tiistai 27. elokuuta 2013

Pirkko Saisio - Elämänmeno


Pirkko Saisio: Elämänmeno. Kirjayhtymä, 1975. 229 s.

Pirkko Saison Elämänmenon uudelleen lukemiseen vuosikausien jälkeen sain kimmokkeen kahdelta eri taholta. Ensinnäkin luin joitakin aikoja sitten Saision romaanin Sisarukset ja postauksessani vertasin kirjaa Elämänmenoon tai muistikuviini siitä näin:

"Elämänmeno on huomattavasti seuraajaansa tunnetumpi muun muassa samannimisen TV-sarjan myötä. Itsekin muistan sarjaa lapsena katselleeni ja myöhemmin hankin myös kirjan luettavakseni ja ihastuin Saision realistiseen ja arjenmakuiseen kerrontaan. Sisarukset jatkaa tällä läpeensä realistisella kerronnalla, mutta jotenkin, ainakin mielikuvissani (lukemisesta on sen verran aikaa, etten varmasti voi muistaa) Elämänmenonmaailmasta ja henkilöistä löytyi paljon enemmän sävyjä ja kerroksia kuin Sisaruksista."

Toinen kimmoke oli Marja Björkin Prolen lukeminen viikko sitten. Samoin kuin Elämänmenossa, myös Prolessa oli osittain samanlainen asettelu: nuoren työläistytön kehitystarina. Mutta siinä missä Prolessa maailmaa tarkasteltiin suurimmaksi osaksi päähenkilön näkövinkkelistä, nousee Elämänmenossa keskeisiksi kaksi naista: äiti Eila ja tytär Marja ja heidän keskinäinen suhteensa.

Äiti on voimakastahtoinen, riuskaotteinen ja suorasanainen työläisnainen ja tytär haaveiluun taipuvainen oppikoululainen, jolla on omat vaikeutensa löytää paikkansa maailmassa. Tästä asetelmasta syntyy jatkuvia konflikteja näiden kahden välille välille, jotka pienissä ja ahtaissa tiloissa yrittävät elää elämäänsä muun perheen ohella. Perheen isä on hiljainen ja sovitteleva ja joutuu usein taipumaan voimakastahtoisemman vaimonsa tahtoon. Tilannetta vaikeuttaa osaltaan myös se, että mies ei ole Marjan oikea biologinen isä vaan Marja on muisto Eilan nuoruudenrakkaudesta. Rakkaudesta, joka päättyi suureen pettymykseen. Vaikka isäpuoli on Marjalle kaikin puolin hyvä, haikailee hän varsinkin nuoruudessaan itseään ja tietään etsiessään oikean isänsä perään. Tieto isän taiteellisesta puolesta antaa rohkeutta myös Marjan omille haaveille.

Jotenkin tällä toisella lukukerralla Eilan henkilöhahmo sai enemmän syvyyttä kuin ensimmäisen kerran lukiessa. Olin itse silloin paljon nuorempi, joten oli luonnollista samaistua Marjaan ja inhota Eilaa ja hänen dominoivaa luonnettaan. Nyt pystyin kuitenkin ymmärtämään Eilaakin, joka ei ollut paha, ainoastaan omissa haaveissaan katkeroitunut ja aika ajoin erityisesti Marja sai tuntea tämän katkeruuden nahoissaan. Tärkeä aikuinen Marja elämässä oli kummitäti Lempi, tulenpalava kommunisti ja Eilan nuoruudenystävä. Lempi ymmärsi sekä Marjaa että Eilaa ja yritti toimia tarvittaessa puskurina näiden kahden välillä.

- Mikäs siin sitte. Senko määt töihi vaa, äiti sanoi ties monennenko kerran.
  Kesäkeitto haisi inhottavalta Marjan nenän alla. Päätä ja siliä särki ja nenä oli tukossa.
  - Se on myöhäst itkee nyt, oisit itkent aikanas. Ja lukent.
  - Älä viitti nyt, Anneli pyysi.
  - Kyl mie viittin. Tiijät sie mite monta kellaa mie oon teinkii koulu etteen saant Nokial nostaa? Tiijät sie, jot miekää en o ennää mikkää nuor ihminen. (EM, s. 178)

Saision kielessä soivat sekä eri murteet että työväenluokkainen maailmankuva erittäin autenttisina. Niiden kautta henkilöt tulevat eläviksi ja helposti tunnistettaviksi, ainakin niille jotka ovat tuon maailman itse kokeneet. Kirjan dialogi on luonnollista ja napakkaa eikä olekaan ihme, että kirjasta tehtiin vuonna 1978 televisiosarja. Kuten ketjukolaajallakin, niin myös minulla TV-sarja muistui voimakkaasti mieleen kirjan lukemisen aikana. Åke Lindmanin ohjaamassa sarjassa kirja heräsi henkiin sekä ajankuvansa että henkilöhahmojensa osalta. Erityisen vahvana on jäänyt mieleen Ritva Oksanen Eilan roolissa. Esiintyipä sarjassa itse kirjailijakin työkaveri Tepan roolissa.

