tiistai 26. marraskuuta 2013

Matti Kurjensaari - Loistava Olavi Paavolainen


Matti Kurjensaari: Loistava Olavi Paavolainen. Henkilö- ja ajankuva. Tammi. Kolmas painos. Ilmestyi ensimmäisen kerran 1975. 307 s.


Matti Kurjensaaren Loistava Olavi Paavolainen on kirjallinen muistomerkki pitkäaikaiselle ystävälle, jolle kirjallisuus oli olemassaolon muoto ja joka oli kirjallisuustaiteellisen elämän mestari. Kaunokirjailijana Paavolainen ei onnistunut lyömään itseään läpi, sen sijaan hän onnistui herättämään huomiota ja keskustelua omaan aikaansa pureutuvilla, havainnoivilla teoksillaan kuten esimerkiksi Nykyaikaa etsimässä, Suursiivous eli kirjallisessa lastenkamarissa, Kolmannen valtakirja vieraana, Lähtö ja loitsu, Risti ja hakaristi, Synkkä yksinpuhelu.

Olavi Paavolaista (1903–1964) voidaan pitää tulenkantajien henkilöitymänä. Hän oli se joka innokkaimmin availi ikkunoita Eurooppaan ja muualle maailmaan 1920–1930-luvuilla. Alkutulenkantajien hurmioituneet itämaishenkiset näyt vaihtuivat vuosikymmenen taitteessa koneromantiikkaan ja nykyajan tarkkailuun. Pariisiin, Kolmannen valtakunnan Saksaan ja Etelä-Amerikkaan ulottuneet matkansa Paavolainen raportoi tuoreeltaan kirjoissaan. Neuvostoliittoon suuntautuneen matkan tunnelmien siirtäminen kirjaan ei enää onnistunut, sillä toinen maailmansota tuli väliin.

Sodan vuodet Paavolainen palveli tiedustelu- ja propagandatehtävissä asemapaikkanaan Mikkelissä sijaitseva päämaja. Paavolaisen omat karjalaiset sukujuuret saivat aikaan sen, että hänestä sukeutui sodan aikana innokas Karjalan ja sen kulttuurin puolestapuhuja. Hänen oma lapsuudenkotinsa, Kivennavalla sijaitseva Vienola upeine puutarhoineen, tuhoutui sodassa kokonaan ja rauhan tultua alue jäi rajan väärälle puolelle. Menetys oli Paavolaiselle kova eikä sitä paikannut Keuruulle rakennettu huvila ja mäntyiseen metsään raivattu puutarha.

Se ei ole Vienolan puutarha; se on tuulinen puutarha ja karuun maaperään raivattu. Silti se kasvaa harvinaisia kukkia. Heliotrooppi tuoksuu auringossa ja valkeatähtinen nicotinia öisin. Seitsemänkymmentä kurjenmiekkaa on istutettu kiertämään rantaviivaa. (LOP s. 300)

Sotavuodet tuottivat Paavolaisen viimeiseksi jääneen teoksen. Päiväkirjojen muistiinpanoihin perustuva Synkkä yksinpuhelu ilmestyi 1946. Kaikki Paavolaisen teokset, kuten ylipäätään hänen koko persoonallisuutensa, herättivät omana aikanaan voimakasta julkista polemiikkia puolesta ja vastaan. Synkän yksinpuhelun saama vastaanotto ei tehnyt tästä poikkeusta. Myönteisesti teos otettiin vastaan vasemmiston piirissä, mutta oikeiston taholta sille löytyi monta nimekästä teilaajaa kuten esimerkiksi V.A. Koskenniemi, joka ampui puskista nimimerkin turvin Valvoja-ajassa. Martti Haavio, Paavolaisen tulenkantaja-aikainen ystävä ja sodanaikainen työtoveri TK-tehtävissä, todisti vuonna 1971 antamassaan haastattelussa, että Paavolainen oli väärentänyt päiväkirjamerkintöjään Synkkään yksinpuheluun. Haavion mukaan Paavolainen oli sodan aikana, hurmioitunut suursuomalainen, mutta tämä puoli ei näy hänen julkisessa yksinpuhelussaan.

Synkän yksinpuhelun saama vastaanotto koski Paavolaiseen syvästi ja katkaisi hänen kirjallisen uransa. Uusi ura löytyi Yleisradiosta jonne Paavolaisen ystävä, Yleisradion pääjohtaja Hella Wuolijoki, palkkasi hänet teatteriosaston johtajaksi. Yhdessä Wuolijoen kanssa Paavolainen uudisti radion teatteritoimintaa ja toi eetteriin uusia ohjelmamuotoja. Työ ei kuitenkaan tuottanut hänelle samanlaista tyydytystä kuin kirjoittaminen. Kurjensaaren mukaan Paavolainen halusi vaikuttaa julkisuuteen vain kirjapainon kautta.

Suistuminen syrjään julkisuuden kirkkaimmasta valokeilasta, pois vaikuttajan paikalta, aiheutti tyytymättömyyttä ja kyllästymistä elämään. Alkoholi toimi pettymysten lieventäjänä ja suodattajana. Ginin tai viskin kyllästämänä oli aina hetken helpompaa olla ja elää. Ilmeisesti alkoholin liikakulutus, loppuaikoina ginipullo päivässä, vei miehen ennen aikaiseen hautaan vuonna 1964.

