tapaan oli tyhmä.(M s. 102)

Vaikka Dovlatovin jutut kumpuavat neuvostotodellisuudesta, löytyy niistä paljon myös yleispäteviä aineksia siitä, millaista on olla ihminen ja kamppailla milloin minkäkinlaisten asioiden ja ongelmien kanssa ilman valmiita vastauksia. Olkoon ne sitten ihmisuhteita tai elämän filosofisia kysymyksiä pohja on sama. Esimerkiksi kertojan pohdinnat parisuhteestaan oli monella tavalla paitsi tutunoloista myös liikuttavaa:

Mikä meitä siis yhdisti? Ja miten ylipäänsä syntyy inhimillinen läheisyys? Se ei ole ensinnäkään yksinkertaista.(M. s. 115)

Kääntäjä Pauli Tapio on helpottanut lukijan työtä kokoamalla kirjan loppuun selityskoosteen kirjassa esiintyvistä ihmisistä ja asioista.

Dovlatovin kirja on ollut arvostelumenestys lehdistössä, erityisesti kannattaa lukea Pekka Pesosen arvostelu  Hesarista. Blogeissa kirjaa on luettu vähemmän (kuten venäläistä kirjallisuutta ylensäkin), mutta ainakin HannaArja ja Marissa ovat tutustuneet Matkalaukun sisältöön. Cafe Voltairessa on hienoa luonnehdintaa Sergei Dovlatovista venäläisen kirjallisuus- ja kertomaperinteen jatkajana ja uudistajana.

sunnuntai 28. huhtikuuta 2013

Dom knigi - kirjakaupassa Pietarissa.








Terveisiä Pietarista. Vietimme siellä pienellä porukalla viikonlopun ja hauskaa oli. Perjantaina ennen muiden tuloa minulla oli muutama tunti omaa aikaa ja kirjahullun tapaan vietin sen kirjakaupassa tunnelmaa haistellen ja kirjoja hipelöiden. Kirjoja en kuitenkaan tälää kertaa ostanut, mutta ison kasan kirjanmerkkejä kylläkin.

Kaikki Pietarissa käyneet varmasti tietävät Nevski prospektilla olevan Singerin talon, joka on 1900-luvun alkupuolelta. Rakennus on alunperin valmistunut amerikkalaisen Singer-yhtiön Pietarin toimipaikaksi, mutta nykyään siinä toimii kirjakauppa Dom knigi ja yläkerrasta löytyy ihana kahvila, jonka suurista ikkunoista vastapäinen Kazanin katedraali tuntuu tulevan sisään. 

tiistai 23. huhtikuuta 2013

TTT - 10 blogiajan parasta kirjaa

Kirjablogeissa pyörii nyt villinä uusi haaste, jonka tarkoituksena on esitellä oman blogiajan 10 parasta tai mieleenpainuvinta kirjaa. Itse sain tämän haasteen Minnalta ja Erjalta. Kiitos teille blogikamraatit. Osa listan tehneistä on perustellut omat valintansa pitkästikin, osa tyytynyt lyhyempiin sepustuksiin. Ja periaatteessa ei mitään perusteluja edes tarvita, sillä listahan on täysin fiilispohjainen, subjektiivinen kokemus, joka perustuu tämän hetken tunnelmiin. Huomenna lista voi olla jo täysin toisennäköinen.

Olen blogiaikani varrella kirjoittanut paljon muistakin kuin kaunokirjallisista teoksista, ja niissä on tullut vastaan paljon koskettavia ja mielenkiintoisia kirjoja. Listalleni nostan nyt tällä kertaa vain kaunokirjallisiksi luettavia teoksia. Listan järjestys on epämääräinen ja muotoutunut sen mukaan miten kirjoja on pulpahdellut mieleeni. Pari kolme kirjaa nousi heti esiin ja loppuja sitten kaivelin esiteltäviksi syvältä blogini uumenista. Sen verran tein rajausta, että yhdeltä kirjalijalta pääsi mukaan vain yksi teos.



Heti ensimmäisen kohdalla oli tehtävä rajausta, sillä jouduin pähkäilemään minkä Sirpa Kähkösen Kuopio-sarjan teoksen nostan esiin. Ilmiselväähän on, että jokin niistä kuuluu listalleni. Lopulta päädyin Hietakehtoon.  Koskettava ja kesäisen runsas tarina muutamasta elokuun lopun päivästä vuonna 1943.



Jotkut bloggareista olivat jättäneet pois kirjat, joita ovat juuri lukeneet, mutta itse en voinut jättää pois Riikka Pelon kirjaa Jokapäiväinen elämämme, jonka luin muutama viikko sitten. Yhä edelleen kirjan voimakas tunnelma palautuu aina silloin tällöin mieleeni. Uskon, että tämä on kirja, jonka luen toistamiseen.



Ulla-Lena Lundbergin Jää on koskettava ja kaunis kirja. En ollut aiemmin lukenut Lundbergiä, mutta Jään myötä minusta tuli fani kertaheitolla.



Pikkuseikkoja on ehkä paras kirja rakastamaltani Carol Shieldsiltä. Löysin siitä jotain hyvin tuttua ja omakohtaista.



Haudankaivajan tytär oli ensimmäinen kirjani Joyce Carol Oatesilta ja se teki järisyttävän vaikutuksen, kuten monet muut hänen kirjansa myöhemmin. Haudankaivajan tytär on kuitenkin se, jonka olisin valmis lukemaan uudestaankin.



Kjell Westön kirja Missä kuljimme kerran vain parani toisella lukemalla. Ensi kerran olin kirjan lukenut heti sen ilmestyttyä, luin silloin ahmien, mutta toisella lukukerralla maltoin hidastella ja makustella kirjaa ja sen henkilöitä ja tapahtumia. Kannatti.



Olin niin onnellinen kun löysin Ljudmila Ulitskajan, jonka tarinoiden kautta oli mahdollisuus päästä tarkastelmaan kommunismin aikaista elämänmenoa tavallisten ihmisten ja arkisten tapahtumien läpi. Erityisesti  Medeia ja hänen lapsensa teki suuren vaikutukseen. Sitä paitsi kirjassa on yksi kauneimpia kansia, minkä olen pitkään aikaan nähnyt.



Olin lukenut Märta ja Henriki Tikkasen omaelämäkerrallisia kirjoja heidän avioliitostaan ennen kuin tartuin tähän Märta Tikkasen Vuosisadan rakkaustarinaan, joka kertoo samaa tarinaa runomuodossa. En olisi ikinä uskonut, että voisin nauttia niin paljon runomuotoisen tekstin lukemisesta. Pieni suuri kirja.



Se, että tartuin Arto Salmisen Varastoon oli yksinomaan kirjablogien ansioita. Olin aiemmin ajatellut, että Salmisen teokset eivät olisi minua varten, mutta onneksi suostuin kerrankin kampittamaan ennakkoluuloni, sillä Varasto oli hieno kirja. Se on edelleenkin ainoa lukemani Salminen, mutta aion aivan varmasti korjata tilanteen jossain vaiheessa ja hankkia lisää hänen kirjojaan luettavaksi.



Viimeisenä 10 joukkoon oli pyrkimässä monia, monia hienoja kirjoja, mutta päätin antaa viimeisen sijan Tuula-Liina Variksen Muotokuvamaalarin tyttärelle. Varis on ollut pitkään yksi lempikirjailijoistani ja siinä mielessä poikkeuksellinen, että minä, joka en niin novelleista piittaa, pidän erittäin paljon hänen novellituotannostaan. Variksen novellit ovat kokonaisia tarinoita, pieniä ja tärkeitä sellaisia.

