sunnuntai 2. kesäkuuta 2013

Karl Ove Knausgård - Taisteluni. Ensimmäinen kirja.


Karl Ove Knausgård: Taisteluni. Ensimmäinen kirja. ( Min kamp. Første bok. 2009. Suom. Katriina Huttunen) Like 2011. 489 s.

Knausgård? Taisteluni? Mikä ihmeen Knausgård muistan ensimmäistä kertaa ihmetelleeni, kun luin Jörn Donnerin haastattelun hänen juuri ilmestyneen Mammuttinsa johdosta. Haastattelussa Donner kertoo, ettei hän yritä massiivisella omaelämäkerrallisella kirjallaan kilpailla Knausgårdin kuusiosaisen romaanisarjan kanssa. Donnerin mukaan Knausgårdin kirjasarjaa ei voinut pitää fiktiona, vaan se on "omaeleämäkerrallinen päiväkirjojen pluntta", kun taas hänen kirjassaan oli tietoisesti sekoitettu fiktiivisiä aineksia faktan sekaan. Haastattelun luettuani minua kiinnosti Mammutti enemmän kuin Taisteluni, mutta kovan hintansa takia se jäi kauppaan (80 euroa kirjasta tuntui vähän turhan suolaiselta) eikä sen raahaaminen Moskovaankaan oikein houkutellut.

No Donnerista takaisin Knausgårdiin, jonka nimi siis jäi kummittelemaan mieleeni, olenhan suuri omaelämäkerrallisen kirjallisuuden fani. Kuin tilauksesta ilmestyi samana päivänä Taas yhden kirjablogin upea juttu Knausgårdin kirjasarjan ensimmäisestä osasta, joka sai minut vakuuttumaan siitä, että Knausgårdiin on tutustuttava. Samaan suuntaan vaikuttivat monet muut, pääosin positiiviset blogijutut, joita alkoi pikkuhiljaa tipahdella. Kesti kuitenkin jonkin aikaa, ennen kuin sain kirjan käsiini (ihan täysin vakuuttunut en ilmeisesti kirjan hyvyydestä ollut, sillä ostin vain sarjan ykkösosan, vaikka kakkososakin olisi ollut vieressä edullisesti tarjolla). Kirjan hankinnasta meni vielä jonkin verran aikaa, ennen kuin otin kirjan lukuun. En oikein tiedä mistä jarrutteluni johtui, mutta selkeästi jokin esti minua tarttumasta kirjaan. Kun sen sitten vihdoin tein painoivat  nämä ennakkoasenteet ilmeisesti jollain tavoin mieltäni, sillä vasta kolmannella aloituskerralla pääsin kirjan imuun. Pariin kertaan alkua tahkotessani muistan miettineeni, että mitä ihmettä ne muut meuhkaavat kirjan hyvyydestä, eihän tämä iske ensinkään. Tai toisin päin, mikä minussa on vikana kun kirja ei innosta. Monen muun kirjan kohdalla olisin jo luovuttanut, mutta halusin käydä oman taisteluni ja selättää kirjan. Eräänä perjantaina sitten kaadoin lasiin kuplivaa proseccoa (en tiedä kuinka korrektia on juoda viiniä samalla kun lukee alkoholismista kertovaa kirjaa) ja istuin sohvan nurkkaan vakaana aikomuksena päästä kunnolla lukemisen alkuun ja katso, ihme tapahtui, Karl Ove nappasi minut mukaansa elämänsä tapahtumiin, joita hän kirjassaan kääntelee yksityiskohtiin saakka syventyneenä.

Kirjan ensimmäinen puolisko keskittyy Knausgårdin lapsuus- ja nuoruusvuosiin ja yhdenkin pussikaljaretken kuvaaminen laajenee eeppisiin mittoihin kerronnan rönsyillessä sinne tänne. Toinen puoli keskittyy isän kuoleman aiheuttamiin tuntoihin ja sitä seuraavien konkreettisten toimien selvittelyyn. Harvoin esimerkiksi olen mistään kirjasta lukenut yhtä antautunutta kuvausta siivoamisesta ja tällaiselle perversille ihmiselle kuin minä, joka rakastaa siivoamista, se oli nannaa. Luulen, että Knausgårdille siivoaminen oli samanlaista terapiaa kuin se on usein minulle. Nurkkia hinkatessaan sitä usein samalla siivoaa myös päätään. Knausgårdille kylppäreiden ja porraskaiteiden tahkoaminen oli vaikean isäsuhteen ja isän alkoholismin purkamista ja selvittelyä. Siivotessaan isänsä jättämiä sotkuja hän samalla teki tiliä isänsä kanssa.

Knausgårdin ote oman elämänsä kertomiseen on hyvin kaunokirjallinen. Hän luo elämästään tarinaa ja kanssaihmisistään romaanihenkilöitä ja näin vie narratiivisuuden äärimmilleen. Toisaalta hän ei yritä etäännyttää tapahtumia itsestään käyttämällä esimerkiksi hän-muotoa tai vaihtoehtoisia kertojaääniä (vrt. Donnerin haastattelu), vaan minä-muodossa tapahtuva kerronta vie fokuksen suoraan kirjoittajaan itseensä. Palatakseni Donnerin väitteeseen päiväkirjoista Knausgårdin kohdalla, niin Knausgård itse väittää polttaneensa nuoruutensa päiväkirjat. Muistellessaan abiturienttiaikojaan hän kertoo miten hän jatkuvalla ryyppämisellään häpäisi perheensä perinteitä:

