keskiviikko 14. elokuuta 2013

Karl Ove Knausgård - Taisteluni. Toinen kirja



Karl Ove Knausgård: Taisteluni. Toinen kirja. ( Min Kamp. Andre bok. Suom. Katriina Huttunen) Like 2013. Miki. 1279 s.

Jouduin käymään omat taisteluni, ennen kuin Karl Ove Knausgårdin kuusiosaisen sarjan avausosa, Taisteluni. Ensimmäinen kirja, avautui. Sitten kun vihdoin pääsin kirjan imuun, harmittelin, etten heti päässyt lukemaan kakkososaa, sillä sen verran mielenkiintoisesta ja hyvästä kirjasarjasta tuntui olevan kysymys. Nyt on sitten toinenkin osa luettu ja edelleen olen sitä mieltä, että Knausgård on kaiken sen hypetyksen ansainnut, jonka kohteeksi hän on joutunut tai päässyt.

Kakkososassa Knausgård jatkaa oman elämänsä purkamista ja auki levittämistä yhtä määrätietoisesti kuin ensimmäisessäkin osassa. Kakkososan keskeinen jännite syntyy perhe-elämän ja kirjoittamisen välisestä tasapainosta tai lähinnä pyrkimyksistä päästä siihen. Yhtään empimättä hän tuo esiin, että kirjoittaminen on hänelle ykkösasia, ja jos hän joskus jostain syystä joutuisi valitsemaan näiden kahden välillä, hän valitsisi kirjoittamisen.

Kirja alkaa kesästä 2008. Karl Ove asuu ruotsalaisen runoilijavaimonsa Lindan ja kolmen lapsensa kanssa Malmössä ja viettää päällisin puolin katsottuna tavallista lapsiperheen elämää. Ensimmäiset sata sivua lukija saa viettää lastenkutsuilla, jossa Knausgård on pesueineen mukana, ja seurata Karl Oven katseen kautta vaihtoehtoruotsalaisperheiden elämää, joka aika ajoin saa melko ironisiakin sävyjä. Norjalaisilla ja suomalaisilla on todennäköisesti paljon yhteistä suhtautumisessa ruotsalaisiin, ainakin siltä tuntuu kun lukee Knausgårdin näkemyksiä ruotsalaisesta yhteiskunnasta ja ihmisistä. Hän ei kuitenkaan halua muuttaa takaisin Norjaan, sillä hän on vaimonsa ja perheensä kautta juurtunut Ruotsiin.

Lastenjuhlilta lähdetään takautumien kautta siihen hetkeen, jolloin Knausgård päättää jättää entisen elämän Norjassa taakseen ja suuntaa Tukholmaan. Tukholmassa hän tapaa tulevan vaimonsa Lindan ja se miten Knausgård kuvaa rakastumista ja suhteen ensi hetkiä on maagisen kaunista.

Sitten tapasin Lindan, ja aurinko nousi.
Muulla tavalla en voi sitä sanoa. Aurinko nousi elämässäni. Ensin pelkkänä kajastuksena horisontissa, lähinnä kuin sanoakseen että tänne sinun pitää katsoa. Sitten tulivat ensimmäiset säteet, kaikki muuttui selvemmäksi, kevyemmäksi, elävämmäksi, ja minusta tuli yhä iloisempi, ja sitten se paistoi keskellä elämäni taivasta ja poltti polttamistaan. (T. 2. s. 377-378)

Ensihuumaa ei kuitenkaan kestä kauan. Suhteeseen tulee myös varjonsa ja lasten myötä arki ja sen kuviot ulottavat lonkeronsa koko ajan syvemmälle syöden entisen elämän vapautta. Vapauden tilalla onkin yhtäkkiä monet erilaiset velvollisuudet perhettä kohtaan ja tässä tilanteessa oma itse on työnnettävä syrjään. Ristiriidoitta muutos ei onnistu, vaan perheessä käydään jatkuvaa tahtojen taistelua vapauden ja velvollisuuksien välisestä rajasta.