Elämänmeno oli edelleen hieno lukukokemus, joka herätti tunteet ja muistot voimakkaasti eloon.

sunnuntai 25. elokuuta 2013

Loviisan Wanhat Talot












-Rakkaudella ja pieteetillä korjattuja taloja
-Kekseliäitä sisustuksia
-Kirjahyllyjen vaklailua
-Kauniita pihoja
-Syyskesän väreissä loistavia puutarhoja
-Tuhannen tuskan kahvilan munkit
- Kerrassaan loistava ilma
= Iloinen vierailija

lauantai 24. elokuuta 2013

Katri Vala - Kirkas syyspäivä



Metsä, maa ja taivas
täynnä syksyn epätoivoista ihanuutta.
Ilmassa mullan väsynyt hymy
ja huo'unta.
Taivaalla syysauringon
kylmä kirkkaus.

Tummanvihreissä puissa
loistaa verenkarvaisia läikkiä,
ja maasta vilahtaa
jonkun myöhästyneen kellokukan
arka, sininen katse
kellastuneiden lehtien lomasta.

Mäkien rinteillä helottaa puolukan,
myöhäisen hedelmän
punainen valtimoveri.

Taivas, kesällä kuin maahanlaskeutunut,
on vetäytynyt saavuttamattomiin.
Sen väri on tummentunut
kuin olisi se lempeinä, suvisina öinä
imenyt itseensä myriaadien kukanterien sinen.

Kaikki, kaikki ovat kadonneet
kesän täyteläiset hetket,
kukkivat päivät ja hymyilevät yöt.

Syysauringon kylmässä kirkkaudessa
keinuu kypsien omenain
ja valmiiden tähkien tuoksu
ja metsästä kuuluu siementen
hiljainen variseminen.

Tämän runon myötä toivotan kaikille oikein kaunista ja kirkasta syysviikonloppua!

Katri Vala: Kootut runot. WSOY 2004 ( Ensimmäinen painos 1945)
Alunperin runo on ilmestynyt Valan ensimmäisessä kokoelmassa Kaukainen puutarha (1924)

P.S. Muistakaa Teatteri Avoimien Ovien esitys Vala

perjantai 23. elokuuta 2013

Projekti 12







Kun tässä taannoin järjestelin kirjahyllyjäni, huomasin, että niissä oli, krhm, aika paljon lukemattomia kirjoja. Ja ihan itse ostamia ja hankkimia ja jopa ajatuksella, että joskus tämänkin luen. Nyt on tullut aika lunastaa noita lupauksia.

Toissapäivänä kävin läpi hyllyni kotimaisen kaunokirjallisuuden osalta ja valitsin 24 kirjaa, jotka näkyvät yläpuolella olevissa kuvissa. Ja nyt haastan itseni, näin julkisesti, lukemaan näistä seuraavan 12 kuukauden aikana ainakin 12 kirjaa. Olen joka kuukaudelle valinnut kaksi kirjaa, joista ainakin toinen on luettava. Toinen on sitten bonuskirja, josta saan, jos en nyt mainetta ja kunniaa, niin ainakin taputuksen itseltäni päähän: hyvä tyttö!

Kirjat ovat sekä ikivanhoja että melko uusia (tosin kaikkein uusimmat jätin projektin ulkopuolelle) ja niiden valikoituminen kullekin kuukaudelle tai toistensa pariksi on täysin sattumanvaraista. Ainoastaan, jos samalta kirjailijalta on kaksi kirjaa, niin ne laitoin samalle kuukaudelle.

Projekti alkaa syyskuussa ja jatkuu seuraavan vuoden syyskuuhun. Siihen mennessä on todennäköisesti taas vino pino uusia lukemattomia, mutta ei anneta sen häiritä.

Tässä kuukauden kirjat:

Syyskuu:

Toivo Pekkanen: Täyttyneiden toiveiden maa
Toivo Pekkanen: Hämärtyvä horisontti

Lokakuu:

Petri Tamminen: Muita hyviä ominaisuuksia
Aapeli: Pikku Pietarin piha

Marraskuu:

Märta Tikkanen: Kuka välittää Doris Mihailovista
Saska Saarikoski: Sanojen alamainen

Joulukuu:

Mikko Rimminen: Nenäpäivä
Tuomas Kyrö: Kerjäläinen ja jänis

Tammikuu:

Lassi Sinkkonen: Sumuruisku
Pirkko Saisio: Voimattomuus

Helmikuu:

Marja-Liisa Vartio: Tunteet
Marja-Liisa Vartio: Hänen olivat linnut

Maaliskuu:

Jaakko Syrjä: Muistissa Väinö Linna
Arvid Järnefelt: Veneh'ojalaiset

Huhtikuu:

Kari Hotakainen: Huolimattomat
Kari Hotakainen: Finnhits

Toukokuu:

Marianne Alopaeus: Pimeyden ydin
Markku Envall: Jäät lähtevät

Kesäkuu:

Eeva Kilpi: Talvisodan aika
Eeva Kilpi: Jatkosodan aika

Heinäkuu:

Matti Kurjensaari: Tie Helsinkiin - Nuoruuden toinen näytös
Olavi Paavolainen: Synkkä yksinpuhelu

Elokuu:

F.E.Sillanpää: Elokuu
Hannu Salama: Ottopoika

En erityisesti haasta ketään mukaan, mutta on kiva, jos joku tästä saa inspiraation omien kirjahyllyjensä läpikäymiseen projektiluonteisesti.

maanantai 19. elokuuta 2013

Marja Björk - Prole


Marja Björk: Prole. Like. 2012. 212 s.

