tiistai 31. joulukuuta 2013

Zinaida Linden - Monta maata sitten

Zinaida Linden: Monta maata sitten ( För många länder sedan, suom. Jaana Nikula 2013) Gummerus 2013. 279 s.

Maailma on pieni, mutta vaikka se olisi mikroskooppinen, ihmiset kulkisivat toistensa ohi. (MMS s. 177)

Zinaida Linden oli minulle tuntematon kirjailija ennen tätä nyt käsiteltävänä olevaa kirjaa. Olin kyllä kuullut tästä Suomessa asuvasta ruotsiksi kirjoittavasta venäläisestä, mutta jostain syystä en ollut tullut tarttuneeksi hänen teoksiinsa. Linden päätyi Suomeen 1991 avioliiton myötä. Ruotsi kirjoituskielenä selittyy Lindenin opinnoilla. Hän nimittäin opiskeli kotikaupunkinsa Leningradin yliopistossa ruotsin kieltä ja kirjallisuutta. