perjantai 28. kesäkuuta 2013

Kirjahyllypyöritystä


Porvoo kodissamme on pyörinyt melkoinen huonekalurumba siitä saakka kun kotiuduin kesäkuun puolessa välissä. Ensin piti päästä turhista huonekaluista eroon ja ne jatkoivat Porvoon uusiokeskuksen avulla matkaansa toisiin koteihin. Alakerrassa olleen 2-osaisen Villinki-hyllyn vein yläkertaan ja nyt on alakerrassa kirjapinoja siellä sun täällä odottamassa uutta hyllyä. Ostin Niemen tehtaiden 3-osaisen kirjakaappisarjan, jonka pitäisi parin viikon sisällä saapua. Siihen olisi tarkoitus mahduttaa Moskvasta tulevat noin 250 kirjaa plus nuo lattialla pyörivät kirjakasat.


Tämä hyllystö, joka on tuttu viimevuotisesta kohtauksesta, on nyt täynnä.



Makuuhuoneestamme lähti pari avohyllyä, sillä halusin pölyn vähentämiseksi lasiovelliset kaapit. Tuota Villinkiä on mahdollisuus tarvittaessa jatkaa. Tarkoitus kyllä olisi hillitä kirjojen hankintaa tai ainakin yrittää laittaa luettuja kirjoja kiertoon. Tällä kierroksella olen pystynyt luopumaan seitsemästä kirjasta. Aika säälittävää, varsinkin kun ottaa huomioon, että sisään on tullut 10 kirjaa!

Iso makuuhuoneemme toimii myös työhuoneena ja siirsin miehen isän vanhan kirjoituspöydän ikkunan ääreen. Toivottavasti maisemat inspiroivat istumaan sen ääressä ja saavat aikaan ahkeraa työskentelyä.

Nyt odottelemme kuormaa Moskovasta ja uusia hyllyjä huonekalukaupasta, sitten pääsee taas järjestelmään. Sitä ennen vietän kuitenkin viikonlopun nauttien Rauman kesäisistä tunnelmista.

Hauskaa viikonloppua!

tiistai 25. kesäkuuta 2013

Pirkko Saisio - Sisarukset




Pirkko Saisio: Sisarukset. Uusi Kirjakerho 1977. ( Ensi kertaa ilmestyi Kirjayhtymän kystantamana 1976) 211 s.

Sisarukset on Pirkko Saision toinen romaani ja ainakin minulle aiemmin täysin tuntematon. Löysin kirjan sattumalta kirpputorilta ja nappasin mukaan kiinnostavan aiheen vuoksi. Saision ensimmäinen romaani Elämänmeno on huomattavasti seuraajaansa tunnetumpi muun muassa samannimisen TV-sarjan myötä. Itsekin muistan sarjaa lapsena katselleeni ja myöhemmin hankin myös kirjan luettavakseni ja ihastuin Saision realistiseen ja arjenmakuiseen kerrontaan. Sisarukset jatkaa tällä läpeensä realistisella kerronnalla, mutta jotenkin, ainakin mielikuvissani (lukemisesta on sen verran aikaa, etten varmasti voi muistaa) Elämänmenon maailmasta ja henkilöistä löytyi paljon enemmän sävyjä ja kerroksia kuin Sisaruksista.

Sisarukset kertovat nimensä mukaisesti kolmesta sisaruksesta Väinöstä, Kertusta ja Hiljasta. Kirja sijoittuu ajallisesti 1930-luvun viimeisiin vuosiin ja sota-aikaan ja paikallisesti liikutaan pääasiassa Helsingin työläiskaupunginosissa. Kirjan  kertojina vuorottelevat Hilja ja Kerttu ja Väinö, samoin kuin kirjan muut henkilöt, nähdään heidän silmiensä kautta. Kerronnassa Saisio käyttää murretta, joka sisarusten syntymäpaikan mukaisesti noudattelee Tampereen alueella käytettyä murretta ryyditettynä Helsingistä tarttuneella slangilla. En ole todellakaan mikää murretuntija, mutta jotenkin tuntui, ettei sisarusten käyttämä kieli kuulostanut täysin luonnolliselta heidän suuhunsa, vaan siinä oli ajoittain jotain väkinäistä.

Kirjan alussa perheen nuorin, Hilja, saapuu Tampereelta Helsinkiin, jossa Kerttu jakaa asunnon Väinön perheen kanssa. Samaan asuntoon asettuu myös Hilja, joka saa työpaikan Kertun myötävaikutuksella Lindströmin pesulasta. Kirjan tapahtumat koostuvat sisarusten arkisesta elämästä, jota määrittää niukkuus kaikilla elämän rintamilla. Elämä on työtä ja taas kerran työtä. Ainoastaan Kerttu murtautuu tästä kehästä ulos kun hän rakastettunsa Olavin kautta saa kosketuksen maanalaiseen kommunistiseen liikkeeseen ja sen ihmisiin ja tempautuu vähitellen mukaan liikkeen toimintaan ja päätyy jatkosodan aikana turvasäilöön.

Siellä Hämeenlinnassa mää jouduin ensimmäiseks yksinäiseen selliin. Se oli mulle niin kamala kokemus, ettei mulla o oikeestaan mitään kuvaa koko ajasta. Sennin kanssa kun siitä on myöhemmin ollu puhetta, niin Senni on sanonu, että jokaiselle ihmiselle on kamala kokemus joutua ittensä kanssa kahden ja sitä kamalampaa se hänen mukaansa on, mitä tuntemattomampi ihminen on ittellensä. (S. s 167)

Sisaruksista Hilja on huomattavasti säyseämpi ja sovinnollisempi ja hän yrittää toimia puskurina veljensä ja Kertun riitojen välissä. Hiljan oma elämä mukailee hänen nimeään ja on hiljaista ja rauhallista. Hän on pelokas ja arka, mutta ei kuitenkaan muiden vietävissä ja tämän saa kokea myös hänen sulhasehdokkaansa.

Kuten jo aiemmin mainitsin Saision kerronta on äärimmäisen realistista ja realismissaan lähes sävytöntä. Tämä on mahdollista nähdä eräänlaisena tyylikeinona, joka kuvastaa tapahtuma-ajan työläisen elämän taloudellista ja henkistä niukkuutta, niitä harmaan sävyjä, jotka elämää jokapuolelta reunustivat. Kaunokirjallisena teksinä Saisoin kirja on kuitenkin hieman puuduttava, ennemmin sen voisi nähdä jonkinlaisena historiallisena katsauksena 1930-1940-luvun työläisten elämästä. Itse luin kirjan kuitenkin mielelläni, sillä siitä huokui se, että Saisio on tutustunut kuvaamaansa aikaan ja hän tunsi myös maanalaisen kommunistisen liikkeen toimintatapoja ja vaiheita. Saisio oli itse kirjan kirjoittamisaikaan vielä mukana taistolaisessa liikkeessä,josta hän myöhemmin irrottautui, kuten hän kirjoittajana irrottautui myös realistisesta kerrontatyylistä.

torstai 20. kesäkuuta 2013

Tuula-Liina Varis - Kaksi kesää, kaksi kirjaa


Tuula-Liina Varis: Kaksi kesää, kaksi kirjaa. WSOY 2003. 167 s.

Tuula-Liina Variksen työpäiväkirjamainen teos Kaksi kesää, kaksi kirjaa kuuluu WSOY:n "Ihmisen ääni"- sarjaan ja on sen 34 tuotos. Itselleni tämä oli ensi kosketus sarjaa ja piti oikein googlettaa mistä on kysymys. Wikipedian mukaan kyseessä on kirjasarja, jonka tarkoitus on antaa ääni kirjailijoille ja muille kulttuurivaikuttajille ajatustensa ilmaisemiseen. Muoto on vapaa ja sarja sisältää muistelmia, haastatteluja ja esseekokoelmia. Nykyään sarjan julkaisu on ilmeisesti jo lopetettu.

Koska olen tunnetusti kiinnostunut kirjailijoiden omakohtaisista ja omaelämäkerrallisista tilityksistä tällainen sarja on aarreaitta ja siksi olenkin kovin ihmeissäni, etten ole aiemmin tietänyt kirjasarjan olemassaolosta. Esimerkiksi tämän Variksen kirjan olemassaolosta en tiennyt mitään, vaikka olen olevinani hänen kirjojensa suuri fani. Kirja päätyi hyppysiini sattumalta kirjastosta, kun etsin toista kirjaa. Nopea vilkaisu ilmestyneisiin "Ihmisen äänen" puheenvuoroihin kertoo, että sieltä löytyy Variksen lisäksi monta muutakin mielenkiintoista kirjailijaa, joiden ääneen voisi tutustua.

Variksen kirja kertoo nimensä mukaan kahdesta kesästä, jolloin hän valmisteli pääosin kesämökkinsä hiljaisuudessa kahta kirjaa. Ensimmäisenä kesänä oli valmisteluvuorossa novellikokoelma "Pikku naisia" (ilmestyi 2000) ja toisena romaani "Rakas" (ilmestyi 2002). Molemmat olen lukenut ja molemmista kovasti paljon pitänyt, että ainakin sikäli kannatti Variksen kesämökillä tekstiensä parissa hikoilla. Kahden kesän, kahden kirjan taustalla on ilmeisesti ollut jonkinlainen työpäiväkirja, mutta miten autenttisena se on kirjaan siirtynyt, on vaikea sanoa. Ilmeisesti tekstiä on toimitettu ja muokattu ainakin jonkin verran painettua versiota varten ja esimerkiksi päiväkirjoille ominaiset päivämäärämerkinnät on jätetty kokonaan pois.

Kirjan teemat liikkuvat paljolti kirjoitusprosessin ympärillä, mutta siinä sivussa Varis luo tiukkoja katseita myös kirjallisuusinstituutioon, erityisesti sen sukupuolittuneeseen luonteeseen. Melko teräviä iskuja saavat monet mieskollegat, tosin on myös niitä, joita Varis arvostaa kuten esimerkiksi Hannu Salama. Puhtaita papereita ei hänkään saa, kuten eivät kaikki naiskirjailijatkaan. Varis tuo esiin myös sen, miten naiskirjailijoiden kirjoittamaa omaelämäkerrallista ja omaa kirjoittamista reflektoivaa kirjallisuutta ei arvosteta, kuten usein tehdään miesten kohdalla. Se mikä miesten kirjoittamana koetaan rohkeana, on naisen kirjoittamana epärelevanttia "kuukautiskirjallisuutta". Esimerkkinä tästä hän mainitsee Eeva Kilven "Naisen päiväkirjan", jonka mieskriitikot lyttäsivät juuri yllämainituilla termeillä.

Variksen kirja muistuttaa monella tapaa Kilven hienoa teosta, sillä molemmissa arkipäivän askareet saunan lämmittämisineen ja ruuan laittoineen, kirjoittaminen, lukeminen ja lukemisen reflektointi limittyvät toisiinsa ja luovat kuvaa siitä, miten kirjailija kirjoitusprosessissaan etenee. Kuinka siinä ajetaan tunteiden vuoristoradalla, kun tuskalliset epävarmuuden ja epätietoisuuden hetket oman tekstin suhteen vaihtuvat riemullisiin ahaa-elämyksiin, kun tarina vihdoin alkaa kulkea ja löytää muodon, jota se on hakenut. Claes Anderssonia lainaten Varis toteaa, että "kirjoittaminen on kirjoittamisen esteiden voittamista, sen vastuksen, ettei oikeastaan halua kirjoittaa." Tässä herkässä tilassa on varottava kaikkia mahdollisia häiriötekijöitä, jo yksi iltameno voi pilata koko päivän kirjoitusrupeaman. Tärkeitä tekijöitä kirjoittamiselle ovat yksinolo ja mediapaasto ja sen mukana irrottautuminen ulkoisesta maailmasta. Näin sivumennen sanoen mediapaasto tekisi kyllä itsellekin hyvää!

Hirvittävästi pitäisi osata varjella itseään kaikelta, jos aikoo kirjoittaa vähänkin pitkäjännitteisempää. Kummallinen ammatti. Niin kummallisilla tavoilla vaativa, että sitä ei ulkopuolinen ymmärrä. Mutta itsepähän olen valinnut, oikein voimieni takaa tahtonut ja valinnut. ( KKKK, 77)

Viihdyin erinomaisesti Variksen kanssa heidän mökillään Kesälahdessa. Oli mukava lukea hänen mietteitään kirjallisuudesta ja verrata esimerkiksi laatimiamme 10 parhaan kotimaisen kirjan  listoja keskenään (Variksen lista sivuilla 142-143, meillä oli neljä samaa). Nautin myös hänen yhteiskunnallisista huomioistaan ja välillä melko pistävistäkin kommenteista eri asioihin (tästähän meillä kirjabloggareilla on kokemusta).

Olen vielä täällä, ja nyt on jo ikävä tänne. Järvi, järvi. Ja puut, kaikki heidän vihreytensä. (KKKK 167)

Muita blogiarvioita en kirjasta löytänyt, mutta joitakin lehtiarvioita muun muassa Turun Sanomista ja KP 24:stä.

sunnuntai 16. kesäkuuta 2013

Lähtöarvonnan tulokset ja lyhytarvio Katja Kallion Säkenöivistä hetkistä



Katja Kallio: Säkenöivät hetket. Otava 2013. s. 413

Syy, että kirjoitan Katja Kallion kirjasta vain lyhyt arvion ei liity mitenkään kirjaan itseensä vaan siihen, että lukukokemuksesta on jo pitkä aika. Luin kirjan vähän yli kuukausi sitten Rooman matkallamme ja tässä vaiheessa kirja on jo osittain haihtunut mielestäni. Näköjään minulle on viisainta kirjoittaa lukemistani kirjoista heti, jolloin kirja on tuoreena mielessä ja sitä kautta motivaatio arvion kirjoittamiseen korkeampi. Onneksi kirjasta on paljon muita arvioita, joten ne  jotka haluavat tarkempaa analyysiä siitä voivat klikkailla postauksen alalaidassa olevaa linkkilistaa.

Katja Kallio on itselleni ennen tätä kirjaa täysin tuntematon. Jostain syystä en ole ollut kovin kiinnostunut hänen aiemmista kirjoistaan, jotka pääosin kai sijoittuvat nykyaikaan. Luulen, että jossain määrin syynä on jonkinlainen sukupolviero, sillä jotenkin olen mieltänyt Kallion kirjojen maailman olevan tiukasti sidottu hänen oman ikäpolvensa maailmaan ja kokemuksiin ja itse vanhempana en ehkä pystyisi niihin samaistumaan. Nämä mietteeni toki ovat vain mutuhuttua, joka on syntynyt julkisuuden kautta tulleista mielikuvista.

Heti kun kuulin Säkenöivien hetkien sijoittuvan 1900-luvun ensi vuosikymmenille, tiesin, että haluaisin lukea kirjan. Erityisesti sotien välinen aikakausi, jota muun muassa Kjell Westö hienosti kuvaa teoksessaan Missä kuljimme kerran, on yksi lempiajanjaksoistani historiassa. Aika, joka oli täynnä muutosta ja kiihkoa, mutta joka vähitellen jäi yhä mustemman sodan uhan muodostaman pilven alle. Ehkä oli väärin odottaa Kallion kirjalta jotain samaa kuin Westöltä, mutta näin silti tein. Ja ikävä kyllä tämä vertailu ei imartele Kalliota. Hänen tarinansa kolmen sukupolven naisen, Ingan, Ellyn ja Beatan, elämästä on jossain määrin hengetön. Siinä eivät hengitä kunnolla ihmiset eikä aikakausi, vaan kaikki peittyy jonkinlaiseen epämääräiseen haahuiluun ja jonkin verran myös Kallion tarinalliset painotukset herättivät minussa ihmetystä. En kuitenkaan tarkoita, että Säkenöivät hetket olisi täysin huono kirja, kyllä sillä oli hetkensä ja paikka paikoin Kallion kieli oli oikein kaunista ja luontevaa ja hänen huomionsa naisen elämästä osuvia. Tämä näkyy esimerkiksi seuraavassa lainauksessa, jossa Elly pohtii elämäänsä:

Vuodet olivat olleet raskaita. Voiko kukaan edes ymmärtää, mitä sellainen lause pitää sisällään? Vuodet olivat olleet raskaita. Hän oli tarvinnut jotakin itselleen, jotakin, joka vei hänen huomionsa pois siitä suunnattomasta painosta, jota hän kuljetti eteenpäin. Jotakin, mikä piti hänet pinnalla elämässä. Tekikö se hänestä huonon vaimon tai äidin?
Teki!
Hän oli kieltänyt perheeltään sen ainoan, minkä olisi voinut heille suoda: itsensä. ( SH s. 233)


