sunnuntai 29. syyskuuta 2013

Pirkko Saisio - Punainen erokirja



Pirkko Saisio: Punainen erokirja. 2003. WSOY. 298 s.

Pirkko Saision vuonna 2003 Finlandia-palkittu Punainen erokirja on kolmas osa Saision autofiktiivisessä teossarjassa. Olen lukenut aiemmin sen ensimmäisen osan Pienin yhteinen jaettava, mutta toinen osa, Vastavalo on edelleen lukematta. Syy tähän lienee se, että en oikein lämmennyt Pienimmälle yhteiselle jaettavalle, syystä jota en enää muista (pitäisiköhän lukea uudelleen?). Luultavasti huono lukukokemus oli myös syynä siihen, että kesti näin kauan ennen kuin tulin lukeneeksi kolmannen osan, vaikka se aihepiirinsä ja ajanjaksonsa vuoksi on koko ajan kiinnostanutkin. Ja nyt kun olen kirjan lukenut, voin sanoa että kannatti. Kirja on erinomainen näyte Saision kirjallisesta taitavuudesta ja yhteiskunnallisesta ja inhimillisestä näkemiskyvystä.

Punaisessa erokirjassa kirjailija Pirkko Saisio kirjoittaa omasta nuoruudestaan 1970-luvun ensivuosina. Ne ovat vuosia, jotka hänen identiteettinsä muotoutumisen kannalta ovat monella tavalla ratkaisevia. Hän tunnistaa oman homoseksuaalisuutensa ja elää sitä todeksi aikana, jolloin homoseksuaalisuus on kriminalisoitua. Klovnisilmäiseksi nimetyn tyttöystävän kanssa hänelle tutuksi tulee Kalevankadun pihan perällä oleva tapaamispaikka, jossa:

Pojat suutelevat poikia, tytöt painautuvat tyttöjä vasten, ja

kaikki tämä on hänelle vierasta ja tuttua.
Hän on tullut outoon kotiin.(PEK, 36)

Uuden kodin löytyminen tarkoittaa samalla myös vanhan, lapsuudenkodin menettämistä. Varsinkin äiti on poissa tolaltaan tajutessaan, että hänen tyttärensä on lesbo ja parannukseksi hän tarjoaa sekä pappia että lääkäriä, joista tytär kieltäytyy. Vaikka välit vanhempien kanssa eivät kokonaan katkea, joutuu tytär tästä lähtien aina äidin ja muiden sukulaisten seurassa kieltämään yhden olennaisen puolen itsestään.

Klovnisilmäinen saa myöhemmin väistyä Havvan tieltä. Havva on Pirkon ensimmäinen suuri rakkaus, jonka kanssa hän jakaa yhteisen maailmankatsomuksen, opiskelupaikan Teatterikoulussa, kodin, Sunnuntailapsen ja kissan nimeltään Hertta Kuusinen. Punaisen erokirjan keskeisenä aineksena on juuri Havvan ja Pirkon suhde ja se, miten Pirkko pystyy lopulta rimpuilemaan itsensä irti Havvan otteesta ja luomaan elämäänsä omana itsenään. Mutta vasta kirjan kirjoittaminen 20 vuotta myöhemmin puhdistaa hänet Havvasta kokonaan:

Ja minä olen jäävä kantamaan Havvaa kuin haavaa, joka ei umpeudu vaan märkii, vuodesta toiseen, kunnes painan Havvan kansien väliin, muutan lihan takaisin sanaksi. (PEK s. 177)

Punainen erokirja on myös kuvaus ammatillisen identiteetin muotoutumisesta, siitä miten otsatukkamies Bertolt Brecht houkuttelee näyttelijäksi valmistautuvaa nuorta naista kirjailijaksi: ”Mutta kynää älä unohda, bitte”. Eikä hän unohda, ja niin syntyy esikoisteos Elämänmeno.

Kerronnallisesti Punainen erokirja koostuu lyhyistä muistinkatkelmista, joissa liikutaan edestakaisin sekä ajassa ja paikassa. Fragmentaarinen kerronta luo kuvaa muistivaraisuudesta, siitä miten kertoja kertoo tarinaansa sen mukaan miten asiat muistuvat mieleen. Tämä on kuitenkin hämäystä, sillä lyhyisiin katkelmiin on tiivistynyt paljon tarinan kannalta merkityksellistä ja ainakin minä lukijana jouduin alkuun olemaan samalla tavalla tarkkana kuin runoja lukiessani. Kirjan loppupuolella, kun olin jo tottunut tyyliin ja teemat ja henkilöt olivat tutumpia, oli helpompi heittäytyä tekstin ja kielen vietäväksi. Saision kieli on iskevää ja siinä on paljon toisteisuutta, mutta löytyy siitä lyyrisetkin hetkensä.


