sunnuntai 29. syyskuuta 2013

Pirkko Saisio - Punainen erokirja



Pirkko Saisio: Punainen erokirja. 2003. WSOY. 298 s.

Pirkko Saision vuonna 2003 Finlandia-palkittu Punainen erokirja on kolmas osa Saision autofiktiivisessä teossarjassa. Olen lukenut aiemmin sen ensimmäisen osan Pienin yhteinen jaettava, mutta toinen osa, Vastavalo on edelleen lukematta. Syy tähän lienee se, että en oikein lämmennyt Pienimmälle yhteiselle jaettavalle, syystä jota en enää muista (pitäisiköhän lukea uudelleen?). Luultavasti huono lukukokemus oli myös syynä siihen, että kesti näin kauan ennen kuin tulin lukeneeksi kolmannen osan, vaikka se aihepiirinsä ja ajanjaksonsa vuoksi on koko ajan kiinnostanutkin. Ja nyt kun olen kirjan lukenut, voin sanoa että kannatti. Kirja on erinomainen näyte Saision kirjallisesta taitavuudesta ja yhteiskunnallisesta ja inhimillisestä näkemiskyvystä.

Punaisessa erokirjassa kirjailija Pirkko Saisio kirjoittaa omasta nuoruudestaan 1970-luvun ensivuosina. Ne ovat vuosia, jotka hänen identiteettinsä muotoutumisen kannalta ovat monella tavalla ratkaisevia. Hän tunnistaa oman homoseksuaalisuutensa ja elää sitä todeksi aikana, jolloin homoseksuaalisuus on kriminalisoitua. Klovnisilmäiseksi nimetyn tyttöystävän kanssa hänelle tutuksi tulee Kalevankadun pihan perällä oleva tapaamispaikka, jossa:

Pojat suutelevat poikia, tytöt painautuvat tyttöjä vasten, ja

kaikki tämä on hänelle vierasta ja tuttua.
Hän on tullut outoon kotiin.(PEK, 36)

Uuden kodin löytyminen tarkoittaa samalla myös vanhan, lapsuudenkodin menettämistä. Varsinkin äiti on poissa tolaltaan tajutessaan, että hänen tyttärensä on lesbo ja parannukseksi hän tarjoaa sekä pappia että lääkäriä, joista tytär kieltäytyy. Vaikka välit vanhempien kanssa eivät kokonaan katkea, joutuu tytär tästä lähtien aina äidin ja muiden sukulaisten seurassa kieltämään yhden olennaisen puolen itsestään.

Klovnisilmäinen saa myöhemmin väistyä Havvan tieltä. Havva on Pirkon ensimmäinen suuri rakkaus, jonka kanssa hän jakaa yhteisen maailmankatsomuksen, opiskelupaikan Teatterikoulussa, kodin, Sunnuntailapsen ja kissan nimeltään Hertta Kuusinen. Punaisen erokirjan keskeisenä aineksena on juuri Havvan ja Pirkon suhde ja se, miten Pirkko pystyy lopulta rimpuilemaan itsensä irti Havvan otteesta ja luomaan elämäänsä omana itsenään. Mutta vasta kirjan kirjoittaminen 20 vuotta myöhemmin puhdistaa hänet Havvasta kokonaan:

Ja minä olen jäävä kantamaan Havvaa kuin haavaa, joka ei umpeudu vaan märkii, vuodesta toiseen, kunnes painan Havvan kansien väliin, muutan lihan takaisin sanaksi. (PEK s. 177)

Punainen erokirja on myös kuvaus ammatillisen identiteetin muotoutumisesta, siitä miten otsatukkamies Bertolt Brecht houkuttelee näyttelijäksi valmistautuvaa nuorta naista kirjailijaksi: ”Mutta kynää älä unohda, bitte”. Eikä hän unohda, ja niin syntyy esikoisteos Elämänmeno.

Kerronnallisesti Punainen erokirja koostuu lyhyistä muistinkatkelmista, joissa liikutaan edestakaisin sekä ajassa ja paikassa. Fragmentaarinen kerronta luo kuvaa muistivaraisuudesta, siitä miten kertoja kertoo tarinaansa sen mukaan miten asiat muistuvat mieleen. Tämä on kuitenkin hämäystä, sillä lyhyisiin katkelmiin on tiivistynyt paljon tarinan kannalta merkityksellistä ja ainakin minä lukijana jouduin alkuun olemaan samalla tavalla tarkkana kuin runoja lukiessani. Kirjan loppupuolella, kun olin jo tottunut tyyliin ja teemat ja henkilöt olivat tutumpia, oli helpompi heittäytyä tekstin ja kielen vietäväksi. Saision kieli on iskevää ja siinä on paljon toisteisuutta, mutta löytyy siitä lyyrisetkin hetkensä.