Säkenöiviä hetkiä on luettu paljon myös muualla, muun muassa Annelin kirjoissaLumiomenassaIlselässäJärjellä ja tunteella-blogissa ja Kirjavassa kammarissa

Hesariin kirjan arvioi Helena Ruuska

Säkenöivistä hetkistä mennään toisenlaisiin hienoihin hetkiin eli LÄHTÖARVONNAN tulosten julistamiseen. Arpakone on Porvoossa pyörähtänyt ja nostanut voittajiksi Lumikukan (jolla ei ilmeisesti ole omaa blogia) ja Luettua-blogin Sannan. Onnittelut teille! Voitte laittaa osoitteenne sähköpostiini (osoite löytyy blogin "Tietoja minusta" otsakkeen alta), niin laitan teille tulemaan kirjanmerkkipalkinnon pienen yllätyksen kera.

P.S. Elo Porvoossa on lähtenyt hyvin kirjallisesti liikkeelle. Olen taas tankannut kirjakauppa-, kirppari- ja kirjastovajettani ja kartuttanut kotiani lukemattomilla kirjoilla. On kirjastopinoa, kirjakaupasta hankittua (3 pokkaria Suomalaisen alesta, vihdoin pääsen lukemaan Oatesin Putousta) ja kirpparilta löydettyä.

PP.SS. Olen päättänyt tästä lähtien merkitä tunnisteisiin, miten kirja on päätynyt hyppysiini. Jos jaksan yritän käydä läpi kaikki aiemmatkin kirja-arvioni ja lisätä niihin lähteen, mutta kaikkiin uudempiin tämä tieto ainakin tulee.

keskiviikko 12. kesäkuuta 2013

Do svidaniya


Eilen päättyi yksi ajanjakso elämässämme, kun Moskovan Suomalaisessa Koulussa vietettiin kevätjuhlaa. Ihana oli katsoa, miten juhla oli taas kerran rakennettu kaikkien oppilaiden varaan kunkin vahvuuksia mukaillen ja juhla olikin pienelle "kyläkoulullemme" ominainen. Esiintyjien kirjo oli pienimpien tarhalaisten sydämet sulattavasta esityksestä isojen koulunsa päättävien yhdeksäsluokkalaisten sydämet toisella tapaa sulattavaan puheeseen opettajille ja oppilastovereille. Oma sydämeni meinasi pakahtua yhdeksäsluokkalaisten puheen aikana erityisesti, sillä mukana oli myös oma poikani, tuleva lukiolainen. Samalla tavalla jäähyväisensä koululle ja siellä tutuksi tulleille ihmisille jätti tyttäreni, joka nyt siirtyy kahdeksasluokkalaiseksi huomattavasti suurempaan kouluun Porvooseen. Huolta en kuitenkaan kummastakaan kanna, sillä tiedän, että molemmat tulevat pärjäämään, vaikka muutos suuri onkin.


Koulu on ollut kiinnekohta moskovalaisessa elämässämme ja kun se lapsiltamme päättyy, päättyy myös elomme ja olomme tässä rakkaaksi tulleessa kaupungissa. Viisi ja puoli vuotta kahdessa eri osassa on kaivertanut syvän kolon jokaisen meidän sydämeen, puhumattakaan siitä maailmaa avartavasta kokemuksesta, jonka ulkomailla asuminen jokaiselle sen kokeneelle antaa. Näitä vuosia tulemme varmasti usein muistelmaan erityisellä ilolla ja kiitollisuudella. Illalla kun Tolstoi-juna nytkähtää liikkeelle, nytkähtää varmasti myös iso pala kurkussa. Silloin sanomme do svidaniya Moskva. Kunnes jälleen tapaamme!



