maanantai 1. huhtikuuta 2013

Pentti Haanpää - Kenttä ja kasarmi


Pentti Haanpää: Kenttä ja kasarmi. Ensipainos 1928. Kustannussyhtiö Kansanvalta (näköispainos 1988)

Löysin Pentti Haanpään novelli- vai sanoisinko kertomuskokoelman Kenttä ja kasarmi. Kertomuksia tasavallan armeijasta kirppikseltä eurolla. Kiinnitin ensin huomion hienoon kanteen ja luulin piteleväni kädessä vanhempaakin teosta. Lähemmin asiaa tutkailtuani huomasin, että kyse on näköispainoksesta vuodelta 1988. Alkuperäinen Kenttä ja kasarmi ilmestyi Kustannus Oy Kansanvallan kustantamana 1928 ja sama kustantaja oli näköispainoksen taustalla. Kirja oli lukematon, mistä kielivät aukileikkaamattomat sivut. Kerta se on ensimmäinenkin kun pitää lukea kirjaa veitsi kädessään.

Kirjan mukana oli pieni lehtinen, jossa valotettiin kirjan taustoja omana aikanaan. Haanpää oli debytoinut 20 vuotiaana novellikokoelmalla Maantietä pitkin, jonka kustansi WSOY, samoin kuin Haanpään kaksi seuraavaa teosta romaanin Kolmen töräpään tarina (1927) ja novellikokoelman Tuuli käy heidän lävitseen (1927). Kenttä ja kasarmi aiheutti kuitenkin tenkkapoon, sillä se pisteli niin pahasti valkoisen Suomen yhtä tärkeintä instituutiota eli armeijaa, ettei porvarillinen kustantamo WSOY halunnut sitä julkaista, ainakaan ilman Haanpään tekemiä poistoja. Keskinäisten erimielisyyksien vuoksi Haanpään sopimus WSOY:n kanssa raukesi.

Haanpää halusi saada kirjansa julkaistuksi ja hän lähetti käsikirjoituksensa Kustannus Oy Kansanvallalle, joka oli sosialidemokraattien käsissä. Sopimus saatiin syntymään ja kirja ilmestyi syksyllä 1928 ja ilmestyessään sytytti aikamoisen polemiikin. Porvarilliset arvostelijat yksi toisensa jälkeen lyttäsivät kirjan, jopa Haanpään entinen tukija Olavi Paavolainen, joka ei nähnyt kirjassa mitään hyvää Tulenkantajiin kirjoittamassaan arvostelussa:

Kirjailija ei kertaakaan ole jaksanut kohota siltä samalta matalalta ja epäintellektuellilta, etten sanoisi epäintellektiltä, ajatus- ja tunnetasolta, jossa hänen kuvailemansa ihmistyypit elävät. "Kenttää ja kasarmia" ei ole kirjoittanut kirjailija ja taiteilija Pentti Haanpää vaan sotamies Haanpää, Pentti, siviiliammatiltaan tukkijätkä.

Nykyajasta katsottuna kohu tuo selkeästi esiin 1920-1930-lukujen suomalaisen yhteiskunnan kirjallisen ilmapiirin. Aikaa tutkineen sosiologi Erkki Seväsen mukaan taide, kirjallisuus sen osana, oli täydellisesti valjastettu palvelemaan porvarillisen ideologian mukaisia kansallisia ja valtiollisia päämääriä ja sitä kritisoivilla, muun muassa vasemmistoon kuuluvilla kirjailijoilla oli vaikeuksia saada ääntään kuuluviin. Heille ei löytynyt kustantajaa, joiden kautta he olisivat saaneet tekstejään julki. Haanpääkin vaiettiin kokonaan yli viideksi vuodeksi. 1930-luvun lopulla tilanne jonkin verran parani ja muun muassa Gummerus ryhtyi julkaisemaan ennen pannassa olleita kirjailijoita, muun muassa Haanpäätä.

