keskiviikko 30. lokakuuta 2013

Petri Tamminen - Muita hyviä ominaisuuksia

Petri Tamminen: Muita hyviä ominaisuuksia. Otava 2010. 144 s.

Isänä en riitä, poikana en riitä, en riitä lentopalloilijana enkä remonttimiehenä, en ruuanlaittajana, en kirjallisuudentuntijana. Kun luen, lakkaan miettimästä riittämistä. Lukemisen armo. Ulkomaailmassa tästä armosta ei ole mitään apua. Miesten maailmassa siitä on haittaa. Koulun aamuhartaudessa pelotti, että karjaisen kesken virrenveisuun PERKELE SAATANA;  kun pelikaverit riisuvat pukukopissa kamppeitaan, pelkään että suustani pääsee: OLETTEKO MUUTEN LUKENEET MAILA PYLKKÖSEN RUNOJA? Niin lähellä on tuho täällä, niin lyhyt on askel suojatien reunasta rekkojen alle. (MHO s. 29-30)

Kun luin kirjakaupassa Tammisen kirjan takakannen ja etuliepeen, joihin on painettu osia ylläolevasta sitaatista, vakuutuin niin, että nappasin kirjan mukaani. Siinä oli jotakin, joka vetosi minuun: samaistumispintaa, huumoria ja rohkeutta.

Tammisen kirja koostuu lyhyistä tarinoista, joista vaistoaa vahvan, kirjailijan omaan kokemukseen perustuvan taustan. Tarinoissaan Tamminen käsittelee miehenä olon problematiikkaa, ulkopuolisuutta, ujoutta, kirjoittamista ja lukemista. Kaikissa niissä on sisäänrakennettuna kysymys, miten olla maailmassa toisten kanssa. Ujous tekee maailmassa olemisesta usein tuskaista itsensä ja toisten tarkkailua, vertailu toisiin on arkipäivää, samoin säälimätön itsekritiikki. Nyky-yhteiskunnassa ujous voidaan nähdä jopa sairautena. Tamminen kirjoittaa amerikkalaisista ujousklinikoista, jotka julistavat, että "ujous ei ole sinun ominaisuutesi, se on vain yksi noista hankalista tunteista joita koemme kun teemme asioita". Tamminen ei kuitenkaan yhdy amerikkalaisnäkemykseen vaan toteaa ujouden olevan hänen ominaisuutensa samoin kuin "kärsimättömyys ja hämmästyttävä polkantaito". Itse voin todeta saman, ilman polkantaitoa.

Vaikka Tammisen tarinat sijoittuvat leimallisesti miehiseen maailmaan ja problematisoivat miehenä olemisen eri puolia, löytyy niistä myös yleisinhimillinen kosketuspinta. Itseäni puhuttivat ujouden lisäksi myös kirjallisuuteen, lukemiseen ja kirjoittamiseen, liittyvät pohdinnat. Tarinassa Viidellä rivillä Tamminen kirjoitta:

Maailma näyttäisi olevan loppumassa, vieläpä niin monin tavoin ja niin monesta syystä, että ihmetyttää kuinka se on ollenkaan pysynyt koossa ja kuinka kukaan koskaan kuvitteli, että on jokin sellainen kuin tulevaisuus. Tällaisessa tulevaisuudettomassa maailmassa kirjoittaminen ja lukeminen vaikuttavat turhanaikaiselta puuhalta, melkein kaikki vaikuttaa, oikeastaan kannattaisi vain katsella lasten viattomia kasvoja. Mutta kummallisisnta on, että kun sitten kuitenkin kirjoittaa ja tosissaan tavoittelee asiansa ilmausta tai kun lukee jutun, jossa joku tuollainen asia tulee ilmaistuksi viidellä rivillä, maailmaa tuntuu riittävän taas joka suuntaan eikä sitä uhkaa mikään niin häilyvä asia kuin maailmanloppu. ( MHO s. 86)

Lainaus kiteyttää hienosti kirjoittamisen ja/tailukemisen voiman.

Tammisen huumori ei ole mitään rönsyilevää, vaan vähän kuivakkaa, sisäänpäin kääntynyttä ironista naurua, joka saa tarinan kuin tarinan näyttäytymään vähän vinona. Minä en ole mikään suuri huumorikirjojen ystävä, mutta Tammisen tapainen huumori kyllä iskee. Röhönaurut pysyy mahassa, mutta suupielessä kareille koko ajan pieni hymyntapainen. Ilman huumoria Muita hyviä ominaisuuksia menisikin jo vähän patetian, ja uskaltaako tätä edes sanoa, itsesäälin puolelle.

Olen aiemmin lukenut Tammiselta ainoastaan teoksen Mitä onni on ja siitä on päällimäisenä jäänyt mieleen huumorin sävyttämä tapa katsoa maailmaa ja samanlainen lakoninen, lyhytlauseinen kerronta, joka oli ominaista myös nyt luetulle kirjalle.  Hyllystä löytyisi vielä Enon opetukset, ehkä senkin jossain vaiheessa korkkaan.

Muita hyviä opetuksia oli toinen lokakuun Projekti 12-kirjoista. Toinen on Aapelin Pikku Pietarin piha, jota jo vähän aloittelin, mutta katsotaan saanko sen loppuun.

maanantai 28. lokakuuta 2013

Matti Salminen - Pentti Haanpään tarina


Luin keväällä Pentti Haanpään aikoinaan kohua herättäneen novellikokoelman Kenttä ja kasarmi ja innostuin Haanpäästä enemmänkin. Seuraavaksi luin Haanpää-tutkijoiden Vesa Karosen ja Esko Viirretin toimittaman kirjevalikoiman Haanpään kirjeistä.

