torstai 30. toukokuuta 2013

Hesarin äänestyksen jälkitunnelmia ja lähtöarvonta



Suomalainen kirjamaailma sai hyvää puheenaihetta, kun Helsingin Sanomissa runsas viikko sitten julkaistiin äänestys 2000-luvun parhaasta romaanista. Innokkaimmat, kuten minä julkaisivat oman listansa heti tuoreeltaan myös blogissa. Osa harkitsi valintojaan pidempään ja painokkaammin eri kanteilta. Kirsin kirjanurkasta löytyy kattava linkkikokoelma kirjablogistien listoihin.

Oma listani syntyi ihan puhtaasta intuitiosta, heitin mukaan ne viisi kirjaa, jotka ensimmäisinä tulivat mieleen. Jotenkin on selvää, että tällaisissa kisoissa aina pärjäävät parhaimmin tuoreimmat kirjat, ne jotka vielä ovat selkeästi muistissa. Toki jos muistiaan oikein haravoi ja kaivelee löytyy muistin lokerikoista myös vanhempia lukuelämyksiä. Omassa listassani vanhin on Kjell Westön Missä kuljimme kerran vuodelta 2006, tosin lukukokemus on tuore, sillä luin kirjan uudelleen puolisen vuotta sitten. Itse oikeutettuna listaltani löytyy myös Sofi Oksasen Puhdistus, joka aikanaan teki järisyttävän vaikutuksen. Onneksi sain lukea kirjan ennen palkitsemisten ja mediahypetyksen painolastia, jotka tahtomattaan luovat mittavia ennakko-odotuksia ja ne puolestaan vaikuttavat lukukokemukseen. Uusin kirja listallani on Riikka Pelon järkyttävän hyvä romaani Jokapäiväinen elämämme, josta tänään ilmestyi Pisara-blogin Helmi-Maarian upea henkeäsalpaava arvio. Ykkösijaa en Pelolle kuitenkaan voinut luovuttaa, vaan sitä minulla pitää Sirpa Kähkösen Hietakehto. Vaikka erään kommentoijan mielestä Kähkösen kirjassa ei ole niin sanotusti munaa, niin minulle se on täydellinen kirja, jossa kaikki palaset: kieli, rakenne, teemat, henkilöhahmot ja tapahtumaympäristö ovat loistavassa balanssissa. Westön ja Oksasen lisäksi listaltani löytyy kolmaskin Finlandia-palkittu eli Rosa Liksomin Hytti nro 6, johon ihastuin jo ensimmäisellä lukukierroksella, mutta joka toisella lukukerralla sai rutkasti lisää sävyjä ja syvyyttä.

En postauksessani esitellyt listan ulkopuolisia, rannalle jääneitä tittelin tavottelijoita, mutta voisin nyt muutaman mainita. Ensinnäkin Rakel Liehun Helene ja Helena Sinervon Runoilijan talossa ovat jääneet mieleen loistavina teoksina, joissa fakta ja fiktio yhtyvät hienolla ja luontevalla tavalla. Myös Ulla-Lena Lundbergin Jää olisi hyvin voinut olla listallani, sillä sen verran upeita hetkiä sen kanssa vietin. Listani olisi näiden vaihtoehtojenkin kanssa vielä kovin naisvaltainen, joten voisin lisätä listalle ihan tasapainon vuoksi Markus Nummen puhuttelevan Karkkipäivän, joka oli yksi syy blogini syntyyn. Sen luettuani kaipasin niin kovin muiden näkökulmia kirjasta, että eksyin kirjablogistien luoliin ja löysin samanmielisiä lukutoukkia ja sille tielle jäin. Hyvän lisän listaani olisivat tuoneet myös Mikko Rimmisen Pussikaljaromaani, Kari Hotakaisen Juoksuhaudantie ja Jari Tervon Ohrana. Niille ei nyt kuitenkaan sijaa listoilta löytynyt, kun akat jyräsivät.

Monet kritisoivat tälläisia äänestyksiä, mutta itse en ottaisi niitä niin vakavasti ja olenkin samaa mieltä kuin Valkoinen Kirahvi jossain kommentissa sanoi, että on aina hyvä kun kirjat saavat positiivista näkyvyyttä. En myöskään Hesarin kriitikoiden valitsemaa listaa (jolta olen by the way lukenut 14/25) kovin suurena vääryteenä pitää. Uskon, että jokainen, joka tällaisiin äänestyksiin ottaa osaa, haluaa tehdä omat valintansa ja ne joille asia on aivan sama todennäköisesti jättävät äänestämättä.

Mutta sitten toiseen asiaan eli LÄHTÖARVONTAAN. No minne olen lähdössä? Moskova-vaihe elämässämme jää taakse, kun Tolstoi-juna 12.6.2013 klo 22.50 nytkähtää liikkeelle Moskovan Leningrad-asemalta kohti Helsinkiä. Palaamme siis Suomeen ja rupeamme rakentamaan elämäämme siellä kolmen Venäjällä vietetyn vuoden jälkeen. Ilmassa on jännitystä, mutta myös haikeutta, sillä olemme viihtyneet tämän suuren maan upeassa pääkaupungissa enemmän kuin hyvin. 

Arvonnalla haluan muistaa teitä kaikkia, jotka olette blogini kautta olleet linkkinä koti-Suomeen ja erityisesti sen kirjamaailmaan. Matkaa on ollut hauska tehdä ja sitä jatketaan edelleen. Vaikka en tulevaisuudessa enää asu "toisen tähden alla" säilyy blogini nimi ennallaan, sillä sen verran rakkaaksi se itselleni on tullut. 

Venäjän-aikamme muistoksi arvon kaksi venäläistyyppistä kirjanmerkkipakettia (kolme per pakkaus ja merkit näkyvät postauksen kuvassa) pienillä yllätyksillä höystettynä. Arvonnan säännöt ovat simppelit: kaikki tähän postaukseen kommentin jättäneet saavat yhden arvan. Arvonta-aikaa on junamme lähtoon eli kommentti tulisi jättää viimeistään 12.6. klo 22.50

Onnea arvontaan ja kiitos kaikille!

maanantai 27. toukokuuta 2013

Sinisen junan ikkunasta - Matkakuvia Euroopasta



Sinisen junan ikkunasta. Matkakuvia Euroopasta. Toim. Hilpi Saure ja Liisi Huhtala. SKS, 1992. 255 s.

