perjantai 19. huhtikuuta 2013

Juhani Aho - Yksin



Juhani Aho: Yksin. WSOY 1991 (Ilm. ensimmäisen kerran 1890) 106 s.

Juhani Ahon pienoisromaani Yksin on ollut pitkään lukulistallani ja vihdoin sain sen luettua. Tosin lukukokemus oli vähän outo, sillä aloitin kirjan jo Suomessa ollessani, mutta pienenä ja ohuena se hautautui muiden kirjojen alle täällä Moskovassa ja löytyi vasta muutama päivä sitten. Loppuosan luinkin sitten yhdellä istumalla äsken puistonpenkillä istuessani ja auringosta nauttiessani. Melkein tekisi mieli tehdä Erjat ja lukea kirja heti toiseen kertaan, sillä kahdessa osassa lukeminen varmasti vähän häiritsi lukukokemusta. Tästä huolimatta pidin kyllä kirjasta kovin.

Yksin on suomalainen klassikko, joka on pitänyt pintansa jo yli vuosisadan ajan ja koska syy ei ole koulun lukulistoissa, kuten esimerkiksi Aleksis Kiven Seitsemän veljeksen kohdalla osittain on, niin siitä on pakko löytyä jotain muuta, joka edelleen vetoaa. Itselläni on kahtalainen suhtautuminen Ahon tuotantoon, en ole kovin ihastunut hänen kansanelämänkuvauksiinsa, esimerkiksi Rautatie ja Juha ovat olleet itselleni melko pitkäpiimäistä luettavaa. Sen sijaan Ahon säätyläistöön liittyvät teokset kuten Helsinkiin, Papin tytär ja Papin rouva ja nyt viimeisenä lukukokemuksena tämä Yksin ovat mielestäni erinomaisia. Tosin luen juuri historian professori Irma Sulkusen loistavaa artikkelia Ahon Keväästä ja takatalvesta, jolla on vahvat yhteytensä suomalaiseen kansalliseen historiaan herätysliikkeiden kautta, ja mieleeni on noussut ajatus että pitäisikö sekin lukea.

Mutta takaisin Yksin-teokseen. Tarinan tasolla kirja on onnettoman rakkauden kuvaus. 30-kymppinen mies rakastuu ystävänsä nuoreen sisareen, jonka hän on tuntenut jo  tämän pikkutyttö ajoista lähtien. Nyt mies yhtäkkiä huomaa tytön kasvaneen viehkeäksi neidoksi ja hänen silmissään alkavat kangastella tulevaisuudenkuvat yhteisen kotilieden äärellä. Tytölle mies on kuitenkin aina ollut vain veljen ystävä ja mukava setä ja hän kauhistuu miehen rakkauden tunnustuksia. Asia jää ratkaisemattomana kellumaan, kun miehen on lähdettävä jo aiemmin suunnittelemalleen Pariisin matkalle. Mieli murtuneena hän käy matkaan, mutta kantaen kuitenkin mukanaan pienen pintä toivonhitusta, että asiat vielä kääntyisivät parhain päin ja tyttö lankeaisi hänen käsivarsilleen. Niin kuin varmasti kaikki arvaavat, näin ei kuitenkaan käy.

Tarina on siis mitä perinteisin, ja Ahon teoksen voima ei olekaan siinä, vaan se on Ahon kerronnasta nousevassa ajan kuvassa, joka luo lukijan silmien eteen paitsi 1800-luvun säätyläismiehen mielenmaiseman niin myös Helsingin ja Pariisin elävinä kaupunkikuvina. Molemmat vahvasti ja värikkäästi kuvattuina. Itse esimerkiksi ihastuin ikihyviksi Pariisin joulunaikaisten katujen kuvaukseen:

Vaikka on vielä jotenkin valoisaa, ovat tulet jo sytytetyt sisällä puodeissa, makasiineissa ja kahviloissa. Ovet avautuvat ja sulkeutuvat lakkaamatta, ja niiden täydeltä ikäänkuin höyrähtää ihmisääniä, melua ja kiireistä hommaa ulos raittiiseen ilmaan. Kultaseppien ikkuna kiiluvat kalleuksia, sormukset, rannerenkaat, kellot, kynttilänjalat ja lamput kasvavat moninkertaisiksi, heijastellen kuvastimesta kuvastimeen. Silkkitavarat hehkuvat sähkötulien alla, joita terästetään lasisärmiöiden avulla. Suuret basaarit ovat ahddetut laesta lattiaan ainoastaan leikkikaluja. Kirjakaupoista vuotavat kirjat ja paperit kuin laavavirrat katukäytäville. Paitamyymälät ovat kuin lumilinnoja, joissa nietostaa valkeita kauluksia, liinaa ja palttinaa.( Y. s. 79-80)

Voiko olla elävämpää kuvaa jouluisesta tavaraähkystä, joka jo yli 100 vuotta sitten oli todellisuutta.

