keskiviikko 31. heinäkuuta 2013

31.7.1900


Rakastan lukea julkaistuja päiväkirjoja ja kirjekokoelmia ja niitä on usein blogissani nähtykin. Joku voi pitää niiden lukemista tirkistelynä ja tunkeutumisena toisen sisimpään, mutta itse en koe näin. Minulle tekstit ovat portteja historiaan ja ihmisenä olemiseen. Siihen, miten ihminen on elämänsä kokenut, miten häneen on vaikuttanut aika ja/tai miten hän itse on vaikuttanut aikaan. 

Tälläiset tekstit ovat sellaisia, joihin voi palata uudelleen ja uudelleen ja löytää niistä aina uusia näkökulmia. Lukijana minua myös kiinnostavat eri aikoina erilaiset ilmiöt ja vaiheet ihmisen elämässä ja saatan etsiä erilaisia näkökulmia ja erilaisia tunnelmia riippuen siitä, mikä oma mielialani milloinkin on. 

Esimerkki päiväkirjoista, joihin palaan aina uudelleen ovat Aino Kallaksen julkaistut päiväkirjat ja haluan jakaa teidän kanssanne Ainon hieman haikean ja jännittyneen tunnelman kuusi päivää ennen kuin hänet vihittiin virolaisen Oskar Kallaksen kanssa. Tänä samana päivämääränä 113 vuotta sitten nuori tyttö pohti rakkautta ja intohimoa ja niiden voimaa ihmiseen.

31.päivä, Helsinki

Jännitys on alkanut, olen kuin alituisessa kiihoitustilassa, nukun huonosti ja levottomasti. Monet käytännölliset puuhat tosin hiukan hajaannuttavat ajatuksia, mutta niillä on sittenkin oma varma kiertoratansa. Ajattelen häitä tunteella, joka on puoleksi ihastusta, puoleksi pelkoa - puoleksi vavistusta, puoleksi riemua.

Mistä on todella tullut tuo väkevä voima ihmiseen, joka yhdistää miehen ja naisen ja joka nytkin on heittävä minut hänen syliinsä? Onko se Jumalasta vai onko se pahasta? En ole selvillä siitä.

Mutta minä ymmärrän hyvin ne fanatistit ja askeetit, jotka sen kokonaan tahtovat kieltää ja tukehduttaa. Ne ovat juuri kaikkein intohimoisimmat luonteet - ne, jotka pelkäävät passionin kasvavan heille yli pään ja muuttuvan heitä vahvemmaksi.

Aino Kallas: Päiväkirja vuosilta 1897-1906. Otava 1953.

tiistai 30. heinäkuuta 2013

Juhani Aho - Hajamietteitä kapinaviikoilta 2. Kolmas ja neljäs viikko

Kuva täältä: http://www.juhaniahonseura.fi/kuvagalleria/


Juhani Aho: Hajamietteitä kapinaviikoilta 2. Kolmas ja neljäs viikko. WSOY 1918. 179 s.

Kirjailija Juhani Aho vietti sisällissodan viikot talvella 1918 punaisten hallinoimassa Helsingissä. Hän seurasi tapahtumia tarkkaan ja piti päiväkirjaa, johon kirjoitti vaikutelmiaan. Pääosin hän oli pelkästään punaisten tuottaman tiedon varassa, tärkeimpinä lähteinään Työmies-lehti ja Suomen Kansanvaltuuskunnan Tiedonantaja. Valkoisten puolelta tietoja tihkui pääasiassa erilaisten kuulopuheiden ja joidenkin maanalaisten lehtien välityksellä. Paitsi punaisten lehtiä Aho seurasi myös paikan päällä punaisten johtomiesten puhetilaisuuksia. Päiväkirjaansa kirjaamansa havainnot ja näkemykset hän julkaisi heti sodan jälkeen kolmena niteenä. Itse luin hyllystäni löytämäni keskimmäisen osan, joka kattaa ajanjakson 11.2-9.3 1918, mutta aion etsiä käsiini myös muut osat.

Tunnettuna porvarillisena mielipidevaikuttajana Aho eli kevään raskaiden viikkojen ajan hiljaista ja mahdollisimman huomaamatonta elämää, tosin täysin hän ei kotiinsa linnoittautunut vaan kuljeskeli tekemässä huomioita kaupungin elämästä ja tapasi myös tuttujaan, joiden kanssa oli mahdollista vaihtaa tietoja ja kuulumisia. Aho ei pyrkinyt julkaisemaan omia näkemyksiään ja siten herättämään kansanvaltuuskunnan huomiota, mutta päiväkirjaansa hän kirjoitti ajoittain sapen kitkeriä kommentteja punaisten toimista vallatussa Helsingissä samoin kuin kuulopuheina kuulluista väkivaltaisuuksista. Erityisesti hänen kritiikkinsä kärki osui vallankumouksen johtomiehiin. Tavallisia punaisia hän piti pitkälti harhaanjohdettuina ja siten syyntakeettomina sotatoimien suhteen.

Yhtämittaa elää minussa psykolooginen uteliaisuus varsinkin johtajiin nähden siitä, mitä miehiä he oikein ovat, ovatko puhtaita itsetietoisia seikkailijoita, vai missä määrin he ovat itsepetoksensa uhreja. Enkä minä aina voi torjua sitä uskoa, että he todella ovat sammakoita, jotka puhaltautuvat häriksi. He huumaavat itseään omalla luulo- ja tekosuuruudellaan. He kuvailevat olevansa jotain aivan erinomaista. Nähtävästi on tässä aito suomalaista pikkuitserakkautta ja piilevää suuruudenhulluutta, joka silloin tällöin puhkeaa esiin ja jota joukkojen ainaiset hyvähuudot eivät suinkaan ole omiansa vaientamaan. (HMKV s. 15-16)

Päiväkirjan muistiinpanot ovat pitkiä ja polveilevat päivän mittaan eri aiheissa. Pääosin ne koostuvat sekä Ahon omista mietteistä, että erilaisista sitaateista joita hän keräili punaisten lehdistä ja joita hän  kommentoi välillä hyvinkin pistävästi ja ironisesti. Erityisesti häntä vihastutti Suomen kansanvaltuuskunnan tekemä valtiosopimus Neuvosto-Venäjän kanssa. Se oli viimeistään se teko, jolla kansanvaltuuskunnasta tuli kansankavalluskunta Ahonkin silmissä:

En ole näissä muistiinpanoissani tähän saakka vielä käyttänyt Kansanvaltuuskunnasta nimitystä Kansankavalluskunta, jota, ja ainoastaan sitä, käytetään "Vapaissa sanomissa" ja muissa lehtisissä. Kapina maan laillista hallitusta vastaan ei aina ole maansa kavaltamista. Eikä vieraan vallan apuun turvautuminenkaan sitä ole. Mutta jos joku osa kansasta luovuttaa maansa vieraan valtaan niin kuin kansanvaltuuskunta nyt on tehnyt, on se sen herjausnimensä täysin ansainnut. Ja se on nyt tapahtunut siinä asaikirjassa, jota kansankavalluskunta kutsuu "Sopimukseksi Venäjän ja Suomen sosialististen tasavaltain välillä". (HMKV s. 145)