Kuin tilauksesta tähän kiinnostukseeni ilmestyi Matti Salmisen kirjoittama elämäkerta Pentti Haanpään tarina (Into Kustannus). Nyt on kirja luettu ja arvosteluni siitä on luettavissa Agricolasta. Käykää kurkkaamassa, jos kiinnostaa.

sunnuntai 27. lokakuuta 2013

Kirjamessuilua perjantaina


Kuten jo kirjamessuja ennakoivassa postauksessa kirjoitin, en ole oikein messuihmisiä. Ahdistun ruuhkassa ja myös messuihin olennaisena osana kuuluva kaupallisuus ahdistaa. Jotenkin tulee tunne, että kun nyt tänne olen raahautunut, on pakko ostaa jotain ja jos ei osta niin kokemus tuntuu jäävän jotenkin vajavaiseksi. Näistä ennakkoasetelmista huolimatta suuntasin messuille mieli toivoa täynnä ja yllättäen viihdyin kirjamessuilla lähes koko perjantaipäivän. Aika meni kuin siivillä erilaisia esityksiä kuunnellen ja oli myös mukava tavata blogituttuja ja vaihtaa heidän kanssaan ajatuksia skumppalasillisen ajan. Sain myös pidettyä kirjahankintani maltillisissa määrissä, joten senkään vuoksi ei tarvitse kärsiä messukrapulasta.

Messujen ohjelmasta olin etukäteen bongannut muutamia esityksiä, jotka kiinnostivat. Aamupäivän jaksoinkin hyvin seurata tekemääni ohjelmaa, mutta iltapäivällä alkoi väsymys vaivata ja kuuntelemiseen keskittyminen herpaantua. Lienee normaalia mesuujen huminassa. Huomasin myös, että aamupäivä oli leppoisampaa messuilua sikälikin, että väkeä oli huomattavasti iltapäivää vähemmän. Aamupäivällä mahtui hyvin selailemaan kirjoja eri pisteillä, iltapäivällä siihen hommaan tarvittiin jo kyynärpäätaktiikkaa.

Päivän ehdottomasti kiinnostavimman keskustelun aiheena oli vuosien 1914-1918 Helsinki. Keskustelijoina olivat asiaan eri näkökulmista perehtyneet historiantutkijat Tuomas Hoppu, Samu Nyström ja Laura Kolbe. Keskustelun innoittamana ostin Nyströmin tuoreeseen väitöskirjaan pohjautuvan teoksen Helsinki 1914-1918 - Toivon, pelon ja sekasorron vuodet. Päivän ärsytyspisteet puolestaan menevät Hannu Taanilalle. Taanilan tehtävänä oli haastatella Pentti Haanpäästä elämäkerran kirjoittanutta Matti Salmista, mutta tilaisuus muodostui kuitenkin lähinnä Hannu Taanila-showksi. Ehkä Salminen oli tähän jo tottunut, sillä kaksikko oli jo useammissa tilaisuuksissa esiintynyt yhdessä, mutta minua asia ärsytti niin, että oli lähdettävä kesken pois.

Vietin myös pitkän tovin penkoen vanhoja lehtiä ja löysin kuin löysinkin yhden ostettavan. Bongasin nimittäin vuoden 1948 Uusi Nainen-lehdestä jutun Elvi Sinervosta: äidistä, kirjalijasta ja luokkataistelijasta ja totta kai lehti oli napattava omiin kokoelmiini.



Kirjahyllyyni päätyivät myös Matti Kurjensaaren Loistava Olavi Paavolainen. Ennen Panu Rajalan Paavolais-elämäkerran ilmestymistä on hyvä lukea mitä Matti Kurjensaari, Paavolaisen aikalainen ja ystävä, on herrasta irti saanut.



Savukeitaan tiskiltä löytyi 10 euron sopuhintaan  Virginia Woolfin Menomatka, josta runsas vuosi sitten luin muutamista blogeista houkuttelevan kuuloisia arvioita.

Yksi asia päivässä jäi kuitenkin harmittamaan. Nimittäin se, että en jaksanut kaivaa kameraani esiin laukun pohjalta ja siksi ei tässä postauksessa nähdä kuvia messuilta. Onneksi monet muut bloggaajat ovat olleet ahkerampia kuvaajia ja esimerkiksi Kirsin kirjanurkasta löytyy kattava linkkilista messupostauksiin.

tiistai 22. lokakuuta 2013

Tärpit Helsingin kirjamessuille


On yhdet messut, jotka saavat tällaisen antimessuihmisen löysäämään pipoa ja ne ovat tietenkin kirjamessut. Olen kolmen viime vuoden ajan, jolloin asuimme Moskovassa, lukenut kateudesta vihreänä muiden kirjabloggarien messusuunnitelmista ja - kokemuksista. Nyt pääsen itsekin hehkuttamaan sekä etu- että takakäteen.

Olen valinnut messuilupäiväkseni perjantain, jolloin aion olla paikalla alusta loppuun (ainakin melkein) ja olen tutkinut messujen ohjelmaa, jota löytyy sekä paperiversiona esimerkiksi kirjastoista ja nettiversiona täältä, kaikella asiaankuuluvalla hartaudella. Ainakin seuraavat tapahtumat kiinnostavat:

Aleksis Kivi

12.00 Panu Rajala: Lavatähti ja kirjamies
12.30 Riitta Konttinen: Onnellista asua maalla. Tuusulajärven taitelijayhteisö. Riitta Konttista haastattelee Aleksi Siltala.
16.30 Jörn Donner puhuu Mammutistaan haastattelija Baba Lybeckin kanssa.
17.00 Teemu Keskisarja kertoo teoksestaan Viipuri 1918 haastattelijalleen Markus Leikolalle.
17.30 Matti Klinge on taas julkaissut uuden lehden päiväkirjastaan: Tuhoutuiko Rooma? Päiväkirjastani 2012-2013. Touko Siltala tenttaa professoria.

Mika Waltari

13.00 Henrik Meinander selvittää Suomen tietä kansalaissodasta 2010-luvulle teoksensa Tasavallan tiellä. Suomi kansalaissodasta 2010-luvulle perusteella.
16.00 Kirjailija ja hänen omakuvansa - Vuosisadan rakkaustarinat näyttämöllä. Märtä Tikkanen keskustelee häntä Kansallisteatterissa esittävän näyttelijän Cecile Orblin kanssa. Mukana on myös näytelmän ohjaaja Kaisa Korhonen. Tämä ainakin on sarjassamme "pakko nähdä", sillä olen menossa katsomaan ko. näytelmää marraskuussa ja sen lisäksi Märta Tikkanen on ihana ja valloittava persoonallisuus.

