maanantai 1. heinäkuuta 2013

Joyce Carol Oates - Putous



Joyce Carol Oates: Putous ( The Falls, suom. Kaijamari Sivill) Seven, Otava 2013. 566 s.

Nyt on vihdoinkin luettu myös Putous, joka on odottanut lukuvuroaan siitä saakka, kun luin Haudankaivajan tyttären ja hurahdin kerralla Oatesin vahvan kerronnan maailmaan. Haudankaivajan tyttären jälkeen tulivat Kosto: RakkaustarinaBlondi ja viimeisenä Sisareni, rakkaani. Kaikki voimakkaita lukukokemuksia, joissa lähes ainoa moitteen sana on ollut kirjojen massiivisuus sivumäärissä (Kostoa lukuunottamatta). Lukukokemuksena Putous on yhtä vahva kuin edeltäjänsä ja siinä ei edes sivumäärä haitannut. Päin vastoin harmitti, kun kirja loppui.

Eniten Putous ehkä korreloi aikaisemmin lukemistani Haudankaivajan tyttären kanssa. Molemmissa on ajallisesti pitkä, muutaman sukupolven mittainen kaari, mutta siinä missä HKT:ssä Rebecca/Hazel Jones on selkeä keskushenkilö, jonka kautta tarina saa voimansa, niin Putouksesta en löydä samalla tavalla yhtä niin keskeistä henkilöä, vaan siinä kerronta sirpailoituu useampaan näkökulmaan ja ääneen. En tiedä voisiko tämä johtua siitä, että kirja on (ilmeisesti) valmistunut paloittain ja osia siitä on ilmestynyt jo aikaisemmin eri julkaisuissa (kirjan liitteessä olevaa tietoa). Tämä näkökulmien moninaisuus ei kuitenkaan itseäni haitannut eikä se mielestäni tehnyt tarinasta liian sirpaleista vaan sen kautta nousee tarinan keskiöön perhe, joka moniäänisyydessään kertoo samaa tarinaa eri näkökulmista. Ariah Burnaby opettaa lapsiaan Chandleria, Royallia ja Julietia sisäistämään oman turvafraasinsa: Perhe on kaikki. Kaikki mitä maan päällä on.

Tähän ajatukseen Ariah takertuu varsinkin sen jälkeen, kun hänen elämältään kerta toisensa jälkeen viedään pohja. Hän suojelee lapsiaan sairaalloisesti, opettaa heidät ylpeiksi ja koviksi. Heillä on toisensa, se saa riittää ja menneet on jätettävä kaivelematta, etenkin se mitä tapahtui isälle Dirk Burnabylle. Ariah on kykenemätön näkemään lastensa hätää ja tarvetta saada tietää oman identiteettinsä kannalta olennaisia asioita. Ariahin kovuus ja kylmyys tekee hänestä melko epäsympaattisen romaanihahmon, jonka ajatuksenjuoksuun oli ajoittain vaikea samaistua, vaikka ymmärsin hänen pakkomielteitään ja ristiriitaisuuksiaan ja niiden takana olevaa valtavaa epävarmuutta kaiken sortumisesta.

Oatesmaiseen tapaan Putous on teemoiltaan vahvasti yhteiskunnallisesti kantaaottava. Keskeisen tarkastelun kohteiksi nousevat ympäristökysymykset, vahvat "hyvä veli verkostot" ja yhteiskunnallinen epätasa-arvoisuus. Amerikkalaisessa unelmassa paljastuu Oatesin käsittelyssä kirja toisensa jälkeen repeämiä, sortumia ja kulissien takaisia kuiluja. Näissä kuiluissa Oatesin ihmiset pyrkivät selviytymään kukin oman kykynsä mukaan.

Viimeinkin oli aamu. Jylisevä joki oli kutsunut häntä koko yön. Tule! Täällä on rauha. Tuscarointiaaneille se oli ollut jo satoja vuosia sitten Ukkosen joki. Ukkosputoukset. Ongiara-intiaaneille se oli Nälkäinen vesi. Se ahmaisi varomattomat ja uhrilahjat. Ne, jotka heittäytyivät sen kuohuvien vesien kuljetettavaksi, unohdukseen, rauhaan. Moniko Jumalan hylkäämä, kidutettu sielu oli löytänyt rauhan näistä vesistä, moniko oli pyyhkäisty pois ja palautettu Jumalan luo, sitä hän ei osannut edes arvailla. (P. s. 41)

Varsinaisten romaanihenkilöiden lisäksi voidaan kirjan yhtenä keskeisenä toimijana pitää Niagaran putouksia, joiden vaikutusta ne kokeviin ei voi aliarvioida. Oatesin kerronnassa putoukset edustavat ennakoimattomuutta ja uhkaa, samalla kun ne ilmentävät mahtavaa voimaa, jonka edessä ihminen on usein aseeton. Niiden avulla Oates luo kerrontaa jännitteitä, jotka pitävät lukijan koko ajan varpaillaan ja varuillaan siitä mitä tuleman pitää.

Putous nousi kerralla HKT:n rinnalle parhaaksi Oates-kokemuksekseni. Vaikka kaikki hänen kirjansa ovat olleet ravisuttavia, niin nämä kaksi ovat lukukokemuksina nousseet muiden yläpuolelle. Molempia luin henkeä haukkoen ja kiihkeästi sivua kääntäen. Niissä vahva tarina limittyy taitavaan kerrontaan kun Oates vie lukijaa kuin pässiä narussa tai Niagaran putoukset niihin hypännyttä ihmistä.

Kirjasta ovat kirjoittaneet ainakin NorkkuLiisaMari A.Tuulia ja Maria.