Vaikka Aho on ajattelultaan selkeästi porvarillinen ja suhtautuu punaisiin ja varsinkin heidän johtajiinsa avoimen halvelksivasti ymmärtää hän kuitenkin sen, että sotaa käydää molemmin puolin ja molemmin puolin ovat myös ylilyönnit mahdollisia. Hän ei ole niin sinisilmäinen, että uskoisi vain punaisten syyllistyneen järjettömiin väkivallantekoihin vaan on varma, että samaa tapahtuu myös valkoisten puolella. Aho on koko ajan täysin varma siitä, että valkoiset tulevat sodan voittamaan, mutta se mitä tämän jälkeen tapahtuu arveluttaa häntä. Hän toivoo malttia valkoisten käyttäytymiseen, mutta toisaalta pelkää, että patoutunut kauna ja katkeruus purkautuvat hätäisinä tuomioina ja väkivaltaisina tekoina. Tärkeää on myös se, miten porvarilliset voimat tulevat uuden yhteiskunnan järjestämään. Helmikuun 24. päivänä hän kirjoitti seuraavasti:

Minusta tuntuu, minä suoraan sanoen jo pelkään meidän puolestamme, sittenkuin olemme voittaneet, ettemme kykene korjaamaan voittomme hedelmiä niinkuin pitäisi. Näissä mietteissäni  ollen on minulla ollut surullinen sunnuntai. En ole käynyt ketään tapaamassa. Täytyiskö kuitenkin johonkin ryhtyä. (HMKV s. 113-114)

Kirjailijana Aho osaa tuoda omat mietteensä selkeästi esiin ja aktiivisena yhteiskunnallisena toimijana hänen näkemyksensä ovat ajateltuja ja moneen suuntaan avautuvia ja nykylukijalle ne tarjoavat harvinaisen aikalaisnäkemyksen sisällissodan aikaiseen Helsinkiin ja sen tapahtumiin. Joitakin muutamia henkilökohtaiseen katkeruuteen ja turhautumisiin liittyviä tekstejä lukuunottamatta Ahon merkinnät koostuvat suurimmaksi osaksi julkisten tapahtumien havainnoista. Perhe, jossa mielipiteet sodan suhteen ovat voimakkaasti jakautuneet, loistaa ainakin julkaistusta tekstistä poissaolollaan. Panu Rajalan Aho-elämäkerran mukaan puoliso Venny, joka pyrki viimeiseen saakka ymmärtämään punaisia näiden tekemiä väkivallantekoja lukuunottamatta, asui sodan ajan Ahon kanssa Helsingissä, mutta pariskunta ei juuri kommunikoinut toistensa kanssa. Erityisen vaikea tapaus heille oli se, että heidän poikansa Heikki liittyi punaisiin ja joutui sodan loppupuolella vangituksi. Heikin pelasti vankileiriltä ja ehkä jopa kuolemantuomiolta Vennyn suora vetoomus Mannerheimille. Poika vapautettiin ja hän pääsi palaamaan kotiin, mutta episodi varjosti varsinkin isä ja pojan suhdetta ja näkyi myös Ahon myöhemmässä julkisuuskuvassa.

Viimeinen merkintä on maaliskuun kahdeksannelta päivältä. Siitä on jo luettavissa jonkinlaista kärsimättömyyttä sen johdosta, että asiat eivät etene halutulla nopeudella:

Luultavasti on muissakin kuin minussa alkanut ilmaantua pessimismiä siitä, että mitään ratkaisua ei kuulu, koska "Vapaa sana" tämänpäiväisessä n:ossaan käy mieliä rohkaisemaan ja heikkoja kurittamaan. Selostanpa tuota kirjoitusta saadakseni vereni virkeämmäksi. Eihän tässä paljon ole muutakaan motsionista. (HMKV s. 170)

Itse käyn lainaamassa ehdottomasti ainakin Hajamietteiden kolmannen osan, sillä minua kiinnostaa erityisesti nyt se, miten Aho kommentoi valkoisten toimia voiton jälkeeen. 

maanantai 29. heinäkuuta 2013

Matti Salminen - Yrjö Kallisen elämä ja totuus




Matti Salminen. Yrjö Kallisen elämä ja totuus. Like 2011. 269 s.

Yrjö Kallisen elämä ja totuus on eräänlainen elämäkerta suomalaisesta sosialistista, pasifistista, osuustoimintapuhujasta ja teosofista Yrjö Kallisesta (1886-1976), joka pitkän elämänsä aikana ehti kokea kaikki Suomen historian 1900-luvun käännekohdat aktiivisena toimijana, vaikuttajana ja ajattelijana. Hän meni nuorena poikana mukaan raittiusliikkeeseen ja työväenliikkeeseen, kiinnostui sekä sosialismista että teosofiasta ja pyrki jatkuvalla itseopiskelulla sivistämään itseään ja kulki myös valistamassa muita. Pasifistista maailmankatsomusta vahvisti entisestään sisällissodan tapahtumat ja sen jälkeen koettu neljän vuoden vankilatuomio. Sotien välisenä aikana hän toimi osuustoimintaliikkeessä ja loi kontakteja ulkomaille paitsi osuutoiminnan kautta niin myös teosofina. Toisen maailmansodan aikana Kallinen kiinnittyi yhdeksi jäseneksi rauhanoppositioon, joka koostui pääasiassa sosialidemokraateista ja ruotsalaisen puolueen jäsenistä. Sodan jälkeen hänestä tuli SDP:n kansanedustaja yhdeksi kaudeksi, mutta hän riitautui varsin nopeasti puolueen uuden, nuoren johdon kanssa ja jättäytyi pois käytännön poliittisesta työstä. Puhumista ja kirjoittamista hän jatkoi läpi koko elämänsä.

Kirjan kirjoittajan Matti Salmisen mukaan 

Kallisen elämä ja ajatukset luovat Suomesta ja maailmasta aivan toisenlaisen kuvan kuin se historiankirjoitus, mihin suurin osa suomalaisista on tottunut. Hänen elämänsä tarjosi toisen vaihtoehdon elää ja ajatella. Yrjö Kallinen oli todellinen toisinajattelija. (YKEJT s. 9)

Ihan näin merkittävänä en Kallista ja hänen ajatteluaan ja toimintaansa pitäisi, mutta oli kuitenkin mielenkiintoista tutustua tähän mieheen, joka raivasi oman näköisen polkunsa Suomen työväenliikkeen historiaan. Kallisen omaksumat teosofiset ja pasifistiset ajatukset olivat yleisiä 1900-luvun alkuvuosien työväenliikkeen aatteellisessa ilmastossa. Monet sosialismin omaksuneet olivat kiinnostuneita myös teosofiasta (tunnetuin esimerkki lienee Matti Kurikka) ja pasifismi, sodan vastaisuus, oli yksi yksi työväenliikkeen aatteellisen maailmankatsomuksen peruspilareita, joka tosin sai voimakkaan iskun, kun ensimmäinen maailmansota puhkesi ja sosialismin omaksuneet puolueet ympäri Euroopan liittyivät oman maansa kansallisen sotapolitiikan tukijoihin. Kallinen ei siis tässä aatteellisessa "sekasotkussaan" ollut ainoa lajissaan. Erikoiseksi hänet teki se, että hän tinkimättömästi piti kiinni omista aatteistaan ja myös hänen taitonsa retoriikan alueella. Lähes koko aktiivisen toimintansa, lähes 70 vuoden ajan, hän kiersi ympäri Suomea puhumassa ja markkinoimassa aatteitaan. Puhujana Kallinen ei varmasti päästänyt kuulijoitaan helpolla, sillä hän puheissaankin pyrki aina pääsemään kiinni olemassolon ja elämän perimmäisiin kysymyksiin ja ihmisen jatkuvan henkisen kasvun ja kehityksen tematiikkaan.