Fragmentaarisella kertojaotteellaan Saisio luo elämästään palapeliä, josta kuitenkin puuttuu paloja tai kaikki eivät ole oikealla paikallaan. Hän rikkoo omaelämäkerrallisen kerronnan genreä tuomalla vahvasti mukaan myös kirjoittamisen nykyhetken merkityksen muistamiselle ja kommentoimalla omaa muistamistaan ja sitä, mitä hän siitä kertoo: ”kirjailijana hänellä on oikeus asettaa kuulemansa lause sopivimpaan yhteyteen”. Oman henkilökohtaisen tarinansa ohessa Saisio tekee tiukkoja ja teräviä huomioita kuvaamastaan ajasta ja yhteiskunnasta. Hän ei kuitenkaan ole tosikko, vaan jonkinlainen ironinen nauru kaikuu kaiken taustalla. Ilmeisesti aika muistamisen ja kipeiden tapahtumien välillä on tarpeeksi pitkä. 

Kirjasta suuri kiitos Assyriologian lifestyle-blogia pitävälle Sannalle.

Imagesta löytyy mielenkiintoinen artikkeli Pirkko Saisiosta.

Päivi Koivisto on tehnyt väitöskirjan Saision romaanitrilogian omaelämäkerrallisuudesta.

perjantai 27. syyskuuta 2013

Perjantai-illan terveisiä meiltä









Syksyistä perjantai-iltaa Porvoosta. Blogini ei ole muuttunut sisustus-blogiksi tai muuksi vastaavaksi, vaikka kuvien perusteella voisi niin luulla. Räpsin päivällä pitkästä aikaa kotikuvia ja päätin tallentaa osan niistä tänne. Kyse on ilmeisesti jonkinlaisesta korviketoiminnasta, sillä minua vaivaa aivan mahdoton kirjoitusjumi. Ensimmäistä kertaa blogin aikana tuntuu, ettei huvita yhtään kirjoittaa. Aikaisemmin olen yleensä rynnännyt suoraan postaamaan, kun olen saanut kirjan luettua. Nyt odottaa bloggaamistaan neljä kirjaa, joista ainakin Saision "Punainen erokirja" pitäisi saada blogattua muutaman päivän sisällä. No, ehkä se jumi tästä aukeaa ja jos ei, niin sitten ei. Ei tämä kuitenkaan niin vakavaa ole kuin joskus voisi kuvitella.

Kirjoitusjumia lukuunottamatta on syksy tähän saakka ollut aivan ihana ja nautittava. On ollut monenlaista menoa, mutta kotihiiri kun pohjimmiltani olen, olen nauttinut myös kotona olemisesta täysin rinnoin. Mukavaa ohjelmaa on tiedossa myös lähiviikoille. Ensi keskiviikkona menen katsomaan Teatteri Avoimiin Oviin kauan odottamaani Vala-näytelmää.

Ihanaa ja tunnelmallista perjantai-iltaa ja alkavaa viikonloppua. Minä palaan seuraavaksi eetteriin, joko Saision tai Vala-näytelmän kanssa. Myös Projekti 12:n syyskuun kirjat odottavat vuoroaan (kyllä, olen jopa saanut ne luettua).

maanantai 23. syyskuuta 2013

Zerstörte Vielfalt - Diversity Destroyed. Berlin 1933-1938-1945



















"Imagine if you were suddenly banned from playing sports, reading magazines or using Facebook. In 1933, a wave of racist and anti-Semitic laws devastated Berlin's cultural and social diversity following the establishment of the Nazi regime."

Jos vierailet Berliinissä et voi välttyä huomaamasta koko kaupunkiin levittyvää näyttelyä, joka käsittelee natsien valtaanousun myötä tapahtunutta kulttuurien moninaisuuksien katoamista. Tänään Saksalla on taas monikulttuuriset kasvot, mutta oli aika, kun tämä kaikki pyyhittiin väkivaltaisesti ja brutaalisti pois. Näyttely on ehdottomasti tutustumisen arvoinen, sillä se auttaa näkemään sen mitä tänäänkin tapahtuu eri puolilla maailmaa, myös meillä Suomessa.  Täältä löytyy lisätietoja näyttelystä ja sen tapahtumista. 

maanantai 16. syyskuuta 2013

Saisio, Pesonen ja Tšehov



Tänään alkoi Helsingin yliopiston nykykielten laitoksen, venäjän kielen ja kirjallisuuden oppiaineen järjestämä keskustelusarja 12 tuolia: dialogeja venäläisestä kirjallisuudesta. Keskustelutilaisuuksia on syksyn aikana yhteensä 12 ja niiden vetäjänä toimii professori Pekka Pesonen. Jokaisella kerralla mukana on Pesosen keskustelukumppanina kirjalijavieras, jonka valitsema venäläinen kirjailija tuotantoineen on keskustelun aiheena. Myös yleisö saa tilaisuuden lopussa esittää kysymyksiä tai kommenttejaan.