Haanpää ei kirjailijana ole itselleni kovin tuttu. Olen lukenut aiemmin ainoastaan Noitaympyrän ja joitain yksittäisiä novelleja. Tämän kirjan kohdalla kirjan tapahtumien ja teemojen sijoittuminen armeijaan on tuntunut aina vähän epäilyttävältä, sillä se ei välttämättä kuulu lempimiljöisiini ja ylipäätään se on asia, josta en paljon tiedä ja johon en lähtökohtaisesti suhtaudu kovin suopeasti.

Tätä suopeutta ei Haanpään kirja todellakaan ole omiaan lisäämään. Kirjan 12 kertomuksessa armeijalaitos, sen hierarkinen rakenne, toimintatavat ja sisäänrakennettu ideologinen perusta eivät saa osakseen yhtään positiivista sanaa. Päinvastoin. Armeija nähdään epäinhimillisenä, tarkoituksettomana, hedelmättömänä ja ihmisiä alistavana ja katkeroittavana laitoksena. Tavallisen rivimiehen mielestä armeija on järjetön laitos ja parhaiten siellä pärjäävät ne, jotka menevät sieltä, mistä aita on matalin. Upseerit puolestaan menettävät nopeasti ihanteensa ja leipääntyvät ja kohta elämän ainoisiin iloihin kuuluuvat öiset ryyppäjäiset ja päivittäinen sotamiesten simputtaminen.

Haanpään kerronta on jutustelevaa ja sitä sävyttävät lukemattomat ironiset heitot ja pistot. Minä yllättäen viihdyin hyvin Haanpään tarinoinnissa, vaikka aiheet eivät niin mieltänostattavia olleetkaan. Pidin hänen kielestään, joka oli konstailematonta, ajoittain vähän brutaaliakin, mutta ei ilman lyyrisiä välisoittoja. Haanpään äärimmäisen naturalistinen kuva ei todellakaan imarrellut aikansa suomalaista puolustuslaitosta ja en yhtään ihmettele, että se herätti niin suuria tunteita erityisesti vastustajien joukossa. Se herätti niitä nykylukijassakin, tosin ehkä vähän toisenlaisia.

Ja yhä seisoo kentän reunassa, hentoluisena ja sirona, natsat olalla, sisässään pohjaton katkeruus ja viha. Toivoen, että hän saisi tuon ihmislihan niskaan sateen piikkiäkeitä ja Härmän puukkoja, suolanrakeita ja hienoa pölyä. Silloin vasta olisi hän onnellinen, kun koko tuo hiekkainen kenttäerämaa olisi keträksiä myöten kahlata silputtua ihmislihaa ja punaista pirskuvaa verta. (KK s. 74)

Ajoittain kirjaa lukiessa tuli mieleen Väinö Linnan Tuntematon sotilas, joka myös aikanaan sohaisi armeija-ampiaispesää ja sai aikaan suuren kohun. Olen aivan varma, että Kenttä ja kasarmi oli Linnalle tuttu, jopa tärkeäkin teos. Luulen että Kenttää ja kasarmia  on lukenut myös Anna Kortelainen, jonka uusimmassa teoksessa Ei kenenkään maassa liikutaan myös kasarmien maailmassa ja jossa yhtenä sivuhenkilönä vilahtaa jätkäkirjailija Haanpää.

Itse sain tämän lukemisesta inspiraation lukea lisää Haanpäätä ja tutustua myös hänen omaelämäkerralliseen materiaaliinsa, jota on julkaistu ainakin kirjeiden muodossa.

Lue myös Lauri Viljasen aikalaisarvio Hesarin Kritiikin klassikoista

10 kommenttia:

  1. Haanpää on kyllä valtavan hieno kirjailija ja varsinkin suomen kielen käyttäjänä omaa luokkaansa. Ainakin Veikko Huoviselle hän oli tärkeä esikuva ja varmasti monelle muullekin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä ihastuin myös Haanpään kieleen,hän muun muassa käytti sanoja, joita ei ole aiemmin kuullut, mutta jotka kuvainnollisuudessaan olivat hienoja. Aion ehdottomasti lukea häntä lisää.