Kurjensaaren teos keskittyy lähes pelkästään Paavolaisen julkisen elämän analysointiin ja ajankuvan luomiseen ja esimerkiksi Paavolaisen elämässä vaikuttaneet naiset loistavat poissaolollaan lähes tyystin. Erityisesti oma huomioni kiinnittyi siihen, että Paavolaisen ja Helvi Hämäläisen suhde vaiettiin melkein kokonaan. Ainoana viitteenä ovat lainaukset Hämäläisen romaanista Säädyllinen murhenäytelmä, jonka kuvaukset Arturista ja hänen äidistään, joiden esikuvina olivat toimineet Paavolainen ja hänen äitinsä, olivat Kurjensaaren mukaan rakkaudessaan loukatun naisen ulkokohtaisia kuvauksia. Paavolaisen rinnalla viimeisinä vuosina vaikuttanut Hertta Kuusinen saa kirjassa naisista eniten tilaa. Kurjensaaren mukaan Kuusinen oli ”sammuvan Olavi Paavolaisen viimeinen silta ja näköala elämään”. Kurjensaaren teos noudattelee suhtautumisessaan naisiin pitkälti Paavolaisen omia näkemyksiä naisista. Hän oli seksuaalinen kokeilija, mutta pysyvään suhteeseen ei hänestä ollut. Paavolainen itse kiteytti tämän lauseeseen: ”En ole löytänyt arvoistani naista”.

Olavi Paavolainen oli näkijä ja kokija, tuulien haistelija. Tärkeintä hänelle oli olla etujoukoissa kokemassa tuoreeltaan ajassa liikkuvat aatteet ja elämänmuodot. Hän imi aikaa ja sen ilmiöitä itseensä samalla kun hän suodatti niitä kirjojensa välityksellä aikalaisilleen. Hän halusi olla sekä yksityisissä että julkisissa keskusteluissa keskipisteenä. Useimmiten hän tässä onnistuikin. Hänellä oli karismaa, joka Kurjensaaren mukaan teki hänestä ”yhdessäolojohtajan, joka pelkällä läsnäolollaan painoi ympäristöön leimansa”.

Olen jostakin lukenut (ikävä kyllä en muista mistä), että Paavolainen ei olisi halunnut Kurjensaarta elämäkerturikseen. Miehet olivat olleet läheisiä ystäviä 1930-luvulta saakka ja ehkä siksi Paavolainen pelkäsi Kurjensaaren olevan liian lähellä ja tietävän liikaa. Kurjensaari käsittelee kuitenkin pieteetillä ystäväänsä eikä tee suuria yksityiselämään liittyviä paljastuksia. Pienet yksityiseen elämään liittyvät kuriositeetit, joita Kurjensaari ripottelee sinne tänne, piristävät muuten tiukasti julkisuuteen pidättyvää kerrontaa. Itselleni kirjan parasta antia on paneutuva ajankuva, johon Kurjensaaren oma kokemus asioista antaa asiantuntevan sävyn.

Paavolaisen 50-vuotispäivän kunniaksi Kurjensaari julkaisi Uudessa kuvalehdessä avoimen kirjeen mestarilleen ja ystävälleen:


Ilmapiiri väreilee sinun ympärilläsi. Se on vaarallinen ja levottomuutta herättävä. On ihmisiä, jotka ovat iäksi joutuneet sen lumopiiriin. Ilmapiiri on tarttuva, suggestiivinen. Kun osuu oikealle aaltopituudelle, tuskin on ketään, joka ei silloin tuntisi yhtäkkiä itseään merkittäväksi ihmiseksi. Merkittävämmäksi kuin onkaan. Sinulla on kyky antaa ihmisille itseluottamusta. Monen eteen olet asettanut kauniin kuvastimen. Harva on lähtenyt luotasi samanlaisena kuin on tullut. Sukupolvien kirjailijaelämäkerrat ovat sen todisteina. (LOP s. 300)

Teatteri Avoimissa ovissa menee tällä hetkellä runoilija Katri Valan elämästä kertova näytelmä Vala, jossa myös Olavi Paavolaisen henkilöhahmo näyttelee keskeistä osaa.

P.S. Päätin, että postauksissani käytän tästä lähtien vain omia kuviani. Yritän valita jokaiseen postaukseen kirjaan, sen aiheeseen tai henkilöihin, jotenkin liittyvän kuvan (en halua kuvata kirjan kansia, koska en saa niistä koskaan mieleisiäni). Kukkien rakastajana Olavi Paavolainen saa ihaltavakseen viime kesän kukkaloistoa.


sunnuntai 24. marraskuuta 2013

Ihminen sodassa-haaste ja muuta haastepölinää



Vuoden loppu lähestyy ja se tarkoittaa myös muutamien haasteiden loppumista. Osa haasteista jatkuu vuoden vaihteen jälkeenkin ja kuvaan tulee myös uusia. Tässä postauksessa yritän hahmottaa missä haastekentällä tällä hetkellä mennään.