Dialogisarjan ensimmäisenä kirjalijavieraana oli Pirkko Saisio ja aiheena oli Anton Tšehov ja tarkemman katseen alla hänen novellituotantonsa ja siitä erityisesti kolme novellia "Kaksintaistelu", "Ikävä tarina" ja "Rotkossa". Saisio kertoi, että hän aloitti tutustumisensa Tšehovin tuotantoon noin 9-10-vuotiaana, kun hänen isänsä toi kotiin laatikon Petroskoissa käännettyä ja painettua kirjallisuutta. Siihen aikaan hän ei kuitenkaan vielä osannut sanoa, mikä kirjallisuus on hyvää, mikä huonoa ja siksi Tšehov sai painia samalla viivalla muun muassa Viisikkojen kanssa. Tärkeintä oli lukeminen.

Siitä asti Tšehovit ovat kuitenkin hänen matkassaan kulkeneet. Nuorempana hän piti Tšehovin näytelmiä, erityisesti Kolmea sisarta  ja Kirsikkapuistoa, itselleen läheisimpinä, vanhemmiten novellit ovat saaneet tämän aseman ja hän kertoi aloittavansa aina kesälomansa lukemalla Tšehovin novelleja. Paitsi tänä kesänä, kun ne tuntuivat lähestyvän tilaisuuden takia pakkopullallta (hän vertasi tilannetta siihen, kun hän lähes lopetti kaunokirjallisuuden lukemisen kirjallisuusopintojen vuoksi). Saisio luonnehti muutenkin lukemistaan monomaaniseksi, hän kuulemma palaa aina uudestaan ja uudestaan samoihin teoksiin ja uuden aloittaminen on tuntuu vaikealta.

Tšehovista Saisio piti ennen kaikkea tämän tekstien viileyden (Dostojevski kuulemma on liian kuuma, liikaa sanoja, liikaa kaikkea) ja kielen kirkkauden takia. Saision mukaan Tšehovin teksteistä huokuu syvä myötätunto ihmistä kohtaan, vaikka niiden kuvaus on illuusiotonta ja ankaraa, mutta ei osoittelevaa tai moralisoivaa. Tärkeitä paikkoja Tšehovin novellistiikassa ovat alut ja loput ja niiden luomisessa hän on mestari, joka usein aloittaa tarinansa siitä, mihin muut sen päättävät.

Pesosen kysyessä miten Tšehov on vaikuttanut Saision omaan kirjoittamiseen, ei tämä osannut analysoida sitä kovin tarkaan. Omasta kirjoittamisprosessistaan hän sanoi sen verran, että sen aikana on tarkkaan mietittävä mitä ja millaista kirjallisuutta lukee,  sillä luettu heijastuu kuitenkin aina jollain tavalla siihen, millaista tekstiä itse tuottaa.

Metsätalon sali 1 oli tupaten täynnä innostunutta kuulijakuntaa ja mukana oli muun muassa Tšehovia paljon kääntänyt Martti Anhava ja myös kirjalija Sirpa Kähkönen. Saisio oli loistava, varmasanainen esiintyjä, jonka kerrontaa oli ilo kuunnella. Myös Pesosen asiantuntijuus tuli hyvin esille, vaikka hänen puheensa ajoittain olikin vähän mutisevaa ja mikrofonin kanssa oli vaikeuksia.

Tilaisuudessa mainostettiin myös juuri perustettua Venäläisen kirjallisuuden seuraa, johon minä ainakin aion liittyä. Liittykää tekin!

Ensi maanantaina puhumassa on runoilija Ilpo Tiihonen ja hänen valitsemansa kirjalija on runoilija Vladimir Majakovski  ja tarkemmin keskustellaan tämän runokokoelmasta Pilvi housuissa. Yritän päästä taas paikalle ja kenties raapustamaan tilaisuudesta jonkun sanan blogiinikin.

Nyt lähden lukemaan Saision Punaista erokirjaa, joka on sopivasti kesken ja jossain vaiheessa haluan tutustua paremmin myös Tšehovin novelleihin, jotka ovat itselleni vieraampia kuin hänen näytelmänsä.

keskiviikko 11. syyskuuta 2013

Juha Itkonen - Hetken hohtava valo


Juha Itkonen: hetken hohtava valo. Otava, Seven 2013. 511 s.