Oma listani on melko nais- ja kotimaisvoittoinen ja kertoo sinällään paljon lukutottumuksistani. Valitsemiani kirjoja yhdistää myös historia ja/tai jonkinlainen yhteiskunnallinen näkökulma. Kertonee sekin paljon siitä millaisista kirjoista pidän.

Laitan haasteen etennpäin seuraaville blogeille: KirjanainenTarukirjaLukutuulia ja Saran kirjat. Minkälainen kympin kärki teiltä löytyisi?


maanantai 22. huhtikuuta 2013

Ulla-Lena Lundberg - Kuninkaan Anna



Ulla-Lena Lundberg: Kuninkaan Anna (Kungens Anna, suom. Kaija Kauppi) Gummerus 1983. 250 s.

Ilman ihanaa Jäätä en varmasti olisi osannut ottaa luettavakseni Ulla-Lena Lundbergin varhaisempaa, 1980-luvun alkupuolelta olevaa teosta Kuninkaan Annaa. Kirjan etukannessa oleva mainoslause "Merenraikas rakkausromaani" ei välttämättä olisi houkutellut tällaista kyynikkoa. Onneksi yksi teos johtaa toiseen ja nyt olen taas yhtä mahtavaa lukukokemusta rikkaampi. Luin kirjan päivässä, sillä en voinut laskea sitä kädestäni. Kuninkaan Anna seurasi minua Varpusvuorille, se sai pitää minulle seuraa metromatkoilla ja kahvilasta en olisi malttanut poistua, kun piti lopettaa kirjan lukeminen. Onneksi kotona mies hoiti ruokapuolen ja minä sain  lukea.

Kuninkaan Annan miljöö on osittain sama kuin Jäässä eli Ahvenanmaan saaristo, tarkemmin sanottuna Kökar, ja myös kirjan alku tuo mieleen Jään tapahtumat. Kuninkaan Frans, kylän pienimmän torpan isäntä, kuolee purkaessaan ensimmäisen maailmansodan aikaista miinaa ja hän jättää jälkeensä surun kovettaman lesken ja kolme lasta, joista Anna on vanhin, isänsä kuollessa neljä vuotias, mutta jo moneen työhön ja toimeen tottunut. Annalle isä oli ollut kaikki kaikessa ja hän haluaa seurata isäänsä kuolemaan, mutta kylän kätilö Axelina pelastaa surevan tytön. Vuodet vierivät ja Anna sisarineen saa tottua kovaan työhön kapoisen leivän hankkimiseksi pöytään, mutta kaiken työn keskellä Anna haluaa kuitenkin oppia ymmärtämään myös saaren ulkopuolista maailmaa ja yksi ja toinenkin kirja kuluu hänen käsissään. Tiedonhalunsa innostamana hän aikoo lähteä seminaariin opisekelmaan opettajaksi, mutta sitten saarelle saapuu ruotsalainen taidemaalari Staffan Gabrielsson ja kaikki muuttuu. Anna ja Staffan rakastuvat ja Anna seuraa Staffania Tukholmaan.

Lundbergin kirjaa voi luonnehtia hyvin perinteiseksi kertojavetoiseksi realistiseksi romaaniksi. Samoin sanoin luonnehdin Jäätä, mutta mielestäni Kuninkaan Anna on muodossaan vielä perinteisempi, sillä siinä kertoja ei ole niin itsestään tietoinen ja henkilöillään leikittelevä kuin Jäässä vaan hän seuraa tilanteita puolueettomasti itseään esiintuomatta. Lundbergin kielellinen taituruus tulee esiin jo tässä varhaisemmassa romaanissa. Ainoa mikä vähän häiritsi oli dialogissa käytetty murre, joka ehkä on jossain määrin kärsinyt käännösprosessissa. Varmasti on ollut vaikea valita, mille murteelle kökarilaisen murteen kääntää ja jotenkin siihen on jäänyt vähän epäluonnollinen kaiku. Ehkä murre ei ole kääntäjä Kaupille ollut ominta alaa eikä siinä siksi ole sitä samaa luonnollisuutta kuin esimerkiksi Sirpa Kähkösen käyttämässä savon murteessa on. Murre on kuitenkin oleellinen osa kirjan kielimaailmaa, sillä se on yksi piirre, joka erottaa Staffanin ja Annan maailmat toisistaan. Annan rakkautta ja halua päästä sisään Staffanin maailmaan kuvaa hyvin se, että hän on valmis vaihtamaan kielensä, yhden oman identiteettinsä kulmakiven, Staffanin tukholmalaiskieleen.

Mutta Anna ei ajatellut sanoin vaan nopein kuvin ja syvin tuntein. Jos sanoo mitä ajattelee silloin on poimittava esiin joku erillinen yksityiskohta ja suljettava kaikki muu ulkopuolelle, ei kukaan ihminen voi todenmukaisesti sanoa mitä hän ajattelee. Mutta Anna ajatteli Staffania niin paljon että tämä oli mukana kaikissa hänen mielikuvissaan ja aistihavannoissaan, myös kuvissa syysmyrskyistä  jotka jäätävinä pyyhkivät yli Kökarin ja muistoissa äidistä ja Edvardista ja Sarasta, jotka ponnistelivat tullen kynsissä ja palelivat öisin sängyssään.(KA s. 169)

Kirjan pääasiallinen tapahtuma-aika sijoittuu 1930-luvulle, jolloin naisen ja miehen välistä suhdetta ja heidän keskinäisiä roolejaan ohjasivat monet tiukat moraalisäädökset. Lisäksi esiin nousee luokkakysymys ja kahden erilaisen kulttuurin törmäys. Se, että nuori saaristolaistyttö seuraa paljon vanhempaa, täysin eri kulttuuripiiristä olevaa miestä kaupunkiin, luo liian monia ristiriitoja, joita aikakaan ei voi ratkaista. Anna ei kuitenkaan missään mielessä ole uhri, vaan hän on täysin tietoinen toimija, joka uskaltaa tehdä oman päänsä ja sydämensä mukaisia ratkaisuja. Olisi helppoa nimetä Staffan suureksi lurjukseksi, joka vain käyttää hyväkseen nuoren tytön viattomuutta, mutta myös hänelle tilanne on vaikea eikä hänellä lopultakaan ole tarpeeksi rohkeutta rikkoa rajoja. Toki täytyy myöntää, että jossain vaiheessa lukemista Staffanin käytos sai näkemään punaista.

Kirjan takakannessa Lundbergin kirjaa verrataan Anni Blomqvistin Myrskyluodon Maijaan, joka itseltäni on edelleen lukematta. Olen nyt kuitenkin niin saaristolaisfiiliksissä, että haluan jossain vaiheessa tutustua myös Myrkyluodon maailmaan. Sitä ennen kuitenkin luen Kuninkaan Annan jatko-osan Kökarin Annan. Tosin pitää odottaa kesään, että pääsen kirjastoon. Nyyh! Onneksi Lundbergia on tarjolla vielä Moskovassakin, sillä Marsipaanisotilas odottaa lukuvuoroaan.

sunnuntai 21. huhtikuuta 2013

Vaeltamassa Varpusvuorilla











Kuka on lukenut Mihail Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan tietää, että Varpusvuorilta (Vorobjevi gori), jotka tosin kirjan kirjoittamisaikaan tunnettiin Leninin vuorina, näkyy Moskova koko komeudessaan. Alapuolella virtaa Moskova-joki ja joen toisella puolella on Luzhnikin stadion ja sen takana koko sykkivä suurkaupunki. Vuodesta 1953 vuorilla on nököttänyt myös mahtipontinen Moskovan valtion yliopisto, joka on yksi seitsemästä Stalinin hampaasta.