Tarinan miehellä on paljon yhtymäkohtia kirjoittajaansa, kuten esimerkiksi Panu Rajalan kirjoittama Ahon elämäkerta osoittaa. Aho oli stipendiaattina Pariisissa, mutta hänen muistoissaan ei kangastellut ystävän sisar vaan paremminkin tämän äiti, ainakin Rajalan tulkinnan mukaan. Oli miten oli, mutta ilmestyessään Yksin herätti vastaaottajissaan ja arvostelijoissaan voimakkaita tunteita. Kiiteltiin kyllä Ahon romaanin rakennetta ja kieltä, mutta kirjan lopussa oleva kohtaus prostituoidun kanssa olisi saanut jäädä enemmän arvailujen varaan. Erityisesti kirjasta ja sen moraalia turmelevasta sisällöstä älähti pappissääty, joka katsoi, että valtion varoilla oli tuotettu epäsiveellistä kirjallisuutta Suomen nousevalle nuorisolle vahingoksi.

Nykylukija tietenkin hymähtelee noille kannanotoille eivätkä ne aikalaisissakaan kaikkia vakuuttaneet. Minä ainakin olin onnellinen, kun kertoja halusi hetkeksi päästää irti surustaan ja antaa maailman viedä. Huutomerkeillä vahvistettuna:

En minä jaksa surra ikääni minäkään! Minulla täytyy olla oikeus minullakin elämään! Minä tahdon nauttia siitä, ennenkuin vereni kokonaan hyytyvät ja minä jähmetyn lähenevän vanhuuteni viluun. minä tahdon tänä iltana suudella ja syleillä minäkin ja korvat vuosikausien kiusat. (Y s. 91)

Blogistaniassa kirjasta on ainakin pidetty, siitä todistavat muun muassa LurunKatjanSallanKaroliinan ja Margitin, joka linkittää oman Pariisin kokemuksensa Ahon kerrontaan, arviot.


17 kommenttia:

  1. Kiva, että sinäkin pidit tästä. Yksin on ollut minun positiivisimpia Aho-kokemuksiani.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pidin ehdottomasti. Harmittaa vain, että lukukokemus ei ollut ihan yhtenäinen. Mutta kirjan voi lukea vaikka uudelleen, ei vie paljon aikaa.

      Poista
  2. Nyt tekisi mieli lukea tämä uudestaan. Ensimmäinen suomalainen klassikko, josta pidin. Helsinkiin voisi olla myös aika mielenkiintoinen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Itse pidin myös "Helsinkiin"-kirjasta, joten voin suositella.

      Poista
  3. Minä luin tämän viime kesän 24 tunnin lukumaratonillani ja pidin kovasti. Erityisesti Helsingin (ja Katajanokan!) kuvaukset lämmittivät sydäntä. Hieno klassikko!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kotikulmien kuvaukset aina lämmittävät :)

      Samaa mieltä, että hieno klassikko.

      Poista
  4. Oi, tämä on kyllä ihana kirja. Juuri nuo Helsinki- ja Pariisi-kuvaukset sykähdyttävät, ja tietysti se tuntehikas rakkaudesta räytyminen. Ah!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuntehikas rakkaudesta räytyminen on tosiaan oiva luonnehdinta :)

      Poista
  5. Kiitos Jaana! Tämän poimin loistovinkkinä omalle listalleni! :-)

    VastaaPoista
  6. Oivallinen postaus oivallisesta kirjasta! Muistan itsekin kirjaa lukiessani hämmästelleeni joulumarkkinoiden hulinaa Pariisissa yli sata vuotta sitten! Mitähän Aho sanoisi nykyjouluista?

    Aho on paikkansa ansainnut klassikkokirjailijana. Minuun uppoavat aivan erityisesti nuo mainitsemasi kansankuvaukset.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oli tosiaan jotenkin hyvin nykymenon kaltaista tuo joulun tavarapaljous jo runsas sata vuotta sitten.

      Jostain syystä en noihin kansankuvauksiin ole oikein syttynyt. Tosin niiden lukemisestakin on aikaa, joten ehkä pitäisi yrittää uudellen.

      Poista
  7. Yksin-romaanista pidin minäkin paljon. Kirjoituksesi herätti fiiliksen lukea Ahoa pitkästä aikaa. Helsinkiin en ole lukenut ja kirjahyllyssäni on odottamassa Papin tytär ja Papin rouva. Varmaan niistä sitten aloitan. Pidin muuten Juhastakin ja oli jännä nähdä Aholassa käännösversio, jossa kirjan nimenä olikin Marja.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sara, sullahan on hyvät kokoelmat hyllyssä, kaikki suosikkiteokseni. Niistä on hyvä aloittaa :)

      Mielenkiintoista tosiaan tuo käännösversion nimenmuutos. Mille kielelle kirja oli käännetty?

      Poista
    2. Se ei silloin selvinnyt, koska kirja oli vitriinissä ja muistaakseni oppaalta kyselin ja hän ei tiennyt. Niitä käännöskirjoja oli paljon! Aholan näyttely on nyt hiljattain uudistettu ja pitäisi mennä käymään siellä - vaikkapa kesällä.

      Poista
    3. Joo, Aholassa pitäisi käydä. Olen ollut Halosenniemessä ja Ainolassa, mutta Ahola on vielä katsastamatta. Hyvä piene kesäreissun kohde!

      Poista
    4. Jos joku haluaa kuunnella tämän äänikirjana, niin täältä löytyy... http://kingsnclowns.com/index.php?option=com_k2&view=item&id=111:juhani-aho-yksin-aanikirja
      Etsin tätä ensin itse äänikirjana, mut ei löytynyt, joten tein sit itse.

      Poista