Loppuvat haasteet

Maukan Kansankynttiläin kokoontumisajoissa (loppuu 30.11.) olen päässyt maaliin ja olen onnellinen hehkulampputason suorittaja. Hehkulamppuun on vaatimuksena yhdeksän kirjaa neljästä kategoriasta. Luin 10 kirjaa kategoriasta elämäkerrat ja muistelmat. Historia-kategoriasta tarttui haaviin yksi blogattu kirja, samoin kirjallisuustieteestä ja maantieteestä kolme. Yhteensä siis 15 kirjaa. Haaste oli itselleni sikäli helppo, että luen ylipäätään paljon tietokirjallisuutta. Menin kuitenkin sieltä, jossa aita on itselleni matalin enkä juuri haastanut itseäni ja tarttunut itselleni vieraisiin alueisiin. Tässä olisi ollut petrattavaa, mutta muuten olen tyytyväinen saldooni. Täältä löytyy linkit lukemiini kirjoihin.

Marian Avioliittojuonia-haaste jatkuu vuoden loppuun. Olen lukenut nyt viisi kirjaa, jotka mielestäni sopivat haasteen teemaan. Tällä hetkellä olisi siis tiedossa kultahäiden vietto, mutta enköhän saa vielä yhden kirjan teeman puitteissa luetuksi jotta pääsen juhlimaan timanttihäitä.

Jatkuvat haasteet

Oma Venäjää valloittamassa-haasteeni jatkuu ensi maalikuuhun asti. Lukemiseni aiheen tiimoilta on alkurynnistyksen jälkeen vähän tyrehtynyt, mutta lupaan ottaa loppukirin. Ainakin Ludmila Ulitskajan Iloiset hautajaiset, Joseph Brodskyn Veden peili, Lidia Ginzburgin Leningradin piirityksen päiväkirja ja Hannu Mäkelän Venäjää aikuisille ja Pushkinin enkeli ovat lukulistalla.

Syyskuussa startannut Projekti 12, jossa haastoin itseni lukemaan oman kirjahyllyn kirjoja, on toistaiseksi edennyt lähes suunnitelman mukaan. Katsotaan miten jatkossa käy. Tämän kuun kirjat ovat Märta Tikkasen Kuka välittää Doris Mihailovista ja Saska Saarikosken Sanojen alamainen. Ainakin toisen yritän lukea vielä marraskuun aikana.

Alkavat haasteet

Suketus heitti tänään ilmoille haasteen Ihminen sodassa, jossa on tarkoitus lukea sotaan tai sota-aikaan tavalla tai toisella liittyvää kirjallisuutta, joko faktaa tai fiktiota. Itse luen melko paljon aihepiiriin liittyvää sekä kauno- että tietokirjallisuutta, mutta täytyy myöntää että suoranaiset taistelukuvaukset eivät oikein putoa. Sen sijaan luen mielelläni kotirintaman arjesta ja ihmisten kokemuksista, ajatuksista ja tunteista liittyen sotaan ja sota-aikaan.

Suketus oli haasteeseensa lisännyt upean listan eri sotiin liittyvää kirjallisuutta. Olin listalta aika monta jo lukenut, mutta monta oli lukemattakin. Kartoitin heti omat hyllyni ja yritin etsiä sopivia kirjoja haastetta silmälläpitäen. Samalla myös tämä haaste toimisi inspiraationa oman kirjahyllyn kirjojen lukemiseen. Löysin pikasilmäyksellä seitsemän haasteeseen sopivaa kirjaa:

Eeva Kilpi: Talvisodan aika
Eeva Kilpi: Jatkosodan aika
Olavi Paavolainen: Synkkä yksinpuhelu
Lidia Ginzburg: Leningradin piirityksen päiväkirja
Samu Nyström: Helsinki 1914–1918
Väinö Tanner: Suomen tie rauhaan 1943–1944.
Tuomas Tepora: Sinun puolestas elää ja kuolla. Suomen liput, nationalismi ja veriuhri 1917–1945.

Suketuksen listalta haluan lukea ainakin seuraavat:

Ville Kivimäki: Murtuneet mielet - Taistelu suomalaissotilaiden hermoista 1939–1945
Heidi Köngäs: Dora, Dora
Asko Sahlberg: Yhdyntä

Rohkeasti lähden tavoittelemaan ainakin vääpelin arvoa eli kahdeksan luettua kirjaa. Kuntoisuusloman voisin yrittää saada lukemalla Adichie Chimamanda Ngozin kirjan Puolikas keltaista aurinkoa. Häpeäkseni minun on tunnustettava, että Afrikan mantereelle siirtyminen kuuluu oman mukavuusalueeni ulkopuolelle.


P.S. Postauksen kuvan valitsin Suketuksen haasteen innoittamana. Kuvassa on Berliiniin Kaiser-Wilhelm-Gedächtnis-Kirche, joka on yksi toisen maailmansodan ajatuksia herättäviä muistomerkkejä.

tiistai 19. marraskuuta 2013

Ulla-Lena Lundberg - Kökarin Anna


Ulla-Lena Lundberg: Kökarin Anna ( Ingens Anna, suom. Kaija Kauppi) Gummerus 1985. 314 s.