Se, että Kallinen menestyi puhujana johtui varmasti paljolti siitä, että hän itse eli niin kuin opetti. Hän ei pysähtynyt henkisessä kasvussaan eikä lakannut tavoittelemasta aina uusia maailmoja ja ajatuksia ja suhteuttamaan niitä vanhohin aiemmin omaksuttuihin ajatusrakennelmiin. Niinpä hänen ajatuksensa sekä teosofiasta, sosialismista että pasifismista elivät koko hänen elämänsä ajan. Uudet tilanteet ja tiedot vaativat vanhojen ajatusten päivittämistä. Parhain esimerkki tästä lienee Kallisen vastaanottama puolustusministerin pesti Mauno Pekkalan hallituksessa jatkosodan jälkeen. Hän teki sen omin ehdoin, mutta teki kuitenkin. 

Salmisen elämäkerrassa keskeisen sijan saa Kallisen aatteellinen maailma ja sen muotoutuminen. Kirjoittaja on pöyhinyt huolellisesti Kallisen jälkeensä jättämiä runsaita lähteitä, muun muassa puheita, lehtitekstejä, haastatteluja, omaelämäkerrallisia tekstejä ja yksityiskirjeitä, ja poiminut niistä mielestään sellaisia osia, joissa Kallisen aatemaailman jäsentyminen parhaiten tulee esiin. Salminen käyttää tekstissään paljon pitkiä lainauksia Kallisen omista teksteistä, mikä aika ajoin oli melko raskasta luettavaa. Salmisen ratkaisu on sikäli perusteltua, että hän nimenomaan haluaa tuoda esiin sen miten Kallinen itse oman aikansa ja aatteensa käsitti ja koki. Tämä ratkaisu jättää kuitenkin Kallisen jossain mielessä oman kuplansa sisään, sillä tekstistä ei aina käy ilmi, miten Kallisen elämä kontekstoitui ympärillä olevaan maailmaan.

Salmisen tekstistä huokuu kunnioitus Kallista kohtaan ja hän kertoo, miten hän oli jo nuorena miehenä kiinnostunut Kallisesta ja tämän ajatuksista nähtyään  tämän TV-haastattelussa vuonna 1971. Tyhjästä ei Salmisen tarvinnut lähteä, sillä Kallisesta on aiemmin kirjoitettu kaksi elämäkertaa. Ensimmäisenä äänen Kalliselle antoi Saul Nieminen teoksellaan Yrjö Kallinen - mies äänen takana (1978) ja toiseksi legendaa etsi Teuvo Rasku kirjallaan Yrjö Kallinen - Legenda jo eläessään (1979). Salmisen mukaan molemmat aiemmat kirjoittajat tekivät hienoa työtä kerätessään runsaasti tietoa Kallisesta, mutta häntä häiritsee niiden "valikoiva totuus". Kirjoittajasta riippuen joko suhteessa teosofiaan tai sosialismiin. Salmisen tarkoituksena on osoittaa, miten Kallinen yhdisti nämä kaksi aatetta omassa ajattelussaan ja rikasti niitä muun muassa psykologisella, teologisella ja filosofisella tiedolla. Itse en pysty arvioimaan miten paljon uutta tietoa Salminen omalla teoksellaan Kallisesta tuo esiin, sillä aikaisemmat tietoni tästä olivat hyvin vähäiset. Sen voin kuitenkin vannoa, ettei Salminenkaan pysty koko totuuttaa tuomaan esiin, vaan hänenkin esityksensä on vain yksi tulkinta ihmisestä nimeltään Yrjö Kallinen ja hänen elämästään ja ajattelustaan.

Salminen kirjoittaa hyvin ja vetävästi, mutta itseäni aika ajoin ärsytti hänen erilaiset neuvonsa lukijalle. Eiköhän lukija ole valintansa tehnyt, kun on kirjan luettavakseen ottanut. Ei kirjailijan silloin tarvitse vähän väliä kehottaa lukijaa heittämään ennakkoluulojaan romukoppaan ja heittäytymään Kallisen maailmaan. Toinen ärsytyksen aihe oli tietty anakronistisuus, joka aika ajoin nosti päätään Salmisen tekstissä. Kallisen kautta hän vähän väliä ruotii oman aikansa poliittista elämää ja siinä esiintyviä käytäntöjä.

Erkki Tuomioja on arvioinut kirjan omassa blogissaan ja Veli-Pekka Leppänen ruotii teosta Hesarissa.

maanantai 22. heinäkuuta 2013

Riku Korhonen- Lääkäriromaani


Riku Korhonen: Lääkäriromaani. Sammakko 2008. 445 s.

Parien asiat eivät ole yksinkertaisia. Luulisi, että ajan myötä yhteinen elämä löytää jonkinlaisen kypsyyden ja taspainon, että keskenkasvuisimmat pelot haalistuvat, toisen vapaudentarpeen ja poissaolon synnyttämät pelot. En tiedä katoavatko ne ikinä, paitsi eroamalla. Mietin sitä joskus nähdessäni kadulla hitaita vanhoja pareja. Ovatko he yhä varuillaan? Vieläkö he lukevat kumppanin raihnaisista liikkeistä paon merkkejä? En osaa sanoa. Minusta toisen ihmisen suhteen ei pidä olla liian hyväuskoinen, vaikka tietäisi hänen käyttävän Kelan korvaamia apuvälineitä. (LR 411)

Riku Korhosen Lääkäriromaani on majaillut hyllyssäni joitakin vuosia, mutta vasta nyt sain aikaiseksi tarttua siihen. Tai vasta nyt? Oikeastaan jo kaksi kuukautta sitten, sillä kirjan lukuprosessi oli melko hidas. Suurimman osan aikaa en pitänyt siitä, tai sanotaan, etten pitänyt kirjan päähenkilöstä Niklaksesta ja siksi lukeminen oli melko katkonaista. Kirja makaili yöpöydälläni ja luin aina ennen nukkumaanmenoa joitakin sivuja. Joskus teksti veti vähän paremmin ja joskus taas muutama sivu sai uuvahtamaan ja kyllästymään.