Yksi lääke matkakuumeeseen ovat matkakirjat. Aina ei tarvitse itse lähteä matkalle, kun voi ottaa kirjan käteen ja matkustaa muiden mukana. Varsinkin jos matkassa on kirjailija, ammattikirjoittaja, voi matkareportaaseilta odottaa myös jonkinlaista kirjallista laatua. Tämä nyt käsillä oleva Sinisen junan ikkunasta - Matkakuvia Euroopasta  on jo toinen matkakirjani tässä kuussa. Aikaisemmin kirjoitin Antti Tuurin kirjasta Matkoilla Euroopassa ja on sikäli hauska yhteensattuma, että myös Antti Tuuri pääasiassa junamatkailee kirjassaan ympäri Eurooppaa, mutta hänelle junalla matkustaminen on hidastamista, kun taas Sinisen junan ikkunasta kurkkivat kirjailijat pitävät oman aikansa junia uuden, nopean aikakauden airuina. Olavi Laurin (Paavolaisen) runo Juna, kokoelmasta Valtatiet vuodelta 1928 kuvaa junamatkailua seuraavasti:

Päivässä ja yössä
halki Euroopan,
jyskiväin vaunujen edessä
jättiläisveturi,
radan varrella lennätinlankojen laulu. (SJI, s. 43)

Matkalla ovat Paavolaisen lisäksi muun muassa Eino Leino, Joel Lehtonen, Juhani Siljo, Tatu Vaaskivi, Johannes Linnakoski, Mika Waltari, Elina vaara, Katri Vala, Tyyni Tuulio ja monet muut suomalaisen 1900-luvun alkupuolen kirjallisen ja kulttuurisen kentän vaikuttajat. He matkailevat ympäri Eurooppaa, suosituimpien matkakohteiden ollessa Italia ja sen kaupungit, Berliini ja tietenkin kaikkien taitelijoiden mekka Pariisi. Matkoiltaan he kirjoittavat kirjeitä, kortteja ja tunnelmiaan he kuvailevat myös päiväkirjoissaan ja matkakertomuksissa ja nämä kaikki muodostavat kirjan materiaalin. Kirja jakaantuu 11 eri osaan pääasiassa matkakohteiden mukaan, mutta myös muutamia temaattisia jaksoja on mukana, muun muassa "Teatterikirjeitä". Teoksessa on olevinaan jonkinlainen väljä kronologinen järjestys 1900-luvun ensivuosista 1930-luvun loppuun, mutta kovin systemaattista se ei ole. Itseäni vähän ihmetytti eri osien sisällä oleva kronologinen epäloogisuus. 

Kirjan nimi on saatu Olavi Paavolaisen, sotien välisen ajan tunnetuimman kosmopoliitin, kansainvälisten tuulien ykköshaistelijan artikkelista Sinisen junan ikkunasta vuodelta 1931, jossa Paavolainen tekee matkaa Pariisista Ranskan Rivieralle:

"Sininen juna" on lähtenyt liikkeelle, "Sininen juna", jonka yleisö on läpikäynyt maailman hienoimman manicure- ja pedicure-käsittelyn. Berliniläisten demimondien, parislaisten pankkiirien, argentiinalaisten tanssijattarien ja eronneiden amerikkalaisten rouvien päiden päällä heilahtelvat hyllyverkoissa pull-overeita, valkeita tennishousuja, Lelongin Rodier̕ n kalleimmista iltakankaista leikkaamia pukuja ja Elizabeth Ardenin parhaita Amor Skin- ja coldcream-putkia tulvillaan olevat kapsäkit. Ennen kaikkea Amor Skiniä coldcreamia..sillä nyt ollaan matkalla Rivieralle, jonka aurinko selvästi muistuttaa Afrikan rannikon läheisyydestä. (SJI s.55)

Kuten jo Tuurin kirjasta kirjoittaessani totesin, haaveilen junamatkailusta Euroopassa ja yksi tämän haaveen alkulähde löytyy juuri näistä erilaisista 1900-luvun alun matkakirjoista. Ahmisin niitä vaikka kuinka paljon ja tässäkin kirjassa oli jonkin verran tuttua aiemmin lukemistani matkakirjoista, muun muassa Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran sarjasta "Kirjailijan kaupunki", josta itse olen lukenut BerliiniäTarttoa ja Lontoota käsittelevät osat.


Tyyni Tuulio kuvailee artikkelissaan Terveisiä ulkomailta hauskasti sitä miten matkailun tarve, vaikka kävisi nopeasti vain naapurimaassa, on sisäänrakennettu piirre ihmisessä ja tyydyttää hänen luonnollista uteliaisuuttaan. Tuulio piipahtaa Tallinnassa ja hänen kuvailujensa perusteella matkanteko eteläiseen naapurimaahan ei ole lähes 85 vuodessa oleellisesti muuttunut.

Mitä varten ihminen on niin luotu, että hänen aina joskus on niin hiukaisevan ihanaa nähdä erivärisiä raitiovaunuja, erimallisia maalaistenrattaista, erilaisia kauppojen ikkunoita, ihmistyyppejä, puistojen puita, kirkkojen torneja, kuin ne, joita hänen vakinainen asuinpaikkansa tarjoaa nähtäväksi. Tämä mieliteko on itse asiassa koko lailla sopimaton tavalliselle pienipalkkaiselle porvarille, ja vielä sopimattomampi hänen rouvalleen. Mutta ihminen on ihminen, eikä sille mitään mahda. Ja kun niin harvoin pääsee Egyptiin ja Jaappaniin ja Valparaisoon, tekee mieli ainakin käydä katsomassa, minkälainen on se toinen pääkaupunki, joka istuu Helsinkiä vastapäätä Suomenlahden (ei Pohjanlahden, kuten jossakin juhlapuheessa sanottiin) toisella rannalla. Eihän sinne ole pitempi matka kuin Vähään Pellingeen.