Knausgårdin arjen kuvaus on yksityiskohtaisen tarkkaa, mutta ei kuitenkaan millään tavoin puuduttavaa, päinvastoin ajoittain hyvinkin riemastuttavaa ja samaistuttavaa. Kerronnassa lomittuvat arjen askareiden kuvaukset syvempiin pohdiskeluihin muun muassa minuudesta, ihmisyydestä ja kirjallisuudesta. Knausgård ei anna itselleen hetkenkään rauhaa, vaan hänen on jatkuvasti analysoitava sitä, minkä hän näkee ja kokee. Oma ja muiden elämä on tärkeintä polttoainetta kirjoittamiselle ja samalla Knausgård tekee niistä kirjallisuutta. Tässä äärimmäisessä asioiden kääntelemisessä ja vääntelemisessä on kirjan voima, mutta ollakseni totuuden mukainen, myös sen ajoittainen puuduttavuus. Välillä teki mieli sanoa kirjailijalle, että anna nyt hyvä mies olla, löysää pipoa ja anna vähän armoa itsellesi ja muille. Onneksi kirjan vetovoima on puuduttavuutta huomattavasti suurempi ja sitä solahtaa helposti Karl Oven pään sisään ja nyökkäilee ihastuneesti monille oivaltaville huomioille. Samalla kun kirjassa on kysymys syvästi yksilöllisestä kokemusmaailmasta, niin siitä löytyy myös yleisinhimillinen tapa elää ja kokea.

Vaikka Knausgårdin kirjan lukeminen oli suunnitelmissani, niin sitä voi silti pitää tietyllä tavalla heräteostoksena. Kirjakaupan kassalla oli miki-kokoisia kirjoja tyrkyllä ja päätin kokeilla uutta formaattia. Mitenkään tulenpalavasti en formaattiin ihastunut, mutta se menetteli ja voisin kuvitella ostavani esimerkiksi jotakin matkaa varten miki-muotoisen kirjan.

Kakkososan ovat lukeneet muun muassa MariaNannaPekka ja Anita Konkka

15 kommenttia:

  1. Olen Karl Oven fani. Syyskuussa tulee kolmas osa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kannattaa käydä kaupassa, se on jo siellä! Ilmestyikin yllättäen 2.8., ostin heti ja ehdin jo lukaistakin. :)

      Poista
    2. Nyt vaan kolmatta osaa hankkimaan. Miltä se Pekka vaikutti? Oliko edelleen hyvää luettavaa?

      Poista
    3. Huippuhyvähän se oli, yllätys yllätys. Meinasin vähän pettyä, kun tajusin koko kirjan kertovan Karl Oven lapsuudesta (muistelin että tässä osassa olisi jo käsitelty ensimmäisen kirjan vastaanottoa ym.), mutta eipä se sitten ollutkaan sen vähempää kuin paras lukemani lapsuuskuvaus.

      Poista
    4. Samaa olen miettinyt kuin Pekka, kun tajusin mihin kolmas kirja sijoittuu, mutta olipa hyvä kuulla tämä ;)

      Poista
    5. Oh, no! Itse en ole mikään innokas lapsuuskuvausten ystävä. Mutta varmasti ainakin kokeilen, miten kirja lähtee vetämään, varsinki jos se Pekankin mielestä on paras :)

      Poista
  2. Tulin tietenkin kommentoimaan kirjaa, mutta huomasin heti, että olet lukenut tämän Mikinä. Aika hurja sivumäärä! Miten dormaatti toimi mielestäsi näin pitkän kirjan kohdalla?

    Minä luin kirjan kesällä (tavallisena kirjana :)) ja pidin kovasti. On jotenkin ihmeellistä, kuinka Knausgård voi kirjoittaa niin tarkasti ja kauniisti - vaikka tosiaan aika ryppyotsaisesti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Yllättävän hyvin toimi, kun opin käsittelemään kirjaa oikealla tavalla :) Pidän silti enenmmän tavallisen kirjan lukemisesta jo ihan fiiliksen vuoksi, mutta voi näistä mikejäö esim. matkalle ostaa.

      Toivottavasti bloggaat lukemastasi.

      Poista
  3. En ole vielä Knausgårdiin tarttunut mutta vaikuttaa siltä että pitäisi & pitäisin jos tarttuisin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Suosittelen kyllä! Knausgårdilla on ihan omanlaisensa tyyli tehdä omaelämäkertaa.