Fragmentaarisella kertojaotteellaan Saisio luo elämästään palapeliä, josta kuitenkin puuttuu paloja tai kaikki eivät ole oikealla paikallaan. Hän rikkoo omaelämäkerrallisen kerronnan genreä tuomalla vahvasti mukaan myös kirjoittamisen nykyhetken merkityksen muistamiselle ja kommentoimalla omaa muistamistaan ja sitä, mitä hän siitä kertoo: ”kirjailijana hänellä on oikeus asettaa kuulemansa lause sopivimpaan yhteyteen”. Oman henkilökohtaisen tarinansa ohessa Saisio tekee tiukkoja ja teräviä huomioita kuvaamastaan ajasta ja yhteiskunnasta. Hän ei kuitenkaan ole tosikko, vaan jonkinlainen ironinen nauru kaikuu kaiken taustalla. Ilmeisesti aika muistamisen ja kipeiden tapahtumien välillä on tarpeeksi pitkä. 

Kirjasta suuri kiitos Assyriologian lifestyle-blogia pitävälle Sannalle.

Imagesta löytyy mielenkiintoinen artikkeli Pirkko Saisiosta.

Päivi Koivisto on tehnyt väitöskirjan Saision romaanitrilogian omaelämäkerrallisuudesta.

21 kommenttia:

  1. Kirjoituksesi herättämänä jäljitin Punaisen erokirjan pienestä kirjahyllystäni, eikä aikaakaan mennyt kuin pari minuuttia. Sitten selasin kirjan ja hämmästyksekseni en löytänyt siitä ainoatakaan merkintää marginaalista, mistä päättelen luettuani katuneeni sitä, että tulin hankkineeksi kappaleen kirjaa omakseni.

    Selaus paljasti kuitenkin minun täysin unohtaneen, miten melkein proosarunomaista romaanin kerronta onkaan. Vasta sen jälkeen luin sinun perusteellisemman luonnehdintasi kerronnan luonteesta. Muistan sentään Erokirjan toimivan mm. oppaana omatoimi-robinhoodeille, miten hankkia vaatteita Stockmannin(?) tavaratalosta joutumatta uhraamaan omia varoja. Muistan myös pohtineeni luultavasti joko klovnisilmäisestä tai Havvasta, mahtaako juuri hän olla eräs tietty, julkisuudesta tuttu näyttelijä. (Mutta juoruilu jääköön tähän.)

    Minua jäi vaivaamaan siteeraamasi kohta "Ja minä olen jäävä kantamaan Havvaa kuin haavaa, joka ei umpeudu --". Missä olemme saattaneet kohdata tuon ilmaisun hieman eri muodossa?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sain sinut siis liikkeelle :) Ja hauska kuulla, että sinäkin teet muistiinpanoja marginaaliin. Minäkin teen, mutta tiedän, että monet pitävät kyseistä tapaa kirjojen pilaamisena.

      Kieltämättä minäkin mietin, kuka Havva on, mutta en päässyt jäljille. Jos sinulla on asiasta aavistus, voisit kuiskata sen minulle.

      Minulle tuo viimeinen siteeraamani kohta ei kyllä herättänyt mitään aikaisempia kaikuja mistään. Jos pääset jäljille, kerro minullekin.

      Poista
    2. "Ja minä olen jäävä kantamaan Havvaa kuin haavaa, joka ei umpeudu --." Ratkaisu vaivaamiseen ei löytynytkään viime kommenttia kirjoittaessani muistelemiltani suunnilta, kun päätin melkein vain sattuman kauppaa etsiä käsiini erään muistiinpanoni. Ja siinä muistiinpanossa meidän pitää sijoittaa Havvan tilalle - Jörn Donner!

      Donner on ollut aiemminkin meillä puheena, mutta tällä kerralla hän kantaa salanimeä Jens Decker ensimmäisen vaimonsa Inga-Britt Wikin (1930 - 2008) romaanissa Ei onnellista rakkautta (1988). Luin tuon romaanin tietoisesti samassa yhteydessä kuin Donnerin neljä vuotta varhaisemman, Finlandia-palkitun Isän ja pojan, sillä tiesin Wikin romaanin vastineeksi Donnerin teokseen sisältyvälle raportoinnille heidän 1950-luvun avioliitostaan. Wikin tuntoja Isän ja pojan ääressä voi koettaa vain kuvitella tuota vuoden 1988 romaania lukiessaan.