Sille en uhrannut ajatustakaan silloin kun meno oli kovimmillaan, kuten tuohon aikaan pitämästäni päiväkirjasta selvästi käy ilmi. Välitin ainoastaan onnentunteesta.
Nyt olin polttanut kaikki päivikirjani ja muistiinpanoni, jäljellä oli tuskin jälkeäkään ajasta ennen kuin täytin kaksikymmentäviisi, ja oikeutetusti; sieltä ei tullut mitään hyvää. (T 1. s. 389)

Knausgårdin kirjassa on paljon jonkinlaisen terapiakirjoittamisen merkkejä. Tuntuu, että ainakin aika ajoin kirjailija on vuodattanut paperille kaiken sen pahan olon, jota hän on lapsuudestaan saakka säilönyt sisällään. Tässä vuodattamisen virrassa ei ole aina ollut aikaa jäädä miettimään tarinan loogista kuljettamista, kirjallisuuden muotoja, tiivistämisen tärkeyttä, toiston puuduttavuutta ja muita elementtejä, joita hyvältä romaanilta edellytetään. Toisaalta tämä terapiamaisuus luo kirjaan vahvaa autenttisuuden tunnetta ja se myös tekee selväksi sen, että muistin kautta on mahdoton tuottaa loogisia tapahtumaketjuja ja aukotonta kerrontaa, eihän itse elämäkään ole loogista. Muisti saa virtansa pikku sattumuksista, jotka nostavat jonkin asian esiin ja painavat toiset unohduksiin. Tässä on myös kirjan viehätys, samoin kuin siinä, että Knausgård panee itsensä likoon 100 prosenttisesti. Eettisesti on sitten toinen juttu, onko oikein laittaa myös läheiset samaan likoon. Tästä ilmeisesti on väännetty enemmänkin kättä Knausgårdin suvun piirissä ja asiasta voi lukea enemmän esimerkiksi Juha Itkosen hyvästä jutusta Imagessa. Knausgårdiin verrattuna Suomessa käyty kiista Riikka Ala-Harjan kohdalla vaikuttaa melko lailla paisutetulta.

Nyt harmittaa se, että jätin kakkososan kauppaan, olisi ollut kiva hotkaista heti perään toinenkin osa. Mutta hyvää kannattaa kai odottaa ja toisaalta on ehkä ihan hyväkin pitää vähän taukoa ja tuulettaa ykkösosan tunnelmat päästä ennen kuin sukeltaa uudelleen Knausgårdin maailmaan.

Alla muutamia linkkejä muihin blogiarvioihin (joista sitten taas löytää linkkejä muihin):

Sonja luki kirjan mikinä ja ihastui sekä kirjan formaattiin että sisältöön.
Karoliina loi kirjaa varten uuden genren: kurttuotsainen muistelmaromaani, mikä on varsin sattuvasti sanottu. Karoliinalle tiedoksi, löysin yhden kohdan, jossa Kar-Ove antoi vallan huumorillekin.
Reeta tarkastelee kirjaa norjalaisesta vinkkelistä.
Pekan mielestä Knausgård on nero.
Katja oli vaikuttunut Knausgårdin rehellisyydestä ja herkkyydestä.

10 kommenttia:

  1. Voi Knasu! Eikös vaan ollutkin hyvä! Minulla kakkonen on jo hyllyssä, mutta olen tarkoituksella pantannut sitä kesälle :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oli hyvä ja kakkososa pitää hankkia heti kun tulen Suomeen :)

      Poista
  2. Minuakin tämä Knasu on alkanut nyt kiinnostaa, hienojen ja kehuvien blogiarvioiden vuoksi! Täytyy kyllä hankkia tämä eka osa luettavaksi kesäksi :).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Blogien kautta tämä mies tosiaan minunkin tietoisuuteeni. On se mukavaa, että on tällainen maailma, mistä voi bongata hyviä kirjoja.

      Poista
  3. Kiva, että tämä tempaisi lopulta mukaansa.:) Minäkin haluaisin jo jatkaa kakkososan pariin, toisaalta taas tuntuu hyvältä lukea väliin jotain ihan muuta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kolmas kerta toden sanoo :)

      Odotan mielenkiinnolla, mitä sanomista sinulla on kakkososasta, sitten kun sinne asti pääset.

      Poista
  4. Hyvä, kun muistutit tästä kirjasta. Olen nyt jotenkin unohtanut sen, vaikka on passiivisella lukulistallani. No, tämä vain vahvisti käsitystäni siitä, että haluan lukea kirjan, mutta taidan säästää sen lomaan, josko silloin olisi paremmin aikaa. Paksut kirjat ovat vähän haastavia kiireisen työn keskellä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minunkin lukulistani ovat usein passiivisia, en muista päivittää edes blogini ylävälilehdellä olevaa TBR-listaa :)

      Suosittelen kyllä tämän lukemista ja jos lomalla on aikaa, voit lukea toisen osan heti perään :)

      Joko muuten luit Pelon kirjan? Mitä pidit?

      Poista
  5. Knausgårdilla on taito kirjoittaa kiinnostavasti melkein mistä vaan. Tulee mieleen "Smoke" elokuvan loppu, jossa William Hurtin näyttelemä henkilö sanoo Harvey Keitelin hahmolle:

    "Bullshit is a real talent Auggie. To make up a good story you have to know how to push all the right buttons. I'd say you were up there with all the masters."

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Smoke on hieno leffa ja varsin osuva on tuo sitaattisi ja tuntuu osuvan Knausgårdiin ainakin tämän yhden lukukokemuksen perusteella :)

      Poista