Luin keväällä Lundbergin varhaisempaan tuotantoon kuuluneen Kuninkaan Annan ja ihastuin kovin. Kesti kuitenkin näin kauan ennen kuin hankin käsiini sen jatko-osan, nyt luvussa olleen Kökarin Annan. Ensimmäisen osan herättämät ennakko-odotukset eivät aivan toteutuneet jatko-osassa. Siinä missä Kuninkaan Anna oli kaikennielevän intohimon ja rakkauden ilotulitusta oli Kökarin Anna puolestaan kuin laveaa kertomusta aikaisemmin eläneen sukulaistädin elämästä.  Lundberg kuitenkin kirjoittaa niin hyvin, että aika sukulaistädin matkassa vierähti ihan mukavasti. Sitä paitsi täti on ihan mielenkiintoinen ja viisas nainen, joka ei suostu sopeutumaan niihin muotteihin, joihin yhteiskunta ja kanssaihmiset yrittävät häntä laittaa. Hänessä on hiljaista voimaa, joka kantaa läpi hänen elämänsä.

Kirjan mittaan Anna opiskelee opettajaksi, saa työpaikan ensin Paraisilta, sittemmin Lapinjärveltä Uudeltamaalta. Kesät hän viettää rakkaassa Kökarissa. Vuodet ja vuosikymmenet vierivät ja Anna huomaa tulleensa vanhaksi. Mielessään Anna kantaa koko ajan entistä rakastettuaan Staffania. Olisiko Annan elämä ollut erilaista, jos hän olisi pysytynyt irrottautumaan Staffanin lumovoimasta? Olisiko hän voinut rakastua uudelleen, perustaa perheen, saada lapsia? Kuka tietää!

Kun hän ajatteli Staffania, häntä itketti; kun hän nyt puhui Staffanista, hän oli iloinen, aivan kuin Staffan olisi ollut huoneessa kolmatena ja hänet olisi voinut valloittaa uudestaan iloisella äänellä ja hymyilevillä kasvoilla. Hän kertoi niin hyvin kuin osasi, tahtoi olla niin oikeudenmukainen kuin Staffan todellakin olisi istunut samassa huoneessa, hymyili vielä silloinkin kun hän kertoi omista puutteistaan: nuoruudestaan ja kokemattomuudestaan, siitä että hän oli kadottanut hyväntuulisuutensa. (KA s. 133)

Kirjassa on hyvin vahvana etnologinen näkökulma, joka varmasti johtuu Lundbergin omasta koulutuksesta. Kirjaa voi pitää eräänlaisena tutkielmana vuosisadan alussa Ahvenanmaan saaristossa syntyneen naisen elinehdoista, kulttuurisesta taustasta, ajattelutavoista ja sosiaalisesta noususta. Samalla luodaan katsaus ahvenanmaalaiseen identiteettiin, jossa tyypillistä on tietty irrallisuus Manner-Suomesta ja oman erityislaadun korostaminen. Lundberg jopa marssittaa kirjassaan nuoren innokkaan etnologin haastattelemaan vanhaa, kotisaarelleen palannutta Annaa. Täsä kohtauksessa näen tosin pienen ironisen pilkkeen, sillä Anna ei suostu siihen muottiin, johon tieteelleen omistautunut etnologi yrittää häntä ja hänen kulttuuriaan laittaa. Kun etnologi esittää, että Annan kotimökki olisi pidettävä sellaisena kuin se on ollut, niin Anna kysyy tiukasti: "Suostuisitko sinä elämään samalla tavalla kuin isänisäsi?"

Pienestä puuduttavuudesta huolimatta uskallan kuitenkin suositella Kökarin Annaa Lundberg-faneille, sillä Lundbergin kieli ja Annan persoona pitävät kirjaa kasassa.

sunnuntai 17. marraskuuta 2013

Porvoo puiden takaa








Alkuviikosta ulotin aamukävelyni Näsinmäelle, josta on uskomattoman hienot näkymät yli Porvoon. Kauniissa marraskuun  valossa kylpevä kaupunki sai minut harmittelemaan, ettei minulla ollut kameraa mukana. Päätin, että jos vain viikonloppuna aurinko paistaa, lähden kuvausretkelle. Tänään ilma oli toivottu ja Eino-myrskystä viis veisaten hyppäsin pyöräni selkään ja karautin matkaan. Voin kertoa, että vastatuuleen polkiessa välillä tuntui, ettei pääse eteenpäin ollenkaan. Näkymät mäeltä kuitenkin korvasivat matkan rasitukset, samoin kuin kahvila Helmessä vihreän teen kanssa nautittu omena-pähkinäkakku. Riemastuttavaa oli myös bongata marraskuun orvokit kaikkien kanerva-havuistutusten joukosta.

Milla oli eilen tehnyt samanlaisen fiilistelyreissun, käykää kurkkaamassa.

tiistai 12. marraskuuta 2013

Mäkelä, Pesonen ja Pushkin


Eilen pääsin taas pitkästä aikaa osallistumaan keskustelusarjaan 12 tuolia: dialogeja venäläisestä kirjallisuudesta. Professori Pekka Pesosen vieraaksi oli saapunut kirjailija Hannu Mäkelä kertomaan uusimmasta teoksestaan Pushkinin enkeli. En ole Mäkelän kirjaa vielä lukenut, sillä olen säästellyt sitä joulukirjaksi. Eilinen tilaisuus oli kuitenkin niin inspiroiva, että katsotaan maltanko. Hannu Mäkelän esiintyminen on luontevaa, innostavaa ja lämmintä. Hänessä on charmia, joka on aina purrut minuun.