[...] hankki hän sentään yllämainitun leiman passiinsa ja oli mukana Suomi-laivassa, joka vaarallisen kauniina Urponpäivänä puoli neljän tienoissa kääntyi Kustaanmiekan salmesta aavalle, välkkyvälle merelle. Ja kun Suomen miehet naisineen olivat neljän ja puolen tunnin ajan hengittäneet vapauttavaa ja enemmän tai vähemmän alkoholivapaata meri-ilmaa, laski laiva Tallinnan pitkän aallonmurtajan viereen. (SJI s. 176)


Ja oma Rooman-matkani, jolta postauksen kuvat ovat, vielä tuoreessa muistissa, oli mukava kierrellä kirjailijoiden kanssa kuvitteellisesti pitkin Ikuisen kaupungin katuja. Eino Leino oli erityisen juhlallisella tuulella kirjoittaessaan vaikutelmiaan Roomasta vuonna 1908:

Suuri museo on Rooma muukalaiselle. Ensi hetkestä tekisi hänen mieli pyyhkäistä pois koko maan pinnalta sen pieni arkipäiväinen nykykansa. Rooma kuuluu ihmiskunnalle, ei yksin Italialle. Ja epäilemättä moni pohjoismainen taiteilija tahi saksalainen muinaistieteen professori tuntee itsensä Forum Romanumilla seisoessaan paljon enemmän roomalaiseksi kuin hänen vieressään suruttomasti viheltelevä alkuasukas. (SJI s. 14)


Kirjassa on runsas kuvitus ja se sisältää valikoidun luettelon matkakirjallisuutta vuosilta 1890–1945, joka sinällään on pieni aarreaitta matkakirjojen ystäville. Lisäksi löytyy kirjailijahakemisto, paikannimihakemisto ja henkilöhakemisto. Kaiken kaikkiaan kirja oli hintansa, 2,50 euroa, arvoinen hankinta kirpputorilta.

keskiviikko 22. toukokuuta 2013

Viisi 2000-luvun parasta romaania



Helsingin Sanomissa on menossa kysely, jossa pyydetään lukijaa nimeämään viisi mielestään parasta 2000-luvulla ilmestynyttä romaania. Vastasin jo kyselyyn ja listani näytti tältä lyhyine perusteluineen.

1. Sirpa Kähkönen: Hietakehto (5 pistettä)

Täydellinen historiallinen romaani, jossa kieli on kaunista ja faktat hallussa, sulautuen silti luontevasti itse tarinaan.

(Pientä noottia voisi Hesarin toimitukselle antaa, sillä Kähkönen ei ole ollenkaan heidän listoillaan)

2. Riikka Pelo: Jokapäiväinen elämämme (4 pistettä)

Loistava, kielellisesti erittäin vahva ja monipuolinen kuvaus kahden aikakauden ja sukupolven törmäyksestä runoilija Marina Tsvetajevan ja hänen tyttärensä Ariadna Efronin kautta.

3. Sofi Oksanen: Puhdistus ( 3 pistettä)

Vaikuttava ja järkyttävä kuvaus Viron historian kipupisteistä ja siitä, mikä oli naisen osa.

4. Kjell Westö: Missä kuljimme kerran (2 pistettä)

Westö herättää Helsingin ja sen historian henkiin mielenkiintoisten ihmistensä kautta.

5. Rosa Liksom: Hytti nro 6 (1 piste)

Junamatka, josta jää voimakas jälkimaku. Vahvaa neuvostoliittolaisen ihmisen ja maiseman kuvausta.

Aina on vaikeaa valita hyvien kirjojen joukosta muutamaa toisia jollain mittarilla mitattuna parempaa, mutta silti melko helposti nämä viisi nousivat esiin. Jotenkin tämän listan perusteella tuntuisi siltä, että historiallinen romaani on se mun juttu...

Käykää ihmeessä antamassa omat äänenne ja kertokaa minullekin kenelle ne menevät.


tiistai 21. toukokuuta 2013

Olle Leino - Vielä yksi kirje. Hertta Kuusisen dramaattinen elämä ja rakkaus Yrjö Leinoon




Olle Leino: Vielä yksi kirje. Hertta Kuusisen dramaattinen elämä ja rakkaus Yrjö Leinoon.( Ännu ett brev, suomentajaa ei mainittu) WSOY 1990. 218 s.

Hertta Kuusinen (1904–1974) oli yksi toisen maailmansodan jälkeisten vuosien poliittisen kentän näkyvimpiä hahmoja. Hän oli mukana maan alta julkiseksi puolueeksi nousseen SKP:n johdossa, yksi sen politiikan suunnanluojista. Kuusinen nousi eduskuntaan SKDL:n listoilta vuoden 1945 vaaleissa, joissa puolue otti murskavoiton saaden 49 kansanedustajaa. Tämän voiton myötä SKDL:n ja kommunistien paikka hallituksessa vahvistui. Hertta Kuusinen ei hallitukseen kuitenkaan noussut. Suurimpana syynä tähän oli todennäköisesti hänen sukupuolensa, mutta myös se, että hän oli Otto Wille Kuusisen tytär. Hertan sijaan hallitukseen pääsi Yrjö Leino (1897–1961), johon Kuusisella oli ollut suhde vuodesta 1939 alkaen ja josta vuonna 1945 tuli hänen järjestyksessä toinen aviomiehensä (Ensimmäisen avioliittonsa hän oli solminut Moskovassa Tuure Lehenin kanssa). Talvisodan ajan pariskunta onnistui piileskelemään heitä etsiviä viranomaisia, mutta jatkosodan alla Hertta Kuusinen joutui turvasäilöön. Poliittisessa vankeudessa hän oli viettänyt jo vuodet 1934–1939. Leino sen sijaan onnistui pakenemalla ja piiloutumalla välttämään turvasäilön ja rintamalle lähettämisen.

Leino toimi sodan jälkeen pystytetyssä Paasikiven hallituksessa toisena sosiaaliministerinä, mutta vaalien jälkeisessä uudessa hallituksessa kommunistit saivat paljon painavamman salkun kun Leinosta tuli sisäministeri, jonka vastuulla oli muun muassa valtiollinen poliisi. Vallan mukana tulivat myös lieveilmiöt ja Leino kärsi yhä pahenevasta alkoholiongelmasta, suhde Herttaan huononi huononemistaan ja SKP:n sisäisissä suhdekähinöissä, joita ohjailtiin Neuvostoliitosta, hän ajautui vähitellen sivuraiteille. Vuoden 1948 keväällä hän joutui jättämään ministerin paikkansa ja hallituksen sisäisten järjestelyjen jälkeen Hertta Kuusinen nousi hallitukseen salkuttomaksi ministeriksi. Hän oli kautta aikojen toinen suomalainen naisministeri Miina Sillanpään jälkeen. Kuusisen ministerin pestiä ei kuitenkaan kestänyt pitkään, sillä SKDL joutui jättämään hallituspaikkansa vuoden 1948 eduskuntavaalitappion myötä. Vuonna 1950 Kuusisen ja Leinon suhde sai viimeisen pisteensä, kun avioero astui voimaan.