Luin Marja Björkin teoksesta Prole ensimmäisen kerran Kaiken voi lukea!-blogista ja kiinnostuin lähinnä oman taustani kautta. Innostus vain syveni, kun Mari A. vertasi Björkin kirjaa Miika Nousiaisen hienoon Metsäjättiin. Kuten minulle usein käy, kipinän saaminen ei heti realisoidu teoiksi vaan suunnitelman toteuttamiseen kuluu aikaa enemmän tai vähemmän. Nyt on kuitenkin kirja luettu ja hyväksi todettu.

Kaiken voi lukea!-blogista selvisi, että Prole on jossain määrin kirjoittajansa omaelämäkerrallinen kertomus. Se on fiktion keinoin kerrottu tarina tehdaspaikkakunnalta, vaikeista perheoloista ponnistavasta naisesta, joka koulutuksen kautta onnistuu nousemaan yhteiskunnallisessa hierarkiassa prolesta vakaasen akateemiseen keskiluokkaan.

Lieksan Pankakosken tehdasyhdyskunnan elämää tarkastellaan avioeroperheessä kasvavan tytön silmin. Tyttö muuttaa äitinsä ja tämän uuden miehen kanssa Lieksasta Pankakoskelle ja tulee varsin pian huomaamaan, että eläminen siellä perustuu pitkälti siihen, mikä on luokka-asemasi ja statuksesi yhteisössä. Isäpuoli ja hänen vanhempansa ovat vanhoja tehtaalaisia ja luokkatietoisia, vasemmistolaisesti ajattelevia työläisiä, kun taas yhdyskunnan ulkopuolelta tuleva äiti haluaa tehdä kaikin voimin eroa perheessä vallitsevaan työläisidentiteettiin, vaikka sitten ostamalla sohvakaluston kiertävältä huonekalukauppiaalta tai ilmoittamalla tyttärensä konekirjoituskurssille. Erilaiset tarpeet ja halut aiheuttavat perheessä jatkuvia ristiriitoja, jotka purkautuvat ajoittain varsin väkivaltaisestikin. Perheen todellisuuden vastakohtana ovat ne Miljoonaniemen tenniskentällä valkoisissaan palloa lyövät tytöt, jotka katsovat alueelleen eksynyttä työläistyttöä karsaasti.

Minäkertojana toimivan tytön lisäksi perheen vaiheita seurataan hänen Ruotsiin siirtolaiseksi muuttaneen isänpuoleisen tätinsä kautta. Tädin lisäksi Ruotsiin ovat muuttaneet tytön isä ja tämän kolme veljeä. Monet kirjan lukeneet ovat nostaneet yhdeksi vertailukohdaksi Susanna Alakosken Sikalat, joka on varsin synkkä kuvaus Ruotsiin muuttaneesta suomalaisesta perheestä. Itse en ole Alakosken kirjaa lukenut, mutta olen nähnyt siitä tehdyn elokuvan ja sen perusteella voin yhtyä näkemyksiin kirjojen melko samankaltaisesta maailmasta. Kirjallisina vertailukohtina tulivat mieleeni  myös Pirkko Saision Elämänmeno ja Lassi Sinkkosen Solveigin laulu, jotka molemmat ovat vahvoja nuoren työläistytön kasvukertomuksia.

Kirjan kertojatytöllä on koko ajan selkeänä päämääränä päästä pois Pankakoskelta sekä fyysisesti että henkisesti. Jo lapsuudessaan hän etäännyttää itseään ympäristöstään lukemalla kirjoja, jotka vievät hänet pois tehtaan hajusta, toisenlaiseen yhteiskunnalliseen ja kulttuuriseen maailmaan. Samaa päämäärää tukee koulunkäynti. Vaikka hän oppikoulussa joutuu jatkuvasti olemaan puolustusasemissa taustansa vuoksi, tulee siitä kuitenkin väylä jota pitkin kulkea kohti unelmaa toisenlaisesta elämästä. Kaiken avain on tahtominen:

Viha sammuisi, rakkaus kuolisi, usko horjuisi, toivoa en aina jaksa. Kaikkein kestävintä olisi tahtominen. Piti tahtoa. (P. s. 159)