Aleksandr Pushkin (1799-1837) sai monien muiden merkittävien aatelispoikien tapaan klassisen ranskalaisen sivistyksen Tsarskoje Selon keisarillisessa lyseossa. Hänen kirjallinen lahjakkuutensa oli jo tällöin tunnettua ja häntä pidettiin nuorena nerona. Aatelisveren lisäksi hänessä virtasi pisara afrikkalaisverta, josta Pushkin oli erityisen ylpeä. Hänen isoisoisänsä oli Pietari Suuren afrikkalainen paashipoika Ossip Abramovits Gannibal. Venäjän kielen kannalta Pushkinin tärkein opettaja oli hänen njanjansa, jonka kertomat venäläiset kansansadut ja tarinat antoivat tulevalle runoilijalle sekä aiheita, että ennen kaikkea kielen.

Pushkin on ehdottomasti tärkein venäläiskirjailija, jos kysytään venäläisiltä itseltään."Hän on kaikkemme" kuuluu tunnettu sanonta. Jo päiväkoti-ikäiset tutustutetaan Pushkiniin ja hänen runoihinsa. Se, että Venäjän ulkopuolella Pushkinin merkitys ei ole samaa luokkaa kuin monien muiden venäläisten klassikoiden, johtuu siitä, että Pushkinin tuotanto, ja nimen omaan hänen runoutensa on vaikeaa kääntää, niin että se säilyttää oman erikoisluonteensa. Tämä koskee Mäkelän mukaan runouden kääntämistä ylipäätään ja hän on sitä mieltä, että jokainen käännös on uusi runo. Eilen saimme kuitenkin nauttia Mäkelän runokäännöksistä hänen itsensä lukemina useamman runon verran. Kun yleisöstä ehdotettiin, että Mäkelä kävisi yhden Pushkinin tunnetuimman runoelman, Vaskiratsastajan, kimppuun ja tekisi siitä uuden käännöksen, Mäkelä kuitenkin kieltäytyi kunniasta ja sanoi, että "takki on tyhjä".

Edelliset kolme vuotta hän oli tiiviisti viettänyt Pushkinin parissa. Lukien Pushkin-kirjallisuutta, jota hänen mukaansa ilmestyi Venäjällä kuin sieniä sateella, ja kiertäen Pushkinille tärkeitä paikkoja. Erityisesti hän suositteli käymistä Pietarissa sijatsevassa Pushkinin kotimuseossa, joka sijaitsee osoitteessa Moika 12. Yhdyn Mäkelän suosituksiin, kannattaa ehdottomasti käydä tutustumassa.

Pushkinin enkeli on elämäkertaromaani, joka sekoittaa faktaa ja fiktiota. Mäkelän mukaan hän haluaa pitää kiinni tunnetuista elämäkerrallisista faktoista eikä halua sekoittaa mukaan mitään ylimääräistä. Fiktiota puolestaan on Pushkinin pään sisälle sukeltaminen ja ajtusten ja tunteiden esiin kirjoittaminen. Samaa tekniikkaa hän on aiemmin käyttänyt ainakin Eino Leinosta kertovassa Mestarissa ja Aleksis Kiven elämää valottavassa Kivessä. Yhteistä näille kolmelle kirjalle on myös se, että ne sijoittuvat kohteensa viimeisiin hetkiin ennen kuolemaa. Kuoleman kolkutellessa kantapäille on viimeinen hetki katsoa elämää taaksepäin, sitä mitä ennen on ollut.

Pushkinin enkelissä runoilija valmistautuu kaksintaisteluun, joka koituu hänen kohtalokseen. Kaksintaistelu vastustajana on hänen vaimonsa, koko hovin ihaileman kaunottaren, Natalja Nikolajevnan rakastaja D'Anthes. Kirjan kaikkitietävänä kertojana ja Pushkinin rinnallakulkijana toimii enkeli, jonka kanssa runoilija käy vuoropuhelua. Mäkelän mukaan Pushkin haki kaksintaistelulla tietoisesti kuolemaa. Hän oli umpikujassa monessa suhteessa. Häntä uhkasi sekä taloudellinen vararikko että julkinen häpeä aisankannattajan roolissaan. Epäilyjä oli myös siitä, että kenties hän oli ammentanut itsensä ammatillisesti ja taiteellisesti loppuun. Uutta ja merkittävää kirjallisuutta oli yhä vaikeampi ja vaikeampi saada syntymään.

Koska Pushkin on niin tärkeä kirjailija venäläisille ja venäläiselle kulttuurille, ovat vallanpitäjät toisensa jälkeen pyrkineet omimaan runoilijan ja nostamaan hänen runoudestaan esiin asioita, jotka tukevat kulloisenkin vallanpitäjän pyrkimyksiä. Neuvostoaikana korostettiin Pushkinin yhteiskunnallisuutta ja hänen yhteyksiään dekabristikapinallisiin. Nykyään ortodoksinen kirkko tekee hänestä omaa sankariaan ja uskonnollista runoilijaa. Jo omana aikanaan Pushkin oli merkittävä ja rakastettu runoilija ja hän tiesi tämän myös itse. Tämä tulee esiin hänen runossaan, joka Mäkelän käännöksenä alkaa "Sanoista tein itselleni patsaan...". Tämä patsas on edelleen tukevasti jalustalle ja sitä on vaikea saada horjumaan.

maanantai 11. marraskuuta 2013

Matti Rinne - Yksitoista Tapiovaaraa. Tuoleja, tauluja, elokuvia




Matti Rinne: Yksitoista Tapiovaaraa. Tuoleja, tauluja, elokuvia. Teos 2008. 279 s.