Kun muisti pettää, sehän pettää joka tapauksessa, on pakko kuvitella. Kuvitteleminen on epäonnistunutta muistelua. Vai toisin päin: muistaminen on epäonnistunutta kuvittelua. (HHV s. 48)

Juha Itkonen hurmasi minut ensimmäisellä romaanillaan Myöhempien aikojen pyhiä. Sen jälkeen luin romaanit Anna minun rakastaa enemmän ja Kohti. Niissä ei enää ollut sitä samaa lumoa kuin esikoisromaanissa ja niiden jälkeinen Seitsemäntoista jäi kokonaan lukematta. Pitkään emmin tämän uusimmankin kanssa, mutta päädyin sen kuitenkin lukemaan muutamien blogeista löytyvien suositusten jälkeen, vaikka esimerkiksi Helsingin sanomissa romaania kuvattiin "pitkäpiimäiseksi". Taannoisessa Hesarin äänestyksessä 2000-luvun romaanista Hetken hohtava valo oli sijalla 59.

Hetken hohtava valo on sukupolvitarina: on Liisa ja Esko ja heidän lapsensa, ennen kaikkea Esa ja Esan perhe: vaimo Marjaana ja tytär Miia. Esko myy elektroniikkaa ensin myyjänä ja  myöhemmin kauppiaana, Liisa auttaa lapsia maailmaan kätilönä. Esastakin olisi voinut tulla kodinkonekauppias, mutta hän valitsee toisin ja lähtee Tampereen yliopistoon opiskelemaan sosiologiaa ja päätyy vasemmistolaisiin piireihin, josta löytää vaimokseen Marjaanan. Vaikka Esko pettyy poikansa päätökseen, on hän kuitenkin valmis tukemaan tätä, kun Esa päättää peustaa journalistisesti kunnianhimoisen paikallislehden paljolti Hämeenlinnaa muistuttavaan kotikaupunkiinsa. Esko avittaa perheen mustaa lammasta verkostojensa ja varallisuutensa avulla.

Tarinassa edetään 1950-luvulta Liisan ja Eskon ensikohtaamisesta aina vuoteen 2011 saakka. Tarinaa kerrotaan sekä Esan että Eskon ja Liisan näkökulmista ja näin valotetaan sitä mitä perheessä ja perheelle tapahtuu. Itkonen luo tarkkaa ajankuvaa monilla pienillä ja vähän isommillakin asioilla ja tapahtumilla: elektroniikka kehittyy ja kaupanteko muuttuu, Esko on mukana ajan virrassa harrastuksineen lenkkeilystä laskettelun kautta golfiin, Liisan kanssa hän käy kuuntelemassa Paul Ankaa Linnanmäellä, Tokion olympialaiset tulee nähdyksi paikan päällä elektroniikkafirman laskuun, TV:stä Esko ja Liisa lapsineen jännittävät ensimmäisiä miehitettyjä kuulentoja ja viimeiseen sellaiseen, Atlantis STS-135:n lähtöön, myös yksi aikakausi päättyy. Kirjasta huokuu se, miten tarkkaa taustatyötä Itkonen on ajankuvan luomiseksi tehnyt ja jotenkin tuntuu, että kaikkea ei olisi kirjaan tarvinnut ladata, sillä ajoittain massiivisen tietomassan vyöryttäminen uuvutti ainakin tämän lukijan.

Postauksen alun lainauksessa Itkonen viittaa ihmisen kykyyn muistaa mennyttä ja luoda itselleen historiaa kuvittelemalla. Itse luin tämän kohdan ja samalla koko kirjan Knausgårdin ja hänen kerrontansa läpi. Muutenkin kirjassa oli paljolti knausgårdimainen tunnelma joka näkyy perheen keskeisyydessä ja yksityiskohtien vuodatuksessa. Missä määrin Itkosen teoksessa on Knausgårdin, jonka tuotannon Itkonen tuntee hyvin, vaikutteita tai missä määrin se on vastaveto knausgårdimaiselle omaelämäkerralliselle kerronnalle on vaikea sanoa, mutta itse luin kirjaa Knausgårdia vasten ja täytyy sanoa, että siinä vertailussa Itkonen hävisi. Vaikka muistin ja muistojen epätarkkuus tekee muistamisesta aina narratiivista on siinä kuitenkin oma viehätyksensä ja se luo omat lainalaisuudet kerrontaan, johon täysin fiktiivinen teksti ei aina pysty. Itse luen niin paljon elämäkerrallista ja omaelämäkerrallista kirjallisuutta, että huomaan omaavani yhä enemmän vaikeuksia heittäytyä fiktion maailmaan. Knausgård pohtii tätä samaa asiaa paljon fiksummin Taisteluni-sarjan kakkososassa, kun hän kirjoittaa:

Uskoni kirjallisuuteen oli hiipunut viime vuosina. Aina kun luin jotakin, minulle tuli tunne että se oli jonkun keksimää. Ehkä se johtui siitä, että olimme niin täydellisesti fiktion ja kertomusten miehittämiä. Niille oli tapahtunut inflaatio. Fiktiota oli joka puolella.(...) Kaikki tosin puhuivat ainutlaatuisuudesta, mutta se kumoutui, sitä ei ollut olemassa, se oli valetta. Oli epätoivoista elää siinä ja tietää että kaikki olisi yhtä hyvin voinut olla toisin. En kyennyt kirjoittamaan siitä, se oli mahdotonta, koska jokaista lausetta vastassa oli ajatus: olet keksinyt koko jutun omasta päästäsi. Sillä ei ole mitään arvoa, dokumentilla ei ole mitään arvoa. Minulle mielekästä arvoa oli enää vain päiväkirjoilla ja esseillä, sillä kirjallisuuden lajilla missä ei ollut kyse kertomuksesta. (Taisteluni- toinen kirja s. 1214-1215)

Tämä kaikki on vain omaa tuntemustani kaunokirjallisuutta lukiessani ja tiedän, että monet muut kokevat asian täysin toisin ja hyvä niin, sillä puhdasta kaunokirjallisuutta tarvitaan välittämään erilaisia kokemuksia ja merkityksiä maailmasta. Omalta kohdaltanikin toivon, että eteeni tulee vielä myös täysin fiktiivisiä kirjoja joiden maailmaan pystyn heittäytymään täysin rinnoin. Olen myös pahoillani, että Itkonen syyttä suotta joutui tämän ajatukseni ja tuntemukseni esiin tuomisen välikappaleeksi. Luin kirjan läpi, välillä viihdyin välillä en, mutta koko ajan päässäni oli ajatus, että tämä on vain kuvittelua. Anteeksi Juha Itkonen!

torstai 5. syyskuuta 2013

Kjell Westö - Kangastus 38


Kjell Westö: Kangastus 38 ( Hägring 38, suom. Liisa Ryömä) Otava 2013. 330 s.

Olen ollut Kjell Westö-fani siitä alkaen kun luin hänen ensimmäisen romaaninsa Leijat Helsingin yllä, joka ilmestyi 1996 ja kertoi minun sukupolveni tarinaa. Edelleen Leijat on rakkain teos Westön tuotannosta yhdessä Finlandia-palkitun Missä kuljimme kerran-teoksen kanssa. Ihan samaan kastiin kahden edellisen kanssa en tätä uusinta romaania voi laittaa, mutta lähelle se pääsee kuitenkin.

Parhaiten minuun tässä iski Westön taito luoda tarkka, mutta samalla elävä kuva historiasta, jota hän rikastaa monilla pienillä arkisilla huomioilla sekä polttavilla ajankohtaisilla aiheilla, joista vuonna 1938 Euroopan jännittynyt ja sotaa uhkaava tilanne on päällimäisin. Yhä uudelleen oli kysyttävä Quo vadis, Europa? Ajankuvan huolellinen rakentaminen vaikutti minuun jo Missä kuljimme kerran -teoksen yhteydessä ja sama vakuuttava ote jatkui tyydytyksekseni myös Kangastuksessa. Molempien kirjojen aikajänne on suurin piirtein sama: sisällissodasta uuteen sotaan, tai ainakin melkein sen porteille. Siinä missä MKK etenee kronologisesti ja kattaa tasaisesti koko sotien välisen ajanjakson, on Kangastus 38 ajallisesti keskitetympi, tapahtumien aikajänteenä puolen vuoden tapahtumat vuoden 1938 keväästä saman vuoden marraskuuhun. Muistojen kautta tapahtumia peilataan kuitenkin vuoteen 1918 ja sisällissodan tapahtumiin ja niiden lävitse kirjan kuvaamat tapahtumat vuonna 1938 tulevat ymmärretyiksi, kuten sen että  Ihmiset haluavat lähimmäisiltään eri asioita. Joskus ihminen joutuu oman pahuutensa yllättämäksi. (K. s. 42)

Kirjan keskiössä ovat asianajaja Claes Thune ja hänen konttoristinsa Matilda Wiik. Näiden kahden alkuun muodolliset välit saavat vähitellen myös henkilökohtaisia sävyjä kun molempien virkaminän suojaus rakoilee ja he alkavat paljastaa toisilleen asioita, jotka eivät toimistoon kuuluisi. Westö kuljettaa tarinaa molempien päähenkilöiden kautta ja luo pikkuhiljaa loppua kohti tihentyvää draamaa, jossa on jopa jännityskertomuksen sävyjä. Ihan vakuuttunut en kirjan lopun tapahtumista ollut ja siksi Kangastus 38 häviää rinnan mitalla kahdelle aiemmalle suosikilleni.