Näiden kahden vakaumuksellisen kommunistin elämässä yksityinen ja julkinen sekä henkilökohtainen ja poliittinen kietoutuivat toisiinsa tiukoin sitein. Heille aate ja sen vaatima toiminta muodosti elämän pääsisällön, jolle kaikki henkilökohtainen alistettiin. Tätä suhdevyyhtiä Yrjö Leinon poika hänen aikaisemmasta avioliitostaan, Olle Leino, yrittää kirjassaan selvittää, mutta ikävä kyllä epäonnistuu melko pahoin. Leinon kirja on hyvin asenteellinen ja erityisesti siitä paistaa läpi lähes vihamielinen suhtautuminen Otto Wille Kuusiseen, jonka kautta hän määrittää myös Hertan koko toiminnan. Vaikka Olle Leinon suhtautuminen Hertta Kuusiseen on muuten pääosin myönteistä, hänelle oli lapsuudesta jäänyt hyviä muistoja tästä, hän jättää tämän kirjassaan lähes täysin ilman omaa toimijuutta. Isän ja tyttären välit olivat toki läheiset ja kiinteät. Ennen vuoden 1934 Suomeen palaamista ja vangitsemista Hertta oli asunut ja opiskellut isän vaikutuspiirissä Moskovassa ja Hertan ollessa Suomessa he olivat tiiviissä kirjeenvaihdossa. Isä oli Hertan ilmeinen poliittinen esikuva, mutta ei hän silti kaikessa toiminnassaan ollut tahdoton, vailla omia ajatuksia oleva marionetti, kuten Olle Leino esittää.

Leinon kirja on myös äärimmäisen hajanainen eikä hän saa teoksen punaista lankaa pysymään käsissään. Teoksen runkona olevat Hertta Kuusisen kirjeet Yrjö Leinolle jäävät lähes täysin irrallisiksi teoksen muusta materiaalista Olle Leinon kerronnan polveillessa enemmän ajankohdan poliittisissa tapahtumissa kuin Hertan ja Yrjön suhteessa. Siis enemmän kuin ”Hertta Kuusisen dramaattista elämää ja rakkautta Yrjö Leinoon”, hän pyrkii tuomaan esiin omia anakronistisia näkemyksiään Suomen sodanjälkeisestä poliittisesta elämästä.

Oma kiinnostukseni Hertta Kuusiseen kumpuaa väitöskirja-aiheestani, sillä Kuusisella oli tärkeä rooli Elvi Sinervon maailmankatsomuksen muotoutumisessa kohti kommunismia. Hertta ja Elvi olivat salaisessa kirjeenvaihdossa jatkosodan aikana Hämeenlinnan keskus- ja lääninvankilassa, jonne poliittiset naisvangit oli pääosin koottu. Hertta oli turvasäilössä ja Elvi suoritti kuritushuonetuomiotaan valtiopetoksen valmistelusta. Tällaisena toimintana nähtiin hänen mukanaolonsa Suomen ja Neuvostoliiton rauhan ja ystävyyden seurassa. Vankeusrangaistuksensa aikana Elvi pääsi läheiseen kontaktiin muiden poliittisten naisvankien kanssa. Heistä suurin osa oli maanalaisen kommunistipuolueen jäseniä ja heidän vaikutuksestaan Elvikin alkoi siirtyä maailmankatsomuksellisesti kohti kommunismia. Hertta Kuusinen oli toveripiirin kiistaton johtaja ja hänestä Elvi sai arvoisensa peilin intellektuaalisessa mielessä, johon hän pystyi omia ajatuksiaan ja näkemyksiään testaamaan ja peilaamaan.

Hertta Kuusinen on pitkälti jäänyt historiantutkimuksen katveeseen. Olle Leinon kirjan lisäksi hänestä on laajemmin kirjoittanut vain Brita Polttila (Hertta Kuusinen. Ihmisen tie 1975), joka lähestyi Kuusista täysin toisesta näkökulmasta kuin Leino. Polttilalle Hertta Kuusinen oli ihannoitu toveri, josta tämän kuoleman jälkeen piti nopeasti saada aikaan elämäkerta. Polttilan tarkastelu on täysin kritiikitöntä, kommunistisen retoriikan sävyttämää ylistävää kertomusta. Leinon ja Polttilan tarkastelukulmien erilaisuutta kuvaa muun muassa se, että Polttila mainitsee Yrjö Leinon vain muutaman kerran ikään kuin ohimennen. Leino oli vielä kuollessaankin täydellisessä poliittisessa paitsiossa. Olisikin mielenkiintoista saada tähän päivään päivitettyä, poliittisesti kiihkotonta tutkimusta Hertta Kuusisesta ja hänen toiminnastaan.

1940-luvun poliittisesti ja henkilökohtaisesti kiihkeiden vuosien jälkeen Hertta Kuusisen elämä vähitellen rauhoittui ja jossain määrin vakiintui. Hän toimi kansanedustajana yhteensä 26 vuotta ja vuonna 1969 hänestä tuli Naisten kansainvälisen demokraattisen liiton puheenjohtaja, jossa tehtävässä hän toimi kuolemaansa saakka. Tähän asiaan Olle Leino avaa mielenkiintoisen näkökulman, joka olisi ehdottomasti laajemman tutkimuksen väärtti:

Oli jotenkin oireellista, että juuri naiskysymyksestä ja naisen tasa-arvoisuudesta tuli niin tärkeä ja keskeinen kohta Hertta Kuusisen työelämässä. Monet pitkät vankilavuodet hän oli elänyt eristyksissä nimenomaan naisseuraan. Hän oli kokenut naisten ongelmat realistisemmin ja objektiivisemmin kuin miesten maailman, jota olivat hallinneet Otto Wille - isän, Tuure Lehenin ja Yrjö Leinon kaltaiset omalaatuiset luonteet.(VYK, s. 210)

Yrjö Leinon jälkeen Hertta Kuusisen elämään tuli enemmän tai vähemmän kiinteästi Olavi Paavolainen, jonka kanssa suhde kesti Paavolaisen kuolemaan saakka. Heitä yhdisti ainakin rakkaus kirjoittamiseen ja ylipäätään kulttuuriin. Tätä suhdetta valaisee Marja-Leena Mikkolan toimittama kirjekokoelma Hamlet ystäväni - Kirjeitä Olavi Paavolaiselle (1999), joka sisältää Hertan kirjeitä Olaville vuosilta 1952–1956. Kirjasta voi lukea enemmän Lurun luvuista.

TTT- 10 käännettyä klassikkoa



Kävin Opuscololla, jossa oli listattu 10 suosikkiklassikkoa käännöskirjojen joukosta. Päätin taas napata idean mukaani ja nostaa esiin 10 omaa suosikkiani suomennetuista klassikoista. Kiitos inspiraatiosta Valkoiselle Kirahville.