Takauma

17.00 Mikä tekee tietokirjasta hyvän? Asiasta keskustelevat professorit Maija Aksela, Kari Enqvist, Markku Löytönen ja Arto Mustajoki sekä dosentti Pirjo Hiidenmaa.

Eino Leino

13.30 Helsinki sodassa 1914-1918. Aiheeseen paneutuvat historioitsijat Tuomas Hoppu, Samu Nyström ja Laura Kolbe.
18.30 Suomen sankari Venäjällä, Ville Haapasalo on saanut tarinansa kansien väliin kirjoittajana Kauko Röyhkä ja kuvittajana Juha Metso. Kirjalla on hyvin haapasalomainen nimi Et kuitenkaan usko - Ville Haapasalon varhaisvuodet Venäjällä. 

Aino

12.30 Pentti Haanpään tarinan on kansien väliin kirjannut Matti Salminen, joka keskustelee siitä aina yhtä inspiroivan ja ärsyttävän Hannu Taanilan kanssa. Sain itse juuri kirjan luetuksi ja arvostelu ilmestynee jollain aikataululla Agricolan kirja-arvosteluissa. Jonkin verran jouduin nikottelemaan herra Salmisen tyylin edessä. Linkittelen arvion blogiini kunhan se ilmestyy.

Kun nyt lukee listani läpi ei jääne kenellekkään epäselväksi millaisesta kirjallisuudesta ja mihin aihepiireihin liittyvästä kirjallisuudesta olen kiinnostunut. Vähän jopa hävettää, että kaunokirjallisuus puuttuu listalta täysin. Ehkäpä ehdin edes käydä kuuntelemassa aina yhtä ihanaa Claes Anderssonia Aino-lavalla klo 16.00 alkavassa runononstopissa.

Kaikkiin suunnittelemiini tapahtumiin tuskin pääsen, mutta eipähän tarvitse paikan päällä pähkäillä missä mitäkin saattaisi olla kun on neitsytihmiselle sopiva aikataulutus plakkarissa. Ostokset aion pitää minimissä (apuva, miten se onnistuu?), mutta skumppaa (itse ostettua) saatan litkiä sopivin väliajoin ja syödäkin pitää. Ja toivottavasti näen monta ihanaa kirjabloggaajaa livenä.

Kiitän Helsingin kirjamessuja saamastani lipusta.



maanantai 21. lokakuuta 2013

Mikko-Olavi Seppälä, Riitta Seppälä - Aale Tynni. Hymyily, kyynel, laulu


Mikko-Olavi Seppälä ja Riitta Seppälä: Aale Tynni. Hymyily, kyynel, laulu. WSOY 2013. 489 s.


Aale Tynni (1913–1997) on runoilija, jonka tuotantoon minulla ei ole suoraa kosketusta. Olen joskus selaillut hänen toimittamaansa antologiaa Tuhat laulujen vuotta, olen kuullut hänen runoistaan tehtyjä sävellyksiä, mutta yhtään hänen runokirjaansa en ole koskaan lukenut. Syy miksi tartuin hänen elämäkertaansa, löytyy toisaalta. Olen lukenut Katarina Eskolan toimittaman Valistuksen sukutarinan, joka pitää sisällään hänen vanhempiensa Elsa Enäjärvi-Haavion (1901–1951) ja Martti Haavion (1899–1973) yhteisen elämäntarinan. Näiden kirjojen myötä olen saanut sukeltaa suomalaiseen 1900-luvun alkupuolen kulttuurielämään ja kirjalliseen maailmaan ja ne ovat muodostuneet itselleni tärkeiksi lukukokemuksiksi.  Kirjasarjan viimeisessä osassa Autius lehtipuissa mukaan hiipi myös Aale Tynnin nimi. Tynni ja Martti Haavion välille kehittyi kiinteä suhde, joka oli myös molempien aviopuolisoiden tiedossa. Suhteen kehittymisen katkaisi moneksi vuodeksi Enäjärvi-Haavion sairastuminen syöpään, joka vuonna 1951 koitui hänen kuolemakseen. Autius lehtipuissa päättyy Elsan kuolemaan. Tynnin elämäkerran myötä halusin päästä selville siitä, mitä sen jälkeen tapahtui.

Motiiviani voisi siis rumasti ajatellen kutsua tirkistelyksi. Sitä se varmaan jossain määrin onkin, mutta ei kokonaan. Tunnen myös loputonta kiinnostusta suomalaiseen 1900-luvun kirjalliseen ja kulttuuriseen historiaan ja sen tarkasteluun erilaisten toimijoiden näkökulmista. Aale Tynni monipuolisena kirjallisena vaikuttajana antaa tähän tarkasteluun laaja-alaisen perspektiivin.

Aale Tynni syntyi 1913 Inkerinmaalla, josta hän perheineen joutui pakenemaan Venäjän sisällissodan kuohuja Suomeen. Inkeriläisyys oli kuitenkin yksi tärkeä peruskivi Tynnin identiteetissä, johon hän erityisesti vanhemmiten palasi. Suomessa perhe asettui Helsinkiin ja lapset laitettiin kouluun. Aalesta tuli perinteisen tyttönorssin oppilas (samoihin aikoihin samaa koulua kävivät myös kaksi Sinervon sisarta, Elvi ja Aira). Valkolakki nuoren naisen päähän painettiin 1932 ja samana syksynä hän aloitti yliopisto-opiskelunsa.

Runoilu oli alkanut jo kouluaikana äidinkielenopettajan Hilja Vilkemaan kannustaessa. Esikoisteos Kynttilänsydän näki päivänvalon 1938.  Tästä eteenpäin Tynni julkaisi kokoelmia tasaisin väliajoin aina vanhuudenpäiviin asti. Yhteensä niitä ilmestyi 15, ja tunnetuin lienee vuonna 1949 ilmestynyt Ylitse vuoren lasisen. Tynnin runoutta luonnehti mitallisuus ja laulullisuus, siis samat elementit, jotka olivat tuttuja Martti Haavion eli P. Mustapään runoudessa. 1950-luvun nuoren polven aikaansaamassa modernismin aallossa Tynni puolustuskannalle monen muun vanhemman polven edustajan kanssa. Tynniä kuitenkin suojeli hänen vahva asemansa sekä lukijoiden suosikkina että kirjallisen kentän vaikuttajana. Ei ollut vähäpätöinen seikka, että Tynnillä oli tukijoita sekä kustantamossa että erilaisissa säätiöissä. Itse asiassa monet nykypäivän esteellisyys- ja jääviyskysymykset olivat silloin vielä tuntemattomia. Samat ihmiset, jotka kustantamoissa päättivät julkaisuista, istuivat myös säätiöiden hallituksissa jakamassa apurahoja ja tunnustuksia. Yksi näistä vaikuttajista oli Martti Haavio, josta vuonna 1946 tuli WSOY:n, Aale Tynnin kustantamon, kirjallinen johtaja. Muutamia modernismiin viittaavia kokeiluja Tynni runoudessaan teki, mutta viimeistään kokoelmassa Pidä rastaan laulusta kiinni (1969) hän palasi takaisin oman laululliseen muotoonsa.