Niklas on väitöskirjaansa väsäävä nuori mies, jonka elämä on totaalikriisissä. Väitöskirjan teko ei maistu ja parisuhde vetelee viimeisiään. Näiden ongelmien edessä Niklas etsii sisältöä elämäänsä alkoholista, huumeista ja leikittelystä poliittisen äärioikeiston kanssa. Kohtalokkain seurauksin.

Parhaiten romaanissa toimivat jaksot, jotka kertovat Niklaksen ja Innan rakkaudesta. Sen syttymisestä ja vähittäisestä katoamisesta. Inna on omaan suruunsa käpertynyt ja Niklas kokee tehtäväkseen pelastaa Innan ja samalla myös itsensä. Yrityksissään hän kuitenkin jatkuvasti ajautuu liiallisuuksiin, eikä hän enää löydä pääsyä Innan maailmaan. Samalla myös kaikki muu olemassa oleva menettää merkitystään ja Niklaksen on pakko yrittää löytää elämälleen uutta suuntaa.

Syy, miksi en pitänyt Niklaksesta on hänen tapansa katsoa muita ihmisiä alaspäin. Hän on ironinen suhtautumisessaan muihin ja usein jopa pahansuopa. Hän ei juurikaan ajattele tekojensa seurauksia toisten kannalta. Jopa suhteessaan Innaan, joka kuitenkin merkitsee hänelle kaikkea, hän on täydellinen paskapää! Ja 445 sivua paskapäisestä päähenkilöstä oli joskus vain tälle lukijalle liikaa.

No miksi en sitten jättänyt kirjaa kesken? Pidin Korhosen tavasta kirjoittaa, hänen mietitystä kielestään ja osuvista havainnoistaan. Sen lisäksi viehätti kirjan tapahtumien sijoittuminen Turkuun. Korhosen käsittelyssä oman opiskelukaupunkini tutut paikat heräsivät ihmeellisellä tavalla eloon ja pyörin mielikuvissani yliopiston ja ylioppilaskylän ympärillä, samoin kuin istuin juomassa viiniä kesäisen Aurajoen rannoilla. Ihan omista kokemuksistani johtuen oli myös "hauska" seurailla Niklaksen väitöskirjatuskaa.

Kirjasta ovat kirjottaneet myös Salla, joka mieltyi kirjaan kovin ja Ina, joka löysi kirjasta sekä haukuttavaa että kehuttavaa. Erityisesti minua nauratti Inan lukijasuositus: "Akateemisille äijille. Naisille, jotka tykkää niistä". 

lauantai 20. heinäkuuta 2013

Kaaoksesta järjestykseen




Torstaina iltapäivällä saapui muuttokuormamme Moskovasta ja siitä alkoi puolentoista päivän mittainen armoton tinki. Muuttokuormassa oli pääosin pientavaraa, ainoat suuremmat esineet olivat sohva ja neljä korituolia. Muuten kuorma piti sisällään vaatteita, tauluja, astioita ja KIRJOJA.

Sattui niin hyvin, että sain perjantaiksi ostami uuden kirjahyllyn, Niemen tehtaiden Gustav-hyllystöä. Siis samaa sarjaa mitä meillä on ennestäänkin. Mutta! Hyllyjä ei ole vieläkään tarpeeksi ja karsinkin melko ankaralla (?) kädellä kirjakasoja ja nyt odottaa saunassa muun kirppistavarakasan keskellä 30 kirjaa. Alakerran hyllyihin mahtui juuri ja juuri olemassa oleva kaunokirjallisuus ja elämäkertakirjallisuus. Yläkerran hyllyt, joissa on pääosin tutkimuskirjallisuutta, on sen sijaan järjestetty tilanpuutteen takia kahteen riviin ja päällekkäin. Oi, haaveilen niin yhdestä lisäkaapista yläkertaan, mutta se saa odottaa aikaa parempaa, sillä Björknäsin Villinki-hyllysarja on suolaisen kallis.

Karkeasti arvioiden kirjoja on noin 750-800, joten tuo 30 kirjan poisto ei ole kovin suuri uhraus. Tein pyhän päätöksen, että nyt kirjojen määrää on pakko alkaa hillitsemään. Ostolakkoon en aio ryhtyä, sillä tiedän, etten sitä kuitenkaan pysty pitämään (toki vähän hillitä voi ja miettiä aina kahteen kertaan ennen kuin tekee ostopäätöksen) joten ratkaisuksi jää kirjojen ahkerampi kierrättäminen omasta hyllystä eteenpäin. Olen siitä kummallinen, että kaunokirjallisuudesta minun on helpompi luopua (lukuunottamatta lempikirjailijoideni teoksia) kuin faktapohjaisesta kirjallisuudesta.

Hyllyissä on erikseen suomenkielinen kaunokirjallisuus ja ulkomainen kaunokirjallisuus, joka on järjestetty maittain aakkosjärjestyksessä (maiden sisällä luonnollisesti kirjailijat ovat aakkosjärjestyksessä). Kotimaisen kaunokirjallisuuden jälkeen seuraavaksi eniten on yhdysvaltalaista kirjallisuutta ja sen jälkeen tulevat venäläinen, brittiläinen ja ranskalainen kirjallisuus.

Nyt olen ainakin vähän aikaan tyytyväinen ja vain nautiskelen siitä, että kaikki on järjestyksessä.

Olohuoneessa näyttää tältä kirjahyllyjen osalta:





Ja yläkerran makkarissamme tältä:



maanantai 15. heinäkuuta 2013

David Nicholls - Sinä päivänä


David Nicholls: Sinä päivänä ( One Day 2009, suom. Sauli Santikko) Otava, Seven 2012. 505 s.

Maanantaina 15.heinäkuuta 2013

Pari tuntia sitten lopettelin David Nichollsin romaania Sinä päivänä ja ajattelin, että tänäänhän tästä on kirjoitettava. Tänä päivämääränä, joka on romaanin kannalta niin oleellinen. Kirja oli matkalukemisenani Lontoossa, mutta niin kuin usein käy, en ehtinyt reissussa lukea ja aloittelin kirjaa vasta paluumatkalla lentokoneessa. Luin kirjan parissa päivässä ja se jo kertoo jotain siitä, mitä kirjasta pidin.

Perjantaina 15. heinäkuuta 1988

"Sitä paitsi en tarkoittanut mitä aiot seuraavaksi tehdä, vaan tulevaisuus-tulevaisuutta, kun olet vaikka..." Hän piti tauon, aivan kuin olisi yrittänyt hahmottaa jotain vaikeasti käsitettävää ajatusta, kuten viidettä ulottuvuutta..."Neljäkymmentä tai jotain. Mitä haluat olla, kun olet neljäkymmentä?" (SP s. 12)

Dex ja Em, Em ja Dex, tarkemmin Emma Morley ja Dexter Mayhew viettävät yhdessä yhden yön valmistujaistensa jälkeen. Emma on 22, täynnä ihanteita ja paloa muuttaa maailma, Dexter on 23 ja hän taas haluaa vain pitää hauskaa ja nauttia. Molemmilla on takana juuri päättynyt yliopisto ja edessä uudet haasteet, mikä tarkoittaa myös teiden erkanemista, lähtöä eri suuntiin. Yhdessä vietetty yö jää kuitenkin kuplimaan molempien mieleen ja siitä alkaa ihmisuhde jota Nichollsin kirjassa seurataan seuraavan lähes 20 vuoden ajan vuoteen 2007 saakka. Tarkastelupisteenä on joka vuoden heinäkuun 15. päivä, Pyhän Swithinin päivä, josta käsin katsellaan nykyisyyttä ja tulevaa ja arvioidaan mennyttä. Kaiken tämän Nicholls tekee taitavasti ja hänen käsittelyssään Emmasta ja Dexteristä ja molempien elämästä muodostuu hyvin inhimillinen ja helposti lähestyttävä kokonaisuus. Taustalla on loistavasti kuvattu 1990-luvun ja 2000-luvun alun maailma, joka ainakin minuun upposi täysillä. Olen suuren piirtein samaa ikääluokkaa kuin päähenkilöt ja vaikka kasvoinkin syrjäisessä Suomessa enkä Lontoon sykkeessä, niin monet asiat tuntuivat tutuilta.