Jälleen kerran Westö herättää henkiin myös Helsingin. Kaupunki kasvaa entisestä ulos ja Thunekin jättää Korkevuorenkadun asuntonsa ja muuttaa uudelle Munkkiniemen asuinalueelle ja seurailee, miten entistä ehompi Kalastajatorpan rakennus nousee ja saa muotonsa. Näin Westö luo siltaa Leijoihin, jossa Munkkiniemi on yksi keskeisiä tapahtumapaikkoja.  Helsingin lisäksi käväistään myös Tukholmassa ja Moskovassa ja vieraillaan myös Porvoon saaristossa, jossa Thune törmää sattumalta faunin näköiseen, poikamaiseen  taitelijattareen. Jotain tuttua tuossa taitelijattaressakin taisi lukijalle olla. Hauskaa oli törmätä myös MKK-teoksesta tuttuun maisteri Grandelliin, joka Normaalilyseossa yritti iskostaa nuoren Thunen päähän latinan oppeja.

Juuri sehän siinä on päin helvettiä, Thune mutisi. Niin kauan kuin tarinat kirjoitetaan turmeltuneista kuninkaista, ylettömyydet saavat liikaa tilaa. Ne vääristävät kuvan ihmisestä. Ihminenhän voi tosiaan muuttua.

Nämä Thunen edellä esittämät näkemykset on mahdollista nähdä myös Kangastus 38:n mottona. Sen henkilöt ovat tavallisen maailman tavallisia ihmisiä , jotka mahdollistavat muutoksen ja joissa muutos on mahdollinen, mutta joskus vain vaikea toteuttaa.

Kirjasta ovat kirjoittaneet ainakin SuketusMinnaKirsiSara/ p.s. rakastan kirjojaLeena Lumi ja Joana

tiistai 3. syyskuuta 2013

Kun kirjabloggari normaalihintaisen kirjan osti


Kun puhutaan kirjabloggaajista ja kirjan hankintatavoista esiin nousee aina kysymys arvostelukappaleista: ketkä niitä saavat, miksi, miten arvostelukappale vaikuttaa kirjan arviointiin vai vaikuttaako, missä suhteessa bloggari on kustantamoon jne. Jokainen bloggari tietenkin on oma yksilönsä, jolla on omat tapansa toimia ja siksi kaikkien niputtaminen yhteen kastiin on saanut yhden jos toisenkin bloggaajan nousemaan takajaloilleen.

Oma politiikkani on ollut alusta saakka selkeä: en pyydä arvostelukappaleita blogiani varten. Kirjat, joita täällä toisen tähteni alla arvioin ovat pääsääntöisesesti joko minun omiani tai kirjaston omaisuutta. Tämä politiikka näkyy myös tunnisteissani, joissa kirjakaupasta hankitut kirjat ovat selkeästi suurin ryhmä (tähän mennessä 102). Sen jälkeen tulevat kirppareilta ostetut (22) ja kirjastoista lainatut (22)

Pääosin olen pidättäytynyt kirjahankintojeni esittelemisestä blogissani (muutamia poikkeuksia lukuunottamatta). Joskus mainitsen postauksessani, miten kirja minulle on päätynyt ja miksi, useimmiten kuitenkaan en. 

Joitakin viikkoja sitten heitettiin kirjabloggareiden keskuudessa esiin ajatus, että voisimme järjestää "osta normaalihintainen kirja"-tempauksen. Ajatuksen takana on ensinnäkin osoittaa, että kirjabloggaajat hankkivat kirjojaan muutakin tietä kuin kinuamalla arvostelukappaleita ja toiseksi tempauksen avulla on mahdollisuus tukea kirjailijoita ja koko suomalaista kirja-alaa heidän työssään. 

Omasta blogipolitiikastani johtuen suhtauduin ajatukseen ensin vähän epäillen: miksi tehdä asiasta nyt suurempaa kuin se on. Itselleni on ihan normaalitilanne astua sisään kirjakauppaan ja napata hyllystä kirja jota varten sinne olen mennyt. Toisaalta edellisestä johtuen olen vähitellen herännyt huomaamaan, että kirjojakin voi olla liikaa ja siksi olen yrittänyt rajoittaa kirjojen ostamista, Toistaiseksi vähän huonolla tuloksella. 


Päätin kuitenkin lähteä mukaan ja perusteeni on juuri tuossa kirjailijoiden tukemisessa. Samalla tuen tietenkin myös kustantamoa ja kirjakauppaa, mutta sekin on välttämätöntä, sillä ilman niitä ei olisi kirjailijoitakaan ja heidän kirjojaan. Erityisen tärkeänä näen kotimaisen kaunokirjallisuuden tukemisen, sillä pienenä markkina-alueena se on koko ajan vaarassa tukahtua ulkomaisen, erityisesti angloamerikkalaisen kirjamassan alle.

