keskiviikko 11. syyskuuta 2013

Juha Itkonen - Hetken hohtava valo


Juha Itkonen: hetken hohtava valo. Otava, Seven 2013. 511 s.

Kun muisti pettää, sehän pettää joka tapauksessa, on pakko kuvitella. Kuvitteleminen on epäonnistunutta muistelua. Vai toisin päin: muistaminen on epäonnistunutta kuvittelua. (HHV s. 48)

Juha Itkonen hurmasi minut ensimmäisellä romaanillaan Myöhempien aikojen pyhiä. Sen jälkeen luin romaanit Anna minun rakastaa enemmän ja Kohti. Niissä ei enää ollut sitä samaa lumoa kuin esikoisromaanissa ja niiden jälkeinen Seitsemäntoista jäi kokonaan lukematta. Pitkään emmin tämän uusimmankin kanssa, mutta päädyin sen kuitenkin lukemaan muutamien blogeista löytyvien suositusten jälkeen, vaikka esimerkiksi Helsingin sanomissa romaania kuvattiin "pitkäpiimäiseksi". Taannoisessa Hesarin äänestyksessä 2000-luvun romaanista Hetken hohtava valo oli sijalla 59.

Hetken hohtava valo on sukupolvitarina: on Liisa ja Esko ja heidän lapsensa, ennen kaikkea Esa ja Esan perhe: vaimo Marjaana ja tytär Miia. Esko myy elektroniikkaa ensin myyjänä ja  myöhemmin kauppiaana, Liisa auttaa lapsia maailmaan kätilönä. Esastakin olisi voinut tulla kodinkonekauppias, mutta hän valitsee toisin ja lähtee Tampereen yliopistoon opiskelemaan sosiologiaa ja päätyy vasemmistolaisiin piireihin, josta löytää vaimokseen Marjaanan. Vaikka Esko pettyy poikansa päätökseen, on hän kuitenkin valmis tukemaan tätä, kun Esa päättää peustaa journalistisesti kunnianhimoisen paikallislehden paljolti Hämeenlinnaa muistuttavaan kotikaupunkiinsa. Esko avittaa perheen mustaa lammasta verkostojensa ja varallisuutensa avulla.

Tarinassa edetään 1950-luvulta Liisan ja Eskon ensikohtaamisesta aina vuoteen 2011 saakka. Tarinaa kerrotaan sekä Esan että Eskon ja Liisan näkökulmista ja näin valotetaan sitä mitä perheessä ja perheelle tapahtuu. Itkonen luo tarkkaa ajankuvaa monilla pienillä ja vähän isommillakin asioilla ja tapahtumilla: elektroniikka kehittyy ja kaupanteko muuttuu, Esko on mukana ajan virrassa harrastuksineen lenkkeilystä laskettelun kautta golfiin, Liisan kanssa hän käy kuuntelemassa Paul Ankaa Linnanmäellä, Tokion olympialaiset tulee nähdyksi paikan päällä elektroniikkafirman laskuun, TV:stä Esko ja Liisa lapsineen jännittävät ensimmäisiä miehitettyjä kuulentoja ja viimeiseen sellaiseen, Atlantis STS-135:n lähtöön, myös yksi aikakausi päättyy. Kirjasta huokuu se, miten tarkkaa taustatyötä Itkonen on ajankuvan luomiseksi tehnyt ja jotenkin tuntuu, että kaikkea ei olisi kirjaan tarvinnut ladata, sillä ajoittain massiivisen tietomassan vyöryttäminen uuvutti ainakin tämän lukijan.

Postauksen alun lainauksessa Itkonen viittaa ihmisen kykyyn muistaa mennyttä ja luoda itselleen historiaa kuvittelemalla. Itse luin tämän kohdan ja samalla koko kirjan Knausgårdin ja hänen kerrontansa läpi. Muutenkin kirjassa oli paljolti knausgårdimainen tunnelma joka näkyy perheen keskeisyydessä ja yksityiskohtien vuodatuksessa. Missä määrin Itkosen teoksessa on Knausgårdin, jonka tuotannon Itkonen tuntee hyvin, vaikutteita tai missä määrin se on vastaveto knausgårdimaiselle omaelämäkerralliselle kerronnalle on vaikea sanoa, mutta itse luin kirjaa Knausgårdia vasten ja täytyy sanoa, että siinä vertailussa Itkonen hävisi. Vaikka muistin ja muistojen epätarkkuus tekee muistamisesta aina narratiivista on siinä kuitenkin oma viehätyksensä ja se luo omat lainalaisuudet kerrontaan, johon täysin fiktiivinen teksti ei aina pysty. Itse luen niin paljon elämäkerrallista ja omaelämäkerrallista kirjallisuutta, että huomaan omaavani yhä enemmän vaikeuksia heittäytyä fiktion maailmaan. Knausgård pohtii tätä samaa asiaa paljon fiksummin Taisteluni-sarjan kakkososassa, kun hän kirjoittaa:

Uskoni kirjallisuuteen oli hiipunut viime vuosina. Aina kun luin jotakin, minulle tuli tunne että se oli jonkun keksimää. Ehkä se johtui siitä, että olimme niin täydellisesti fiktion ja kertomusten miehittämiä. Niille oli tapahtunut inflaatio. Fiktiota oli joka puolella.(...) Kaikki tosin puhuivat ainutlaatuisuudesta, mutta se kumoutui, sitä ei ollut olemassa, se oli valetta. Oli epätoivoista elää siinä ja tietää että kaikki olisi yhtä hyvin voinut olla toisin. En kyennyt kirjoittamaan siitä, se oli mahdotonta, koska jokaista lausetta vastassa oli ajatus: olet keksinyt koko jutun omasta päästäsi. Sillä ei ole mitään arvoa, dokumentilla ei ole mitään arvoa. Minulle mielekästä arvoa oli enää vain päiväkirjoilla ja esseillä, sillä kirjallisuuden lajilla missä ei ollut kyse kertomuksesta. (Taisteluni- toinen kirja s. 1214-1215)