Rakastuin kirjaan lähes ensi sivuilta. Olin lukenut kirjasta monenlaisia arvioita ja omat odotukseni olivat nousseet ja laskeneet ja lopulta aloitin kirjan ihan plus-miinus-tilanteesta, mikä oli varmasti loistava lähtökohta. Myös juuri päättynyt Lontoon-matka ja kevyt kesäfiilis auttoivat heittäytymään kirjaan maailmaan sen vaatimalla kevyellä otteella. Nichollsin romaani ei ole mikään elämää suurempi romaani, mutta se on loistavasti rakennettu lukupaketti, joka saa lukijan koukuttumaan ja kääntämään sivua toisensa jälkeen ahneesti. Nichollsin oivaltava ja nokkela dialogi on helppoa, mutta samalla myös nautittavaa ja hauskaa luettavaa. Vaikka kirja on kepeä, löytyy siitä myös tumma reunuksensa, joka erityisesti toi mieleeni kaikkien aikojen lempisarjani Rimakauhua ja rakkautta, jossa Nicholls on ollut yhtenä käsikirjoittajana.

Monet lukijat ovat kokeneet varsinkin Dexterin varsin epämiellyttävksi henkilöhahmoksi. Täytyy myöntää, että jossain vaiheessa 1990-luvun bilekauden ollessa kuumimmillaan koin itsekin, että Dexterin hahmo on vähän liian kärjistetty ja kliseinen 1990-luvun mediamaailman edustaja, jonka elämän täyttävät alkoholi, huumeet ja seksi jatkuvasti vaihtuvine suhteineen. Pintaa vähän raaputtamalla Dexteristä kuitenkin löytyy myös toinen puoli, sellainen josta saattoi pitää ja joka tuntui uskottavalta. Emman kasvu kiihkeästä, mutta epävarmasta nuoresta tytöstä omanarvontuntoiseksi aikuiseksi naiseksi tuntui sen sijaan heti tutulta ja jossain määrin jopa samaistuttavalta.

Sinä päivänä - teosta voi pitää ennen kaikkea rakkausromaanina, mutta se on myös kertomus siitä, miten sattumanvaraista ja joskus vaikeaakin on se, jota elämäksi kutsutaan.

Kirjasta löytyy useita blogiarvioita, muun muassa seuraavista blogeista: Luetut, lukemattomatKirjainten virrassaJuuri tällaistaJärjellä ja tunteellaLumiomenaKirjava kammariSinisen linnan kirjasto.

P.S. Emmahan se asui jonkin aikaa itäisessä Claptonin lähiössä (kts. edellinen postaukseni)

sunnuntai 14. heinäkuuta 2013

Koettu ja kuvattu Lontoo


Lontoo-matkamme on onnellisesti takanapäin. Se, että Lontoossa sataisi aina lienee jonkinlainen myytti. Itse olen ollut kaupungissa viisi kertaa ja ainoastaan talvikaudelle osuneilla matkoilla on jonkin verran sadellut. Tälläkin reissulla aurinko helli meitä kaikkien viiden päivän ajan, viimeisenä suorastaan helteisesti.



Kun ilma on mitä mahtavin, tulee kiusaus viettää päivät puistossa, joita Lontoossa riittää yllin kyllin. Ensimmäisenä päivänä loikoilimmekin matkaväsymystä pois Hyde Parkissa. Lisäksi vietimme aikaa Green Parkissa ja St.James parkissa. Myös Greenwichissä nautimme puistomaisista olosuhteista. Varsinaiset sisänähtävyydet jäivät tällä kertaa minulta väliin, mutta mies kävi lasten kanssa Towerissa.



Hellepäivät antoivat myös loistavan tekosyyn pistäytyä nestetankkauksella pubeissa. Rakastan niiden tunnelmaa ja interiöörejä ja kuvasinkin niitä varsin innokkaasti sekä sisältä että ulkoa. Nautimme pubien antimista ainakin lähipubissamme Mayfairissa ja tyttäreni kotikulmilla Leytonissa. Vaikka kaupunginosat statuksiltaan ovatkin melko erilaisia, niin molemmista löytyy elävää ja iloista pubitunnelmaa.


Tein myös suunnittelemani kävelykierroksen Bloomburyssä ja sen päätteeksi pistäydyin British Libraryyn, joka tosin on vähän liian kliininen makuuni. Tältä reissulta ei kuitenkaan ole kuvia. Minulla oli kylläkin kamera mukana, mutta sen akku oli unohtunut lataukseen hotelliin. Harmitti ihan sairaasti, kun asian tajusin: raahata nyt akutonta kameraa pitkin Lontoota.


Kirjakauppoihinkin eksyin ja ihailin niiden monipuolista tarjontaa. Ja kuten arvata saattaa, kävi niin kuin tälläisissa tapauksissa usein käy: se kuuluisa mopo lähti käsistä, varsinkin jos sitä arvioidaan Virginia Woolf-asteikolla. Ostamastani neljästä kirjasta kolme käsitteli tavalla tai toisella Virginia Woolfia. Ostoskoriin eksyivät Hermione Leen elämäkerta Virginia Woolf, Jane Dunnin Virginia Woolf and Vanessa Bell sekä Virginia Woolfin Selected Diaries. Ainoa kirja, joka ei kosketellut Virginiaa oli heti ensimmäisestä kirjakaupasta bongaamani Helen Hanffin 84, Charing Cross Road, jonka ensimmäisen osan Rakas vanha kirja ehdin lukea suomeksi. Kirjasta on myös tehty leffa vuonna 1987 pääosissaan Anne Bancroft ja Anthony Hopkins. Onko joku nähnyt?





Viimeisen päivän, joka oli myös matkapäivä, vietimme Notting Hillissä ja Portobello Roadilla. Paikka on ihana, mutta kadulla vellonut väentungos ei. Ei olisi tullut mieleenkään alkaa penkoa kojuja siinä ihmismassassa. Myös vallinnut kuumuus kummasti hillitsi ostohaluja. Sitä paitsi ostokset oli jo tehty itseni toimesta kirjakaupoissa ja tyttäreni toimesta Oxford Streetin ja Regent's Streetin vaatekaupoissa ( no myönnetään, löysin itsekin muutaman vaatteen). Joissakin kaupoissa meinasi ahdistus iskeä, etenkin Primark ja Hollister koettelivat keski-ikäisen kestävyyttä.