Tahtomisen toisella puolella on juurettomuus. Kun on koko ikänsä pyrkinyt repimään itseään irti perheestään, joutuu mennyttä kuitenkin jossain elämänvaiheessaan katsomaan silmiin. Kirjan kertojaminälle tämä hetki tulee kirjan loppupuolella. Yksin asuva, lapseton uranainen joutuu huomaamaan, että pyrkimyksillään kuolettaa osa omasta identiteetistään hän on tehnyt itsestään jalkapuoli nilkun:

Löysin itseni piirtelemästä tikku-ukkoperheitä tämän tästä. Niitä oli kalentereissa, kokousten asialistoissa ja paperiservieteissä. Jokainen perheeni näytti kamalalta, hävettävältä. Opiskeluaikoina varallisuusoikeuden professori oli sanonut luennolla, että hän tunsi kaikkien muiden vanhemmat paitsi minun. Jos olisin varatuomari ja rouva Senjasen tytär, olisi minun perhekuvastani tullut sekä takenevassa että etenevässä polvessa sellainen, jonka olisin voinut hyväksyä.
Revin aiemmin piirtämäni paperit. Minun perheeni oli minä itse. Piirsin itseni uudestaan, nyt isommaksi kuin äsken. Piirsin toiseen jalkaan lenkkarin, toiseen korkokengän. Näytin nilkulta. (P. s. 186)

Itse luin, varmasti omakohtaisista kokemuksista johtuen, tarinaa ennen kaikkea yksilön identiteetinrakennuksen kautta. Mitä merkitsee ihmiselle ja hänen minäkuvalleen se, missä ja millaisissa oloissa on kasvanut, miten tietyt asiat pulpahtavat aina pintaan, vaikka niitä kuinka yrittäisi painaa upoksiin. Ollakseen ehjä ihmisen on oltava sinut sekä menneisyytensä että nykyisyytensä kanssa ja tämä puoli ihmisenä olemisessa on joskus helpommin sanottu kuin tehty. Prolessa päähenkilö pääsee jonkinlaiseen tasapainoon oman itsensä kanssa ja pystyy ymmärtämään itseään ja perhettään.

Kasvukertomuksen lisäksi Prolessa oli herkullista ajan- ja yhteiskuntaolojen kuvausta. Muun muassa vaatteiden, kampausten, harrastusten ja musiikin kuvausten kautta heräsi eloon 1960-1970-lukujen maailma, se joka itsellenikin oli osittain tuttua. Kyllä minäkin otin sen permanentin, selasin Anttilan postimyyntiluetteloa ja täytin tehtaan kuntokorttia.

Björkin kirja oli siis kaiken kaikkiaan erinomainen lukupaketti ja samalla heräsi kiinnostus Björkin muuta tuotantoa kohtaan.


sunnuntai 18. elokuuta 2013

Kaarina Helakisa - Saima Harmaja

Kaarina Helakisa: Saima Harmaja. Legenda jo eläessään. Bon-pokkari. WSOY. Ilmestyi ensimmäisen kerran 1977. 275 s.

Pääosin lastenkirjallisuuden parissa uransa tehneen Kaarina Helakisan kirjoittama elämäkerta runoilija Saima Harmajasta kuuluu WSOY:n Legenda jo eläessään-kirjasarjaan, jossa kirjailijat kirjoittivat itselleen syystä tai toisesta tärkeästä aiemmin eläneestä kirjailijasta. Olen lukenut sarjasta aiemmin ainakin kaksi: Aila Meriluodon Lauri Viidan ja Pentti Saarikosken Eino Leinon. Molemmissa on kuultavissa kirjoittajan oma ääni, vaikka ne tyylillisesti eroavat selkeästi toisistaan. Helakisan elämäkerta Harmajasta jatkaa samaa linjaa, mutta omaa selkeämmin kuin kaksi muuta lukemaani perinteisen elämäkertakirjoittamisen muodon. Vuonna 1946 syntynyt Helakisa kuuluu siihen suureen joukkoon ikäpolvensa nuoria naisia, joille nuorena kuollut runoilija Saima Harmaja muodostui suureksi kirjalliseksi esikuvaksi.

Saima Harmaja, nimi lausuttiin erityisellä äänenpainolla suomentunnilla ja kotona, koska hän oli runoilijoista runoilijoin.
Ja me itkimme ja luimme. Ja me tehtailimme päiväkirjoja ja kaavailimme salaa omaa tulevaisuuttamme runoilijoina, pitkää onnellista romanttisen kärsimyksen täyteistä elämää. Sillä Saima Harmaja oli runoilijoista runoilijoin.
Totisesti häntä on tytönsydämissä palvottu. (SH, s. 7-8)

1960-luvulla syntyneenä minun on vaikea samaistua tähän Helakisan esiin tuomaan palvontaan. Oma suhtautumiseni Harmajaan on melko neutraali. Enemmän kuin runoista (joita pidän hieman liian pateettisina makuuni) olen kiinnostunut ilmiöstä nimeltä Saima Harmaja. Siitä miten hänestä on tehty tietynlaista myyttiä alkaen siitä kun hänen äitinsä julkaisi vain 25-vuotiaana kuolleen tyttärensä päiväkirjat vuonna 1939, vain kaksi vuotta tämän kuoleman jälkeen. Saiman vielä eläessä julkaistut runokokoelmat eivät herättäneet kovin suurta kiinnostusta, vaan hänen suurempi läpimurtonsa tapahtui vasta kuoleman jälkeen Koottujen runojen ja päiväkirjojen julkaisemisen jälkeen.