Moskovasta muuton myötä päättyy myös yksi aikakausi blogissani. Olen iloinen, jos olen edes jollain tavoin tuonut Moskovaa lähemmäksi ja vähän paremmin käsitettäväksi kaupungiksi lukijoilleni. Ikävä kyllä, suurin osa suomalaisista käsittää Moskovan ja koko Venäjän edelleen hirvittävänä peikkona Suomen kyljessä, jolla ei ole muuta tehtävää ja ajateltavaa kuin se, miten nyt nielaisisi tuon tuon pikkukänsä vierestään. Toivottavasti postauksistani on kuitenkin saanut kuvan, että täällä voi elää hyvää elämää ja että ihmiset ovat ihmisiä joka paikassa, huolimatta siitä mitä valtiotasolla tapahtuu.

Paluu miljoonakaupungista pikkukaupunkiin vaatii varmaan omat sopeutumiskuvionsa, mutta blogin puolella elämä jatkuu suurin piirtein ennallaan. Jatkan valitsemallani linjalla kaikesta kirjablogien ympärillä kuohuvasta kohusta huolimatta. Voi tosin olla, että jos Suomeen tultuani pääsen joskus joihinkin kustantamon korruptiotilaisuuksiin, niin muutaman skumppalasin myötä olen valmis menettämään arvostelukappaleneitsyyteni ja sitä myötä myymään sieluni. Aika näyttää!

Vielä muistutus, että arvontaan voi osallistua tämän päivän ajan, jos kirjanmerkit kiinnostavat.

sunnuntai 9. kesäkuuta 2013

Strana kotoroi net - Maa jota ei ole



Olimme perjantai-iltana syömässä Moskovan keskustassa ravintolassa nimeltään Strana kotoroi net eli suomennettuna "Maa jota ei ole". Heti ravintolan nimen kuullessani se herätti mielessäni jonkinlaisia kirjallisia konnotaatioita ja vähän aikaa asiaa mielessäni pyöritellessä lause alkoi elää päässäni ruotsiksi: Landet som icke är. Edith Södergranin kauniista runosta ja samannimisestä runokirjastahan nämä viitteet kirjallisuuteen olivat heränneet. 

Ikävöin maahan jota ei ole,
sillä kaikkea mikä on olen väsynyt himoamaan.
Kuu kertoo minulle hopeaisin kirjaimin
maasta jota ei ole.
Maasta, jossa kaikki toiveemme täyttyvät ihmeellisesti,
maasta, jossa kaikki kahleemme kirvoittuvat,
maasta, jossa vilvoitamme raadeltuja otsiamme
kuun kasteessa.
Elämäni oli kuuma harha.
Mutta yhden olen löytänyt ja yhden olen totisesti voittanut –
tien maahan jota ei ole.
Maassa jota ei ole
kulkee rakastettuni, otsallansa sädehtivä kruunu.
Ken on rakastettuni? Yö on pimeä
ja tähdet vapisevat vastaukseksi.
Ken on rakastettuni? Mikä hänen nimensä?
Taivaat kaartuvat korkeammiksi,
ja ihmislapsi vajoaa äärettömiin usviin
vastausta tietämättä.
Mutta ihmislapsi ei ole mitään muuta kuin varmuus.
Ja se kohottaa kätensä kaikkia taivaita korkeammalle.
Ja vastaus tulee: Minä olen se, jota rakastat
ja aina olet rakastava.

(Runo on lainattu täältä)

Olisi mukava ajatella, että Moskovan keskustassa oleva ravintola olisi saanut nimensä suomenruotsalaisen runoilijan runon mukaan. Onko näin, en tiedä ja vähän kyllä asiaa epäilen. Googlailun tuloksena tiedän ainakin sen, että Södergrania, muun muassa kyseessä oleva runo, on käännetty venäjäksi Natalii Tolstoin toimesta. Huono venäjänkielen taitoni esti kuitenkin syvällisemmän perehtymisen asiaan. Mutta niin kauan kuin toisin osoitetaan, voin ajatella, että Moskovasta löytyy pieni palanen Södergranin runoutta. Ja jos tästä postauksesta ei muuta hyötyä ollut, sain ainakin aasinsillan palata pitkästä aikaan Södergranin kauniiseen runoon.

sunnuntai 2. kesäkuuta 2013

Karl Ove Knausgård - Taisteluni. Ensimmäinen kirja.


Karl Ove Knausgård: Taisteluni. Ensimmäinen kirja. ( Min kamp. Første bok. 2009. Suom. Katriina Huttunen) Like 2011. 489 s.