Nykyään Varpusvuoret on suosittu turistikohde, siellä hääparit käyvät seurueineen juomassa shampanskojet ja valokuvaamassa toisiaan. Myös motoristit ovat ottaneet alueen kokoontumispaikakseen. Sunnuntaina aamupäivällä ei näkynyt hääpareja, mutta motoristit olivat paikalla ja pääsivät kuvaan.

Ja kun vuorilla ollaan, niin löytyy sieltä myös laskettelurinne ja mäkihyppytorni. Sesonki rupeaa niiden osalta olemaan kuitenkin ohi, joten nyt ei ollut rinteissä ruuhkaa. Joen ja vuorien välinen alua on suosittu liikunta- ja retkeilykohde ja sieltä löytyy myös ripaus luontoa keskellä suurkaupungin sykettä.

Moskovassa pistäytyvien kannattaa ehdottomasti paikka katsastaa.

perjantai 19. huhtikuuta 2013

Juhani Aho - Yksin



Juhani Aho: Yksin. WSOY 1991 (Ilm. ensimmäisen kerran 1890) 106 s.

Juhani Ahon pienoisromaani Yksin on ollut pitkään lukulistallani ja vihdoin sain sen luettua. Tosin lukukokemus oli vähän outo, sillä aloitin kirjan jo Suomessa ollessani, mutta pienenä ja ohuena se hautautui muiden kirjojen alle täällä Moskovassa ja löytyi vasta muutama päivä sitten. Loppuosan luinkin sitten yhdellä istumalla äsken puistonpenkillä istuessani ja auringosta nauttiessani. Melkein tekisi mieli tehdä Erjat ja lukea kirja heti toiseen kertaan, sillä kahdessa osassa lukeminen varmasti vähän häiritsi lukukokemusta. Tästä huolimatta pidin kyllä kirjasta kovin.

Yksin on suomalainen klassikko, joka on pitänyt pintansa jo yli vuosisadan ajan ja koska syy ei ole koulun lukulistoissa, kuten esimerkiksi Aleksis Kiven Seitsemän veljeksen kohdalla osittain on, niin siitä on pakko löytyä jotain muuta, joka edelleen vetoaa. Itselläni on kahtalainen suhtautuminen Ahon tuotantoon, en ole kovin ihastunut hänen kansanelämänkuvauksiinsa, esimerkiksi Rautatie ja Juha ovat olleet itselleni melko pitkäpiimäistä luettavaa. Sen sijaan Ahon säätyläistöön liittyvät teokset kuten Helsinkiin, Papin tytär ja Papin rouva ja nyt viimeisenä lukukokemuksena tämä Yksin ovat mielestäni erinomaisia. Tosin luen juuri historian professori Irma Sulkusen loistavaa artikkelia Ahon Keväästä ja takatalvesta, jolla on vahvat yhteytensä suomalaiseen kansalliseen historiaan herätysliikkeiden kautta, ja mieleeni on noussut ajatus että pitäisikö sekin lukea.

Mutta takaisin Yksin-teokseen. Tarinan tasolla kirja on onnettoman rakkauden kuvaus. 30-kymppinen mies rakastuu ystävänsä nuoreen sisareen, jonka hän on tuntenut jo  tämän pikkutyttö ajoista lähtien. Nyt mies yhtäkkiä huomaa tytön kasvaneen viehkeäksi neidoksi ja hänen silmissään alkavat kangastella tulevaisuudenkuvat yhteisen kotilieden äärellä. Tytölle mies on kuitenkin aina ollut vain veljen ystävä ja mukava setä ja hän kauhistuu miehen rakkauden tunnustuksia. Asia jää ratkaisemattomana kellumaan, kun miehen on lähdettävä jo aiemmin suunnittelemalleen Pariisin matkalle. Mieli murtuneena hän käy matkaan, mutta kantaen kuitenkin mukanaan pienen pintä toivonhitusta, että asiat vielä kääntyisivät parhain päin ja tyttö lankeaisi hänen käsivarsilleen. Niin kuin varmasti kaikki arvaavat, näin ei kuitenkaan käy.

Tarina on siis mitä perinteisin, ja Ahon teoksen voima ei olekaan siinä, vaan se on Ahon kerronnasta nousevassa ajan kuvassa, joka luo lukijan silmien eteen paitsi 1800-luvun säätyläismiehen mielenmaiseman niin myös Helsingin ja Pariisin elävinä kaupunkikuvina. Molemmat vahvasti ja värikkäästi kuvattuina. Itse esimerkiksi ihastuin ikihyviksi Pariisin joulunaikaisten katujen kuvaukseen:

Vaikka on vielä jotenkin valoisaa, ovat tulet jo sytytetyt sisällä puodeissa, makasiineissa ja kahviloissa. Ovet avautuvat ja sulkeutuvat lakkaamatta, ja niiden täydeltä ikäänkuin höyrähtää ihmisääniä, melua ja kiireistä hommaa ulos raittiiseen ilmaan. Kultaseppien ikkuna kiiluvat kalleuksia, sormukset, rannerenkaat, kellot, kynttilänjalat ja lamput kasvavat moninkertaisiksi, heijastellen kuvastimesta kuvastimeen. Silkkitavarat hehkuvat sähkötulien alla, joita terästetään lasisärmiöiden avulla. Suuret basaarit ovat ahddetut laesta lattiaan ainoastaan leikkikaluja. Kirjakaupoista vuotavat kirjat ja paperit kuin laavavirrat katukäytäville. Paitamyymälät ovat kuin lumilinnoja, joissa nietostaa valkeita kauluksia, liinaa ja palttinaa.( Y. s. 79-80)

Voiko olla elävämpää kuvaa jouluisesta tavaraähkystä, joka jo yli 100 vuotta sitten oli todellisuutta.

Tarinan miehellä on paljon yhtymäkohtia kirjoittajaansa, kuten esimerkiksi Panu Rajalan kirjoittama Ahon elämäkerta osoittaa. Aho oli stipendiaattina Pariisissa, mutta hänen muistoissaan ei kangastellut ystävän sisar vaan paremminkin tämän äiti, ainakin Rajalan tulkinnan mukaan. Oli miten oli, mutta ilmestyessään Yksin herätti vastaaottajissaan ja arvostelijoissaan voimakkaita tunteita. Kiiteltiin kyllä Ahon romaanin rakennetta ja kieltä, mutta kirjan lopussa oleva kohtaus prostituoidun kanssa olisi saanut jäädä enemmän arvailujen varaan. Erityisesti kirjasta ja sen moraalia turmelevasta sisällöstä älähti pappissääty, joka katsoi, että valtion varoilla oli tuotettu epäsiveellistä kirjallisuutta Suomen nousevalle nuorisolle vahingoksi.

Nykylukija tietenkin hymähtelee noille kannanotoille eivätkä ne aikalaisissakaan kaikkia vakuuttaneet. Minä ainakin olin onnellinen, kun kertoja halusi hetkeksi päästää irti surustaan ja antaa maailman viedä. Huutomerkeillä vahvistettuna:

En minä jaksa surra ikääni minäkään! Minulla täytyy olla oikeus minullakin elämään! Minä tahdon nauttia siitä, ennenkuin vereni kokonaan hyytyvät ja minä jähmetyn lähenevän vanhuuteni viluun. minä tahdon tänä iltana suudella ja syleillä minäkin ja korvat vuosikausien kiusat. (Y s. 91)

Blogistaniassa kirjasta on ainakin pidetty, siitä todistavat muun muassa LurunKatjanSallanKaroliinan ja Margitin, joka linkittää oman Pariisin kokemuksensa Ahon kerrontaan, arviot.


keskiviikko 17. huhtikuuta 2013

Julian Barnes - Kuin jokin päättyisi



Julian Barnes: Kuin jokin päättyisi. (The Sense of an Ending, suom. Kersti Juva) WSOY 2011. 157 s.