Helakisa on päässyt tutustumaan myös siihen puoleen päiväkirjoja, joita Harmajan äiti Laura Harmaja ei julkaistuihin päiväkirjoihin ottanut ja näin hänen esityksessään Saima Harmajasta muodostuu paljon moniulotteisempi kuva kuin pelkkien julkaistujen päiväkirjojen perusteella. (Helakisan kirjan jälkeen on vuonna 1998 ilmestynyt laajempi kokoelma Harmajan päiväkirjoja ja kirjeitä Saima Harmaja. Palava elämä. Päiväkirjaa ja kirjeitä, jonka toimitti hänen nuorin sisarensa Kirsti Toppari). Helakisan luomassa kuvassa Saima ei ole pelkästään arvokas ja ihanteellinen runotyttö, vaan hänestä paljastuu paljon arkipäiväisempiäkin piirteitä. Helakisa nostaa esiin myös uuden suhtautumisen Saiman sairastamaan keuhkotautiin, josta sekä aikalaiset että myöhemmät Saiman runojen tulkitsijat ovat tehneet yhden tärkeän Harmajan runoilijakehitykseen vaikuttavan tekijän. Helakisa nostaa esiin sen inhorealistisen puolen. Keuhkotauti ei ollut hidasta ja haurasta vähittäistä uupumista, runoja kirvoittavaa kärsimyksen tummaa säveltä, vaan se oli:

harmaa potilashuone, vellinsyöntiä, kuumemittareita, aamuherätyksiä; hoitajattaren kutsu toimenpidehuoneeseen; makaamista paljastettuna häikäisevien lamppujen alla; hyvin pestyt punertavat lyhytkyntiset lääkärinkädet; alistuminen niiden armoille; käytävä, lääkkeenhaju, pelko; kynsiä, verta, lihaan työntyvä neula, koeputkia, näytteitä, vitkallista pelkoa kokeiden tuloksista; väritön kolea suorakulmainen maailma, muistissa kaikki elämisen pienet ikävöivät yksityiskohdat, ystävät kadun vilske, vehnäsen tuoksu, kirjakaappi, sateen jäljiltä kostea metsä - koko yksityisyys. (SH s. 263)

Helakisan Saima Harmaja on myyteistä riisuttu ihminen omine persoonallisine piirteineen. Vaikka Helakisa ei nosta Harmajaa runoilijuuden korkealle jalustalle, niin hänen tekstistään huokuu silti kunnioitus Harmajan tuotantoa kohtaan. Hän tuo sen vain piirun verran lähemmäksi arkista elämää ja itse koin tämän hyvin virkistävänä. Pidin lisäksi Helakisan tavasta kontekstoida Saima Harmajan elämä ensinnäkin hänen oman perheensä historiaan ja yhteiskunnalliseen asemaan ja toiseksi laajemmin ajan yhteiskunnallisiin ja kulttuurisiin virtauksiin.

keskiviikko 14. elokuuta 2013

Karl Ove Knausgård - Taisteluni. Toinen kirja



Karl Ove Knausgård: Taisteluni. Toinen kirja. ( Min Kamp. Andre bok. Suom. Katriina Huttunen) Like 2013. Miki. 1279 s.

Jouduin käymään omat taisteluni, ennen kuin Karl Ove Knausgårdin kuusiosaisen sarjan avausosa, Taisteluni. Ensimmäinen kirja, avautui. Sitten kun vihdoin pääsin kirjan imuun, harmittelin, etten heti päässyt lukemaan kakkososaa, sillä sen verran mielenkiintoisesta ja hyvästä kirjasarjasta tuntui olevan kysymys. Nyt on sitten toinenkin osa luettu ja edelleen olen sitä mieltä, että Knausgård on kaiken sen hypetyksen ansainnut, jonka kohteeksi hän on joutunut tai päässyt.

Kakkososassa Knausgård jatkaa oman elämänsä purkamista ja auki levittämistä yhtä määrätietoisesti kuin ensimmäisessäkin osassa. Kakkososan keskeinen jännite syntyy perhe-elämän ja kirjoittamisen välisestä tasapainosta tai lähinnä pyrkimyksistä päästä siihen. Yhtään empimättä hän tuo esiin, että kirjoittaminen on hänelle ykkösasia, ja jos hän joskus jostain syystä joutuisi valitsemaan näiden kahden välillä, hän valitsisi kirjoittamisen.