Knausgård? Taisteluni? Mikä ihmeen Knausgård muistan ensimmäistä kertaa ihmetelleeni, kun luin Jörn Donnerin haastattelun hänen juuri ilmestyneen Mammuttinsa johdosta. Haastattelussa Donner kertoo, ettei hän yritä massiivisella omaelämäkerrallisella kirjallaan kilpailla Knausgårdin kuusiosaisen romaanisarjan kanssa. Donnerin mukaan Knausgårdin kirjasarjaa ei voinut pitää fiktiona, vaan se on "omaeleämäkerrallinen päiväkirjojen pluntta", kun taas hänen kirjassaan oli tietoisesti sekoitettu fiktiivisiä aineksia faktan sekaan. Haastattelun luettuani minua kiinnosti Mammutti enemmän kuin Taisteluni, mutta kovan hintansa takia se jäi kauppaan (80 euroa kirjasta tuntui vähän turhan suolaiselta) eikä sen raahaaminen Moskovaankaan oikein houkutellut.

No Donnerista takaisin Knausgårdiin, jonka nimi siis jäi kummittelemaan mieleeni, olenhan suuri omaelämäkerrallisen kirjallisuuden fani. Kuin tilauksesta ilmestyi samana päivänä Taas yhden kirjablogin upea juttu Knausgårdin kirjasarjan ensimmäisestä osasta, joka sai minut vakuuttumaan siitä, että Knausgårdiin on tutustuttava. Samaan suuntaan vaikuttivat monet muut, pääosin positiiviset blogijutut, joita alkoi pikkuhiljaa tipahdella. Kesti kuitenkin jonkin aikaa, ennen kuin sain kirjan käsiini (ihan täysin vakuuttunut en ilmeisesti kirjan hyvyydestä ollut, sillä ostin vain sarjan ykkösosan, vaikka kakkososakin olisi ollut vieressä edullisesti tarjolla). Kirjan hankinnasta meni vielä jonkin verran aikaa, ennen kuin otin kirjan lukuun. En oikein tiedä mistä jarrutteluni johtui, mutta selkeästi jokin esti minua tarttumasta kirjaan. Kun sen sitten vihdoin tein painoivat  nämä ennakkoasenteet ilmeisesti jollain tavoin mieltäni, sillä vasta kolmannella aloituskerralla pääsin kirjan imuun. Pariin kertaan alkua tahkotessani muistan miettineeni, että mitä ihmettä ne muut meuhkaavat kirjan hyvyydestä, eihän tämä iske ensinkään. Tai toisin päin, mikä minussa on vikana kun kirja ei innosta. Monen muun kirjan kohdalla olisin jo luovuttanut, mutta halusin käydä oman taisteluni ja selättää kirjan. Eräänä perjantaina sitten kaadoin lasiin kuplivaa proseccoa (en tiedä kuinka korrektia on juoda viiniä samalla kun lukee alkoholismista kertovaa kirjaa) ja istuin sohvan nurkkaan vakaana aikomuksena päästä kunnolla lukemisen alkuun ja katso, ihme tapahtui, Karl Ove nappasi minut mukaansa elämänsä tapahtumiin, joita hän kirjassaan kääntelee yksityiskohtiin saakka syventyneenä.

Kirjan ensimmäinen puolisko keskittyy Knausgårdin lapsuus- ja nuoruusvuosiin ja yhdenkin pussikaljaretken kuvaaminen laajenee eeppisiin mittoihin kerronnan rönsyillessä sinne tänne. Toinen puoli keskittyy isän kuoleman aiheuttamiin tuntoihin ja sitä seuraavien konkreettisten toimien selvittelyyn. Harvoin esimerkiksi olen mistään kirjasta lukenut yhtä antautunutta kuvausta siivoamisesta ja tällaiselle perversille ihmiselle kuin minä, joka rakastaa siivoamista, se oli nannaa. Luulen, että Knausgårdille siivoaminen oli samanlaista terapiaa kuin se on usein minulle. Nurkkia hinkatessaan sitä usein samalla siivoaa myös päätään. Knausgårdille kylppäreiden ja porraskaiteiden tahkoaminen oli vaikean isäsuhteen ja isän alkoholismin purkamista ja selvittelyä. Siivotessaan isänsä jättämiä sotkuja hän samalla teki tiliä isänsä kanssa.