Matti Rinne marssittaa kirjassaan esiin Kaarlo Juho Vihtori Tapiovaaran ja hänen vaimonsa Aino Aleksandran ja heidän lapsikaartinsa: kahdeksan poikaa ja kolme tytärtä. Hänen kunnianhimoisena tavoitteenaan on luoda henkilökuva jokaisesta perheenjäsenestä, mutta keskeisen sijan kirjassa nappaavat kuitenkin sisarussarjan tunnetuimmat nimet: kuvataitelija Tapio eli Tapsa (1908-1982), elokuvaohjaaja Nyyrikki eli Nyrki (1911-1940) ja muotoilija Ilmari eli Imma (1914-1999). Rinne kertoo kirjoitusprosessinsa aikana samaistuneensa niin täysin Tapiovaaroihin, että halusi käyttää heistä kaikista perheen keskuudessa vakiintuneita lempinimiä. Lukijalle oivana opastuksena Tapiovaaran perheeseen toimii kirjan kansilehdellä oleva sukupuu, josta näkee yhdellä silmäyksellä syntymä- ja kuolinvuodet, puolisot ja lapset sekä ammatit.

Kirjansa alussa Rinne luo katsauksen sisarusten vanhempiin ja isovanhempiin. Sisarusten isä Kaarlo oli metsänhoitaja ja innokas fennomaani, joka suomeni Karlsson nimensä metsänhoitajalle sopivasti Tapiovaaraksi vuoden 1906 suuressa nimenmuutoskampanjassa. Ainokin pääsi nuoruudessaan kosketuksiin aikansa fennomaanisten ihanteiden kanssa ja sai seurustella muun muassa Swanin perheen kanssa. Naimisiin mentyään Kaarlo ja Aino asettautuivat kasvattamaan lapsikaartiaan Hämeenlinnaan, jossa Kaarlo toimi metsänhoidontarkastajana. Aino kuoli vuonna 1929, jolloin nuorin lapsi Panu oli vasta 5-vuotias. Tällöin tyttäristä vanhin Tuulikki joutui ottamaan vastuulleen perheen arjen sujumisen.

Perheen aatteellisesta perinnöstä poiketen lähestyivät erityisesti Tapio ja Nyrki opiskeluaikanaan Helsingissä vasemmistolaisia piirejä. Heistä tuli osa aktiivista 1930-luvulla nousevaa vasemmistoälymystöä. Tapsa löysi oman alansa kuvituksen piiristä ja hänestä tuli 1936 perustetun kirjailijaryhmä Kiilan ainoa ei-kirjailijajäsen. Nyrki toimi ennen elokuvauraansa Työväen näyttämön johtajana ja ohjaajana. Yhtenä elokuvauralle sysäävänä tekijänä oli toiminta elokuvakerho Projektiossa. Ennen talvisodan aikana tapahtunutta kuolemaansa Nyrki ehti ohjata neljä elokuvaa, joista tunnetuimmat lienevät yhdessä Juhani Ahon poikien kanssa filmattu Juha  ja F.E.Sillanpään romaanista filmatisoitu Miehen tie. Nyrkin lisäksi sotarintamalle perheen pojista jäi myös sisarussarjan kuopus Panu, joka kuoli kesän 1944 suurtaistelujen ryskeessä.

Kansainvälisesti tunnetuin perheen lapsista lienee Imma, jonka huonekalut, muun muassa Mademoiselle- ja Domus-tuolit, ovat levinneet ympäri maailmaa ja ovat nykyään moderneja klassikoita, joista yleensä saa maksaa maltaita. Alunperin idea oli kuitenkin tarjota kauneutta ja laatua arkeen kohtuullisin hinnoin.

Rinteen kirja tarjoaa kevyen läpileikkauksen Tapiovaaran sisarussarjaan ja heidän elämänsä ulkonaisiin puoliin ja keskinäisiin suhteisiin. Kovin syvään sisäisen ajattelu- ja tunnemaailmaan kuten myös taiteellisten töiden erittelyyn on mahdotonta päästä päähenkilöiden lukuisuuden ja kirjan siihen nähden suhteellisen suppeuden vuoksi. Kirja kuitenkin näyttää sen, miten perheen kulttuurinen ja aatteellinen perinne, sen ilmapiiri ja taiteellinen lahjakkuus usein kanavoituu ulos monella eri tavalla ja useamman perheen jäsenen kautta. Tapiovaarojen rinnalle tässä suhteessä voidaan nostaa esimerkiksi Järnefeltit, jonka piiristä nousi usean eri taiteenlajin edustajia, kuten myös Tapperin perheestä. Rinteen kirja toimii myös oivana ensiteoksena Tapiovaaroista kiinnostuneille. Tekstin lisäksi tätä tukee runsas kuvitus.