Kirja alkaa kesästä 2008. Karl Ove asuu ruotsalaisen runoilijavaimonsa Lindan ja kolmen lapsensa kanssa Malmössä ja viettää päällisin puolin katsottuna tavallista lapsiperheen elämää. Ensimmäiset sata sivua lukija saa viettää lastenkutsuilla, jossa Knausgård on pesueineen mukana, ja seurata Karl Oven katseen kautta vaihtoehtoruotsalaisperheiden elämää, joka aika ajoin saa melko ironisiakin sävyjä. Norjalaisilla ja suomalaisilla on todennäköisesti paljon yhteistä suhtautumisessa ruotsalaisiin, ainakin siltä tuntuu kun lukee Knausgårdin näkemyksiä ruotsalaisesta yhteiskunnasta ja ihmisistä. Hän ei kuitenkaan halua muuttaa takaisin Norjaan, sillä hän on vaimonsa ja perheensä kautta juurtunut Ruotsiin.

Lastenjuhlilta lähdetään takautumien kautta siihen hetkeen, jolloin Knausgård päättää jättää entisen elämän Norjassa taakseen ja suuntaa Tukholmaan. Tukholmassa hän tapaa tulevan vaimonsa Lindan ja se miten Knausgård kuvaa rakastumista ja suhteen ensi hetkiä on maagisen kaunista.

Sitten tapasin Lindan, ja aurinko nousi.
Muulla tavalla en voi sitä sanoa. Aurinko nousi elämässäni. Ensin pelkkänä kajastuksena horisontissa, lähinnä kuin sanoakseen että tänne sinun pitää katsoa. Sitten tulivat ensimmäiset säteet, kaikki muuttui selvemmäksi, kevyemmäksi, elävämmäksi, ja minusta tuli yhä iloisempi, ja sitten se paistoi keskellä elämäni taivasta ja poltti polttamistaan. (T. 2. s. 377-378)

Ensihuumaa ei kuitenkaan kestä kauan. Suhteeseen tulee myös varjonsa ja lasten myötä arki ja sen kuviot ulottavat lonkeronsa koko ajan syvemmälle syöden entisen elämän vapautta. Vapauden tilalla onkin yhtäkkiä monet erilaiset velvollisuudet perhettä kohtaan ja tässä tilanteessa oma itse on työnnettävä syrjään. Ristiriidoitta muutos ei onnistu, vaan perheessä käydään jatkuvaa tahtojen taistelua vapauden ja velvollisuuksien välisestä rajasta.

Knausgårdin arjen kuvaus on yksityiskohtaisen tarkkaa, mutta ei kuitenkaan millään tavoin puuduttavaa, päinvastoin ajoittain hyvinkin riemastuttavaa ja samaistuttavaa. Kerronnassa lomittuvat arjen askareiden kuvaukset syvempiin pohdiskeluihin muun muassa minuudesta, ihmisyydestä ja kirjallisuudesta. Knausgård ei anna itselleen hetkenkään rauhaa, vaan hänen on jatkuvasti analysoitava sitä, minkä hän näkee ja kokee. Oma ja muiden elämä on tärkeintä polttoainetta kirjoittamiselle ja samalla Knausgård tekee niistä kirjallisuutta. Tässä äärimmäisessä asioiden kääntelemisessä ja vääntelemisessä on kirjan voima, mutta ollakseni totuuden mukainen, myös sen ajoittainen puuduttavuus. Välillä teki mieli sanoa kirjailijalle, että anna nyt hyvä mies olla, löysää pipoa ja anna vähän armoa itsellesi ja muille. Onneksi kirjan vetovoima on puuduttavuutta huomattavasti suurempi ja sitä solahtaa helposti Karl Oven pään sisään ja nyökkäilee ihastuneesti monille oivaltaville huomioille. Samalla kun kirjassa on kysymys syvästi yksilöllisestä kokemusmaailmasta, niin siitä löytyy myös yleisinhimillinen tapa elää ja kokea.

Vaikka Knausgårdin kirjan lukeminen oli suunnitelmissani, niin sitä voi silti pitää tietyllä tavalla heräteostoksena. Kirjakaupan kassalla oli miki-kokoisia kirjoja tyrkyllä ja päätin kokeilla uutta formaattia. Mitenkään tulenpalavasti en formaattiin ihastunut, mutta se menetteli ja voisin kuvitella ostavani esimerkiksi jotakin matkaa varten miki-muotoisen kirjan.

Kakkososan ovat lukeneet muun muassa MariaNannaPekka ja Anita Konkka

torstai 8. elokuuta 2013

Helene Hanff - 84 Charing Cross Road



Helene Hanff: Rakas vanha kirja (84 Charing Cross Road, suom. Anneli Tarkia) Arvi A. Karisto Oy 1982. s. 97

Helene Hanff: 84 Charing Cross Road ( sis. myös The Duchess of Bloomsbury Street) Virago Press 2002 230 s.