Tässä listani, jolle olen yhdeltä kirjalijalta kelpuuttanut mukaan vain yhden teoksen. Aika venäläispainotteiselta tuo näyttää...Eikä naisiakaan ole joukkoon montaa siunaantunut :(

Bulgakov, Mihail: Saatana saapuu Moskovaan

Dostojevski, Fjodor: Idiootti

Mann, Thomas: Buddenbrookit

de Beauvoir, Simone: Mandariinit 1-2

Tolstoi, Leo: Anna Karenina

Kundera, Milan: Olemisen sietämätön keveys

Galsworthy, John: Forsytein taru 1-3

Tshehov, Anton: Kolme sisarta

Lawrence, D.H: Lady Chatterleyn rakastaja

Shields, Carol: Pikkuseikkoja


lauantai 18. toukokuuta 2013

Antti Tuuri - Matkoilla Euroopassa. Ja vähän myös Rooman tunnelmia


Antti Tuuri: Matkoilla Euroopassa. Otava 2011. 222 s.

Keskustaan tultuamme kävimme joskus myös Espanjalaisilla portailla, Fontana di Trevillä, Piazza Navonalla, Piazza del Popololla ja muilla kuuluisilla paikoilla, joille turistit aina opastetaan, mutta tähän aikaan vuodesta turisteja oli vähän ja saimme katsella kuuluisia kohteita rauhassa. Harvoin me kuitenkin kävimme paikoilla, joita turistioppaat suosittelivat, koska kaikkialla Roomassa oli paikkoja, joita voi kulkea katselemassa ja joissa historia ja nykypäivä olivat läsnä kaiken aikaa; vanhan Rooman menneisyys rakennuksissa ja nykypäivä italialaisissa, joiden elämäniloa kadut olivat täynnä. (ME s. 27)

Antti Tuurin Matkoilla Euroopassa osoittautui loistavaksi valinnaksi Rooman-matkallamme, sillä Rooma ja Italia ovat Tuurille tärkeitä paikkoja, joissa hän on paljon matkustellut vuosien varrella ja näistä kokemuksistaan hän kertoo kirjassaan. Erityisesti Italia alkoi viehättää häntä sen jälkeen, kun matkailijoiden vedättäminen ravintoloissa saatiin jollain tavoin kuriin lakimuutoksilla. Kyllä Roomassa silti edelleen saa tarkkana olla mihin istahtaa ruokaillakseen. Itse olin Roomassa tällä kertaa yläkoululun luokkaretken valvojana ja varsinkin suosittujen turistikohteiden liepeillä piti hinnat tarkistaa ennen kuin ryhtyi tilaamaan. Nuorilla ei suuria summia ollut mukanaan eikä olisi ollut hauskaa tehdä isoa lovea matkabudjettiin maksamalla pizzasta ja cociksesta ryöstöhintoja. Pääasiassa söimmekin sivukujilla ja illallinen nautittiin aina hotellin lähellä olevissa edullisissa paikoissa makuelämysten kuitenkaan kärsimättä. Itse söin muun muassa erinomaista äyriäisrisottoa. Mamma mia!


Tuuri kirjoittaa muutenkin paljon erilaisista ruokapaikoista ja niissä syömistään ruuista ja erityisesti paikkojen tunnelmista. Itselleni ainakin matkoilla on tärkeää päästä aistimaan ja nauttimaan paikallisesta ruoka- ja kahvilakulttuurista. Usein nämä hetket ovat matkoilla kiirettömimpiä hetkiä ja niiden avulla on mahdollista tehdä sukelluksia paikallisuuteen kaikin aistein.


Joitakin vuosia sitten Tuuri sai tarpeekseen lentomatkustamisesta ja siihen liittyvistä ruuhkista kentällä ja koneessa, jonotuksista, turvatarkastuksista ja koneiden ahtaudesta. Hän päätti jättää lentämisen ja aloittaa taas nuoruuden ajoilta tutun junamatkailun. Nykyään tällaiseen tarjoaa oivan mahdollisuuden aikuisten interrail-kortti. Itselleni Tuurin ajatukset lentämisesta ovat tuttuja ja toistuvat joka kerta kun lentomatka on edessä ja käynnissä. Olenkin pyhästi päättänyt siirtyä matkustamaan hitaammilla ja vähemmän stressaavilla ja saastuttavilla matkustumuodoilla. Jonain päivänä. Viimeistään silloin kun olen täydellisesti sisäistänyt Tuurinkin esittämän ajatuksen siitä, että matkan tarkoitus on matka, ei perille pääseminen. Minulle tällainen matkustusmuoto sopisi sikälikin hyvin, että en kaihoa pois Euroopasta. Eurooppa, sen maat ja kaupungit pystyvät tarjoamaan minulle loppuiäkseni nähtävää ja koettavaa.


En pidä suoritusmatkailusta, jossa matkan jokaiseen päivään on ahdettu pakollisia nähtävyyskohteita niin paljon, että vastaanottokyky on koko ajan äärirajoilla. Tässäkin asiassa olen Tuurin kanssa samoilla linjoilla. Hänen matkoihinsa, erityisesti niihin, joita hän tekee yhdessä vaimonsa kanssa, kuuluu paljon hitaita kävelyjä ja vain joitain tarkoin valittuja nähtävyyskohteita. Rooman matkamme luokkaretkiluonteesta johtuen meillä oli päivät ohjelmoitu melko tiukasti, enkä ole varma saivatko oppilaat kaikista kohteista irti kaikkea saatavilla olevaa. Itse ainakin välillä uuvuin.


Viihdyin siis Tuurin seurassa hyvin. Oli mukavaa, että oli ainakin yksi samanmielinen matkakumppani. Vaikka nuorten kanssa oli ihanaa matkustaa, oli myös mukavaa päästä täyden päivän päätteeksi omaan rauhaan hotellihuoneeseen, nauttia lasillinen viiniä ja lukea hyvää kirjaa.



Kiitos kirjasta Hannalle, joka on myös lukenut Tuurin matkoista, samoin kuin esimerkiksi Sara/ p.s. rakastan kirjoja-blogista, kuin myös toinen Sara, Saran kirjoista.

sunnuntai 12. toukokuuta 2013

Paljastuksia äitienpäivänä




Sain sekä Taikalta että Hannahilta haasteen, jossa olisi tarkoitus paljastella valittuja asioita itsestään sekä vapaamuotoisesti että haastajan esittämien kysymysten muodossa. Heitän kehiin nyt vain yhdet vapaamuotoiset paljastukset (7-päivää lehti vapiskoot) ja vastaan sitten haastajien kysymyksiin.

