perjantai 11. lokakuuta 2013

Kaksi Toivo Pekkasta Projekti 12:n tiimoilta


Projekti 12 alkoi syyskuun kirjoilla, jotka molemmat ovat Toivo Pekkasen (1902–1957) myöhäistuotantoa. Pekkanen debytoi 1920-luvun lopulla novellikokoelmallaan Rautaiset kädet ja löi itsensä lopullisesti läpi osin omaelämäkerrallisella romaanillaan Tehtaan varjossa, joka oli ennen tätä ainut aikaisemmin lukemani Pekkasen kirja.  

Pekkanen oli taustaltaan työväenluokasta ja kirjalliseen maailmaan hän ponnisti monien aikalaistensa tavoin Nuorten Voiman Liiton harrastuspiirin kautta. Työväenluokkainen tausta näkyy erityisesti teoksessa Tehtaan varjossa (1932), jossa kerrotaan Pekkasen oma tarina hänen alter egonsa Samuel Oinon kautta. Pekkasen asema työläiskirjailijana oli jossain määrin kiistanalainen. Hän itse ei halunnut kantaa työläiskirjailijan viittaa hartioillaan ja myös työväenliikkeen, erityisesti sen kirjallisten vaikuttajien, kuten esimerkiksi kriitikoiden, piirissä arvosteltiin Pekkasta liiasta individualismista ja siitä, ettei hän tuntenut järjestäytyneen työväestön toimintatapoja.

Nyt lukemani kirjat edustavat Pekkasen vähemmän tunnettua sodanjälkeistä tuotantoa ja omaan hyllyyni ne ovat päätyneet sukulaislahjoituksen kautta. Kirjojen lukemisesta on jo jonkin verran aikaa ja koska ne eivät tehneet kovinkaan suurta vaikutusta, kerron niistä vain muutamalla sanalla.

Hämärtyvä horisontti (1944, WSOY) on kertomus talvisodasta palaavasta konttoripäälliköstä Pietisestä ja hänen sodan muokkaamasta mielestään:

Siellä, näetkös, Pietinen jatkoi hetken kuluttua rauhallisemmin, - täytyi ruveta katselemaan koko olemassaoloa toisesta näkökulmasta kuin täällä. Elämämme kului lakkaamattoman, jollakin tavoin suorastaan juhlallisen korkeapaineen alaisena. Meidän oli joka hetki oltava valmiita kuolemaan, ja se merkitsi, ettei meillä voinut olla mitään tulevaisuutta huolineen ja murheineen. Kaikki keskittyivät nykyhetkeen. Mutta jokainen nykyhetki oli tulvillaan väkevää elämää. (HH, s. 35)

Siviilissä kaikki, sekä ihmiset että tapahtumat, vaikuttaa Pietisen mielestä lattealta. Ainoastaan samassa työpaikassa työskentelevä rouva Toivola herättää Pietisen mielenkiinnon. Heillä on jo ennen sotaa ollut tapana keskustella ja he löysivät toisissaan ymmärtäjän. Pietinen oli avioliitossa, mutta hänen vaimonsa ”ei ollut henkisesti erikoisen valpas”, kun taas leskeksi jäänyt rouva Toivola vastasi hänen intellektuaalista tarvetta, myöhemmin suhde siirtyi myös fyysiselle puolelle. Aikakauden moraalisten paineiden puristuksessa suhde kuitenkin tulee ennen pitkää tiensä päähän.

Pekkasen teos on vakavamielinen ja psykologisoiva oman aikansa kuvaus, joka tässä hetkessä luettuna vaikuttaa hieman melodramaattiselta ja tunkkaiselta, vaikka aikalaisarvostelija Huugo Jalkanen piti teosta ”raikkaana sisäisenä ajankuvana”.

Projektin tiimoilta luin myös Täyttyneiden toiveiden maan (1951, WSOY), joka on luokiteltu näytelmäksi. Se on kertomus elämän laitapuolen kulkijoista, jotka heidän joukkoonsa kuulunut Runoilija johdattaa hetkeksi Kurjuudenlaakson kuppaisesta kapakasta Täyttyneiden toiveiden maahan. Siellä hetken jokainen voi elää yltäkylläisyydessä, mutta illuusio kuitenkin katoaa nopeasti ja samalla myös toivo paremmasta. Kirjan tarinassa oli jotain hemingwaymäistä, mutta itse en siitä kovin paljon innostunut.

Pekkanen kirjoitti Täyttyneiden toiveiden maan toivuttuaan vaikeasta halvaantumisesta ja Runoilijan hahmon kautta siitä on luettavissa myös jonkinlaista kirjailijuuden kommentointia.  Ennen kuolemaansa runoilija lohduttaa rakastettuaan:

Älä itke armaani. Pääsen todellakin toiveitteni maahan. Etkö tiedä, että runoilijat syntyvät tavallisesti vasta kuollessaan. (TTM s. 132)


Halvaantumisensa jälkeen Pekkanen kirjoitti myös teoksensa Lapsuuteni (1953), jota esimerkiksi Sara on blogissaan kehunut ja joka kiinnostaisi minuakin. 

6 kommenttia:

  1. Minulla on nyt klassikkokuukausipinossani Pekkasen Lapsuuteni. Aikanaan olen lukenut häneltä Tehtaan varjossa, joka jäi todella ankeana mieleen, vaikka hyvä olikin. Ehkä sen nyt lukisi eri tavalla. Nämä kaksi lukemaasi Pekkasen kirjaa eivät ilmeisesti olleet häikäisevän hyviä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tehtaan varjossa ei tosiaankaan ole mikään hupiromaani, joten en usko, että uusi lukukerta muuttaisi mitään :)

      En tosiaan mitenkään hirveästi näistä hurmaantunut.

      Poista
  2. Minusta Lapsuuteni oli jopa parempi kuin Tehtaan varjossa. Suosittelen.

    VastaaPoista
  3. Pekkasen Tehtaan varjossa-romaanin aion lukea, kun saan sen käsiini. Muutenkin pitäisi ottaa lukuprojekti suomalaisten klassikkojen kanssa! Teuvo Pakkalan romaanit kiinnostavat, kun luin hänen novellejaan. Minulla menee muuten aina näiden kahden kirjailijan nimet sekaisin, kun ne ovat niin samanlaisia!:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pekkanen ja Pakkala tosiaan voivat mennä sekaisin.

      Olen lukenut Pakkalaa joskus kotimaisen kirjallisuuden tenttiin. Ainakin Elsan muistan lukeneeni, samoin kuin Pienen elämäntarina. Molemmat vankasti 1800-luvun realistista proosaa, mutta mielenkiintoisia.

      Poista