Haavio ja Tynni saivat toisensa virallisesti vuonna 1960, jolloin heistä tuli aviopari. Tätä oli edeltänyt Aalen pitkä ja repivä avioeroprosessi historioitsija Kauko Pirisestä. Seuraavat 13 vuotta olivat pariskunnan elämässä ilon ja onnen aikaa, jolle leimaa antava piirre oli yhdessä työskentely. Tumman reunuksen elämään toi Aalen pojan Matti Pirisen mielenterveyden järkkyminen ja itsemurha vuonna 1971. Kaksi vuotta myöhemmin Tynni joutui hautaamaan miehensä Martti Haavion menehdyttyä sydänkohtaukseen vuoden 1973 alussa. Martin kuoleman jälkeen Aale eli vielä 24 vuotta ja julkaisi muun muassa kolme runokokoelmaa, Martti Haavion 1920-luvun tuotantoa esittelevän teoksen Olen vielä kaukana. Martti Haavio - P. Mustapää 20-luvun maisemassa (1978). Hän myös jatkoi koko uran kestänyttä suomentamistyötään.


Aale Tynni. Hymyily, laulu, kyynel on erinomainen esimerkki hyvästä elämäkerrasta sekä muotonsa että kielensä puolesta. Riitta Seppälä, Aalen tytär, ja Mikko-Olavi Seppälä, Riitan poika, ovat onnistuneet luomaan teoksen, jossa yksityinen ja julkinen, elämä ja teokset muodostavat tasapainoisen kokonaisuuden. Aratkin asiat on uskallettu ja haluttu nostaa esiin, mutta pääpaino on kuitenkin Aale Tynnin runoudessa ja kirjailijuuden muotoutumisessa. Aalen oma ääni on kuultavissa selkeänä hänen omaelämäkerrallisen aineistonsa kautta läpi teoksen.

Satu Koskimiehen arvostelu Hesarissa

Kirjanainen on kirjoittanut Tynnin kokoelmasta Ylitse vuoren lasisen.

tiistai 15. lokakuuta 2013

Aronen, Pesonen ja Bulgakov


Muutaman viikon tauon jälkeen suuntasin taas eilen askeleeni monen muun tavoin kohti Helsingin yliopiston Metsätaloa ja luentosalia yksi, jossa oli alkamassa 12 tuolia: dialogeja venäläisestä kirjallisuudesta. Eilen kirjalijavieraana oli Eeva-Kaarina Aronen, jonka oma tuotanto on minulle aivan tuntematonta, mutta hänen valitsemansa kirja sitäkin tutumpi. Eilen nimittäin keskusteltiin Mihail Bulgakovin kirjasta Saatana saapuu Moskovaan, ja kuten kaikki blogiani seuranneet tietävät, Bulgakovin kirja on yksi kaikkien aikojen suurimpia suosikkejani, jonka olen lukenut jo kolmeen kertaan. Aronen kertoi, että hänellä lukukertoja on takana neljä ja silti kirja osaa joka kerta yllättää ja aina nousee esiin jotain uutta, johon ei aiemmin ole kiinnittänyt huomiota. Allekirjoitan Arosen näkemyksen täysin ja ylistän kirjan monikerroksisuutta.

Sekä Aronen että keskustelun vetäjä professori Pekka Pesonen olivat molemmat lukeneet kirjan heti kun se oli ensimmäisen kerran ilmestynyt suomeksi vuonna 1969. Tässä yhteydessä keskusteltiin myös kirjan suomenkielisestä nimestä ja siitä miksi kirja oli saanut alkuperäisestä nimestään Master i Margarita niin poikkeavan muodon. Idea ei ollut kirjan kääntäjän Ulla-Liisa Heinon, vaan kustantajan, joka halusi kirjalle myynnin edistämiseksi raflaavamman nimen. Moskova kirjan nimessä oli takuuvarma kiinnostuksen herättäjä suomalaisessa yhteiskunnassa vielä tuohon aikaan. Pesosen mukaan muihin kieliin kirja on yleensä käännetty alkuperäisen nimen mukaan. Moskovassa sijaitsevaan Bulgakov-museoon on kerätty kokoelma Master i Margarita-käännöksiä, mutta suomenkielistä emme siellä nähneet. Tarkoituksenamme oli sellainen sinne toimittaa, mutta hanke unohtui. Ehkä joskus myöhemmin. 

Bulgakov kirjoitti teostaan yhteensä 12 vuotta 1920-1930-luvuilla, mutta ei koskaan ehtinyt nähdä kirjaa painettuna. Bulgakov kuoli jo vuonna 1940 ja vasta 1960-luvulla kirja julkaistiin ensi kertaa Neuvostoliitossa, tällöinkin sensuroituna. Täydellisenä kirja ilmestyi vuonna 1973. Se, että kirja ei päässyt julkisuuteen Bulgakovin eläessä johtui ajan poliittisista oloista. Pesosen mukaan Bulgakovilla oli jonkinlaiset suhteet Staliniin, ja tämä ilmeisesti jossain määrin suojeli häntä kokemasta monen muun kirjalijan ja kanssaihmisen kovaa kohtaloa 1930-luvun puhdistuksissa. Stalin oli muun muassa 1920-luvulla pitänyt Bulgakovin näytelmää Turbinien päivät lempinäytelmänään. 1920-luvulla Bulgakov oli tunnettu nimenomaan näytelmäkirjailijana.