Julian Barnesin Man Booker-palkittu kirja oli viime vuonna erittäin luettu ja pidetty kirja blogistaniassa, siitä todistaa muun muassa sen kolmas sija Blogistanian Globaliassa. Kirjablogimaailma vaikuttaa monella tavalla sitä seuraavien lukutottumuksiin muun muassa lukuvinkkien jakamisen ja saamisen ja kirjoista keskustelemisen kautta. Esimerkiksi tämä kirja olisi jäänyt minulta lukematta (kuten Kirsi toteaa, kirjan ulkomuoto on harvinaisen harmaa, eikä juuri innosta tarttumaan siihen), jollen olisi siihen törmännyt lukemattomissa blogeissa ja aina lähes positiivisin adjektiivein varustettuna. Arvioista sain myös käsityksen, että kirjassa käsitellään sellaisia asioita, jotka kiinnostavat minua, kuten esimerkiksi sitä, miten ihminen muistaa ja miten hän muokkaa omaa elämänhistoriaansa. Kiirettä en lukemisen suhteen kuitenkaan pitänyt, vaan talletin kirjan nimen TBR-listalleni oman muistini tueksi. Sieltä se pulpahti mieleeni, kun näin kirjan kirjastossa sopivasti esillä. Tartuin tarjoukseen ja nyt on kirja luettu.

Mutta, mutta! Minulla taisi käydä vähän kuten Kirsillä, en oikein innostunut. Aihe sinällään on mielenkiintoinen ja kirjoitin jopa muutamia kohtia ylös muistikirjaani, mitä en yleensä tee. Pääosin nämä muistiinmerkitsemäni kohdat liittyivät juuri muistamiseen ja siihen, miten elämäntarinat muokkautuvuvat, miten niistä tulee muotoaan jatkuvasti muuttavia kertomuksia.

Kuinka usein ihminen kertoo elämänsä tarinan? Kuinka usein muuttelee sitä, koristelee, leikkelee sopivasti? Ja mitä pitemmäksi elämä venyy, sitä vähemmän on niitä, jotka voivat asettaa selonteon kyseenalaiseksi ja muistuttaa, että ihmisen elämä ei ole hänen elämänsä vaan pelkästään tarina, jota hän siitä kertoo. Kertoo muille, mutta - ennen kaikkea - itselleen. (KJP, s. 103)

Kirjassa eläkkeellä oleva Tony Webster kertoo elämänsä tarinaa, tai erästä sen osatarinaa, mutta sen valmiiksi saaminen sellaiseksi, että sen voisi hyväksyä, tuntuukin olevan yllättävän vaikeaa ja mutkikasta. Miten kertoa niin, että voisi seistä omien tekojensa takana? Minun ongelmani lukijana oli se, että Tonyn tarina ei kiinnostanut minua. Koin sen värittömänä ja vähän mitäänsanomattomana. Luulen, että osasyy tähän on se, että luin juuri ennen Barnesin kirjaa Riikka Pelon kirjan Jokapäiväinen elämämme, joka järisytti sekä tarinallaan että kielellään. Sen jälkeen  kuivan virkamiehen sisäsiistit muistelot eivät oikein jaksaneet innostaa. Lukemisessakin aiemmin koettu vaikuttaa aina seuraavaan.

Tunnustan kuitenkin Barnesin ajatusten oivaltavuuden ja sinällään kirja tarjosi monia hyviä hetkiä, mutta elämyksiä tarjoavana kaunokirjallisena tuotteena se ei siihen pystynyt.

Otan tähän loppuun vielä toisen ajatuksia herättäneen lainauksen kirjasta, joka tuo hienosti esiin sen, mitä vanhetessa muistille tapahtuu ja miten ikävuodet vaikuttavat siihen, miten ihminen itsensä kokee.

[...] Ei, tarkoitan tätä: kaksikymppisenä, siitä huolimatta että ihminen on hämmentynyt ja epävarma päämääristään ja tarkoitusperistään, hänellä on vahva tunne siitä, mitä itse elämä on, kuka hän itse siinä on, ja mitä hänestä saattaa tulla. Myöhemmin...myöhemmin mukaan tulee enemmän epävarmuutta, enemmän päällekkäisyyttä, perääntymisiä, valemuistoja. Tuolloin sitä saattoi muistaa koko lyhyen elämänsä. Vanhemman ihmisen muisti koostuu riekaleista ja tilkuista. (KJP, s. 113)

Kirjaa on tosiaan niin paljon luettu blogimaailmassa ja muuallakin, että kaikkien arvioiden linkittäminen veisi pienen ikuisuuden ja siksi jätänkin teidät siinä asiassa googlen varaan. Ja tähdennän, että kannattaa etsiä muitakin arvioita, sillä lienen mielipiteineni vähemmistössä.

sunnuntai 14. huhtikuuta 2013

Riikka Pelo - Jokapäiväinen elämämme



Riikka Pelo: Jokapäiväinen elämämme. Teos 2013. 522 s.


Olen aina ollut sitä mieltä, että todellinen elämä luo usein paljon mielenkiintoisempia, satuttavampia ja koskettavampia elämäntarinoita kuin puhtaasti kaunokirjalliseen maailmaan sijoittuvat. Siksi pidän paljon elämäkerroista, mutta aina elämäkerrallinen kerronta ei onnistu välittämään kohdettaan niin, että se vetoaisi lukijaan kaunokirjan tavoin. Perinteisten elämäkertojen rinnalla on paljon kirjoitettu myös kaunokirjalliselta pohjalta ponnistavia elämäkerrallisia romaaneja, joissa kirjailija kertoo tarinaa, joka jossain määrin pohjautuu faktoihin ja olemassa olevaan lähdemateriaalin, mutta hän käyttää kerronnassaan kaunokirjallisuuden muotoja ja vapauksia. Tällöin eletty elämä tulee parhaimmissa tapauksissa lähemmäksi lukijaa, luikertelee iholle ja sen allekin, herättää tunteita ja saa kohdehenkilön elämään elämäänsä uudelleen, uudessa valossa. Tällainen on Riikka Pelon uusin romaani Jokapäiväinen elämämme, joka kertoo runoilija Marina Tsvetajevan (1892–1941) ja hänen tyttärensä Ariadna Efronin (1912–1975) tarinan.

Marina Tsvetajeva on yksi venäläisen runouden suurista nimistä ja kuuluu näin samaan ryhmään kuin ystävänsä Anna Ahmatova, Osip Mandelstam ja Boris Pasternak. Kun Anna Ahmatova jäi vallankumouksen jälkeen Venäjälle, niin monet hänet runoilijakollegansa, muun muassa juuri Tsvetajeva, pakenivat länteen. Tsvetajevan aviomies Sergei Efron taisteli valkoisen kenraali Wrangelin joukoissa bolshevikkeja vastaan. Sisällissodan päätyttyä hän emigroitui Tšekkoslovakiaan, jonne saapui myös Marina Ariadnan kanssa. Tšekkoslovakiasta perhe päätyi Pariisiin, jossa sekä isä että tytär alkoivat toimia Neuvostoliiton tiedustelupalvelun laskuun, heistä tuli apparaatin työkaluja, ja palkinnoksi he saivat 1930-luvun lopussa luvan palata takaisin kotimaahansa. Marina seurasi heitä, vaikka hän ei missään vaiheessa hyväksynyt uutta aikaa ja kommunistien hallintoa vaan piti kiinni omasta yksilöllisyydestään ja oikeudestaan ajatella niin kuin hän ajatteli.   