Ostan kirjani mieluiten kirjakaupasta, nettikauppaa käytän ainoastaan ja vain jos en kirjaa kaupoista löydä. 
Syy tähän on siinä, että rakastan kirjakaupoissa kuljeskelua ja harrastan sitä myös matkoillani, jopa maissa, joiden kieltä en osaa. On vain niin kiva fiilistellä kirjojen keskellä. Suomessa lempikirjakauppani on pitkään ollut Akateeminen kirjakauppa Helsingin keskustassa, mutta katsotaan nyt mitä kirjakaupan remontoiminen sen hengelle tekee. Käytännön syistä ostan uutuuskirjat kuitenkin yhä useammin Porvoon ainoasta kirjakaupasta, markkinoiden valtamahdista Suomalaisesta kirjakaupasta. Niin tein tälläkin kertaa.


Minun ei kauan tarvinnut miettiä minkä kirjan tempauksen merkeissä ostaisin, sillä jo keväällä tuli tieto, että elokuun lopulla ilmestyy Kjell Westön uusin Kangastus 38 (Otava) ja Westön pitkäaikaisena fanina (jo Leijoista lähtien) kirja kuului kategoriaan "pakko saada omaan hyllyyn". Ei kovin omaperäinen valinta, mutta itselleni tärkeä. Niinpä marssin määrätietoisesti kauppaan ja yhtään sivuilleni vilkuilematta nappasin kirjan hyllystä, marssin kassalle ja pulitin kirjasta vaaditut 29,90 euroa. Kuvaa aika hyvin nykyistä kirjanostamispolitiikkaani. Kirja-alaa lehdistä ja blogeista seuraavana olen aika hyvin kartalla siitä mitä milloinkin haluan itselleni hankkia. Se, että silmät pitää sulkea muilta mahdollisilta mielenkiintoisilta hankinnoilta on ikävä talouspoliittinen tosiasia. Kerralla on harvemmin varaa ostaa kuin yksi normaalihintainen kirja.  Alennusmyynneissä tai kirppiksillä ja antikvariaateissa sitten voi joskus vähän enemmän riehaantua ja fiilistellä kirjojen keskellä.

Moni voi kyseenalaistaa valintani ja sanoa, että Kjell Westön, Otavan ja Suomalaisen kirjakaupan sijasta  moni vähemmän tunnettu kirjailija tai kirja-alan toimija tarvitsisi paljon enemmän nostetta. Olen täsmälleen samaa mieltä ja toivonkin, että ainakin osa kirjabloggaajista näin tekee ja tuo näin esiin kirja-alan vähemmän tunnettuja toimijoita. Itse halusin kuitenkin nostaa esiin Westön juuri omasta fanituksestani johtuen enkä lähteä väkisin hakemaan jotain muuta kirjaa.

Se, miten Westön uusin minuun upposi, saatte lukea aivan pian.

Marissan  blogista löytyy lista tempaukseen osallistuneista blogeista.

P.S. Kirjakauppakuvat ovat taannoiselta Pietarin matkaltani, eivät siis Porvoon Suomalaisesta kirjakaupasta. 

maanantai 2. syyskuuta 2013

Kesän muistot talteen

Liisa haastoi minut muistelmaan mennyttä kesää. Liisa itse halusi muistaa vain mukavia asioita ja aion seurata haastajani jalanjäljillä. Tietenkään kesämme, niin kuin elämä yleensäkään, ei ollut pelkkää auringonpaistetta, vaan siitä löytyi myös  pilvisiä päiviä ja varjoisia paikkoja. Ne ovat nyt kuitenkin menneet, eivätkä olleet niin vakavia, että niitä kannattaisi enää muistella. Tässä minun 10 valittuani:

1. Sain elää vielä yhden Moskovan kevään, joka toukokuulla kääntyi jo kesäksi. Nautin täysin siemauksin muun muassa lähipuistomme tunnelmista. Toukokuulle osuu myös yksi venäläisen kulttuurin suurimmista juhlista, kun toukokuun 9.päivä juhlistetaan Voitonpäivää.


2. Kesäkuussa saimme kokoon kaikki Moskovassa asuvat ystävämme ja vietimme ikimuistoisen mukavat läksiäiset.


3. Kesäkuun puolessa välissä päättivät lapsemme koulutaipaleensa Moskovan Suomalaisessa Peruskoulussa. Ilmassa oli iloa ja haikeutta sekä myös jännitystä uuden edessä.


4. Muutto Suomeen kolmen Moskovassa vietetyn vuoden jälkeen. Olen siitä kummallinen ihminen, että tykkään muutoista ja siksi voinkin laskea kesän mukaviin puoliin myös ne hetket, jolloin muuton seurauksena sain muun muassa taltutettua kaaoksen kirjahyllyissämme.



5. Joka vuosi on yhtä autuaallista kun ensi kertaa pääsee syömään aamiaisen ulos. Siinä jää aamunlehdet ja muut virikkeet toiseksi, kun keskittyy nauttimaan aamuauringon ihanasta lämmöstä.



