tiistai 30. huhtikuuta 2013

Sergei Dovlatov - Matkalaukku


Sergei Dovlatov: Matkalaukku (Tšemodan 1983, suom. Pauli Tapio) Idiootti 2012. 160 s.

Luin viime vuonna Sergei Dovlatovin Meikäläiset ja olin täysin myyty tälle humoristiselle kertojalle. Matkalaukun ostin miehelleni joululahjaksi, mutta lahjassa oli myös oma lehmä ojassa, sillä ilman muuta halusin tutustua lisää Dovlatovin tuotantoon. Säästelin kuitenkin kirjaa sopivaa tilaisuutta silmällä pitäen, ja sellainen tuli viime viikonloppuna, kun matkasimme muutamaksi päiväksi Pietariin. Ensinnäkin mikä olisi parempi kirja laitettavaksi matkalaukkuun kuin Matkalaukku, toiseksi kirja koostuu Meikäläisten tapaan lyhyistä kertomuksista, joita voi lukea muun matkaohjelman lomassa ja kolmanneksi, mikä olisi parempi kaupunki lukea Dovlatovin kirjoja kuin Pietari, hänen entinen kotikaupunkinsa ajalta ennen emigroitumista Yhdysvaltoihin ja sen jälkeistä siirtymistä manan majoille. Lueskelin kirjaa junassa ja kahviloissa tuntemattomien ihmisten ympäröimänä ja piti vähän väliä katsella ympärilleen, kun pyrskähtelin ääneen kirjan jutuille.

Kyse on siis humoristisista lyhyistä jutuista, joiden kimmokkeena on kaapista löytyneen matkalaukun sisältö, joka ei päällisin puolin kuulosta kovin kummoiselta: kaksirivinen puku, popliinipaita, paperiin käärityt kengät, samettitakki tekoturkisvuorella, hylkeennahkainen talvilakki ja kolme paria suomalaisia kreppisukkia sekä autonkuljettajan hansikkaat. Ne matkalaukussaan kertoja oli jättänyt kotimaansa ja nyt ne saivat edustaa hänen koko entistä elämäänsä.

Ja siinä samassa muistot niin sanotusti vyöryivät ylitseni. Ne olivat piileskelleet tuon kurjan lumppukasan laskoksissa ja ryöstäytyivät nyt päivänvaloon. Muistelot, joille tulisi antaa nimeksi Marxista Brodskyyn. Tai vaikkapa: Elämäni tavarat. Tai yksinkertaisesti vain Matkalaukku. (M. s 12)

Meikäläisten tapaan Matkalaukussa on vahva omaelämäkerrallinen ote, mutta lukija ei koskaan voi olla varma menikö tarina oikeasti niin miten kertoja sen esittää. Ja edelleenkään sillä ei ole mitään väliä, sillä pääasia on kuitenkin se miten tarinat kerrotaan. Dovlatovin kerronta koostuu lyhyistä virkkeistä ja sen perussävy on hellän ironinen, jolla kirjailija pystyy kääntämään vakavatkin asiat huumorin keinoin paremmin käsiteltäviksi. Mutta vaikka virkkeet ovat lyhyitä mahtuu niihin paljon. Muutamalla virkkeellä hän esimerkiksi kuvailee lähes koko Neuvostoliiton siihen astisen historian ja elämän neuvostotodellisuudessa kuten tässä kertoessaan vanhasta autoharrastajasta:

Hän oli sivumennen sanoen melkeinpä ensimmäinen venäläinen automobilisti. Istui ratin takana vuonna kaksitoista ja oli jonkin aikaa Rodzjankon henkilökohtainen autonkuljettaja. Sitten hän kuljetti Trostskia, Kaganovitšia ja Andrejevia. Hän johti Venäjän ensimmäsitä autokoulua. Sodasta hän kotiutui panssarivaunukomppanian johtajana. Hänelle annettiin monia valtiollisia kunnianosoituksia. Luonnollisesti hän joutui myös vankileirille. Vanhoilla päivillään hän oli ryhtynyt restauroimaan vanhoja autoja. (M s. 55)

Jokainen Matkalaukun kertomus oli omalla tavallaan hyvä ja mielenkiintoinen, mutta muutama jäi erityisesti mieleen omakohtaisten kokemusten kautta. Ensinnäkin Suomalaiset kreppisukat, joka on kuvaus Neuvostoliitossa rehottaneesta mustanpörssinkaupasta, johon monet suomalaisetkin osallistuivat nosti mieleen omakohtaisia muistoja sukkahousujen myynnistä 1980-luvulla Leningradissa. Aina kaupat eivät kuitenkaan menneet niin kuin oli kuviteltu ja siksi kirjan kertojakin yhtäkkiä huomasi olevansa 240 herneevärisen sukkaparin omistaja. Hauska sattuma oli myös se, että juuri kun olin lukenut kertojan saamasta samettitakista, joka oli kuulunut taitelija Fernand Légerille, törmäsin Eremitaasissa samaisen Légerin maalaukseen. En varmasti olisi ilman kirjaa tauluun kiinnittänyt  mitään huomiota. Takki teki tietenkin vaikutuksen saajaansa ja kertoja alkoi muistella mitä tiesi taitelijasta:

Hänen lempisanontansa:
"Renoir kuvasi sitä, minkä oli nähnyt. Minä kuvaan sitä, minkä olen ymmärtänyt..."
Léger kuoli kommunistina uskoen loppuun saakka mahtavaan, vertaansa vailla olevaan ilveilyyn. Ei ole poissuljettua, että hän monien taiteilijoiden tapaan oli tyhmä.(M s. 102)

Vaikka Dovlatovin jutut kumpuavat neuvostotodellisuudesta, löytyy niistä paljon myös yleispäteviä aineksia siitä, millaista on olla ihminen ja kamppailla milloin minkäkinlaisten asioiden ja ongelmien kanssa ilman valmiita vastauksia. Olkoon ne sitten ihmisuhteita tai elämän filosofisia kysymyksiä pohja on sama. Esimerkiksi kertojan pohdinnat parisuhteestaan oli monella tavalla paitsi tutunoloista myös liikuttavaa:

Mikä meitä siis yhdisti? Ja miten ylipäänsä syntyy inhimillinen läheisyys? Se ei ole ensinnäkään yksinkertaista.(M. s. 115)

Kääntäjä Pauli Tapio on helpottanut lukijan työtä kokoamalla kirjan loppuun selityskoosteen kirjassa esiintyvistä ihmisistä ja asioista.