Pelon kirja tuo perheen vaiheet lukijoiden silmien eteen kaikessa kauheudessaan ja kauneudessaan. Kirja jakautuu useaan kerronnalliseen osaan. On Ariadnan, josta kasvaa kirjan päähenkilö, minämuotoinen, lähes monologimainen kerronta taustanaan vuoden 1939 Moskova.  Sen kanssa vuorottelee Ariadnan ja Marinan elämää vuonna 1923 tšekkoslovakialaisessa pikkukylässä tarkastelevat jaksot, jossa tapahtumia katsellaan epäsuorasti Marinan katseen kautta. Kirjan lopussa ollaan vuodessa 1941 ja siinäkin vaihtelevat Ariadnan minämuotoinen kerronta Vorkutan työleiriltä ja Marinaan keskittyvät jaksot Jelabugasta. Näiden jaksojen välillä ovat Ariadnan mielestä pulppuilevat lapsuuden kuvat, jotka kerronnaltaan lähestyvät proosarunon kaltaista, hengästyttävää virtaa. Pelon kieli on äärimmäisen kaunista ja vuolasta, virkkeet pitkiä, metaforat uskomattoman kuvaavia ja omaperäisiä. Lukija ei voi muuta kuin antautua äidin ja tyttären maailmaan, kokea heidän kanssaan kaikki se paha, mutta myös kaunis, jota heidänkin piti kokea.

On tarinoita ja on runoja.
Opin niiden eron. Tarinat ovat maailmasta, kaikkien omaa, mutta runot tulevat sydämestä, siksi ne ovat tärkeämpiä. Jokaisella on omat runosanansa, ne vain pitää löytää. Ne pitää kuulla.
Runosanat ovat meidän salaisuutemme. Kieli jota vain me puhumme. 
Sydänsanat. Ne kuiskataan salaa, viimeiseksi illalla, ensimmäiseksi aamulla.
Kun sanon sydänsanan, tiedän että Marina on kohta luonani. (JPE s. 288–289)

Jokapäiväinen elämämme on kirja äidistä ja tyttärestä, jotka kantavat sisällään painolastia, joka on muotoutunut monen sukupolven kuluessa. Runoilija Tsvetajevalle sanat ovat kaiken olemisen alku ja hän haluaa myös tyttärensä sisäistävän tämän. Tytär kuitenkin kieltäytyy, samoin kuin Tsvetajeva itse oli uhmannut konserttipianisti äitinsä Maria Meyn tahtoa ja valinnut runouden soittamisen sijaan. Ariadna puolestaan kapinoi ryhtymällä kommunistiksi, hän haluaa epätoivoisesti tulla osaksi uutta aikaa ja karistaa äitinsä edustaman vanhan maailman pois harteiltaan. Menneisyyden pois pyyhkiminen ei kuitenkaan onnistu ja Ariadna joutuu kokemaan sen harvinaisen brutaalilla tavalla. Ja sen saa kokea myös Marina, josta neuvostoaika on tehnyt epärunoilijan: Kukaan ei enää sanonut hänelle: runoilija Tsvetajeva. Hänen rytminsä oli väärä, ei asettunut tähän aikaan, kaikki hänessä oli väärää. (JPE s. 463). Myös sanat pettivät niistä eläneen, sillä Sanat olivat lakanneet merkitsemästä kuin kaikkein ilmeisintä. Ne eivät enää avanneet näkymättömiä maailmoja ja kannatelleet häntä kuin nuorallakävelijää niiden välillä. (JPE s. 495)

Pelon romaani oli kaiken kaikkiaan upea lukukokemus. Kerronnallisesti vahva ja merkityksiltään tihentynyt romaani, jossa yksilöiden kohtalot ja ympäröivän maailman tapahtumat kietotuvat toisiinsa uskottavalla tavalla. Luin kirjaa yhtä aikaa lumoutuneena Pelon kielen kauneudesta ja ahdistuneena siitä, millainen oli se maailma, jossa runoilija ja hänen tyttärensä elivät. Kirjan tunnelma oli kuin elokuun painostavan helteinen päivä, samaan aikaan runsas, mutta koko ajan ukkosmyrskyä enteilevä. Myrskyn sitten puhjetessa, jokainen yritti selviytyä siitä omalla tavallaan. 

Tätä kirjaa on vaikea ohittaa, kun vuoden lopussa jaetaan Finlandia-palkinto ehdokkuuksia


Kirja on arvioitu Hesarissa ja sen on lukenut myös Marissa

HUOM! Editoin vähän tekstiä, sillä alkuperäinen oli yhdessä kohdin vähän harhaanjohtava.

perjantai 12. huhtikuuta 2013

Kirjallisia haastevastauksia



Sain Kaisalta haasteen vastata joko vitos- tai kirjallisuushaasteeseen ja päätin tarttua kirjallisuuskysymyksiin. Tietenkin!  Kiitokset Kaisalle ja nyt kysymyksiin.

1. Mikä kirja olisi paras kuvailemaan sinun elämääsi?

Lukiessani Carol Shieldsin Pikkuseikkoja koin aika usein tunteen, että tämä voisi olla minun elämästäni.

2. Luetko runoja?

Liian vähän.

3. Käytkö kirjallisuustapahtumissa?

Moskovassa asuessamme en ole niihin paljoa päässyt, mutta luulen asian petraantuvan kunhan muutamme syksyllä Suomeen. Haluaisin ainakin kirjamessuille, sekä Turkuun että Helsinkiin ja Prosak-klubi yhden kerran kokemuksen perusteella oli mahtava tapahtuma, joten niitäkin käyntejä voisi ohjelmistoon ottaa.

4. Mistä kirjasta toivoisit tehtävän elokuvan?

Julie Orringerin kirjaa Näkymätön silta lukiessani muistan miettineeni, että siitä saisi varmasti hyvän elokuvan. Ainakin minun makuuni, sillä rakastan historiallisia elokuvia eikä Pariisi elokuvallisena miljöönä ole pöllömpi paikka.

5. Minkä klassikon olet aina halunnut lukea, muttet ole (vielä) saanut aikaiseksi?

Olen klassikkoja aika paljon kahlannut, mutta yksi on aina jäänyt kesken ja se on Thomas Mannin Taikavuori. Sille ajattelin vielä joskus kiivetä.

6. Onko sinulla salaisia lempikirjoja, joita et kehtaa paljastaa?

Ei tietenkään! (Tai sitten en vain kehtaa paljastaa)

7. Kenet kirjailijan haluaisit tavata?

Ikuisuusvastaukseni: Sirpa Kähkösen. Olen hänen kanssaan muutaman sanan joskus vaihtanutkin, mutta olisi kiva puhua rauhallisemmissa olosuhteissa, sillä luulen meillä olevan samoja mielenkiinnon kohteita. Jörn Donnerkin olisi mielenkiintoinen henkilö.

8. Kenet romaanihenkilön haluaisit tavata?

Esimerkiksi Claes Andersonin Oton elämän Otto olisi mielenkiintoista tavata, sillä niin paljon hän muistuttaa kirjoittajaansa.

9. Kuka on mielestäsi kiinnostavin kirjailija (vaikka et välttämättä hänen kirjoistaan pitäisikään)?

Yleensä kiinnostus kirjailijaan herää luettujen kirjojen kautta (en siis todellakaan kuulu siihen kolulukuntaan, jota kiinnostavat vain kirjat ei niiden tekijät), mutta on joitakin kirjailijoita, joiden tekstit eivät jostain syystä uppoa (esimerkiksi liian vaikeita tai liikaa oman mukavuusalueen ulkopuolella) mutta henkilöinä he ovat kiinostavia. Kuolleista voisin ottaa esimerkiksi Maria Tsvetajevan ja elävistä Leena Krohnin.

10. Minkä kirjan ostit viimeksi?

Mopo karkasi käsistä taas Suomen reissulla ja kirjoja tuli hankittua aika pino sekä kirpparilta että kirjakaupasta. Ostin muun muassa Karl Ove Knausgårdin Taisteluni ja Ulla-Lena Lundbergin Marsipaanisotilaan, jossa on muuten todella kaunis kaunis.