      Ja Wikin romaani alkaa sitaatilla Louis Aragonin 1940-luvun alun runoa "Ei ole onnellista rakkautta": "Kaunis rakkauteni rakas rakkauteni haavani / kannan sinua itsessäni kuin siipirikkoa lintua."

      Runo on kai hyvin tunnettu ranskankielisessä Euroopassa, ja jotta kommenttini ei eksyisi liian kauas tekstisi alkuperäisestä aiheesta, heitän kysymyksen, saattoiko Saisiolla olla jossain taustalla muistikuva noista säkeistä kohtaa romaniinsa kirjoittaessaan.

      Nyt minua itseäni jää kalvamaan enää mysteeri, miksi omassa kappaleessani Punaista erokirjaa ei näytä olevan ainoatakaan marginaalimerkintää - ei edes tuossa nimenomaisessa kohdassa.

      Moni julkisuudesta tuttu henkilö - Touko Siltala, Kaisa Korhonen ja muut - esiintyy romaanissa omalla nimellään, mutta varmaankin jokin käsitys hyvästä mausta sai Saision käyttämään lähimmistä keksittyä nimeä. En tässä julkisesti uskalla osoittaa omaa huonoa makuani ja yhdistää erästä nimeä pelkän parinkymmenen vuoden takaisen, lyhyen aikakauslehtimaininnan perusteella.

      Marginaalimerkitsijänä edustanen koulukuntaa, joka pitää rahojen puolittaisena pilaamisena, jos osoittautuu, että kalliilla ostettu kirja ei sitten annakaan aihetta omiin merkintöihin. Sellaisessa tapauksessa pitää vain alkaa epätoivoisesti kuvitella, että opuksella on käsikirja-arvoa.

      Poista
    3. Kiitos jäljityksestä. Sivistyin taas vähän lisää, sillä en ollut aiemmin kuullutkaan ko.runosta ja kiitos myös linkistä ja kauniista laulusta, jota aamun iloksi kuuntelin.

      Donnerista tuli mieleen, että minulla jäi vähän kesken tuo perehtymiseni hänen tuotantoonsa. Pitäisikin taas jatkaa.

      En ihmettelisi yhtään, vaikka Saisio tuntisi tuon runon, hän on kuitenkin paljon lukenut nainen ja Aragon oli maailmankatsomuksellisilta näkemyksiltään lähellä 1970-luvun Saisiota.

      Minäkin kiinnitin huomiota, että osa romaanin henkilöistä oli omilla nimillään ja osa ei. Varmasti syynä on juuri tuo mainitsemasi "hyvä maku".

      Poista
  2. Tulipa auvoisa tunne kun kirjalle löytyi hyvä uusi koti! Sinun luonasi sillä on paljon parempi olla kuin meidän arkistohuoneessa, syrjääntyönnettynä ja aliarvostettuna. Ja hienosti kirjoitit, toivottavasti kirjoitusjumisi nyt hellittää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vielä yhdet kiitokset kirjasta. Sillä on täällä nyt hyvä pesä yhden kaikkien aikojen lempparini, Elämänmenon, vieressä.

      Kiitos! Kyllähän tuon tekstin nysväämiseen meni alkuun aikaa, mutta kun pääsin vauhtiin tuli se loppujen lopuksi suht koht helposti.

      Poista
  3. Tämä on ihana kirja. Koko Saisio on kaikkine kirjoineen ihana! Olen ehdoton fani :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihana fani-tyttö (anteeksi tytöttely) :)

      Kyllä minäkin pidän Saisiosta ja kunnioitan häntä, vaikka ihan kaikki hänen kirjansa eivät olekaan kybällä iskeneet.

      Poista
  4. En ole pitkiin aikoihin lukenut Saisiota, mutta tämä Punainen erokirja on jäänyt mieleen erityisen vahvana lukukokemuksena. Ehkä eniten houkuttelisi tarttua Elämänmenoon, sillä siitä muistan harmillisen vähän.

    Toivottavasti kirjoitusjumisi hellittää! Minua vaivaa tällä hetkellä lukusuma: liikaa hyviä kirjoja juuri nyt käden ulottuvilla, enkä osaa päättää mihin tarttuisin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Elämänmeno on huikea kirja, mutta realistisuudessaan niin erilaista kuin hänen myöhempi tuotantonsa. Punaisessa erokirjassa oli hauskaa seurata, miten Elämänmeno alkoi syntymään ja miten siihenkin limittyi kohtauksia Saision omista kokemuksista.