6. Juhannus Naantalissa. Emme ole tippaakaan mökki-ihmisiä ja olemme viettäneet yleensä juhannuksemme kotosalla. Tänä vuonna kuitenkin päätimme lähteä Naantaliin hotellilomalle ja se osoittauikin oivalliseksi juhannuksenviettokohteeksi city-ihmisille. Sopivasti aurinkoa, ihmisiä, merta, hyvää ruokaa ja juomaa. Mitä sitä ihminen muuta tarvitsee. Edes juhannuksena.


7. Porvoo on lyömätön kesäkaupunki. On etuoikeus, kun siitä saa nauttia niin usein ja niin paljon kuin haluaa.



8. Aurinkoisella terassilla nautittu kylmä olut on simppeli, mutta aina yhtä nautinnollinen kesämaku.


9. Lontooseen suuntautunut perhematkamme, josta voi lukea lisää täältä.


10. Kesä alkoi Moskovasta ja sinne se myös päättyi. Pitkän viikonlopun aikana saimme vielä vähän nauttia lämmöstä ja auringosta, mutta lauantai-iltana taivas repesi syksyiseen sateeseen, jota kesti vielä koko sunnuntainkin. Onneksi Moskova kuitenkin muuten oli ennallaan ja vietimme oikein onnistuneen ja mukavan pikkuloman.



Haastan leikkiin mukaan tyttäreni. Tyyli on vapaa: joko pelkästään positiivisten ja kivojen asioiden muistelua tai sitten voi miettiä myös niitä kesällä tapahtuneita ikävämpiä ja tylsempiä juttuja.

sunnuntai 1. syyskuuta 2013

Moskova - Vielä kerran











Vietimme pitkän viikonlopun entisessä kotikaupungissamme Moskovassa. Tällä kertaa katselimme kaupunkia vähän toisesta perspektiivistä, sillä asuimme keskustassa, kolmen minuutin kävelymatkan päässä Majakovskin metroasemalta. Kun muu perhe kesäkuussa "suomettui", mieheni jäi vielä tekemään töitä Moskovaan ja vuokrasi itselleen asunnon läheltä työpaikkaansa.

Oli mukava, vaikkakin tosin vähän haikea tunnelma palata Moskovaan. Tuntui kummalliselta, ettei enää ollutkaan sitä oikeaa, omaa kotia minne mennä. Miehen väliaikainen asunto ei todellakaan kodilta tuntunut. Kauniisti sanottuna valmiiksi kalustettu asunto ei oikein miellyttänyt esteettistä silmääni. Sijainti keskustassa tosin oli loistava. Ympärillä 24 tuntia sykkivä suurkaupunki kahviloineen, ravintoloineen, nähtävyyksineen ja tapahtumineen. Lauantaina jännitimme miten Majakovskin aukiolla perinteisesti joka kuun 31.päivä järjestetty mielenosoitus näkyy ympäristössä. Kaikki sujui tällä kertaa kuitenkin ilmeisen rauhallisesti. Siitä pitivät paikalle rahdatut poliisivoimat huolen. Myös tulossa olevat Moskovan pormestarin vaalit näkyivät lähistöllä ainakin yhden ehdokkaan kampanjan muodossa. Oli seinäkirjoituksia ja vaalimainosten jakajia. Myös sateenkaaria bongasimme, muun muassa Majakovskin metroasemalta. Propagandaa?

Sillä aikaa kun perheen nuoret olivat omissa riennoissaan kaveriensa kanssa kävelimme me miehen kanssa lähitienoilla ja vähän kauempanakin. Kävimme muun muassa Gorkin puistossa, joka on remontin myötä saanut aivan uuden ilmeen ja on nykyään erittäin monipuolinen kaupunkilaisten vapaa-ajan keskus, jossa voi harrastaa vaikka mitä.

Muuten reissu oli oikein onnistunut, mutta säiden jumalat eivät oikein olleet armollisia, vaan vettä vihmoi ajoittain taivaan täydeltä. Se näkyy kuvien harmaudessakin.

Reissulukemisena minulla oli Juha Itkosen Hetken hohtava valo, jonka kahlasin viikonlopun aikana loppuun. Paino sanalla "kahlasin", mutta siitä enemmän myöhemmin. Lisäksi repusta löytyi Marissa Mehrin Veristen varjojen ooppera, joka sijoittuu osittain Moskovaan ja olisi sikäli ollut oivallista luettavaa reissun aikana. En kuitenkaan sen pariin ehtinyt, sillä toinen repusta löytynyt kirja, Kjell Westön Kangastus 38 poltteli sen verran näppejä, että se oli otettava lukuun heti Itkosen jälkeen. Ja oih ja voih ja kaikki muutkin huokailusanat: se on ihana. Ja senkin mukana pääsi pienesti visiteeraamaan Moskovassa. Siitäkin lisää aivan pian.