Nykyään Bulgakov on kuitenkin tunnetuin juuri romaanistaan Saatana saapuu Moskovaan. Eilinen Pesosen ja Arosen keskustelu avasi kirjaa hienosti ja nosti esiin monia tärkeitä näkökulmia. Keskustelun runkona oli kirjan kolme tasoa, jotka kerronnan edetessä sekoittuvat ja limittyivät ja joissa toistuvat samat teemat ja jopa samat repliikit. Ensimmäinen taso on Saatanan, Wolandin, ja hänen seurueensa saapuminen Moskovaan. Toinen taso on Mestarin ja Margaritan suhde ja Mestarin yritykset kirjoittaa romaaniansa. Hänen romaaninsa kertoo 2000 vuoden takaisista tapahtumista Jeršalaimissa, jossa Pontius Pilatus joutuu tekemään ratkaisunsa Ješua Ha-Notsrin kohtalosta. Jeršalaimin tapahtumat ovat kirjan kolmas taso, romaani romaanissa. Eilisessä keskustelussa selvisi, että Mestarin ja Margaritan taustalta on löydettävissä biografisia yhtymäkohtia Bulgakovin omaan elämään. Hän sai vuonna 1932 oman "Margaritansa", kun hän avioitui Jelena Sergejevnan kanssa. Samalla lailla kun Margarita tukee Mestariaan niin Jelena Sergejevna tuki ja rohkaisi miestään 1930-luvun taloudellisissa, poliittisissa ja terveydellisissä paineissa.

Aronen nosti kirjan vahvoiksi teemoiksi kysymykset armahduksesta, tuomiosta, syyllisyydestä ja taitelijan tehtävistä. Kirjan lukeminen pelkästään karnivalistisena poliittisena satiirina ei hänen mukaansa tee kirjalle oikeutta. Kirjan keskeisin, monissa kohdin toistuva repliikki on "Pelkuruus on synneistä suurin". Pelko 1930-luvun Neuvostoliitossa oli varmasti yksi kaikkea toimintaa hallitseva tunne Yksi kirjan rohkeimmista ja pelottomimmista ihmisistä on Margarita, joka uskaltaa heittäytyä Wolandin seurueen mukaan ja päätyy esimerkiksi emännöimään Wolandin järjestämiä suuria tanssiaisia. Wolandin yhteydessä on myös mietittävä pahan olemusta sekä hyvän ja pahan suhdetta. Sekä Pesonen että Aronen toivat esiin, että Woland ei nimestään huolimatta ollut pelkästään paha, vaan hänen hahmossaan kiteytyy pahuuden monitahoinen tematiikka, jota voisi kuvata Wolandin repliikillä: "Varjoa tarvitaan valon rinnalla".

Yksi kirjan keskeisiimistä hahmoista edellä mainittujen ohella oli molempien keskustelijoiden mukaan runoilija Ivan Bezdomnyi, joka on todistajana mukana kirjan alusta loppuun. Itselleni Bezdomnyin hahmo on jäänyt jostain syystä vieraaksi ja ajattelinkin, että seuraavan kerran kirjan lukiessani kiinnittää erityistä huomiota juuri häneen ja häneen esiintymiseensä kirjassa. Luulen, että seuraava kerta voi hyvinkin olla jo pian, sillä äsken kirjaa selatessani jäin jo kiinni moneen kohtaan ja mieli teki lukea enemmän ja enemmän.

Tämän postauksen tarkoitus oli ennen kaikkea tuoda esiin eilisen keskustelun satoa ja siksi en ole avannut kirjaa tämän enempää. Jos joku ei vielä sitä ja sen tapahtumia tunne, kannattaa käydä kurkkaamassa vaikkapa Sallan postaus kirjasta.

Postauksen kuvassa bloggaaja istuu Moskovassa sijaitsevan Bulgakov-museon pihalla. Erinomainen käyntikohde Moskovassa vieraileville.

perjantai 11. lokakuuta 2013

Kaksi Toivo Pekkasta Projekti 12:n tiimoilta


Projekti 12 alkoi syyskuun kirjoilla, jotka molemmat ovat Toivo Pekkasen (1902–1957) myöhäistuotantoa. Pekkanen debytoi 1920-luvun lopulla novellikokoelmallaan Rautaiset kädet ja löi itsensä lopullisesti läpi osin omaelämäkerrallisella romaanillaan Tehtaan varjossa, joka oli ennen tätä ainut aikaisemmin lukemani Pekkasen kirja.  

Pekkanen oli taustaltaan työväenluokasta ja kirjalliseen maailmaan hän ponnisti monien aikalaistensa tavoin Nuorten Voiman Liiton harrastuspiirin kautta. Työväenluokkainen tausta näkyy erityisesti teoksessa Tehtaan varjossa (1932), jossa kerrotaan Pekkasen oma tarina hänen alter egonsa Samuel Oinon kautta. Pekkasen asema työläiskirjailijana oli jossain määrin kiistanalainen. Hän itse ei halunnut kantaa työläiskirjailijan viittaa hartioillaan ja myös työväenliikkeen, erityisesti sen kirjallisten vaikuttajien, kuten esimerkiksi kriitikoiden, piirissä arvosteltiin Pekkasta liiasta individualismista ja siitä, ettei hän tuntenut järjestäytyneen työväestön toimintatapoja.

Nyt lukemani kirjat edustavat Pekkasen vähemmän tunnettua sodanjälkeistä tuotantoa ja omaan hyllyyni ne ovat päätyneet sukulaislahjoituksen kautta. Kirjojen lukemisesta on jo jonkin verran aikaa ja koska ne eivät tehneet kovinkaan suurta vaikutusta, kerron niistä vain muutamalla sanalla.