Ennen Lontoon matkaamme sain vinkin Helene Hanffin kirjoista, joissa Lontoo näyttelee tärkeää roolia sekä maantieteellisesti että kulttuurisesti ja etenkin kirjallisesti. Kirjojen idea on hyvin simppeli, ensimmäisessä osassa 84 Charing Cross Road, suomennettuna Rakas vanha kirja, on koottuna New Yorkissa asuvan kirjalija-toimittajan Helene Hanffin ja lontoolaisen antikvariaarisen kirjakaupan työntekijöiden, ennen kaikkea myymälän vastaavan hoitajan Frank Doelin, välinen kirjeenvaihto, jota he kävivät vuosien 1949-1968 välillä. Englantilaisesta vanhemmasta kirjallisuudesta kiinnostunut Hanff lähestyi kirjakauppaa tarkoituksenaan tilata kirjoja, joita ei Yhdysvalloista saanut. Vuosien myötä Hanffista tuli Marks & Co kirjakaupan vakituinen etäasiakas, ja kirjeenvaihtoon tuli myös persoonallisia sävyjä. Suuri tekijä tässä oli se, että Hanff puolestaan avusti kirjakaupan väkeä paketeillaan, joita nämä sodanjälkeisessä niukkuudessa osasivat arvostaa. Toinen osa The Duchess of Bloomsbury Street koostuu Helene Hanffin päiväkirjasta, jota hän piti Lontoon matkallaan vuonna 1971. Siitä, että hän vihdoin pääsi kirjoista tuttuun, rakkaaseen kaupunkiin, hän sai kiittää juuri kirjaansa 84 Charing Cross Roadia, josta sen julkaisemisen myötä oli tullut suosittu sekä Yhdysvalloissa että Englannissa.

Kirjeenvaihdosta koostuva Rakas vanha kirja, jonka löysin Porvoon kirjastosta, ei ensinäkemältä vaikuta mitenkään erityiseltä. Kirjeenvaihto ei ole kovin säännöllistä eivätkä kirjeet sisällä mitään suuria henkilökohtaisia paljastuksia. Mistä siis kirjan suosio? Kysymys lienee ennen kaikkea siitä, että rakkaus kirjoihin, suhtautuminen niihin ja intohimoinen suhde kirjallisuuteen on universaali tunne, jonka ihmiset ympäri maailmaa jakavat. Hanffin kirjaa voi siis pitää jonkinlaisena oodina kirjalle, rakkaudentunnustuksena kaikelle sille mitä kirja voi ihmiselle edustaa. Kirjan väliin sujauttamistani merkkilapuista (kirjaston kirja, omaani olisin taitellut hiirenkorvia) päätellen itsekin löysin paljon samaistumiskohteita siitä miten Hanff suhtautui kirjoihin. Tässä yksi esimerkki niistä:

Kiitos siitä kauniista kirjasta. En ole koskaan aikaisemmin omistanut kirjaa, jonka kaikki sivut ovat kultareunaisia. Uskokaa tai älkää, mutta se tuli perille syntymäpäiväkseni.
Olisin toivonut, ettette olisi olleet niin ylitsevuotavan kohteliaita ja kirjoittaneet omistuskirjoitusta nimikortille esilehden sijasta. Se osoittaa, että te olette kaikki kirjakauppiassieluja, te pelkäsitte että kirjan arvo laskisi. Te olisitte lisänneet sen arvoa sen nykyiselle omistajalle. (Ja mahdollisesti tulevillekin omistajille. Minä rakastan omistuskirjoituksia esilehdillä ja huomautuksia marginaaleissa. Pidän toverillisesta tunteesta kääntäessäni samoja sivuja kuin jokin toinen on kääntänyt, ja lukiessani otteita, joihin joku jo ajat sitten manalle mennyt on kiinnittänyt huomiotani.) (RVK s. 58)

Hanff laittoi myös ajattelemaan sitä, miksi ja millaisia kirjoja omistamme. Hän itse halusi hyllyynsä vain sellaisia kirjoja, joita hän luki useampaan kertaa, niitä, joiden pariin hän palasi aina uudelleen ja uudelleen. Vähän ihmetellen hän puhui ihmisistä, jotka haalivat hyllyihinsä kirjoja, jotka he olivat kerran ahmaisseet läpi ilman mitään aikomusta palata uudelleen saman kirjan pariin. Osui ja upposi! Minulla on hyllyssä paljon kirjoja, joihin tuskin tulen koskaan uudelleen palaamaan. Miksi? Hyvä kysymys! Seuraavalla kerralla kirjahyllyä siivotessa asia on syytä pitää mielessä ja tarkastella hyllyjä Hanffin herättämä kysymys mielessään.