Dovlatovin kirja on ollut arvostelumenestys lehdistössä, erityisesti kannattaa lukea Pekka Pesosen arvostelu  Hesarista. Blogeissa kirjaa on luettu vähemmän (kuten venäläistä kirjallisuutta ylensäkin), mutta ainakin HannaArja ja Marissa ovat tutustuneet Matkalaukun sisältöön. Cafe Voltairessa on hienoa luonnehdintaa Sergei Dovlatovista venäläisen kirjallisuus- ja kertomaperinteen jatkajana ja uudistajana.

7 kommenttia:

  1. Tämäkin kirja on yksi suosikeistani. Harvasta kirjasta tiedän varmuudella, että tulen lukemaan ne vielä uudelleen, mutta näistä omista Dovlatoveistani en luovu, sillä haluan lukea ne ehdottomasti vielä.

    Maailma on täynnä hyviä lukemattomia kirjoja, mutta näissä on jotain semmoista erityislaatuista, jonka vuoksi haluan uudelleen päästä tarinoiden imuun.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä nämä minunkin hyllyssäni pysyvät ja aion ahkerasti niitä suositella kaikille mahdollisille ihmisille.

      Dovlatovilla on ilmiömäinen kyky kertoa tarinoita niin, että hän ikään kuin on läsnä.

      Poista
  2. Meillä on toisenlainen, suuri kulttuuri vain lyhyen junamatkan päässä, mutta silti venäläinen nykykirjallisuus ei myy kirjakaupoissa... Itsekään esimerkiksi en ole tainnut lukea tuoreempaa venäläisteosta kuin Aitmatovin Valkoisen laivan vuodelta 1970, eikä sekään edusta Venäjää vaan Kirgisiaa.

    Tämä Dovlatovin Matkalaukku kuuluu novellistiikkaan, joten minun on luontevaa tässä yhteydessä kertoa oma vaikeuteni lukijana, vähän kuin vastalahjaksi aamulla blogissani kertomallesi Saarikosken fragmenttien uuvuttavuudelle. Nimittäin olen huomannut novellikokoelmien lukemisen varsin työlääksi: pitää aloittaa uudestaan tyhjästä yhä uudelleen, kun romaanin kanssa vihlaisisi vain kerran.

    Investoin siksi kirjakaupasta Carol Shieldsin kootut novellit eli Tavallisia ihmeitä, jota olen pyrkinyt käymään läpi aina pienen vapaan hetken tullen, ja runsaan vuoden aikana olen ehtinyt lukea jo peräti kuusi kokoelman novelleista. (Tosin vuoden aikana olen sentään lukenut keskitetymmin ainakin pari muuta novellikokoelmaa kokonaan.) Shield sopii mainita tässä yhteydessä siksikin, että kävin pari tuntia sitten katsastamassa blogisi kolme kirjoitusta kirjailijasta.

    Tällä kommentilla tulin samalla virallisesti ilmoittautuneeksi blogissasi. Oman blogini konehuoneessa on jo jonkin aikaa odottanut huoltotoimi, ja vasta sen suoritettuani taas uskallan päivittää tarkkailulistaani. Sinun lukija-laatikkosi ei kuitenkaan kärsi populaation vähäisyydestä, joten siinä mielessä voin suhtautua huolettomasti laiskuuteni astua konehuoneeseen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ilahduttavan pitkästä kommentistasi ja kiva kun ilmoittauduit. Käy kaikessa rauhassa tsekkaamassa konehuoneen tilanne :)

      Itse vierastan myös novelleja, enkä niihin kovin herkästi tartu. Tämän kahden vuoden blogiurani aikana olen lukenut ehkä noin viisi novellikokoelmaksi laskettavaa (muun muassa rakastamaltani Shieldsiltä en ole novelleita lukenut, ainakaan muistaakseni). Oma novellinyreyteni johtuu pitkälti samoista syistä mistä sinäkin puhut, suurimpana juuri aloittamisen vaikeus. Dovlatov ei kuitenkaan minusta tuntunut siinä mielessä vaikealta ja minusta hänen kohdallaan voisikin puhua enenmmän jutuista, vähän Haanpään tyyliin, kuin novelleista. Suosittelen kokeilemaan, varsinkin jos tuo Aitmatov on tuorein lukemasi venäläisteos.

      Poista
    2. Sinulla on sitten vielä edessä 656 sivua Shields-novellistiikkaa. Kuten toteamme, sillä on havaitusti usein merkitystä, ettei pyri suorittamaan novellikoelmaa romaanin tapaan kirjana.

      Poista
  3. Innostuin tästä postauksestasi niin, että aion ehdottaa Dovlatovia seuraavaksi lukupiirikirjaksi. Kiitos vinkistä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kun hauska kuulla Elina. Luulen, että Dovlatovissa on paljon jutunjuurta lukupiirissä pohdittavaksi.

      Poista