Hämärtyvä horisontti (1944, WSOY) on kertomus talvisodasta palaavasta konttoripäälliköstä Pietisestä ja hänen sodan muokkaamasta mielestään:

Siellä, näetkös, Pietinen jatkoi hetken kuluttua rauhallisemmin, - täytyi ruveta katselemaan koko olemassaoloa toisesta näkökulmasta kuin täällä. Elämämme kului lakkaamattoman, jollakin tavoin suorastaan juhlallisen korkeapaineen alaisena. Meidän oli joka hetki oltava valmiita kuolemaan, ja se merkitsi, ettei meillä voinut olla mitään tulevaisuutta huolineen ja murheineen. Kaikki keskittyivät nykyhetkeen. Mutta jokainen nykyhetki oli tulvillaan väkevää elämää. (HH, s. 35)

Siviilissä kaikki, sekä ihmiset että tapahtumat, vaikuttaa Pietisen mielestä lattealta. Ainoastaan samassa työpaikassa työskentelevä rouva Toivola herättää Pietisen mielenkiinnon. Heillä on jo ennen sotaa ollut tapana keskustella ja he löysivät toisissaan ymmärtäjän. Pietinen oli avioliitossa, mutta hänen vaimonsa ”ei ollut henkisesti erikoisen valpas”, kun taas leskeksi jäänyt rouva Toivola vastasi hänen intellektuaalista tarvetta, myöhemmin suhde siirtyi myös fyysiselle puolelle. Aikakauden moraalisten paineiden puristuksessa suhde kuitenkin tulee ennen pitkää tiensä päähän.

Pekkasen teos on vakavamielinen ja psykologisoiva oman aikansa kuvaus, joka tässä hetkessä luettuna vaikuttaa hieman melodramaattiselta ja tunkkaiselta, vaikka aikalaisarvostelija Huugo Jalkanen piti teosta ”raikkaana sisäisenä ajankuvana”.

Projektin tiimoilta luin myös Täyttyneiden toiveiden maan (1951, WSOY), joka on luokiteltu näytelmäksi. Se on kertomus elämän laitapuolen kulkijoista, jotka heidän joukkoonsa kuulunut Runoilija johdattaa hetkeksi Kurjuudenlaakson kuppaisesta kapakasta Täyttyneiden toiveiden maahan. Siellä hetken jokainen voi elää yltäkylläisyydessä, mutta illuusio kuitenkin katoaa nopeasti ja samalla myös toivo paremmasta. Kirjan tarinassa oli jotain hemingwaymäistä, mutta itse en siitä kovin paljon innostunut.

Pekkanen kirjoitti Täyttyneiden toiveiden maan toivuttuaan vaikeasta halvaantumisesta ja Runoilijan hahmon kautta siitä on luettavissa myös jonkinlaista kirjailijuuden kommentointia.  Ennen kuolemaansa runoilija lohduttaa rakastettuaan:

Älä itke armaani. Pääsen todellakin toiveitteni maahan. Etkö tiedä, että runoilijat syntyvät tavallisesti vasta kuollessaan. (TTM s. 132)


Halvaantumisensa jälkeen Pekkanen kirjoitti myös teoksensa Lapsuuteni (1953), jota esimerkiksi Sara on blogissaan kehunut ja joka kiinnostaisi minuakin. 

tiistai 8. lokakuuta 2013

Vain tosi on pysyväistä - Eero ja Saimi Järnefeltin kirjeenvaihtoa ja päiväkirjamerkintöjä 1915-1944


Vain tosi on pysyväistä. Eero ja Saimi Järnefeltin kirjeenvaihtoa ja päiväkirjamerkintöjä 1915–1944. Toim. Marko Toppi. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. 2013. 313 s.

Suomalaisen taiteen kultakausi 1800–1900-luvun taitteen molemmin puolin on aina kiinnostanut minua kulttuurihistoriallisista syistä. Siksi tartuin myös tähän Marko Topin toimittamaan kirje- ja päiväkirjakokoelmaan, kun se kirjaston uutuushyllystä sattui silmiini. Eero Järnefelt (1863–1937) ei minulle kuvataitelijana ole ehkä yhtä tuttu kuin esimerkiksi hänen aikalaisensa Albert Edelfelt ja Pekka Halonen tai kirjallisuuden puolelta esimerkiksi hänen veljensä Arvid Järnefelt. Saimi Järnefelt (1867–1944) o.s. Swan) oli puolestaan osa Swanin yhdeksänpäistä sisarussarjaa, joista tunnetuin on ehkä runoilija Otto Mannisen kanssa naimisissa ollut kirjailija Anni Swan, joka on tullut tutuksi ennen kaikkea ihanista lastenkirjoistaan, joista Iris-rukka on minullekin kovin rakas. Saimi Järnefelt puolestaan oli Suomalaisen teatterin näyttelijä, ennen kuin luopui omasta urastaan äitiyden, pariskunnalle syntyi yhteensä viisi lasta vuosien 1891–1906 välillä, ja perheenemännyyden myötä. 1900-luvun alussa Järnefelteistä tuli osa Tuusulan rantatien taiteilijayhteisöä, kun he hankkivat asunnokseen Suvirannan, joka yhä edelleen on suvun hallussa. Myöhemmin Suvirannassa vietettiin vain kesät ja talvet kuluivat perheen Helsingin asunnossa. Arki oli läsnä molemmissa, etenkin Saimin kirjeissä ja päiväkirjoissa:

15 p. marraskuuta [1915] 4 astetta lämmintä, maanantai-ilta. Isä ja Heikki pelaavat shakkia atelierissa. Lapset lukevat läksyjään neiti B-n kanssa lastenkamarissa. Odotetaan postia. Ruokasalista kuuluu teekuppien kilinää ja kyökistä nousee vastaleivotun vehnäsen haju. Koko päivän olen tehnyt ikävää työtä, ratkonut Leenan vaatteita, joista laitetaan pikkutytöille ja Pullelle. [Ompelija] vierailee nim. taas täällä. Vastikään soitti Ida H. ja pyysi neiti B-ta ja minua sinne huomenillalla ompeluseuraan. (VTOP s. 30) 

Tämä nyt käsillä oleva kokoelma on jatkoa vuonna 2009 ilmestyneelle, myös Marko Topin toimittamalle, kokoelmalle Eero ja Saimi Järnefeltin kirjeenvaihtoa 1889–1914. Vain tosi on pysyväistä - kokoelma sisältää pariskunnan kirjeitä toisilleen, lapsilleen sisaruksilleen ja ystävilleen. Lisäksi mukaan on otettu sekä Saimin että Eeron, jota perhe ja sukulaiset kutsuivat ristimänimellä Erikiksi, päiväkirjamerkintöjä ja Laura-tyttären muisteluosuuksia.