11. Mitä luet juuri nyt

Täytyy sanoa, että olen tällä hetkellä täysin Pelon vallassa. Riikka Pelon Jokapäiväinen elämämme on minulle täydellinen kirja. Ihana, mutta ahdistava. Siitä lisää muutaman päivän kuluttua.

Hei, täällä mittari näyttää jo yli 10 astetta, nyt kevät etenee kohisten ja parveekkeellakin voi jo lukea. Toivottavasti tekin saatte nauttia keväästä, mutta ainakin hyvistä kirjoista ei liene puutetta. Lämmintä ja kirjaisaa viikonloppua. Palaan muutaman päivän kuluttua Pelon kanssa.

Heitän haasteella Heidiä, jonka juttuja on aina mielenkiintoista ja hauskaa lukea. Saa ottaa tai jättää!

tiistai 9. huhtikuuta 2013

Pentti Haanpää. Kirjeet.



Pentti Haanpää Kirjeet Toim. Vesa Karonen ja Esko Viirret. Otava 2005.

Kentän ja kasarmin jälkeen minua alkoi kiinnostaa paitsi Haanpään muu tuotanto niin myös hänen henkilöhistoriansa ja kun sitten kirjastossa törmäsin hänen kirjeidensä toimitettuun laitokseen nappasin sen mukaani. Tämän kokoelman lisäksi Haanpään kirjeitä on julkaistu myös kokoelmassa Kirjeitä kahdesta sodasta. Pentti Haanpään kirjeitä vaimolleen Aili Haanpäälle talvisodasta ja jatkosodasta. Lisäksi on  ilmestynyt päiväkirjamerkinnöistä koostuva Muistiin merkintöjä vuosilta 1925-1939. 

Tässä kokoelmassa olevia kirjeitä ovat senn toimittajat metsästäneet eri paikoista. Paljon kirjeitä on myös tuhoutunut Haanpään omakätisesti polttaessa kirjeenvaihtoaan 1930-luvun alussa. Kokoelmassa on sekä Haanpää kirjoittamia että hänen vastaanottamiaan kirjeitä. Kirjeenvaihtokumppanit edustavat moni-ilmeistä otosta Haanpään elämän ihmisistä äidistä vaimoon, kirjailijatovereista kustantajien edustajiin ja Amerikan serkuista ihailijoihin. Kokoelman laajin osuus muodostuu Haanpään ja hänen vaimonsa Aili Haanpään sodan aikaisista kirjeistä, vaikka niitä ei tähän kokoelmaan ole otettu kaikkia olemassa olevia.

Kirja on jaettu kronologisesti yhdeksään osaan ja jokaisen osan alussa on Vesa Karosen kirjoittama lyhyt yleiskatsaus kyseisen ajanjakson pääteemoista. Kirjan lopussa on kirjeisiin liittyvä kommenttiosio, jossa tarpeen mukaan taustoitetaan kirjeessä esiin nousseita asioita. Olisin kaivannut jonkinlaista merkintää mahdollisista kommenteista itse kirjetekstiin, niin ei olisi tarvinnut turhaan selata edestakaisin. Myös jonkinlaista sisällisluetteloa jäin kaipaamaan.

Haanpää (1905-1955) asui lähes koko elämänsä Pohjois-Pohjanmaalla sijaitsevassa Piippolassa ja mitä vanhemmaksi hän tuli sitä vastahakoisemmin hän sieltä poistui. Suurimman osan työhönsä liittyvistä asioista hän hoiti kirjeiden välityksellä. Kustantaja sai useimmiten turhaan houkutella häntä Helsinkiin, samoin kuin monet kirjailijatoverit.   Kirjailijatovereista monet olivat sitä mieltä, että Haanpään oli tultava ulos poteroistaan laajentaakseen omaa kirjallista aluettaan. Jos hän joskus "pääkallopaikalla" piipahti halusi hän yleensä nopeasti kotiin. Ainoan pidemmän matkansa (sota-aikaa lukuunottamatta) hän teki keväällä 1953, kun hän osallistui suomalaisen kulttuurivaltuuskunnan matkalle Kiinaan, josta oli tuloksena teos Kiinalaiset jutut, joka oli Haanpään ainoa ei-kaunokirjallinen teos ja sen vastaanotto oli melko nihkeää, osin myös poliittisista syistä. Valtuuskunta kun oli koostunut melko pitkälti vasemmistolaisista kulttuurihenkilöistä.

Kaikenlainen julkinen esiintyminen oli Haanpäälle täysin vastenmielistä ja hän piti tiukasti kiinni periaatteistaan eikä osallistunut tilaisuuksiin, jossa hän olisi joutunut olemaan esillä esimerkiksi lukemalla teoksiaan. Valokuvaakin hänestä oli vaikea saada ja usein kustantaja joutui tyytymään kuvanpyyntötoiveissaan "ei ole"-vastaukseen. Voin vain kuvitella miten nykyinen markkinavetoinen kirjallisuuskulttuuri olisi Haanpäätä ahdistanut. Paljon ei Otavan mainososasto varmaan saanut irti seuraavasta Haanpään kirjeestä:

Kiitän huomiosta. Olen saanut kaksikin mainososastonne kirjeestä. Toisessa pyysitte valokuvaa talostani, mutta sellaista ei ole, kun ei ole taloakaan. Toisessa pyysitte eräitä tietoja "Jauhot"-kirjasta. Mutta en voi liioin sanoa lisää siihen mitä kirjassa luetaan. Seutu käynee selville, sikäli kuin se on tarpeellista, ja parasta on heittää lukijan huoleksi "sanomankin" irti saaminen. Henkilöistäkään en osaa eroitella muita rakkaampia, enempää kuin hyvä isä lapsistaan. [...] Mitään uusia valokuvia ei myöskään ole tullut otetuksi pitkiin aikoihin. Paljon ei siis herunut, mutta enempää en tiedä. Kunnioittavasti Pentti Haanpää. (PHK s. 479)

Kun Haanpää "Kentän ja kasarmin" myötä joutui useaksi vuodeksi julkaisukieltoon löysi hän vasemmistosta ymmärtäjiä ja sai tekstejään julki heidän lehdissään muun muassa Kirjallisuuslehdessä ja Tulenkantajissa ja löysi ryhmästä ystäviä muun muassa Erkki Valan ja Arvo Turtiaisen. Näille kuten monille muillekin Haanpään kontakteille oli tyypillistä, että ne perustuivat lähes täysin kirjeelliseen kanssakäymiseen. Hän kuului myös nimellisesti kirjailijaryhmä Kiilaan ja avusti sen albumeja, mutta järjestötoimintaan ei hän luonteensa mukaisesti osallistunut. Vaikka Haanpää ajatuksiltaan oli lähellä vasemmistolaisia aatteita, niin hän ei missään vaiheessa sitoutunut puoluepoliittisesti mihinkään ryhmittymään. Hän oli liiaksi individualisti voidakseen sitoa itseään ja ajatuksiaan ennaltamääritettyihin ajatuskulkuihin. Itselleni nämä Haanpään suhteet vasemmistolaisiin "tovereihin" olivat kirjan mielenkiintoisinta antia, sillä ne liittyvät hyvin läheisesti omiin tutkimuksellisiin intresseihini.

Haanpään suhde vaimoonsa oli mielenkiintoinen, mutta paremman kuvan saadakseen pitäisi ehkä lukea myös tuo pariskunnan sota-ajan kirjeenvaihtoon perustuva kirja. Tämän kokoelman perusteella syntyy kuva jossain mielessä epätasa-arvoisesta suhteesta, jossa mies määritti vaimolleen paikkaa suhteessa julkisuuteen. Tästä kertovat muutamat Haanpään melko suorasukaiset kommentit vaimonsa kirjallisten ja kulttuuristen harrastusten suhteen, samoin kuin hänen kielteinen suhtautuminen vaimonsa lotta-työ haaveisiin. Koska Haanpää itse piti matalaa profiilia, hän toivoi samaa, tai vaati samaa, myös vaimoltaan.