Knausgårdin ote oman elämänsä kertomiseen on hyvin kaunokirjallinen. Hän luo elämästään tarinaa ja kanssaihmisistään romaanihenkilöitä ja näin vie narratiivisuuden äärimmilleen. Toisaalta hän ei yritä etäännyttää tapahtumia itsestään käyttämällä esimerkiksi hän-muotoa tai vaihtoehtoisia kertojaääniä (vrt. Donnerin haastattelu), vaan minä-muodossa tapahtuva kerronta vie fokuksen suoraan kirjoittajaan itseensä. Palatakseni Donnerin väitteeseen päiväkirjoista Knausgårdin kohdalla, niin Knausgård itse väittää polttaneensa nuoruutensa päiväkirjat. Muistellessaan abiturienttiaikojaan hän kertoo miten hän jatkuvalla ryyppämisellään häpäisi perheensä perinteitä:

Sille en uhrannut ajatustakaan silloin kun meno oli kovimmillaan, kuten tuohon aikaan pitämästäni päiväkirjasta selvästi käy ilmi. Välitin ainoastaan onnentunteesta.
Nyt olin polttanut kaikki päivikirjani ja muistiinpanoni, jäljellä oli tuskin jälkeäkään ajasta ennen kuin täytin kaksikymmentäviisi, ja oikeutetusti; sieltä ei tullut mitään hyvää. (T 1. s. 389)

Knausgårdin kirjassa on paljon jonkinlaisen terapiakirjoittamisen merkkejä. Tuntuu, että ainakin aika ajoin kirjailija on vuodattanut paperille kaiken sen pahan olon, jota hän on lapsuudestaan saakka säilönyt sisällään. Tässä vuodattamisen virrassa ei ole aina ollut aikaa jäädä miettimään tarinan loogista kuljettamista, kirjallisuuden muotoja, tiivistämisen tärkeyttä, toiston puuduttavuutta ja muita elementtejä, joita hyvältä romaanilta edellytetään. Toisaalta tämä terapiamaisuus luo kirjaan vahvaa autenttisuuden tunnetta ja se myös tekee selväksi sen, että muistin kautta on mahdoton tuottaa loogisia tapahtumaketjuja ja aukotonta kerrontaa, eihän itse elämäkään ole loogista. Muisti saa virtansa pikku sattumuksista, jotka nostavat jonkin asian esiin ja painavat toiset unohduksiin. Tässä on myös kirjan viehätys, samoin kuin siinä, että Knausgård panee itsensä likoon 100 prosenttisesti. Eettisesti on sitten toinen juttu, onko oikein laittaa myös läheiset samaan likoon. Tästä ilmeisesti on väännetty enemmänkin kättä Knausgårdin suvun piirissä ja asiasta voi lukea enemmän esimerkiksi Juha Itkosen hyvästä jutusta Imagessa. Knausgårdiin verrattuna Suomessa käyty kiista Riikka Ala-Harjan kohdalla vaikuttaa melko lailla paisutetulta.

Nyt harmittaa se, että jätin kakkososan kauppaan, olisi ollut kiva hotkaista heti perään toinenkin osa. Mutta hyvää kannattaa kai odottaa ja toisaalta on ehkä ihan hyväkin pitää vähän taukoa ja tuulettaa ykkösosan tunnelmat päästä ennen kuin sukeltaa uudelleen Knausgårdin maailmaan.

Alla muutamia linkkejä muihin blogiarvioihin (joista sitten taas löytää linkkejä muihin):

Sonja luki kirjan mikinä ja ihastui sekä kirjan formaattiin että sisältöön.
Karoliina loi kirjaa varten uuden genren: kurttuotsainen muistelmaromaani, mikä on varsin sattuvasti sanottu. Karoliinalle tiedoksi, löysin yhden kohdan, jossa Kar-Ove antoi vallan huumorillekin.
Reeta tarkastelee kirjaa norjalaisesta vinkkelistä.
Pekan mielestä Knausgård on nero.
Katja oli vaikuttunut Knausgårdin rehellisyydestä ja herkkyydestä.