Vuonna 1915 Eero Järnefelt oli jo nimensä vakiinnuttanut taidemaalari, jolla riitti erilaisia tilaustöitä. Saimi puolestaan piti perheen ohjat käsissään ja lasten kasvaessa hän oli yhä vapaampi seuraamaan miestään tämän sekä kotimaahan että ulkomaille, usein Saksaan ja Italiaan, suuntautuville, matkoille. Eerolle matkat olivat tärkeitä inspiraationlähteitä, Saimi puolestaan tutustui innokkaasti paikalliseen kulttuuritarjontaan. Usein matkakohteissa riitti hyviä ystäviä, sekä suomalaisia ja paikallisia, jotka ottivat matkailijat siipiensä suojaan. Tämä tarkoitti vilkasta seuraelämää, johon kuului muun muassa teatteria, päivällisiä ja teekutsuja. Myös taidemuseot ja muut nähtävyydet oli kierrettävä tarkkaan. Kokoelmassa matkoilta kirjoitetut kirjeet ovatkin määrällisesti pääosassa. Näitä sekä Saimi että Eero kirjoittivat sekä lapsilleen että muille sukulaisille ja tuttaville. Tai jos Saimi ei ollut mukana, kirjoittivat aviopuolisot kirjeitä toisilleen.

Päiväkirjamerkintöjä on kokoelmassa selvästi vähemmän kuin kirjeitä. Tämä kertoo siitä, että päiväkirjan kirjoittaminen ei ollut kummallekaan mikään päivittäinen rutiini. Molemmat tekivät usein päiväkirjamerkintöjä matkoillaan. Saimi merkitsi muistiin vaikutelmiaan ja kokemuksiaan ja kertoi myös laveasti sosiaalisesta elämästään. Eero puolestaan kirjoitti muistiin pääasiassa taiteen herättämiä mielikuviaan. Kumpikaan ei päiväkirjoissa kovin syvästi reflektoi omia henkilökohtaisia kokemuksiaan tai tunteitaan. Eeron merkinnät ovat melko harvoja, Saimilla sen sijaan on muutamia yhtenäisempiä kausia, jolloin hän kirjoitti päiväkirjaansa. Yksi tällainen on sisällissodan aikaan sijoittuva, jolloin Saimi merkitsi ahkerasti muistiin päivien tunnelmia ja tapahtumia. Hänen päiväkirjansa tuokin yhden mielenkiintoisen lisän sisällissodan aikaisen Helsingin tapahtumiin.

Kokoelman kirjeistä ja päiväkirjamerkinnöistä on luettavissa myös suomalaisen sivistyneistön näkemyksiä Euroopan ja Suomen poliittisesta tilanteesta. Saksaan ja Italiaan 1930-luvulla suuntautuneilla matkoillaan he kirjeissään usein kommentoivat niissä näkemäänsä ja kuulemaansa, ja halusivat myös kiihkeästi kuulla, jos kotimaassa oli tapahtunut jotain poikkeavaa. Järnefeltien maailmankatsomus noudatteli porvarillisen, valkoisen Suomen muokkaamia linjoja. Varauksellisesti he kuitenkin suhtautuivat äärioikeistolaiseen liikehdintään ja myös kielitaistelu ja siihen liittyvä nationalistinen kansalliskiihko oli heille vierasta.

Viimeisen pitkän matkansa pariskunta teki vuonna 1936, jolloin Eero oli jo sairas. Runsaan vuoden kuluttua tästä, marraskuussa 1937 hän kuoli. Saimille puolison menetys oli raskas, ja on riipaisevaa lukea hänen seuraavana kesänä Suvirannasta kirjoittamaansa kirjettä sisarelleen. Paikka on täynnä yhteisiä muistoja menneiltä vuosilta:

Rakas Anni! Kiitos kirjeestäsi [...] Kaunista on meilläkin, ja Laura ja Erkki tekevät parasta saadakseen minua viihtymään. Mutta kyllä minulle on hyvin haikeata olla täällä, joka puun, joka pensaan olemme yhdessä [Erikin kanssa] istuttaneet, kaikki suunnitelleet yhdessä. Joka kivi ja kanto, joka nurkka [on] täynnä surumielisiä muistoja. (VTOP s. 274)

Saimi eli vielä sotavuosien yli ja hän kuoli lokakuussa 1944, sairastettuaan sitä ennen kuukausia. Huhtikuussa -44 hän itse arveli yhdeksi sairastumisensa syyksi sitä, että ei kestänyt Eeron Helsingin yliopistoon maalaamien Aurora-seuran kokousta ja Flora-juhlaa Kumpulan kentällä esittävien freskojen tuhoutumista Helsingin helmikuisissa pommituksissa. Saimin sisaren Toini Swanin mukaan hän syytti tapahtumasta itseään, koska ei ollut pyytänyt yliopiston rehtoria viemään maalauksia turvaan.

Järnefeltien kirjeenvaihto toi taas yhden mielenkiintoisen kurkistusaukon suomalaiseen taide- ja sivistyneistöelämään 1900-luvun alkupuolella. Vaikka kumpikaan puolisoista ei ollut kirjallisesti kovin virtuoosimaisia, niin kirjeitä luki mielellään niiden kulttuurihistoriallisen arvon vuoksi. Kirjan toimitukseen en sen sijaan ollut täysin tyytyväinen, sillä en oikein ymmärtänyt, miksi kirjeiden ja päiväkirjojen tekstiä oli pitänyt pilkkoa. Oli melko rasittavaa lukea, kun teksti on täynnä hakasulkeita ja toisaalta jäi myös vaivaamaan, miksi joitakin kohtia oli poistettu. Toimittajan mukaan poistot oli tehty toistojen välttämiseksi ja kirjan ”päähenkilöiden kannalta epäolennaisten asioiden osalta”. Nyt voi kysyä, millä perusteella epäolennaisuus on määritelty. Toki on selvää, että jos aineistoa on paljon, niin karsintaa on tehtävä, mutta itse tekisin sen mieluummin esimerkiksi kirjeiden määrää vähentämällä kuin pilkkomalla mukaan otettuja kirjeitä. Tämä ihan jo lukemisen mukavuuden vuoksi. Hakasulkeiden määrää tekstissä lisäsi toimittajan tekemät selvennykset ja lisäykset, joista osa oli paikallaan, mutta osa tekstin ymmärrettävyyden kannalta täysin turhia. 

torstai 3. lokakuuta 2013

Vala Teatteri Avoimissa Ovissa

Kun viime keväänä bongasin, että Avoimiin Oviin on tulossa näytelmä runoilija Katri Valasta (1901-1944) päätin heti, että tuo esitys minun on nähtävä. Varasin lippuni hyvissä ajoin ja eilen oli se ilta, jolloin pääsin näytelmää katsomaan. Surullista oli kuitenkin huomata, että katsojia oli vain yksi kolmasosa siitä mitä saliin mahtuisi. Menkää hyvät ihmiset katsomaan tämä hieno näytelmä, jossa runoilijan elämästä muotoutuu ravisteleva ja vahvasti  tunteisiin vetoava kertomus.