Heräsin tänä aamuna kello 6.28 siihen, että hullu kärpänen pörräsi korvani juuressa.

En saanut enää unta, ja päätin nousta bloggaamaan.

Äitien kyllä oletettaisiin tänä aamuna nukkuvan, sillä on äitienpäivä.

Kun muu perhe herää, siirryn huomaavaisesti pois keittiöstä, että voivat valmistaa herkullisen äitienpäiväaamiaisen.

Luvassa on myös shampanskojea, joka on ehdottomasti yksi mielijuomistani. Myös aamulla nautittuna.

Aamupalan jälkeen hyppään lasten kanssa autoon ja hurautamme Domodedovan lentokentälle.

Olen saanut kunnian päästä toiseksi valvojaksi yläkoulun luokkaretkelle Roomaan.

Edessä on kuusi päivää Ikuisessa kaupungissa, jossa olen aiemmin käynyt kahdesti.

Matkaan kuuluu myös käynti Pompeijissa ja Napolissa, jotka ovat minulle aivan uusia tuttavuuksia.

Matkan aikana blogini täyttää kaksi vuotta. Jätän juhlat tällä kertaa väliin, mutta haluan kiittää sydämestäni kaikkia täällä käyneitä ja kommenteillanne elämääni rikastuttaneita. Kiitos ja isooooooooooo hali!

Taikan kysymykset!

1. Kuinka monta hyllymetriä kirjoja omistat? Apua, vaikea kysymys. Karkea arvio, että monta.
2. Mitä kirjahyllyissäsi on kirjojen lisäksi? Kirjahyllyssä ei ole muuta, mutta sen (niiden) päällä saattaa olla erinäköisiä asetelmia.
3. Nauratko ääneen lukiessasi? Taidan niin tehdä, mutta harvemmin. En ole kovin vitsikkäiden kirjojen ystävä. Tosikko mikä tosikko (lisää paljastuksia)
4. Itketkö lukiessasi? Nykyään näin teen. Vanheneminen näköjään herkistää kyynelkanavia.
5. Minkä kirjan luit viimeksi yhdeltä istumalta? Haanpään ”Kenttä ja kasarmi” taisi mennä aika putkeen.
6. Millaisen kirjan kirjoittaisit? Historiallisen romaanin, jonka faktat olisivat kohdillaan, mutta jossa silti itse tarina nousisi pääosaan.
7. Mitkä ovat hyvän kirjan kolme tärkeintä ominaisuutta? Uskottavuus omassa genressään, vetoaa jollain tavalla, joko tunteeseen tai järkeen, kielellisesti sujuvaa ja taitavaa.
8. Mitä sanoit tavatessasi lempikirjailijasi (tai toivoisit sanovasi, jos näin ei ole käynyt)? Kerroin, että olemme istuneet vierekkäin Kansan Arkistossa, mutta en uskaltanut häiritä kirjailijaa.
9. Mikä on lempirunosi? Esimerkiksi Pentti Saarikosken runo niinkuin vierasta maata, joka löytyy esimerkiksi täältä.
10. Mittailetko tuttaviesi kirjahyllyjä salaa vai avoimesti? Tässä asiassa olen varsin avoin.
11. Minkä kirjan haluaisit lukea alkuperäiskielellä, jos osaisit? Anna Ahmatovan runoja.

Hannahin kysymykset:
1. Miten aloitit päiväsi? Kerroinkin sen jo ”paljastuksissani”.
2. Meri vai järvi? Ison järven läheisyydessä lapsuuteni viettäneenä sanon että järvi.
3. Mieluinen kotiaskare? Kaikenlainen järjestely.
4. Aamu vai ilta? Aamuissa on jotain taikaa. Saa aina aloittaa alusta.
5. Mistä haaveilet? Ihan proosallisesti siitä, että saisin ikuisuusprojektini joskus valmiiksi.
6. Minkä värin valitset juuri nyt? Turkoosi on kesän väri.
7. Lempijuomasi? Mikään ei yhtä hyvin juhlista juhlaa ja joskus arkeakin, kuin hyvä samppanja
8. Kun katsot peiliin, mitä näet? Naisen, joka näyttää vanhemmalta kuin kuvittelee olevansa.
9. Millainen lapsi olit? Kiltti, tunnollinen ja vähän arka.
10. Mitä kuljetat mukanasi? Päänsärkytabletteja
11. Mikä saa sinut tänään hymyilemään? Tuleva matka ja tietenkin äitienpäivä.

Kiitos molemmille kivoista kysymyksistä, joiden parissa mukavasti vierähti tämä aamu.

Kaunista äitienpäivää!



torstai 9. toukokuuta 2013

Voitonpäivä










Tiedän, että venäläisten viettämä Voitonpäivä 9.5. saa monen suomalaisen karvat nousemaan pystyyn. Meillehän päivä on kaikkea muuta kuin voiton päivä.

Voitonpäivänä venäläiset juhlivat toisen maailmansodan voittoa ja pitävät itseään ja maataan tärkeimpänä linkkinä siinä, että Eurooppa vapautui Hitlerin ja fasismin ikeestä. Muun Euroopan, saati sitten suomalaisten tulkinnat eivät voisi venäläisiä vähempää kiinnostaa.

Voitonpäivää ja siihen liittyvää juhlaa ei voi täysin ymmärtää, jos ei sitä joskus saa paikan päällä kokea. Koko kaupunki on täydessä touhussa viikkoja ennen varsinaista päivää ja kaikki yritetään saada putsis kliin ennen varsinaista päivää. Ja jos aurinko vielä paistaa juhlapäivänä, niin voi olla varma, että koko kaupunki ja kaikki sen kansalaiset löytyvät puistoista ja muista yhteisistä paikoista viettämässä juhlaa.