Lontoo on ihana, elävä kaupunki. Ainoat miinukset tulevat kaupungin kalleudesta ja mielettömistä väkimassoista, varsinkin nyt kun turistikausi on kuumimmillaan. Ruuhkaisessa metrossa tunnelma oli ajoittain varsin lämmin, varmasti lähempänä + 40 astetta. Erityisen hauskaa tällä reissulla oli päästä katselemaan kulmia, joille muuten harvoin eksyy, kun kävimme  bongaamassa tyttäreni kimppakämppäasunnon Leytonissa ja tutustuimme seutuun, jossa hän asuu.


Alin kuva on otettu Claptonin juna-asemalta, jolta hyppäsimme junaan itään suuntautuneen retkemme päätteeksi. Heitänkin tähän loppuun pienen tietokilpailukysymyksen: Missä kirjassa toinen päähenkilöistä asuu ainakin osan aikaa Claptonissa?

maanantai 8. heinäkuuta 2013

Lontoo kutsuu...


Me kirjablogistit olemme tunnetusti laumasieluja, jotka lukevat kaikki samoja kirjoja ja kertovat niistä samoin sanoin. Nyt tämä laumasieluisuus, kuten Ammakin totesi, on levinnyt jo matkusteluun ja tämän kesän kirjabloggaajien ykköskohde on tietenkin Lontoo, josta olemme juuri saaneet lukea raportit Ammalta ja Katjan.

Huomenna liitelee meidän perheemme BA:n siivin samaan sykkivään metropoliin. Täällä on juuri menossa kiihkeä vaatteiden huolto- ja pakkausvaihe. Lontooseen on ennustettu oikein mukavia, kesäisiä ilmoja, joten paksut vaatteet voi suosiolla jättää kotiin.

Olen pitkälti fiilismatkalija enkä laadi suuria suunnitelmia matkapäivien varalle. Mukavinta on hidas kuljailu, pysähtely mielenkiintoisiin paikkoihin, puistoissa makoilu ja tietenkin kahviloissa istuminen. Koska olemme reissussa koko perheen voimin on pakko tehdä jotain kompromisseja sen suhteen mitä matkalla teemme. Itse haluaisin ainakin käyskennellä  Vanessan ja Virginian innoittamana Bloomsburyssä ja piipahtaa ehkä British Libraryssä. Kirjakauppoja on pakko penkoa, sen sijaan vaatekaupoista en niin välittäisi, mutta tiedän saavani juosta nuorimman tyttäreni kanssa Oxford Streetiä edestakaisin. Hänellä on jo kattava lista kaikista liikkeistä, joissa hän haluaa käydä. Huoh! Mitä perheen miespuoliset jäsenet tekevät sillä aikaa, en tiedä. Matkaopasta selaillessa kiinnostuin myös kävelyreitistä Richmondissa ja  Kew Gardensissa, jossa Lontoossa asuva Elegia ajatteli suorittaa lukumaratoniaan. Ainoa sovittu ohjelma on perjantai-illan dinneri täällä. Silloin juhlistamme Lontoossa asuvan vanhimman tyttäreni Lauran kesäkuussa ollutta syntymäpäivää.

Matkalukemiseksi otin pokkarialesta nappaamani David Nichollsin Sinä päivänä, joka käsitykseni mukaan ainakin osittain tapahtuu Lontoossa sekä Helene Hanffin teoksen Rakas vanha kirja, josta sain vinkin edellämainitussa Vanessa & Virginia-postauksessani. Katsotaan miten ehdin lukemaan, vai käykö minulle niin kuin Katjalle, että "Lontoo-viikko" jatkuu vielä kotona.

Kuvien muodossa se ainakin jatkuu täällä blogissa ensi viikon alkupäivinä. Siihen saakka: bye, bye!

sunnuntai 7. heinäkuuta 2013

Susan Sellers - Vanessa & Virginia



Susan Sellers: Vanessa & Virginia ( Vanessa and Virginia, suom. Soili Takkala) Into 2013. 244 s.

Meillä ei ollut mitään muuta yhteyttä ulkomaailmaan kuin toinen toisemme, ei opasta ohjaamassa meitä, ei rajoitusta mielikuvituksellemme ja harhakuvillemme. Olimme säälimättömiä muiden vikoja kohtaan. Sinun kuvailevan neroutesi myllyssä ympärillämme olevien heikkoudet ja arat paikat muuttuivat tukipuiksi, joilla pönkitimme omia heiveröisiä minäkuviamme.
Sinä olit se, jolla oli sana hallussaan. Sinä olit se, joka tiesi kuinka kuvata tapahtuma niin että sen olemus paljastuisi. Minulla ei ole sinun lahjakkuuttasi. Jos olisit täällä, tietäisit kuinka tämä tarina pitää kertoa. Keksisit keinon tunkeutua totuuteen ja paljastaa löytösi niin runollisin keinoin, että sydän laulaisi itkiessäänkin.(V&V s. 24)

Kirjallisuuden professori Susan Sellersin elämäkerrallisessa romaanissa keskiössä ovat sisarukset taidemaalari Vanessa Bell ja kirjalija Virginia Woolf. Kirjan kertojana toimii Vanessa ja kirjan sinä on Virginia, jolle Vanessa ikään kuin summaa heidän elämänsä vaiheita, kuitenkin niin, että keskiössä on Vanessa itse ja hänen elämänsä. Samalla muodon saa koko se sosiaalinen verkosto, joka nykyään tunnetaan Bloomsburyn ryhmän nimellä ja jossa toisiaan tapasivat, toisiinsa rakastuivat ja toisiaan pettivät niin taiteilijat kuin tiedemiehetkin. Vanessa ja Virginia olivat ryhmän keskeisiä naisia ja miehistä nykypäivänä tunnetuimpia lienevät taloustieteilija John Maynad Keynes ja kirjailija, kriitikko, elämäkertakirjallisuuden uudistaja Lytton Strachey.