      Jumittaa edelleen ;(

      Poista
  5. Olen lukenut tämän joskus ja haluan kyllä lukea uudelleen; pidin tuosta tyylistä, tosiaan lähes proosarunomaista. Hyvä muistutus, että Vastavalo on lukematta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mietin myös tuon Vastavalon lukemista, mutta toisaalta mietin, viitsinkö mennä enää "taaksepäin" Saision elämässä. Katsotaan, jos kohdalle sattuu sopivasti.

      Poista
  6. Sinulle on tunnustus blogissani :)

    VastaaPoista
  7. Kävin lukemassa tekstisi jo tuoreeltaan, mutta silloin en ehtinyt kommentoida, joten palasin paikalle nyt...
    Punainen erokirja on yksi kaikkien aikojen suosikeistani. Luin sen viitisen vuotta sitten ja kuuntelin uudelleen äänikirjana nyt tänä vuonna, muistaakseni joskus alkuvuodesta. Toimi äänikirjanakin. Vähän ihmettelen, että vaikka ihastuin aivan täpöllä tähän, minulla on silti edelleen lukematta Pienin yhteinen jaettava ja Vastavalo. Olen kyllä tainnut kuulla muualtakin vähän vähemmän innostuineita kommentteja kahdesta ekasta osasta.
    Muistelisin, että Punaisessa erokirjassa yksi eniten ihastuttaneita piirteitä oli tuo mainitsemasi muistinvaraisuuden korostaminen. Se teki kirjasta vielä jotain isompaa kuin omaelämäkerran.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä tosiaan en innostunut yhtään "Pienimmästä yhteisestä jaettavasta" .Nyt kun mietin syytä siihen, niin yksi voisi olla se, että en ole kovin innostunut lapsen näkökulmasta avautuvasta kerronnasta ylipäätään. En vain jaksa.

      Minua alkoi kiinnostaa, miten tämä toimisi äänikirjana. Oliko lukijana Saisio itse?

      Poista
    2. Tämä toimi yllättävän hyvin äänikirjana. Lukijana on Erja Manto, näyttelijä, joka on suunnilleen Saision ikäluokkaa. Olin positiivisesti yllättynyt tästä teoksesta äänikirjana, sillä olin tosiaan lukenut kirjan joitain vuosia aiemmin, ja kertaalleen silloin jo kuvitellut tekstin päässäni. Mutta Manto sopi mielestäni tähän lukijaksi loistavasti.

      Minäkään en usein syty lapsen näkökulman kautta kirjoitetuista teoksista. Poikkeuksiakin tosin on, esim. Olli Jalosen Poikakirja.

      Poista
    3. Manto on kyllä tuttu nimi ja tuttu äänenäkin. Ilmeisesti hän on paljon tehnyt juttuja radioaan, jossa myös tarvitaan hyvää ja sopivaa ääntä.

      Poikakirja on lukematta ja luulen, että siinäkin osasyys on juuri se, että kirjassa on lapsen näkökulma. Taidan olla vähän rajoittunut.

      Poista
  8. Minä olen lukenut Saisiolta vain tuon "Pienin yhteinen jaettava" ja tykkäsin siitä tosi paljon! "Vastavalo" on vielä lukematta ja siksi en ole tähänkään tarttunut, kun halusin lukea sarjan osat oikeassa järjestyksessä. Vaikka ei kai sillä olisi niin väliä...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No, mulla meni järjestys sekaisin, kun hyppäsin ekasta suoraan kolmanteen. Ehkä luen Vastavalon, jos se osuu kohdalle, mutta en mitenkään aktiivisesti sitä nyt lähde metsästämään. Punainen erokirja riitti hyvin itsenään ja toimi ilman edellisiä osiaan.

      Poista
  9. Täällä muuttomylläkän edelleen jatkuessa mietin missä onkaan oma kappaleeni Punaista erokirjaa: vanhassa kodissa, pahvilaatikossa jossain välillä, uudessa kodissa... Löytynee ajastaan. Mutta tekstisi muistutti tästä teoksesta. Sen lukemisesta olisi minulle iloa ja hyötyä, sain uudella kotipaikkakunnalla vedettävkseni kansalaisopiston omaelämäkerrallisen kirjoittamisen opintopiirin. Siellä on ilo huomata, kuinka itse kullekin kirjoittamisella on puhdistava merkitys!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Muutossa tavaroilla on tapana piiloutua ja sitten taas putkahdella esiin jostain :)

      Tuo opintopiiri kuulostaa kiinnostavalta ja uskon, että Saisio tarjoaa asiaan omanlaisensa, ehkä vähän poikkeavan, mutta tärkeän näkökulman.

      Poista