Pakko nostaa lopuksi esiin yksi hauska yksityiskohta. Tapsalla oli lyhyt rakkaussuhde Tove Janssonin kanssa 1940-luvun alussa. Rakkauden hiipuessa ystävyys jäi ja Tovesta tuli Tapsan tyttären kummi. Tapsan veljen osmon, Mossen, lomatodistukseen rintamalta Tove piirsi yhdet varhaisimmat muuminsa ja muutenkin iloitteli siinä kuvin ja tekstein armeijan jäykkyyden kustannuksella. Lomatodistuksen alalaitaan hän tosin lisäsi hellyyttävän anteeksipyynnön: Oh, anteeksi, förlåt, pardon, excuse me, please, ylisotatuomari varsåsnäll. Tove.

perjantai 8. marraskuuta 2013

10 suosikkiani Finlandia-palkituista


Yhtä varmasti kuin aurinko joka aamu nousee, alkaa kirjallisuuden, erityisesti kotimaisen kirjallisuuden, ystävä olla näihin aikoihin täpinöissään tulevista Finlandia-palkintoehdokkaista. Ehdokkaat Tieto-Finlandian ja Finlandia Junior-palkinnon saajiksi on jo esitelty. Itse odotan Tieto-Finlandia ehdokkaita lähes yhtä innokkaasti kuin Finlandia-palkintoehdokkaita. Erityisesti olen kiinnostunut, onko joukossa hyviä historiateoksia. Tänä vuonna niitä löytyy peräti kolme: Ville Kivimäen Murtuneet mielet (WSOY), Teemu Keskisarjan Viipuri 1918 (Siltala) ja Harri Kalhan Kokottien kultakausi.  Belle Époquen mediatähdet modernin naiseuden kuvastimina (SKS). Kaikki vaikuttavat erittäin mielenkiintoisilta, mutta ensimmäisenä tarttuisin ehkä Kivimäen kirjaan, joka perustuu hänen väitöskirjaansa ja tuo sodasta esiin sen aiemmin vaietun puolen.

Vuoden 2013 Finlandia-palkintoehdokkaat valitsee lautakunta, johon kuuluvat toimittaja Raisa Rauhanmaa (lautakunnan puheenjohtaja), suomentaja Juhani Lindholm ja toimittaja Nina Paavolainen. Palkinnon saajan valitsee teatterinjohtaja Asko Sarkola. Itse olen tänä vuonna lukenut melko vähän suomalaista kaunokirjallisuutta, mutta minulla on silti vahva ehdokas voittajaksi. Jollei Riikka Pelon loistava Jokapäiväinen elämämme ole edes ehdolla, on systeemissä jotain vikaa (tämä siis ihan subjektiivinen mielipide).

Tänä vuonna on Finladia-palkinnon 30-vuotisjuhlavuosi ja ajattelin sen kunniaksi listata 10 kaikkien aikojen suosikkiani. Kun sitten muistin virkistämiseksi tarkistin aiemmat palkitut wikipediasta, huomasin että en ollut lukenut kuin 10. No, onneksi edes sen verran, jotta saadaan lista aikaan. 

Tässä suosikkini käänteisessä järjestyksessä:

10. Hannu Väisänen: Toiset kengät. 2007
 9. Bo Carpelan:  Kesän varjot. 2005
 8. Kari Hotakainen: Juoksuhaudantie. 2002
 7. Pirkko Saisio: Punainen erokirja. 2003
 6. Rosa Liksom: Hytti nro 6. 2011
 5. Hannu Mäkelä: Mestari. 1995
 4. Helena Sinervo: Runoilijan talossa. 2004
 3. Ulla-Lena Lundberg: Jää. 2013
 2. Sofi Oksanen: Puhdistus. 2008
ja fanfaarien raikuessa paljastamme ykkösen:

 1. Kjell Westö: Missä kuljimme kerran (Där vi en gång gått) 2006.

Kuten aina, listan laatiminen ei ollut helppoa. Selkeitä valintoja olivat kaksi ensimmäistä, kuten myös kaksi viimeistä. Keskikastissa sen sijaan oli tiukkaa vääntöä ja jonain toisena päivänä järjestys olisi voinut olla toinen. Listani näyttää sikäli itselleni ominaiselta, että joukosta löytyy paljon (oma)elämäkerrallisia ja/tai historiaan liittyviä romaaneja. Ainoastaan Kari Hotakaisen kirja poikkeaa tästä joukosta.

tiistai 5. marraskuuta 2013

Kati Tervo - Kesäpäiväkirja


Kati Tervo: Kesäpäiväkirja. WSOY. 2008. 195 s.


Kesäpäiväkirja osui silmiini kirjastossa ja päätin kiikuttaa sen kotiin synkeää syksyä raikastamaan. Oikeasti kyllä pidän syksystä, eikä kesää ole vielä ikävä, mutta oli silti kiva fiilistellä kirjan parissa ja seurata Tervojen, Katin, Jarin ja Kallen kesäelämää toukokuusta syyskuuhun vuonna 2007.

Kati Tervo kirjaa ylös perheensä arkisia tapahtumia milloin Katajanokan kodissa, milloin mökillä Teiskossa. Ehtiipä perhe piipahtaa myös Italiassa lomailemassa. Nykyisyyden rinnalle nousee menneisyys lapsuus- ja nuoruusmuistojen myötä ja ajoittain kaksi aikajanaa kulkee kerronnassa toistensa kanssa limittäin. Tämä ratkaisu avaa mukavasti kirjoittajansa taustoja ja kenties selittää jotakin siitä, millainen hän on nyt.