Sellersin kirja jakaantuu lyhyisiin lukuihin, joissa Vanessa-kertoja etenee sisarusten lapsuudesta aina Virginian traagiseen kuolemaan asti. Luvut ovat kuin eräänlaisia valokuvia, tärkeitä tuokiokuvia, joita Vanessa pyrkii sanallistamaan ja sitä kautta hahmottamaan omaa ja siskonsa elämää ja sitä mitä he olivat yhdessä. Se, että Vanessa hahmottaa maailmaa juuri kuvien kautta on luonnollista, sillä hänelle sanat eivät merkitse samaa kuin sisarelle:

Kun kirjoitan, teen niin koska se antaa minulle tilaisuuden mennä syvemmälle johonkin - tilaisuuden mennä sisään jonnekin, josta minut muuten suljettaisiin pois. (V&V s. 148)

Valokuvamaisuus tekee kirjasta jossain määrin fragmentaarisen ja en tiedä, miten paljon lukija, joka ei tunne taustoja, pystyy kirjasta ammentamaan. Vaikka itselläni oli jonkinlainen ennakkokäsitys siitä maailmasta, jossa sisaret elivät, jouduin aika ajoin turvautumaan googleen saadakseni kerrotuista asioista lisätietoa (voi olla, että tämä on myös oire ammattitaudista, en pysty ottamaan fiktiota fiktiona). Samoin otin esiin joskus aikaisemmin lukemani Nigel Nicolsonin kirjoittaman elämäkerran Virginia Woolfista ja katsoin, miten asiat on siellä esitetty. Nicolsonin elämäkerta ei vain ole kauhean hyvä ja nyt haluaisinkin löytää parempia teoksia, jotka kertovat sisaruksista ja koko Bloomsburyn piiristä. Jos tiedätte hyviä, vinkatkaa. Myös englanninkieliset käyvät, olen lähdössä tiistaina Lontooseen ja voisin yrittä löytää paikallisista kirjakaupoista jotain mielenkiintoista. Sellersin kirjan esipuheessa on mainittu muutamia, joihin hän on työtään perustanut ja ne ainakin kirjoitan muistilistalleni kirjakauppakierrokselle. Vaikka fragmentaarisuus ei sinänsä häirinnyt ja Sellersin kerronta oli kaikin puolin nautittavaa, niin tämän kokemuksen vaikuttamana jäin miettimään, miten täydelliset mahdollisuudet tässä olisi ollut luoda kerronnallisesti kiinteämpi ja täyteläisempi tarina, maalata sisarten maailma kaikilla sen eri sävyillä.

Sellersin Vanessa on toisaalta tietoinen omasta erityislaadustaan, mutta kokee silti koko ajan jäävänsä pikkusiskonsa varjoon. Näin oli jo lapsuudenperheessä ja näin on myös taiteessa. Samalla kun Vanessa vilpittömästi ihailee Virginian kykyä luoda kirjallisia maailmoita, niin aika ajoin hän myös tuntee kateudenpistoksia. Sisarten välit ovat kuitenkin erittäin läheiset ja heidän elämänsä kietoutuvat toisiinsa monin eri sitein ja nämä siteet kestävät läpi elämän. He ovat kuin kansikuvaan luodut siamilaiset kaksoset, eivät pääse toisiaan pakoon.

Virginian lisäksi esiin nousevat Vanessan muut tärkeät ihmisuhteet: pikkuveli Thoby, aviomies Clive Bell, rakastajat Robert Fry ja Duncan Grant sekä lapset Julian, Quentin ja Angelica, joista kahden ensimmäisen isä on Bell ja kolmannen Duncan Grant. Oikeasti ei voi kuin ihmetellä sitä ihmisuhdekarusellia, joka näissä piireissä pyörii. Homo- ja bisuhteet ovat yhtä yleisiä kuin heterosuhteet ja avoin avioliitto arkipäivää suhteessa kuin suhteessa. Tällainen ryhmä olisi radikaali vielä tänäkin päivänä, saati sitten viktoriaanisen ajan viime hetkillä. Toisaalta taiteilijoille on aina suotu vapaampi ja kokeellisempi elämäntapa kuin tavallisille tallajille ja sitä tästä ryhmästä todellakin löytyy.

Pysyvää onnea tämä piirissä pyöriminen harvoin tuottaa, sillä pettämiset ja petetyksi tulemiset ovat arkipäivää. Vanessa kokee tämän erityisesti suhteessaan Grantiin, joka hänen tavoin on taidemaalari. Parin yhdessätyöskentely on hedelmällistä, mutta rakkaudessaan Vanessa joutuu kerta toisensa jälkeen pettymään ja sietämään monia nöyryytyksiä Grantin, joka seksuaaliselta suuntautumiseltaan on ennen kaikkea homoseksuaali, taholta.

En rohkene ilmaista ajatuksia, jotka pyörivät päässäni, myöntää yksinäisyyttäni ja kaipaustani. Sen sijaan puhun ruusuista, uudesta seinämaalauksesta eteisessä. Tarjoan kodin houkutuksia, mitä tahansa saatan keksiäkään, jotta voisin suostutella Duncanin palaamaan. ( V&V s. 171)

Sen sijaan Virginia ja Leonard Woolfin avioliitosta piirtyy kuva, josta löytyy pysyvyyttä ja toisen kunnioitusta, vaikka ainakin Virginialla on omat seikkailunsa muun muassa kirjailija Vita Sackville-Westin kanssa. Virginian tragedia on hänen lapsettomuutensa, epävakaan mielenterveyden vuoksi hän joutuu kieltäytymään lapsista ja hän tuhlaakin hellyytensä sisarensa lapsiin, jotka jumaloivat tätiään.


Sellersin kirjassa osansa saavat molemman sisaren taiteellisen työn huippukohdat, hän liittää sekä Vanessan maalaukset että Virginian kirjat osaksi omaa tarinaansa ja etenkin Vanessan työn kautta visualisoi kirjan maailman lukijan silmille nähtävksi ja koettavaksi. Itse kävin lukemisen ohessa katsomassa netistä löytyviä Vanessan maalauksia ja kovasti houkuttaisi käydä Lontoon reissulla paikan päällä niitä ihmettelmässä. Katsotaan, miten saan perheen innostettua mukaan. Myös halu lukea Virginian kirjoja heräsi taas kerran. Olen lukenut ainoastaan Mrs. Dallowayn Michael Cunninghamin kirjan Tunnit  ja siitä tehdyn elokuvan innoittamana, Majakkaa olen joskus aloitellut, mutta silloin se tuntui liian haastavalta. Ehkä nyt aika olisi kypsempi.

Sellersin kirja siis oli paitsi miellyttävä lukukokemus, niin myös inspiroiva herätteen antaja. Ensimmäisen kirjasta saamani inpulssin toteutin eilen illalla, kun katsoin pitkästä aikaa Cunninghamin kirjaan perustuvan elokuvan Tunnit, joka on kolmen naisnäyttelijän Nicole Kidmanin, Juliette Mooren ja Meryl Streepin riemuvoitto. Mieletön leffa, suosittelen kaikille, jos ette ole vielä nähneet ja jos olette nähneet, katsokaa uudelleen.

Kirjasta on kirjoittanut myös Leena Lumi

lauantai 6. heinäkuuta 2013

Minä metsän polkua kuljen -



Minä metsän polkua kuljen
kesäillalla aatteissain
ja riemusta rintani paisuu
ja mä laulelen, laulelen vain.

Tuoll' lehdossa vaaran alla
oli outoa äskettäin,
niin vienoa, ihmeellistä
all' lehvien vehreäin.

Minä miekkonen vain sen tiedän,
minä vain sekä muuan muu
ja lehdon lempivä kerttu
ja tuoksuva tuomipuu!

Eino Leino: Maaliskuun lauluja 1896

Kaunista runon ja suven päivää! 

torstai 4. heinäkuuta 2013

Tää niitä päiviä on...