Anna-Lena Lauren kirjoittaa Voitonpäivästä teoksessaan Hulluja nuo venäläiset näin:

Voitonpäivä on ennen kaikkea yhteenkuuluvuuden päivä, kollektiivinen juhla. Tunne yhteisöön kuulumisesta on äärettömän tärkeä Venäjällä. Juuri Voitonpäivään ajoittuvat yhteiset rituaalit ovat niitä harvoja virallisia seremonioita, jotka ovat jäljellä kommunismin kaaduttua, ja vaikuttaa siltä kuin ne tulisivat tärkeimmiksi ja löytäsivät uusia muotoja joka vuosi. (HNV s. 13)

Ja kuten Lauren toteaa:

Toinen maailmansota on venäläisille jotakin niin pyhää, ettei heitä kiinnosta kuulla muita tulkintoja asiasta. Siinä ei ole mitään erikoista, kaikki kansathan ovat sellaisia. Mutta avoimissa yhteiskunnissa syntyy ennemmin tai myöhemmin pakko kertoa totuus tai käsitellä toisenlaisia näkemyksiä totuudesta. (HNV s 18)

Vielä venäläiset eivät ole valmiita tähän debattiin muutamia vähäisiä ääniä lukuunottamatta ja se samoin kuin nouseva nationalismi ovat piirteitä, jotka itseäni Venäjässä eniten häiritsevät.

Voitonpäivän juhlinnan venäläisille kuitenkin suon. Se on kansalliseen menneisyyteen tuijottaessaan vähän sama kuin itsenäisyyspäivä Suomessa. Paljon riehakkaampi ja iloisempi vain, ainakin tavallisten venäläisten keskuudessa. Paraatit ja muun patsastelun jätän huomioimatta.

Itse kävin aistimassa päivän tunnelmia läheisessä puistossa, joka oli mustanaan väkeä. Laulu soi, shaslikit tuoksuivat, pikkutanssijat harjoittivat ohjelmistoaan ja ihmiset nauttivat upeasta kesäisestä päivästä täysin siemauksin. Siltä ainakin vaikutti. ja sitä kaikkea oli mukava seurata.


tiistai 7. toukokuuta 2013

TTT- 10 kotimaista klassikkoa




Valkoinen Kirahvi listasi tänään blogissaan 10 mieleenpainuneinta ja iki-ihaninta suomalaista klassikkoteosta. Koska kotimainen kirjallisuus ja myös vanhempi kirjallisuus on minulle niin kovin rakasta, päätin seurata hänen jäljissään ja tehdä oman listani. Yhtäkään listani kirjoista en ole blogiajalla lukenut, joten sen kummempia mietteitä ette pääse niistä nyt tarkastelemaan. Teidän pitää vain uskoa perusteluitta, että hyviä kirjoja ovat. Hyviä ainakin minulle.

Väinö Linna: Täällä Pohjantaähden alla (Myös Tuntemattoman sotilaan voisi tähän listata aivan hyvin, mutta TPTA on minulle rakkaampi)

Maria Jotuni: Huojuva talo

Helvi Hämäläinen: Säädyllinen murhenäytelmä

Pentti Haanpää: Kenttä ja kasarmi

Sofi Oksanen: Puhdistus (Klassikon raja on liukuva ja pidänkin Puhdistusta nyt jo klassikkoaseman ansainneena teoksena)

Elvi Sinervo: Pilvet

Hannu Salama: Siinä näkijä missä tekijä

Arvid Järnefelt: Vanhempieni romaani

Mika Waltari: Isästä poikaan (Sisältää hieman lyhennettyinä teokset Mies ja haave, Sielu ja liekki ja Palava nuoruus)

F.E. Sillanpää: Elämä ja aurinko

Kiitos Opuscolo-blogiin inspiraatiosta :)

P.S. Kuvan nukesta minulle tuli mieleen yksi nykyajan kirjailija (mieheni ei tosin ollut ollenkaan samaa mieltä kanssani). Osaatteko arvata kuka?

sunnuntai 5. toukokuuta 2013

Ulla-Lena Lundberg - Marsipaanisotilas


Ulla-Lena Lundberg: Marsipaanisotilas (Marsipansoldaten, suom. Leena Vallisaari) Gummerus 2013. 642 s.

Jään luettuani oli itsestään selvää, että haluan tutustua myös Kummelin perheen aikaisempiin vaiheisiin Lundbergin aikaisempien romaanien kautta. Jään menestyksen myötä Gummerus otti uudella kauniilla kansipaperilla (mielestäni huomattava parannus ensipainoksen harmaaseen kanteen) varustetun uusintapainoksen Lundbergin vuonna 2001 ilmestyneestä, myös Finlandia-palkintoehdokkaana olleesta romaanista, Marsipaanisotilas. Odotukseni tietenkin olivat Jään ja myös Kuninkaan Annan myötä korkealla. Tiesin odottaa kielellisesti kaunista, kertojavetoista realistista historiallista romaania, joka vie lukijansa vastustamattomasti tarinan maailmaan, ottamaan osaa sen henkilökaartin elämään, liikuttumaan, iloitsemaan ja kokemaan heidän kauttaan. Pääosin sain mitä odotin, luin lähes 700 sivuisen romaanin nauttien Lundbergin kerronnan vahvuuksista, mutta osittain olin myös  jonkin verran, en voi sanoa että pettynyt, mutta ihmeissäni, sillä kirjaan oli jäänyt yllättävän paljon luonnosmaisuutta ja jopa suoranaisia virheitä ( joita muun muassa Hesarin arviossa ja sen kommentissa listattiin. Itse löysin niitä vielä lisää liittyen esimerkiksi kirjan ajan kuvaukseen. Hesarin kommentissa kiinnitettiin puolestaan huomio Lundbegin sotahistoriallisen tietämyksen aukoihin ja suoranaisiin kirjassa esiityviin virheisiin.)

Lundberin Suomen Kuvalehdessä olleen haastattelun perusteella tiedän, että Marsipaanisotilas perustuu perheen sodanaikaisiin kirjeisiin rintaman ja kotirintaman välillä. Lundberg oli saanut kirjeet isoisältään 16- vuotiaana ja oli jo silloin tiennyt joskus vielä kirjoittavansa niiden perusteella romaanin.