Hanffin Lontoon matkan päiväkirjoista koottua The Duchess of Bloomsburyä ei ilmeisesti ole suomennettu. Löysin kirjat kuitenkin yhteisniteenä kirjakaupasta Lontoosta ja luin siten toisen osan englanniksi. Hanff vietti Lontoossa kuukauden kesä-heinäkuussa 1971 ja piti matkastaan päiväkirjaa. Siinä hän kertoi ihmisistä, joita hän tapasi, paikoista joissa kävi ja niistä tuntemuksista, joita kirjojen kautta rakkaiksi tulleet paikat herättivät. Kirjeenvaihtoystävä Frank Doel oli jo kuollut ja Marks & Co kirjakauppaakaan ei enää ollut, mutta kirjeevaihdon kautta tutuiksi tulleet ihmiset, muun muassa Doelin vaimo ja tytär, ottivat kirjailijattaren avosylin vastaan ja toimivat hänen oppainaan. Jos ensimmäinen osa oli ylistyslaulu kirjalle, niin toinen osa oli ylistyslaulu Lontoolle ja kaikelle sille mitä se Hanffille edusti. Vaikka Hanff menetti sydämensä Lontoolle, huomioi hän myös tarkkanäköisesti englantilaisuutta ja vertaili keskenään amerikkalaista ja englantilaista elämänmenoa ja kulttuuria.

For a big city, London is incredibly quiet. The traffic is worse than at home because the streets here are so narrow; but the cars were very quiet going by in the street and there are no trucks at all, a city ordinance bans them. Even the sirens are quiet. The ambulance sirens go BlooOOP, blooOOP, like a walrus weeping under water. 
And I haven't seen anything here, not even on a bus, that a New Yorker would describe as a crowd. (TDOB s. 177)

"Bloomsburyn herttuataren" myötä oli mukava palata Lontooseen, nyt kun oma matka oli jo takanapäin ja miettiä, että tuolla olin minäkin. Ajoittain lähes yhtä ihastuneena kuin Hanff.

Kirjasta on kirjoittanut myös Elämän krestomatia ja Sara

84 Charing Cross Roadista on tehty myös elokuva, joka olisi kiva nähdä. Tässä pieni näyte siitä.

tiistai 6. elokuuta 2013

TTT- Tulevan syksyn huippuhetkiä



Näihin aikoihin on muutamana edellisenä vuonna rinnassa ollut jo pientä lähtöpöhinää. Tulevaa syksyä on silloin suunniteltu Moskovan näkövinkkelistä ja monet mukavat Suomen tapahtumat on pitänyt jättää väliin. Nyt kun Moskova-vaihe on elämässämme mennyttä, voin keskittyä suunnittelemaan syksyä sen mukaan, mitä kiinnostavaa Suomessa tapahtuu. Tässä TTT-listassa on 10 sellaista tapahtumaa, joihin ainakin tällä hetkellä suunnittelen osallistuvani.

1. Porvoossa avattiin yli vuosi sitten uusi elokuvateatteri, joka itseltäni on edelleen bongaamatta. Nyt ajattelin sen tehdä ja käydä katsomassa tämän etukäteen mielenkiintoiselta vaikuttavan elokuvan taidemaalari Pierre-August Renoirista ja hänen elokuvaohjaajapojastaan Jean Renoirista.

2.Taiteiden yö 22.8. on must. Minne ja mitä silloin haluan nähdä selvinnee lähempänä tapahtuma-aikaa.

3.Työväenkirjallisuuden päivä Tampereella on näillä näkymin ohjelmassa. Päivän teemana on "Työ ja työttömyys" ja ohjelmalistaa selatessa silmiin pisti monta mielenkiintoista tapahtumaa. Ja pitäähän sitä kerran kesässä käydä Tampereella. Samalla reissulla voisi katsastaa myös Tulenkantajien kirjakaupan.

4.Vuosisadan rakkaustarina Kansallisteatterissa. Kurkistus teatterin keinoin Märta ja Henrik Tikkasen vaikeaan avioliittoon. Tästä on vähän suunniteltu kirjabloggaajien yhteistä tapahtumaa.

5. Vala Teatteri Avoimissa Ovissa. Katri Vala on itselleni tärkeä runoilija ja on mielenkiintoista nähdä, miten hänen elämänsä saadaan muokkautumaan teatterin lavalle sopivaksi.

6. Messutakin pitää. Ensin Turussa 4-6.10. ja sitten...

7. ...24.27.10 Helsingissä. Olisipa mukava vihdoin päästä mukaan kirjabloggaajien messutapahtumaan.

8. KOM-teatterin ohjelmallisiin maanantai-iltoihin KOM-ravintolassa olen pitkään halunnut osallistua. Kiinnostavalta vaikuttaa esimerkiksi 7.10 oleva Aale Tynni-ilta, jossa esiintyvät muun muassa Kaj Chydenius ja Monna Kamu

Kaikki edellä olevat ovat enemmän tai vähemmän aikaan ja paikkaan sidottuja tapahtumia. Syksyn suunnitelmiin kuuluvat myös

9. Nauttiminen syksyisestä metsästä niin usein kun siltä tuntuu. Vaikka Moskovassa oli vieressä iki-ihana puisto, ei se kuitenkaan syksyistä metsäelämystä korvaa.

10. Kirjastopalvelujen täysimittainen hyödyntäminen. Enää en ole pelkästään ostokirjojen varassa, vaan voin hyödyntää kirjastoa niin usein ja niin paljon kuin siltä tuntuu.