...kun tietää jo aamulla, ettei kykene mihinkään kovin älylliseen tai syvälliseen toimintaan. Siihen on omat syynsä, mutta ei niistä nyt tällä kertaa enempää. Sen vuoksipa on ihanteellinen mahdollisuus pakata kirja, kamera ja vesipullo laukkuun ja hurauttaa pyörällä kylille. Pysähdellä ja nautiskella tästä kauniista kesäpäivästä ja ihanasta kotikaupungista.

Ensin kurvasin joen rantaan, jossa oli mukava loikoilla ja lueskella sekä vähän myös kuvailla. Myönnettäköön, että varpaani eivät ole maailman kuvauksellisimmat, mutta paljaissa varpaissa on vain jotain, joka symboloi kesästä ja huolettomuudesta. Aikani, kun olin loikoillut alkoi tehdä mieli jäätelöä. Mikä sinällään on aika kummallista, sillä en kovin paljon pidä siitä. Tänä kesänä olen kuitenkin löytänyt maun, joka vie meikäläisen kielen mennessään ja se on kanelikeksi. Nam, niin hyvää. Niinpä piti hypätä taas pyörän selkään ja karauttaa vanhankaupungin jädekioskille, jossa tiesin herkkumakuani ainakin olevan. Ja löytyihän sitä ja voitte uskoa, että jätski maistui hyvälle laiturilla istuskellen ja kaunista Porvoota ihaillen.

Ai niin, kirja jota luin retkelläni on mielettömän hyvä. Siinä on kaksi sisarta, joiden molempien nimet alkavat V-kirjaimella...

maanantai 1. heinäkuuta 2013

Joyce Carol Oates - Putous



Joyce Carol Oates: Putous ( The Falls, suom. Kaijamari Sivill) Seven, Otava 2013. 566 s.

Nyt on vihdoinkin luettu myös Putous, joka on odottanut lukuvuroaan siitä saakka, kun luin Haudankaivajan tyttären ja hurahdin kerralla Oatesin vahvan kerronnan maailmaan. Haudankaivajan tyttären jälkeen tulivat Kosto: RakkaustarinaBlondi ja viimeisenä Sisareni, rakkaani. Kaikki voimakkaita lukukokemuksia, joissa lähes ainoa moitteen sana on ollut kirjojen massiivisuus sivumäärissä (Kostoa lukuunottamatta). Lukukokemuksena Putous on yhtä vahva kuin edeltäjänsä ja siinä ei edes sivumäärä haitannut. Päin vastoin harmitti, kun kirja loppui.

Eniten Putous ehkä korreloi aikaisemmin lukemistani Haudankaivajan tyttären kanssa. Molemmissa on ajallisesti pitkä, muutaman sukupolven mittainen kaari, mutta siinä missä HKT:ssä Rebecca/Hazel Jones on selkeä keskushenkilö, jonka kautta tarina saa voimansa, niin Putouksesta en löydä samalla tavalla yhtä niin keskeistä henkilöä, vaan siinä kerronta sirpailoituu useampaan näkökulmaan ja ääneen. En tiedä voisiko tämä johtua siitä, että kirja on (ilmeisesti) valmistunut paloittain ja osia siitä on ilmestynyt jo aikaisemmin eri julkaisuissa (kirjan liitteessä olevaa tietoa). Tämä näkökulmien moninaisuus ei kuitenkaan itseäni haitannut eikä se mielestäni tehnyt tarinasta liian sirpaleista vaan sen kautta nousee tarinan keskiöön perhe, joka moniäänisyydessään kertoo samaa tarinaa eri näkökulmista. Ariah Burnaby opettaa lapsiaan Chandleria, Royallia ja Julietia sisäistämään oman turvafraasinsa: Perhe on kaikki. Kaikki mitä maan päällä on.

Tähän ajatukseen Ariah takertuu varsinkin sen jälkeen, kun hänen elämältään kerta toisensa jälkeen viedään pohja. Hän suojelee lapsiaan sairaalloisesti, opettaa heidät ylpeiksi ja koviksi. Heillä on toisensa, se saa riittää ja menneet on jätettävä kaivelematta, etenkin se mitä tapahtui isälle Dirk Burnabylle. Ariah on kykenemätön näkemään lastensa hätää ja tarvetta saada tietää oman identiteettinsä kannalta olennaisia asioita. Ariahin kovuus ja kylmyys tekee hänestä melko epäsympaattisen romaanihahmon, jonka ajatuksenjuoksuun oli ajoittain vaikea samaistua, vaikka ymmärsin hänen pakkomielteitään ja ristiriitaisuuksiaan ja niiden takana olevaa valtavaa epävarmuutta kaiken sortumisesta.

Oatesmaiseen tapaan Putous on teemoiltaan vahvasti yhteiskunnallisesti kantaaottava. Keskeisen tarkastelun kohteiksi nousevat ympäristökysymykset, vahvat "hyvä veli verkostot" ja yhteiskunnallinen epätasa-arvoisuus. Amerikkalaisessa unelmassa paljastuu Oatesin käsittelyssä kirja toisensa jälkeen repeämiä, sortumia ja kulissien takaisia kuiluja. Näissä kuiluissa Oatesin ihmiset pyrkivät selviytymään kukin oman kykynsä mukaan.

Viimeinkin oli aamu. Jylisevä joki oli kutsunut häntä koko yön. Tule! Täällä on rauha. Tuscarointiaaneille se oli ollut jo satoja vuosia sitten Ukkosen joki. Ukkosputoukset. Ongiara-intiaaneille se oli Nälkäinen vesi. Se ahmaisi varomattomat ja uhrilahjat. Ne, jotka heittäytyivät sen kuohuvien vesien kuljetettavaksi, unohdukseen, rauhaan. Moniko Jumalan hylkäämä, kidutettu sielu oli löytänyt rauhan näistä vesistä, moniko oli pyyhkäisty pois ja palautettu Jumalan luo, sitä hän ei osannut edes arvailla. (P. s. 41)

Varsinaisten romaanihenkilöiden lisäksi voidaan kirjan yhtenä keskeisenä toimijana pitää Niagaran putouksia, joiden vaikutusta ne kokeviin ei voi aliarvioida. Oatesin kerronnassa putoukset edustavat ennakoimattomuutta ja uhkaa, samalla kun ne ilmentävät mahtavaa voimaa, jonka edessä ihminen on usein aseeton. Niiden avulla Oates luo kerrontaa jännitteitä, jotka pitävät lukijan koko ajan varpaillaan ja varuillaan siitä mitä tuleman pitää.

Putous nousi kerralla HKT:n rinnalle parhaaksi Oates-kokemuksekseni. Vaikka kaikki hänen kirjansa ovat olleet ravisuttavia, niin nämä kaksi ovat lukukokemuksina nousseet muiden yläpuolelle. Molempia luin henkeä haukkoen ja kiihkeästi sivua kääntäen. Niissä vahva tarina limittyy taitavaan kerrontaan kun Oates vie lukijaa kuin pässiä narussa tai Niagaran putoukset niihin hypännyttä ihmistä.

Kirjasta ovat kirjoittaneet ainakin NorkkuLiisaMari A.Tuulia ja Maria.