20 kommenttia:

  1. No pakkohan tämä on lukea. Olen lukenut samat kuin sinä ja vaikuttunut aina. Kiitos vain taas houkutuksesta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ole hyvä ja luulen, että pitäisit tästäkin.

      Poista
  2. Tämä kirja oli ensikosketukseni Oatesin kirjoihin ja olin myyty. Samana vuonna kesällä luin Haudankaivajan tyttären ja aloin haudutella kirjablogia. Mietin, että olisipa vain hienoa kirjoittaa ajatuksia tällaisista kirjoista, jotka herättävät lukijassaan niin paljon.

    Pidin tästä kirjasta todella. Edelleenkään en ole aivan varma, onko tämä se suosikkini Oatesilta.

    Oli hienoa palautella kirjan tunnelmia mieleen tekstisi äärellä. Minä pidin kertojaratkaisusta, siitä että samalla luotiin laajempi kuva. Juoni on kapeutunut päätapahtumiin ja alun dramaattisiin tilanteisiin, mutta edelleen kirjasta on voimakas tunnemuisto.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ai, sinulla oli Oates, joka sai sinut miettimään blogia. Minulla vastaavan tunteen herätti Markus Nummen "karkkipäivä".

      Minulla tämä nousi HKT:n, joka aikaisemmin oli suosikkini Oatesin kirjoista, rinnalle.

      Nuo alun dramaattiset tilanteet varmasti jäävätkin mieleen pidemmäksi aikaa, ne muistaa silloinkin, kun monet muut kirjan tapahtumat ovat jo painuneet unholaan.

      Poista
    2. Ah, Karkkipäivä - en lainkaan ihmettele, että tuon hienon kirjan jälkeen tuli tarve blogin pitämiseen. Juuri tällaiset kirjat ovat parhaimmillaan kirjayhteisössä. Kirja herättää niin paljon ajatuksia, että on saatava jaettua kokemus jollakin tavalla.

      Poista
    3. Näin tosiaan on! Voimakkaita tunteita herättävät kirjat, herättävät yleensä myös keskustelun ja jakamisen halun. Onneksi on kirjablogit, jossa tätä tarvetta voi tyydyttää :)

      Poista
  3. Höh, nyt vähän harmittaa, että jätin tämän ostamatta 3 pokkaria 12 eurolla pöydästä >:( no saahan tämän kirjastostakin ja muulloinkin ostettua.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Katri, sieltä Suomalaisen pokkaripöydästä tämä tarttui mukaani :)

      Poista
  4. Putous oli kyllä hieno, se jollain tapaa jopa yllätti minut, en kai osannut odottaa tempautuvani tarinaan niin täydellisesti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minusta tämä ja HKT ovat vahvoja juuri tarinallisuutensa vuoksi, jollainen esimerkiksi Sisareni, rakkaani ei ollut, vaikka sekin oli hyvä. Tämä tosiaan imaisi mukaansa, oli pakko aina uudestaan ja uudestaan kääntää sivua.

      Poista
  5. No hitsi, minä tein kuten Katri: meinasin ostaa, mutta jätin hyllyyn. Höh. No, mulla on vielä Haudankaivajan tytärkin lukematta. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No hitsi sinä! Käypä kurkkaamassa jos olisi edelleen siellä hyllyssä tai kuikuile kirjastosta tätä tai HKT:tä, molemmat lukemisen arvoisia pakkauksia.

      Poista
    2. Kävin tämään tarkistamassa tilanteen ja kaikki Putoukset oli myyty. No, HKT mulla on jo omana, joten ehkäpä se sitten ensin. Jossakin välissä ;)

      Poista
    3. Ai, Oates on siis ilmeisen suosittu :)

      Poista
  6. No voi, minulla oli Oatesia lainassa kirjastosta jokin aika sitten, mutten ehtinyt lukea ja palautin kirjan. Sitten olen unohtanut lainata lisaa häneltä. Olen siis lukenut vain kaksi kirjaa Oatesilta aiemmin ja jo niiden perusteella olen melko varma, että hän "minun" kirjailija :)

    Pitääkin ensi kerralla lainailla varta vasten Oatesia!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minäkin luulen, että Oates olisi sinun kirjailijasi. Jäi kiinnostamaan mitkä olet aiemmin Oatesilta lukenut?

      Poista
  7. Oi että, milloinkahan pääsisin taas Oatesin kirjan pariin. Tekstisi sai taas kutkuttamaan, että jotain Oatesia pitäisi lainata. Haudankaivajan tyttären luin alkuvuodesta, ja pidin siitä hurjasti. Mutta nyt minulla on ollut vähän sellainen vaihe menossa, että olen halunnut tutustua uusiin ja taas uusiin kirjailijoihin, vanhojen tuttujeni ohella... =D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. HKT on tosiaan ihana, mutta samalle viivalle laittaisin tämän. Sisareni, rakkaani, vaikka olikin hyvä, ei lukukokemuksena ollut yhtä intensiivinen ja Blondissa taas oli niin paljon pureksittavaa, että sitäkään ei voi yhteen menoon paljon lukea. Hienoja kirjoja silti kaikki, Oates on mestarillinen.

      Poista
  8. Jaana, tämä oli se kirja, joka minun piti noutaa kirjastosta, mutta olin unohtanut, mitä piti noutaa ja tulin kotiin yhden lukemattoman Shieldisin kanssa. Oates houkuttaa, joten ehkä ehdin vielä lukea tämänkin ennen uusien kirjojen syyssatoa.

    Jos tämä vertautuu Haudankaivajan tyttäreen, on kyseessä 'minun kirjani'. Kiitos muistiavusta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No, hyvän kirjan kanssa ilmeisesti kuitenkin kotiuduit :)

      Minulle tämä vertautui HKT:een nimenomaan intensiivisenä lukukokemuksena.

      Olepa hyvä :)

      Poista