Kerroit kirjoittaneesi "Kyläkirjeen" Kalevaan. Minä kyllä huomasin tuon kirjeen ja jostain syystä epäilinkin sitä sinun kirjoittamaksesi. Mutta mielestäni ei ole mitään syytä jatkaa sitä puuhaa, sillä mitään erikoisia "pakinoitsijan" taipumuksia sinulla ei ole ja toisekseen ei tiedä miten käypi kun rupeaa kirjoittelmaan kaikenlaisia juttuja. ( Pentti Haanpää Aili Haanpäälle 4.1.1943. PHK s. 357)

Kun Haanpää 30-luvun lopulla pääsi julkaisupannastaan hänen kustantajakseen tuli ensin Gummerus ja vuodesta 1940 alkaen Haanpään kirjojen kustannuksesta huolehti Otava. Otavalaisten kirjeistä nousee esiin suuri kunnioitus Haanpäätä kohtaan. Hänen kirjailijatyötään arvostettiin ja hän sai melko vapaa kädet teostensa sisältöön nähden, lukuunottamatta tietenkin sensuurin määräyksiä, jotka sota-aikana ja vielä sodan jälkeenkin olivat melko tiukat, tosin vähän eri asioihin keskittyviä. Kustantaja olisi myös halunnut juhlistaa Haanpään 50-vuotisjuhlaa, mutta sitä päivää ei koskaan tullut, sillä kirjailija hukkui kalatusreissullaan juuri 50-vuotispäiviensä alla.

Haanpään perhetausta oli kirjallinen, sillä hänen isänsä ja iso-isänsäkin olivat kirjottaneet ja saaneet tekstejään julki. Hän kantoi itsessään eräänlaista talonpoikaissivistyksen perinnettä, vaikka muodollista koulusivistystä hänellä ei ollut kansakoulua lukuunottamatta. Kirjeistä esiin nouseva Haanpää oli oman tiensä kulkija, joka useimmiten teki niin kuin itse halusi, välittämättä muiden mielipiteistä. Hän luki paljon, seurasi aikaansa ja tarkkaili ympärisöään ja sen ihmisiä ja sai näistä aiheita kirjoihinsa. Luonto ja siinä liikkuminen olivat myös tärkeitä elämän osasia. Kuitenkin tietynlainen raskasmielisyys ja skeptisyys nousevat kirjeiden perusteella Haanpäätä luonnehtiviksi piirteiksi, ja näitä hän koitti usein lääkitä melko raskaalla alkoholin käytöllä.

Vaikka kokoelman kirjeet keskittyvät usein hyvinkin proosallisiin aiheisiin, kuten Haanpään "sairastamaan rahanpuutteeseen" ja kustannusopimusten erittelyyn tai yksityisellä puolella käytännöllisten asioiden hoitoon antavat ne kuitenkin mielenkiintoisia viitteitä kirjailijan elämän ja ajattelun eri puolista ja myös niistä ehdoista joiden keskellä kirjailija töitä teki. Minut teos myös innoitti entisestään tutustumaan lähemmin Haanpään kaunokirjalliseen tuotantoon.


perjantai 5. huhtikuuta 2013

Huojuva talo Teatteri Avoimissa Ovissa

Ella Pyhältö ja Jukka Pikänen. Kuva teatterin sivuilta.

Sain taas Suomen reissuun ympätyksi teatterireissun. Avoimien Ovien versio Maria Jotunin romaanista Huojuva talo kiinnosti sen verran, että se oli pakko päästä katsomaan. Mielessä oli sekä Jotunin romaani hienona lukukokemuksena että YLE:n elokuvaversio joidenkin vuosien takaa, jossa Sara Paavolainen ja Kari Heiskanen tekivät loistoroolit Lean ja Eeron rooleissa. En lähde romaanin tapahtumia tässä avaamaan sen enempää, mutta kiinnostuneet voivat kurkata vaikka Jokken postauksen kirjasta. Näytelmäversio seuraa melko uskollisesti romaanin juonta ja käyttää myös sen kieltä, joka nykyaikana saattaa osin kuulostaa vähän vanhanaikaiselta. Itseäni tämä ei kuitenkaan haitannut, sillä se mielestäni kuuluu oleellisesti tarinan henkeen.

Näytelmän on dramatisoinut ja ohjannut Heini Tola ja pääosissa Leana on Ella Pyhältö ja Eerona Jukka Pitkänen, molemmat itselleni ennestään tuntemattomia näyttelijöitä. Jotunin romaanin vahvat teemat liittyvät väkivaltaan, ja yleensä valtaan sekä alistumiseen ja uhrautumiseen ja tässä teatteriversiossa ne tulevat vahvojen näyttelijäsuoritusten myötä lähes iholle. Pienessä intiimissä teatteritilassa katsoja ei pääse pakoon muuten kuin lähtemällä esityksestä kesken pois. Muutama yleisöstä taisikin luovuttaa väliajalla. Molemmat pääosan esittäjät tekevät vahvat roolit, mutta erityisesti Pyhältön suoritus vaikutti ja vavisutti. Rooli on varmasti raskas, sillä hän on koko ajan tapahtumien keskipisteessä ja mukana on paljon myös puhdasta fyysisyyttä. Fyysinen ilmaisu tanssin muodossa, samoin kuin laululliset osuudet ovat osa tarinankerrontaa ja puolustivat paikkaansa, vaikka olin etukäteen niiden suhteen vähän skeptinen. En oikein osannut nähdä Huojuvaa taloa musikaalina, mutta kysymys ei onneksi kuitenkaan ollut siitä vaan ilmaisukeinojen laajentamisesta.

Lavastus oli nykyajan teatterille ominaisesti hyvin pelkistetty. Muutamilla pienillä elementeillä muutettiin tunnelmaa. Puvustus oli osin teoksen ajankohdan maailmaan 1920-1930-lukuun viittava, osin taas täysin nykyaikainen.

Vaikka Jotunin kirja on kirjoitettu 1930-luvulla sen teemat ovat edelleen hyvin vahvasti läsnä. Peheväkivallan mukanaan tuomat murhenäytelmät ovat ikävän tuttua luettavaa myös tänä päivänä. Näytelmä laittoi miettimään taas kerran sitä, miksi toinen alistuu yhä uudelleen pahoinpideltäväksi ja alistaa myös lapsensa samalle kohtalolle. Kyllä Lealla olisi ollut mahdollisuus lähteä,ottaa ero ja elättää itsensä ja lapsensa, mutta hän ei lähtenyt, kuten esimerkiksi hänen siskonsa Toini teki. Miksi? Marttyyrin rooli saattaa tuottaa jonkinlaista kieroa tyydytystä ja vääristää myös omakuvaa siten, että ihminen alkaa ajatella, että olen ansainnut kaiken tämän pahan. Lean ja Eeron suhteessa molemmat tajuavat suhteen sairauden, mutta kumpikaan ei pysty tekemään sille mitään, ennen kuin Eero ottaa ratkaisun omiin käsiinsä. Onko se aina viimeinen tie ulos?

