maanantai 22. heinäkuuta 2013

Riku Korhonen- Lääkäriromaani


Riku Korhonen: Lääkäriromaani. Sammakko 2008. 445 s.

Parien asiat eivät ole yksinkertaisia. Luulisi, että ajan myötä yhteinen elämä löytää jonkinlaisen kypsyyden ja taspainon, että keskenkasvuisimmat pelot haalistuvat, toisen vapaudentarpeen ja poissaolon synnyttämät pelot. En tiedä katoavatko ne ikinä, paitsi eroamalla. Mietin sitä joskus nähdessäni kadulla hitaita vanhoja pareja. Ovatko he yhä varuillaan? Vieläkö he lukevat kumppanin raihnaisista liikkeistä paon merkkejä? En osaa sanoa. Minusta toisen ihmisen suhteen ei pidä olla liian hyväuskoinen, vaikka tietäisi hänen käyttävän Kelan korvaamia apuvälineitä. (LR 411)

Riku Korhosen Lääkäriromaani on majaillut hyllyssäni joitakin vuosia, mutta vasta nyt sain aikaiseksi tarttua siihen. Tai vasta nyt? Oikeastaan jo kaksi kuukautta sitten, sillä kirjan lukuprosessi oli melko hidas. Suurimman osan aikaa en pitänyt siitä, tai sanotaan, etten pitänyt kirjan päähenkilöstä Niklaksesta ja siksi lukeminen oli melko katkonaista. Kirja makaili yöpöydälläni ja luin aina ennen nukkumaanmenoa joitakin sivuja. Joskus teksti veti vähän paremmin ja joskus taas muutama sivu sai uuvahtamaan ja kyllästymään.

Niklas on väitöskirjaansa väsäävä nuori mies, jonka elämä on totaalikriisissä. Väitöskirjan teko ei maistu ja parisuhde vetelee viimeisiään. Näiden ongelmien edessä Niklas etsii sisältöä elämäänsä alkoholista, huumeista ja leikittelystä poliittisen äärioikeiston kanssa. Kohtalokkain seurauksin.

Parhaiten romaanissa toimivat jaksot, jotka kertovat Niklaksen ja Innan rakkaudesta. Sen syttymisestä ja vähittäisestä katoamisesta. Inna on omaan suruunsa käpertynyt ja Niklas kokee tehtäväkseen pelastaa Innan ja samalla myös itsensä. Yrityksissään hän kuitenkin jatkuvasti ajautuu liiallisuuksiin, eikä hän enää löydä pääsyä Innan maailmaan. Samalla myös kaikki muu olemassa oleva menettää merkitystään ja Niklaksen on pakko yrittää löytää elämälleen uutta suuntaa.

Syy, miksi en pitänyt Niklaksesta on hänen tapansa katsoa muita ihmisiä alaspäin. Hän on ironinen suhtautumisessaan muihin ja usein jopa pahansuopa. Hän ei juurikaan ajattele tekojensa seurauksia toisten kannalta. Jopa suhteessaan Innaan, joka kuitenkin merkitsee hänelle kaikkea, hän on täydellinen paskapää! Ja 445 sivua paskapäisestä päähenkilöstä oli joskus vain tälle lukijalle liikaa.

No miksi en sitten jättänyt kirjaa kesken? Pidin Korhosen tavasta kirjoittaa, hänen mietitystä kielestään ja osuvista havainnoistaan. Sen lisäksi viehätti kirjan tapahtumien sijoittuminen Turkuun. Korhosen käsittelyssä oman opiskelukaupunkini tutut paikat heräsivät ihmeellisellä tavalla eloon ja pyörin mielikuvissani yliopiston ja ylioppilaskylän ympärillä, samoin kuin istuin juomassa viiniä kesäisen Aurajoen rannoilla. Ihan omista kokemuksistani johtuen oli myös "hauska" seurailla Niklaksen väitöskirjatuskaa.

Kirjasta ovat kirjottaneet myös Salla, joka mieltyi kirjaan kovin ja Ina, joka löysi kirjasta sekä haukuttavaa että kehuttavaa. Erityisesti minua nauratti Inan lukijasuositus: "Akateemisille äijille. Naisille, jotka tykkää niistä". 

8 kommenttia:

  1. Hyvä arvio.

    Tuntuu hieman selkeämmältä kuin Korhosen esikoisteos Kahden ja yhden yön tarinoita.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Jokke!

      Kyllä tämä minustakin oli selkeämpi kuin Korhosen esikoinen.

      Poista
  2. Minä haluan lukea tämän myös jossain vaiheessa, joten oli kiinnostavaa lukea sinun ajatuksiasi tästä. Inhottavista päähenkilöistä on vaikea lukea minustakin, mutta jo Turun vuoksi tämä on pakko lukea ;).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä tässä Turku on hienosti esillä. Korhonen osaa kuvata kotikaupunkiaan, löytää sen hengen.

      Poista
  3. Luin tämän sen ilmestyessä, enkä pitänyt. Syy oli juuri sama kuin sinulla: ylimielinen ja itsekäs päähenkilö - hoh-hoijaa. Korhosen esikoinen oli mielestäni paljon parempi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin juuri: hoh-hoijaa! Ei tuo Korhosen esikoinenkaan minua mitenkään vakuuttanut. Jotenkin en päässyt kunnolla kärryille sen suhteen missään vaiheessa.

      Poista
  4. Minä olen tykännyt eniten novellikokoelmasta Hyvästi tytöt. Siinä Korhosen sujuva kirjoitustyyli pääsee kaikkein parhaiten esille, teksti tuntuu kuin pulppuavan eteenpäin. Korhonen oli kerran vieraana meillä lukupiirissä ja kertoi, että kokoelmaa oli ollut mukava kirjoittaa, se oli ollut kuin terapiaa vaikeammin syntyneiden romaaneiden jälkeen. Sen aistii siitä, lukeminenkin etenee kepeästi :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minulle novellit on aina ollut vähän vaikeita luettavia, mutta täytyy painaa tämä mieleen, jos vaikka osuisi kohdalle. Jotenkin noista Korhosen romaaneista, ainakin Lääkäriromaanista, aistii, että niiden synnyttämisessä on ollut vaikeuksia. Niissä on jonkinlainen yliyrittämisen maku.

      Poista