      Poista
  4. Minäkin luin tämän joskus kuukausi sitten, en vain ole saanut aikaiseksi blogattua. Edelleen piti minutkin imussaan. Nyt odottelen innolla kolmososaa. Enpäs tiennyt muuten, että tämä kakkonenkin on ilmestynyt mikinä.
    On muuten jännä huomio tuo, että suomalaisilla ja norjalaisilla taitaa olla jotain jaettuja näkemyksiä ruotsalaisista/Ruotsista. Pohdin jotain samansuuntaista lukiessani (muistaakseni juuri noiden lasten synttäreiden kohdalla), mutta en muistanut asiaa ollenkaan ennen kuin nyt kun luin tekstiäsi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ai jo toinen, joka on lukenut, muttei blogannut :)

      Kolmonen on jo ilmestynyt, tietää Pekka kertoa :)

      Suomalaiset ja norjalaiset ovat molemmat saaneet kokea vuosisatoja ruotsalaisten herruutta, joten siitä lienee suhtautumisen samakaltaisuus.

      Poista
  5. Päättyneen kesän aikana minäkin tulin vähän enemmän tietoiseksi ilmiöstä nimeltä Knausgård. Minulla oli jopa kunnia nähdä hänet omakohtaisesti televisioruudun takaa!

    Kertaan sen verran, että nähtävästi hän alkuaan kirjoitti sarjan kaksi ensimmäistä osaa vain itseään varten (jonkinlaisena terapiakirjoittamisena). Kun ne sitten päätettin julkaista, hän tajusi, ettei voisi kirjoittaa yhtä vapautuneesti ja pidäkkeettömästi enää sarjan viimeisissä osissa. Niinpä tosielämän ihmiset saavat niissä jonkin verran fiktiivisiä piirteitä, "kaunokirjallisuudellistuvat".

    Saattaako sarjan saamaan suureen huomioon vaikuttaa osaltaan se yleisinhimillinen, tietoisuuden rajamailla majaa pitävä kauhukuva (tai ajatuskoe), mitä tapahtuisi, jos antaisin sosiaalisten pidäkkeideni pudota ja muut ihmiset saisivat tietää, miten todella koen heidät?

    En muuten ole lukenut mistään, miten Knausgård sijoitetaan suhteessa tunnustuskirjallisuuden genreen. Vertailukohteeksi omassa lukuhistoriassani nousee suomenruotsalaisen Christer Kihlmanin Ihminen joka järkkyi (ruots. 1971). Teoksen ensisivuilla Kihlman avaa omia motiivejaan julkiseen itseanalyysiinsa ja tilitykseensä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä katsoin myös nuo Tv-dokkarit ja vaikutuin, tosin tulin jonkin verran surulliseksikin, silä Knausgård vaikutti niissä melko piinatulta ja rasittuneelta.

      Tuollaiseen "sosiaalisten pidäkkeiden pudottamiseen" pystyvät ilmeisesti vain hyvin harvat ihmiset, ainakaan julkisesti, ja kyllä Knausgårdistakin näki, että se prosessi kaikkineen oli ollut hyvin raskas. Mielenkiintoinen ajatus sinällään ja varmasti se käy monen lukijan mielessä, mutta käytännössä sitä tuskin moni toteuttaa. Mutta voihan se olla jollain tasolla puhdistavaa, että sitä voi edes mielessään pyöritellä ja tehdä "tiliä" kanssaihmisten ja menneisyyden kanssa omassa päässään.

      Minulta löytyisi tuo Kihlman hyllystä, mutta en ole saanut luettua. Suomenruotsalaisen kirjallisuuden puoleltahan tuota tunnustuskirjallisuutta löytyy ainakin Tikkasten ja Donnerin muodossa. Donnerin "Mammuttia" en ole vieläkään saanut luettua.

      Poista
    2. Luin Kihlmanin Ihmisen joka järkkyi varsin nuorena, joten se oli omiaan jättämään kovasti pysyvän jäljen. Millaiseenkohan riepotteluun nykymedia ottaisi teoksen sen keskeisten aiheitten (homoseksuaalisuus, alkoholismi, avioliitto) perusteella, jos se ilmestyisi nyt eikä vuonna 1971.

      Poista