Tervo kertoo perheensä arjesta konstailemattomasti suorin sanoin ja selittelemättä. Lukija saa tietää yhtä hyvin ruokakaupparetkistä, kalastusreissuista kuin pariskunnan kahdenkeskisistä hetkistä, jolloin juodaan päiväkahvit ilman kahvia. Perheen elämä vaikuttaa kaikin puolin tavalliselta keskiluokkaiselta elämänmenolta iloineen ja suruineen, riemuineen ja riitoineen. Se on muotoutunut sellaiseksi kuin Kati on toivonut:

Minun suuret lapsuuden ja nuoruuden pelkoni ovat kutistuneet käsiteltävän kokoisiksi, kun olen elänyt tavallisiin arvoihin perustuvaa elämää.
Kumppani ja lapsi. Koti ja äidinkieli. Työ ja itsenäisyys(KPK s. 138)

Kati, joka Kallen syntymän jälkeen jäi pois kodin ulkopuolisesta työelämästä, on vastuussa perheen arjen pyörittämisestä. Hän huolehtii sekä pienemmästä että isommasta miehestään ja katsoo, että molemmilla on kaikki tarpeellinen sekä henkisellä että fyysisellä rintamalla. Omalla arkisella panoksellaan hän tasoittaa yhtä hyvin Kallen koulunkäyntiä kuin miehensä kirjoittamistyötä. Kun kirjailija vihaa kaikkea ja kaikkia luomisentuskassaan, Kati häipyy lapsen kanssa ja jättää miehen järjestelemään päätään. Teiskon kesässä on jo syntymässä Troikka, joka seuraavana vuonna pääsee markkinoille.

Itse pitkään kotona olleena vaistoan Kati Tervon kerronnassa jonkinlaista pientä alemmuudentunnetta, joka on tuttua myös itselleni. Sille kun ei voi mitään, että tässä nykyisessä yhteiskunnassa ihmisen arvo mitataan pitkälti sen mukaan mitä kukin työkseen tekee. Ei sen mukaan millainen on. Kirjoittaminen on varmasti Tervolle yksi tärkeä väylä päästä tekemään jotain omaa. Kyynikot (joihin lasken myös itseni) voivat tässä vaiheessa huudahtaa, että ilman miehensä mainetta ja asemaa Kati Tervo ei olisi koskaan saanut kirjaansa julki. Sama ei siis onnistuisi Maija Meikäläiseltä. Nämä reunahuomiot eivät kuitenkaan poista sitä, että kirjoittaminen ylipäätään voi Tervolle olla tärkeä ja merkittävä oman elämän alue, jossa hän voi toteuttaa omia unelmiaan. Oli työelämässä tai ei, jokaisella pitää olla ”oma huoneensa”, jossa tekee sitä, joka parhaimmalta tuntuu.

Yksi asia on kuitenkin varma: iltapäivälehdille tällaiset kirjat ovat herkkua. Jos kirjoista vain löytyy pienikin viite yhtälöön seksi + viina + julkisuuden henkilö, niin jo revitellään kirkuvia lööppejä. Ja perässä tulevat keskustelupalstojen hyeenat, jotka hyvin harvoin ovat lukeneet itse kirjaa, mutta ottavat oikeudekseen kommentoida ja tuoda esiin omat hyveelliset näkemyksensä. Tämä ilmiö tapahtui Kati Tervon kirjan kohdalla ja viimeksi samanlaiseen myllyyn joutui Panu Rajala kirjansa Lavatähti ja kirjamies johdosta. Jos esimerkiksi Tervon kirjaa lähtee pelkästään tämän yhtälön perusteella lukemaan, joutuu varmasti pettymään. Kati Tervo ei peittele, mutta ei myöskään mässäile vaan hän kertoo luonnollisesti pitkän parisuhteen kuumimmista ja kylmemmistä hetkistä ja siitä, miten mies välillä luukuttaa nuoruuden suosikeitaan aamuyöstä baarista kotiin könyttyään. Tuskin lienee ainoa sankari lajissaan.


Kielellisesti Kesäpäiväkirja ei nouse kovin korkeisiin sfääreihin. Luultavasti lakoninen ja vähän yksitotinenkin tyyli on suunniteltua, mutta mielestäni vähän mehevämmällä kielellä kirjasta oli saanut enemmän sävyjä irti. Viihdyin kuitenkin kirjan parissa, sillä pidän arjesta, enkä kaipaa kirjallisuuteenkaan suurta bling-blingiä.

Kirja on luettu vastikään myös Ilselässä.

perjantai 1. marraskuuta 2013

Vuosi kuvina - marraskuu


On tullut syksy,
kuura liikkuu kentillä
joiden ylitse
hanhiparvet lentävät.
Joka yö alkaa sataa.

Hitomaro, käännös Tuomas Anhava. Kokoelmasta Kevään kukat, syksyn kuu. (Otava, Seven, 2011)

Kuva on eiliseltä, oli pakko käyttää hyväksi aurinkoinen päivä, sillä "joka yö alkaa sataa".

Mieletön muutos on kuukaudessa tapahtunut, kuten lokakuun kuvasta voi päätellä.