Teatteri Avoimet Ovet on itselleni tuttu jonkun vuoden takaa, kun näin siellä Edith Södergranista kertovan näytelmän. Esityspaikka oli silloin Töölössä ja sinne olin menossa myös nyt. Onneksi kuitenkin tulin vilkaiseeksi lipussa olevaa osoitetta ja ilmeni, että teatteri on muuttanut Erottajakatu 5:een. Hienoa, että suurten laitosteatterien lisäksi on olemassa näitä pieniä teattereita, jotka tekevät omanlaistaan ohjelmistoa. Odotan jo nyt innolla Avoimien Ovien syksyn ensi-iltaan tulevaa esitystä Katri Valasta.


maanantai 1. huhtikuuta 2013

Pentti Haanpää - Kenttä ja kasarmi


Pentti Haanpää: Kenttä ja kasarmi. Ensipainos 1928. Kustannussyhtiö Kansanvalta (näköispainos 1988)

Löysin Pentti Haanpään novelli- vai sanoisinko kertomuskokoelman Kenttä ja kasarmi. Kertomuksia tasavallan armeijasta kirppikseltä eurolla. Kiinnitin ensin huomion hienoon kanteen ja luulin piteleväni kädessä vanhempaakin teosta. Lähemmin asiaa tutkailtuani huomasin, että kyse on näköispainoksesta vuodelta 1988. Alkuperäinen Kenttä ja kasarmi ilmestyi Kustannus Oy Kansanvallan kustantamana 1928 ja sama kustantaja oli näköispainoksen taustalla. Kirja oli lukematon, mistä kielivät aukileikkaamattomat sivut. Kerta se on ensimmäinenkin kun pitää lukea kirjaa veitsi kädessään.

Kirjan mukana oli pieni lehtinen, jossa valotettiin kirjan taustoja omana aikanaan. Haanpää oli debytoinut 20 vuotiaana novellikokoelmalla Maantietä pitkin, jonka kustansi WSOY, samoin kuin Haanpään kaksi seuraavaa teosta romaanin Kolmen töräpään tarina (1927) ja novellikokoelman Tuuli käy heidän lävitseen (1927). Kenttä ja kasarmi aiheutti kuitenkin tenkkapoon, sillä se pisteli niin pahasti valkoisen Suomen yhtä tärkeintä instituutiota eli armeijaa, ettei porvarillinen kustantamo WSOY halunnut sitä julkaista, ainakaan ilman Haanpään tekemiä poistoja. Keskinäisten erimielisyyksien vuoksi Haanpään sopimus WSOY:n kanssa raukesi.

Haanpää halusi saada kirjansa julkaistuksi ja hän lähetti käsikirjoituksensa Kustannus Oy Kansanvallalle, joka oli sosialidemokraattien käsissä. Sopimus saatiin syntymään ja kirja ilmestyi syksyllä 1928 ja ilmestyessään sytytti aikamoisen polemiikin. Porvarilliset arvostelijat yksi toisensa jälkeen lyttäsivät kirjan, jopa Haanpään entinen tukija Olavi Paavolainen, joka ei nähnyt kirjassa mitään hyvää Tulenkantajiin kirjoittamassaan arvostelussa:

Kirjailija ei kertaakaan ole jaksanut kohota siltä samalta matalalta ja epäintellektuellilta, etten sanoisi epäintellektiltä, ajatus- ja tunnetasolta, jossa hänen kuvailemansa ihmistyypit elävät. "Kenttää ja kasarmia" ei ole kirjoittanut kirjailija ja taiteilija Pentti Haanpää vaan sotamies Haanpää, Pentti, siviiliammatiltaan tukkijätkä.

Nykyajasta katsottuna kohu tuo selkeästi esiin 1920-1930-lukujen suomalaisen yhteiskunnan kirjallisen ilmapiirin. Aikaa tutkineen sosiologi Erkki Seväsen mukaan taide, kirjallisuus sen osana, oli täydellisesti valjastettu palvelemaan porvarillisen ideologian mukaisia kansallisia ja valtiollisia päämääriä ja sitä kritisoivilla, muun muassa vasemmistoon kuuluvilla kirjailijoilla oli vaikeuksia saada ääntään kuuluviin. Heille ei löytynyt kustantajaa, joiden kautta he olisivat saaneet tekstejään julki. Haanpääkin vaiettiin kokonaan yli viideksi vuodeksi. 1930-luvun lopulla tilanne jonkin verran parani ja muun muassa Gummerus ryhtyi julkaisemaan ennen pannassa olleita kirjailijoita, muun muassa Haanpäätä.

Haanpää ei kirjailijana ole itselleni kovin tuttu. Olen lukenut aiemmin ainoastaan Noitaympyrän ja joitain yksittäisiä novelleja. Tämän kirjan kohdalla kirjan tapahtumien ja teemojen sijoittuminen armeijaan on tuntunut aina vähän epäilyttävältä, sillä se ei välttämättä kuulu lempimiljöisiini ja ylipäätään se on asia, josta en paljon tiedä ja johon en lähtökohtaisesti suhtaudu kovin suopeasti.

Tätä suopeutta ei Haanpään kirja todellakaan ole omiaan lisäämään. Kirjan 12 kertomuksessa armeijalaitos, sen hierarkinen rakenne, toimintatavat ja sisäänrakennettu ideologinen perusta eivät saa osakseen yhtään positiivista sanaa. Päinvastoin. Armeija nähdään epäinhimillisenä, tarkoituksettomana, hedelmättömänä ja ihmisiä alistavana ja katkeroittavana laitoksena. Tavallisen rivimiehen mielestä armeija on järjetön laitos ja parhaiten siellä pärjäävät ne, jotka menevät sieltä, mistä aita on matalin. Upseerit puolestaan menettävät nopeasti ihanteensa ja leipääntyvät ja kohta elämän ainoisiin iloihin kuuluuvat öiset ryyppäjäiset ja päivittäinen sotamiesten simputtaminen.

Haanpään kerronta on jutustelevaa ja sitä sävyttävät lukemattomat ironiset heitot ja pistot. Minä yllättäen viihdyin hyvin Haanpään tarinoinnissa, vaikka aiheet eivät niin mieltänostattavia olleetkaan. Pidin hänen kielestään, joka oli konstailematonta, ajoittain vähän brutaaliakin, mutta ei ilman lyyrisiä välisoittoja. Haanpään äärimmäisen naturalistinen kuva ei todellakaan imarrellut aikansa suomalaista puolustuslaitosta ja en yhtään ihmettele, että se herätti niin suuria tunteita erityisesti vastustajien joukossa. Se herätti niitä nykylukijassakin, tosin ehkä vähän toisenlaisia.

Ja yhä seisoo kentän reunassa, hentoluisena ja sirona, natsat olalla, sisässään pohjaton katkeruus ja viha. Toivoen, että hän saisi tuon ihmislihan niskaan sateen piikkiäkeitä ja Härmän puukkoja, suolanrakeita ja hienoa pölyä. Silloin vasta olisi hän onnellinen, kun koko tuo hiekkainen kenttäerämaa olisi keträksiä myöten kahlata silputtua ihmislihaa ja punaista pirskuvaa verta. (KK s. 74)

Ajoittain kirjaa lukiessa tuli mieleen Väinö Linnan Tuntematon sotilas, joka myös aikanaan sohaisi armeija-ampiaispesää ja sai aikaan suuren kohun. Olen aivan varma, että Kenttä ja kasarmi oli Linnalle tuttu, jopa tärkeäkin teos. Luulen että Kenttää ja kasarmia  on lukenut myös Anna Kortelainen, jonka uusimmassa teoksessa Ei kenenkään maassa liikutaan myös kasarmien maailmassa ja jossa yhtenä sivuhenkilönä vilahtaa jätkäkirjailija Haanpää.

Itse sain tämän lukemisesta inspiraation lukea lisää Haanpäätä ja tutustua myös hänen omaelämäkerralliseen materiaaliinsa, jota on julkaistu ainakin kirjeiden muodossa.

Lue myös Lauri Viljasen aikalaisarvio Hesarin Kritiikin klassikoista