Kuva täältä

Vala on Virpi Haataisen käsikirjoittama ja ohjaama noin 2 tuntia kestävä näytelmä runoilijan kivisestä, mutta myös antoisasta tiestä. Se ei pyri olemaan tarkka elämäkerrallinen kertomus Katri Valan elämästä vaan siinä pääosan saavat ne elementit, jotka tekivät Valasta runoilijan ja luovan taiteilijan. Vaikka näytelmässä  liikutaan jonkin verran edestakaisin eri aikatasoissa ja nuoresta haaveilevasta Karin Wadenströmistä siirrytään luontevasti kuolevan runoilijan tuntoihin, niin perusasetelmaltaan näytelmä on kuitenkin kronologinen. Esityksen ensimmäisellä puoliskolla tutustutaan vapaasta mitasta hurmioituneeseen nuoreen runoilijaan ja Tulenkantaja-aikoihin, jolloin avattiin joukolla ovia Eurooppaan ja haaveiltiin kaukaisista puutarhoista. Näytelmän toisella puoliajalla siirrytään 1930-luvulle, jolloin eksotismi on jäänyt arjen jalkoihin ja Vala ansaitsee elantoaan itselleen ja pienelle perheelleen opettajana ja lehtinaisena. Runoja ei enää synnytä hurmio, vaan ne syntyvät vastauksina ihmisyyttä ja humaanisuutta uhkaaville ajan ilmiöille ja henkisesti kuristavalle ilmapiirille, jotka vihdoin saavat äärimmäisen ilmauksensa toisen maailmansodan syttyessä.

Levottomina kiertävät ajatukset maata
kuin linnut palavaa pesäpuuta.
Hävityksen, nälän, paon tiet
johtavat koteihin kautta maan.
(Runosta Pesäpuu palaa. Kootut runot)

Näytelmä peilaa Valan elämää suhteessa hänen elämänsä kannalta tärkeisiin miehiin, ennen kaikkea "päätulenkantaja" Olavi Paavolaiseen ja veljeen Erkki Valaan, 1930-luvun yhteiskunnallisesti kantaaottavan Tulenkantajat-lehden päätoimittajaan. Tämä asetelman kautta päästään pureutumaan siihen, miten sukupuoli määrittää taitelijuutta, se mikä miehelle oli mahdollista ei välttämättä ollut naiselle, ainakaan ilman uhrauksia ja taistelua. Asetelman kautta nousevat esiin myös 1930-luvun poliittiset ja yhteiskunnalliset jännitteet, jotka korostuvat etenkin Erkki Valan ja Paavolaisen erilaisissa näkemyksissä.

Katri Vala ei ollut poliittisesti sitoutunut runoilija, vaikka hän maailmankatsomukseltaan läheni vasemmistolaisuutta. Ei varmasti vähiten aviomiehensä Armas Heikelin kautta. Heikel oli kommunisti, joka 1930- ja 1940-luvun mittaan sai maistaa useaan kertaan poliittista vankeutta. Heikel on näytelmässä mukana vain puheissa ja ei fyysisenä hahmona. Jossain määrin ihmettelin tätä ratkaisua, sillä mukaan on kyllä otettu Katrin Ilomantsin aikainen rakastaja, suojeluskuntaupseeri Stolt, mutta ei aviomies Heikeliä. Ehkä Heikelin mukaan ottaminen olisi muuttanut näytelmän painopistettä liikaa pois ohjaajan haluamasta suunnasta.

Minut jo Huojuvassa talossa lumonnut Ella Pyhältö tekee hienon ja intensiivisen roolin Katri Valana. Hän on koko näytelmän ajan tapahtumien keskipisteessä eikä hänen otteensa herpaannu minuutiksikaan. Pidin myös Juhani Rajalinin Erkki Valasta, mutta Henry Hanikassa Olavi Paavolaisena on jotakin, joka ei täysin vakuuttanut. Minun mielikuvissani Paavolainen on häikäilemättömämpi ja laskelmoivampi, Hanikka oli jollain tavoin liian lempeä.

Huojuvan talon tapaan myös Valassa puvustus ja lavastus on minimaalista. Toisaalta enempää ei tarvitakaan, sillä näytelmän tunnelma syntyy sen ihmisistä.

Täältä lisätietoa näytelmästä ja teatterista.

keskiviikko 2. lokakuuta 2013

Vuosi kuvina: lokakuu



Blogistanissa on kiertänyt erilaisia haasteita, joissa ideana on kuvata vuoden kiertoa. Olen törmännyt sellaiseen ainakin täällä. Ideana on kuvata sama maisema samasta paikasta kuukausittain ja lopuksi kuvat voi kerätä yhteen kokoelmaksi.

Minun kuvani on otettu meidän yläkerran parvekkeelta. Katsotaan, miten maisema haasteen ja vuodenkierron mukana muuttuu.

Olisi kiva nähdä myös muiden samalla idealla toteutettuja kuvia. Kirjabloggareista ainakin KatjaMinna ja Sara/p.s.rakastan kirjoja pitävät valokuvaamisesta ja ottavat upeita kuvia. Lähtisittekö mukaan haasteeseen? Heidän lisäkseen haluan haastaa mukaan ihanan "Porvoo-blogin" Millan ja samalla kiittää häntä saamastani tunnustuksesta.



  Kiitos!