Tämä kaikki on vain omaa tuntemustani kaunokirjallisuutta lukiessani ja tiedän, että monet muut kokevat asian täysin toisin ja hyvä niin, sillä puhdasta kaunokirjallisuutta tarvitaan välittämään erilaisia kokemuksia ja merkityksiä maailmasta. Omalta kohdaltanikin toivon, että eteeni tulee vielä myös täysin fiktiivisiä kirjoja joiden maailmaan pystyn heittäytymään täysin rinnoin. Olen myös pahoillani, että Itkonen syyttä suotta joutui tämän ajatukseni ja tuntemukseni esiin tuomisen välikappaleeksi. Luin kirjan läpi, välillä viihdyin välillä en, mutta koko ajan päässäni oli ajatus, että tämä on vain kuvittelua. Anteeksi Juha Itkonen!

6 kommenttia:

  1. Kirjoja ei todellakaan lueta tyhjiössä! Itsekin olen huomannut, että aika usein uutta kirjaa aloitellessa lukutunnelmiin hiipii ajatuksia edellisestä kirjasta. Erityisesti jos kirjat ovat samantyylisia ja niiden välinen tasoero on suuri. Kyllä minusta blogissa voipi purkaa auki lukukokemusta tältäkin kantilta, sehän tuo vähän erilaista näkökulmaa kirjaan.

    Fakta vs. fiktio - minä oleskelen tiiviisti fiktion maailmassa, mutta siinä vaiheessa alkaa tökkiä, kun fiktio alkaa perustua todellisiin tapahtumiin. En vaan osaa asennoitua oikein mitenkään kuvitelmiin, miten ehkä saattoi tapahtua tietyssä tilanteessa. So what? Mitä merkitystä jollain tietyllä skenaariolla on... fakta ja fiktio pysykööt leirissään. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Varsinkin jos on lukenut jotain oikein vaikuttavaa, on vaikea aloittaa uutta puhtaalta pöydältä.

      Minä pidän paljon myös elämäkerrallisesta fiktiosta, jolla saralla esimerkiksi Hannu Mäkelä on loistava, samoin kuin Riikka Pelon "Jokapäiväinen elämämme" ja on noita paljon muitakin.

      (ja anteeksi, että kommenttiisi vastaamiseen meni näin kauan, olen yleensä nopeampi)

      Poista
  2. Hei Jaana, en ole varma tavoitanko ajatuksiasi. En itse kyllä ollenkaan ajatellut Itkosen kirjaa alun sitaatista huolimatta mitenkään nimenomaisesti omaelämänkerrallisen muistamisen kannalta vaan heittäydyin täysin fiktion maailmaan. Kummallista, miten huvittavaa kuitenkin oli bongata itselle tuttuja yksityiskohtia omasta historiasta, vaikkapa esimerkiksi niinkin yksinkertaista asiaa kuin tuotemerkkejä. Vahvistaako se omaa muistamista? Sekö onkin teoksen vahvuus, että halutaan löytää merkityksiä omalle historialle? Jossain määrin pidin teoksesta, mutta kovin vaikuttava se ei ollut, eli ei jäänyt elämään mieleen kuten teokset parhaimmillaan tekevät.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ehkä toin itseni vähän huonosti esiin kiireessä kun postauksen kirjoitin, mutta tarkoitin nimen omaan, että Itkosen kirja EI ole omaelämäkerrallinen kuten Knausgårdin, mutta heillä on paljon samoja teemoja.

      Hyvä kysymys tuo, että halutaanko erilaisten yksityiskohtien avulla löytää merkityksiä omalle historialle. Kyllä minusta tuntuu, että minä ainakin haluan ja usein jotkin pienet yksityiskohdat saavat muistin ja muiston liikkeelle. Mutta aina se ei kuitenkaan kirjallisuutena toimi.

      Poista
  3. Mielenkiintoista, että vertasit Knausgårdia ja Itkosta. En ole tätä Itkosta lukenut, aikoinaan pidin valtavasti Myöhempien aikojen pyhistä ja Kohtikin oli hyvä, muttei läheskään niin lumoava. Knausgårdiin taas olen ihan koukussa, vaikka kolmas osa onkin vielä lukematta, kun tähän väliin on pukannut kaikenlaista kirjaa.

    Mutta itse olen myös miettinyt paljon sitä, miten oikeastaan rakennamme (tai minä ainakin) muistoista tarinan itsestämme/itsellemme. Sellaisen historian, joka selittää nykyisiä valintojamme, tekojamme, tunteitamme. Henkilökohtaisen tarinan kautta pyrimme saamaan tästä hetkestä merkityksellisen, että kaikki on ikäänkuin johtanut tähän. Se ei vielä ole kuvittelua, mutta ei se ole puhdasta muistamistakaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta kai omaelämäkerrallisessa tekstissä kuvittelu ja muistaminen aina sekoittuvat, eikä esimerkiksi Knausgård pysty muistamaan sita kaikkea, mitä hän kirjoissaan tuo esiin. Hän tarinnallistaa ne muistot, joita hänellä on, katsoo niitä tästä ajasta ja tästä hetkestä käsin. Mutta hän tekee sen niin taitavasti, intohimoisesti ja rohkeasti, että tavallinen, PELKKÄÄN kuvitteluun perustuva kaunokirjallisuus, tuntuu, ainakin minusta, vähän väljähtäneeltä.

      Poista