Marsipaanisotilas sijoittuu vuosien 1939-1945 väliseen aikaan. Kirjan alussa esitellään Kummelin perhe: opettajavanhemmat, joista isä Leonard on epärealistinen ja -käytännöllinen haaveilija ja hänen vastapoolinaan äiti Martha esiintyy perheen keskuksena ja organisaattorina sekä heidän neljä lastaan: teologiaa opiskeleva esikoinen Petter sekä hänen kaksi nuorempaa veljeään Frej ja Görän sekä perheen kuopus, pikkusisko, kuvankaunis ja valloittava Charlotte. Lasten keskuudessa on nokkimajärjestys muotoutunut jo varhaislapsuudessa:

Göranin ja Charlotten yhteenkuuluvuus juontaa juurensa yhdestä herrasväki Kummelin kasvatusmenetelmien omituisuudesta. Petter ja Frej on kasvatettu kurissa ja nuhteessa. Heitä kuritettiin toisinaan, kohdeltiin yleensä ankarasti. Johdonmukainen seuraus on, että Petter on pohdiskelija ja Frej aina vastahankaan. Vaikka Frej on iältään lähempänä Görania kuin Petteriä, häntä ja Petteriä yhdistää sama kasvuilmapiiri. Göranin ja Charlotten laita on toisin, sillä Göranin syntyessä herrasväki Kummelille tapahtui jotakin. Heidän kolmannessa pojassaan oli jotakin niin äärettömän hellyyttävää, että he kuin yhteisestä sopimuksesta hylkäsivät kaikki aikaisemmat kasvatusperiaatteensa. Ja heistä tuli kahden nuorimmaisensa kritiikittömiä ihailijoita ja rakastavia tukijoita.
Ei ihme, Petter ajattelee, että Göranilla ja Charlottella on erilainen elämänasenne, kadehdittava keveys, itseluottamus joka ei perustu suorituksiin, he suhtautuvat ympäristöönsä luonnollisesti ja itseensä rakastuneesti. Se on asenne, jota Petter ja frej eivät koskaan voi jakaa.(MS s. 19-20)

Talvisodan alkaessa nuoremmat pojat lähtevät suorittamaan asepalvelustaan. Göran tekee sen vapaaehtoisesti sankarihenkeä ja sotaintoa puhkuen, Frej puolestaan odottaen määräystä astua palvelukseen kyynisen välinpitämättömänä. Talvisodasta, jonka rintamalle he eivät kuitenkaan ehdi, molemmat jatkavat asevelvollisuuajan ja upseeriopintojen kautta suoraan jatkosotaan ja siitä eteenpäin. Petter välttää armeijan aiemmin sairastamansa keuhkotaudin vuoksi ja hän saa toimia veljiensä kotirintamalla toimivana "hankintapäällikkönä". Hän on lampunlasin lähettäjä, jonottaja, kodinturvaaja, palokuntalainen, kuorolaulaja, äidin tuki, jouluostosten tekijä. (MS s. 349)

Se, että kirja perustuu vahvasti rintamakirjeenvaihtoon, nostaa teoksen keskiöön sodassa olevat veljekset Göranin, Jössen, ja Frejn. Veljesten luonteenpiirteiden eroja korostamalla Lundberg luo kirjaansa sopivaa kontrastia ja tuo esiin erilaisia tapoja suhtautua sotaan. Jösse on iloluonteinen nautiskelija, hyvän ruuan rakastaja ja naisten naurattaja, söötti kuin marsipaanisotilas (MS s. 78), jolle oma upseerinasema on jossain määrin noussut hattuun ja hän ei epäröi simputtaa alaisiaan aina kun näkee siihen syyn. Frej puolestaan on erakkomainen kuoreensa vetaytyjä, mutta hommansa täsmällisesti hoitava esimies. Hänen johtamisfilosofiaansa voi verrata Tuntemattoman sotilaan Koskelan mentaliteettiin: Asialliset hommat hoidetaan, muuten ollaan kuin ellun kanat. Omat sympatiani olivat kyllä lähes joka asiassa Frejn puolella ja Jösse kaikessa narsistisuudessaan alkoi tuntua melko ärsyttävältä tyypiltä.

Kuvaamalla tarkkaan ja yksityiskohtaisesti veljesten sodankäynnin vaiheita ja rintamaelämän todellisuutta Lundberg riisuu sodalta kaiken glorifioinnin ja näyttää myös sen pikkumaiset ja naurettavat piirteet. Näissä oloissa saivat useat ikäluokat viettää koko nuoruutensa ja se näkyi myös sodan jälkeen, niiden kohdalla jotka selvisivät, useina erilaisina ongelmina. Ikävä kyllä tämä Lundbergin yksityiskohtainen kuvaus luo kirjaan aivan liikaa tarpeetonta toistoa, tuntuu, että Lundbeg ei olisi osannut päättää miten hän käyttää saamiaan kirjeitä. Hän ottaa orjallisesti kuvattavakseen kaiken mitä kirjeissä nousee esiin ja tämä mielestäni luo kirjaa tiettyä luonnosmaisuutta ja rakenteen löysyyttä. Tiivistämisen varaa olisi ollut paljon. Tosin jossain mielessä mietin olisiko toisto myös tehokeino, jolla on mahdollisuus tuoda esiin sotavuosien itseään toistava kaava ja arkipäiväisyys, mutta itse kyllä koin sen ennemmin heikentävän kuin vahvistavan kirjan sanomaa.

Kirjaa on mainostettu ensimmäisensä suurena kaunokirjallisena teoksena, joka kertoo suomenruotsalaisten osallistumisesta sotaan. Kielikysymys nouseekin esiin kirjan mittaan melko vahvana identiteettiä määrittävänä tekijänä  ja ainakin itse koin mielenkiintoisena sen, miten kieliryhmät sodassa ajoittain sekottuivat ja minkälaisia jännitteitä tämä ilmapiiriin loi.

Vaikka en siis itse ollut ihan kympillä kirjan lumoissa, voi kirjaa suositella ainakin niille, jotka ovat kiinnostuneita historiasta ja erityisesti Suomen toisen maailmansodan aikaisesta historiasta. Ja tietenkin myös niille, jotka rakastavat Lundbergin kerrontaa eivätkä saa siitä tarpeekseen.

Blogistaniassa kirjaa on luettu seuraavasti: Unni nautti lukemastaan, kirsimarian mielstä pieni tiivistys olisi ollut paikallaan, Jonna löysi kirjasta jotain vastaansanomatonta ja kiehtovaa, Morre piti tarinasta, mutta löysi myös moitittavaa.

lauantai 4. toukokuuta 2013

Tunnelmasta toiseen





Lueskelin Pertti Niemisen runokirjaa Näen syksyssä kevään. Runoja kuudelta vuosikymmeneltä. (Otava). Silmiini sattui seuraava runo (josta alla kaksi ensimmäistä säkeistöä), joka sopi mainiosti tähän lauantai-iltaan, kun täällä jyllää keväinen ukkosilma salamoineen. Kuvat kertovat kevään toisen puolen, sen joka tämänkin sateen jälkeen taas koittaa, ennemmin tai myöhemmin.

Kevät on tullut
linnut tervehtivät sitä hilpein lauluin
ja purot solisevat iloisesti
ja länsituuli henkäilee;

ukkonen nousee julistamaan kevään valtaa,
taivas peittyy mustiin pilviin,
salamat lyövät ja jyrisee
ja sitten lintujen suloinen laulu kaikuu taas.