      Varmasti Haanpää on ollut esikuva hyvin monelle suomalaiselle kirjailijalle, itse nostin esiin ne jotka minulle ensimmäisenä tuli mieleen.

      Poista
  2. Kiinnostava kirjoitus, jaana. Minulle Haanpää on vieras kirjailijana (nimenä toki tuttu), ja nyt tekee heti mieli tutustua hänen kirjoihinsa. Kiinnitin myös huomiota Kortelaisen kirjassa olleisiin Haanpää-mainintoihin.

    On tosi kiinnostavaa pohtia, kuinka paljon kunkin ajan poliittinen ilmapiiri vaikuttaa taiteeseen ja taiteilijoihin. Onhan se paikoin myös pelottavaa. Millaisiakohan ääniä juuri nyt (yritetään) vaimentaa? Nykyisinhän julkaiseminen on niin erilaista kuin Haanpään aikoina, "kuka vaan" voi saada äänensä kuuluviin - mutta saako?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Suketus. Kokeile ihmeessä Haanpäätä, minäkin aion lukea häntä lisää.

      Luulen, että nykyään on paljon enemmän erilaisia mahdollisuuksia saada ääntään kuuluville kuin aiemmin, mutta kuuluuko ääni suurten kustannusyhtiöiden paineessa on sitten asia erikseen. Suurimmilla kustantajilla on aina ollut valta määrittää kirjallisuutta. Kun ennen määrittämisen perusteet olivat lähinnä ideologisia, niin nykyään ne ovat ennen kaikkea kaupallisia.

      Poista
  3. Noista Haanpään omintakeisista sanoista olen kuullut radio-ohjelmasta, jossa Hannu Raittila kertoo Haanpäästä. Kuulemma Haanpää oli itse keksinyt juttuihinsa sopivia murrekieltä muistuttavia sanoja.

    Tässäköhän kirjassa lie se Ihmiskoirat -kertomus? Kuulin sen joskus radiosta luentana. Novellikokoelmassa "Vanha voiman mies" on jännästi luettavissa miten Haanpää kehitteli juttujaan. Mm. Noitaympyrän Pate Teikalle on kirjassa vähän laajennettu lemmennovelli "tammukka"tytön kanssa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Siltä nuo jotkin sanat vähän vaikuttivat.

      Olen juuri lukemassa Haanpään kirjeenvaihdosta koottua teosta ja siitä tulee ilmi juuri tuo, miten Haanpää myös kierrätti aiheitaan ja henkilöitään teoksissaan.

      Poista
  4. Kyllä tuli kirjaa lukiessa vahvasti omat inttimuistot mieleen, edelleen ajankohtainen kirja ja kyllä kai koko laitos on pohjimmiltaan aina ollut samanlainen (hierarkkiat, käskyttäminen jne.), joten yksilön suhtautuminen ja käytöskin on säilynyt kovin tutunoloisena.

    Mielenkiintoinen myös tuo Paavolaisen näkemys, minkälaista tekstiä olisi sitten kirjoittanut _kirjailija_ Haanpää. Ilmeisesti ainakin kritiikin kärki olisi aikalailla tylsynyt.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä en voi omia muistojani käyttää, kun sellaisia ei ole :)

      Omassa arviossani korostuvat siis vain mielikuvat, joita ko. laitoksesta olen luonut.

      Paavolainen oli itse armeijassa, kun hän kirjoitti kyseisen arvostelun. Hänelle armeijan maailma ilmeisesti sopi huomattavasti paremmin kuin Haanpäälle.

      Poista
  5. Lukekaa ihmeessä Erno Paasilinnan Haanpää- essee "Yksinäisyys". Se ilmestyi kokoelmassa Yksinäisyys ja uhma, joka muuten sai ensimmäisen Finlandia-palkinnon 1984.

    VastaaPoista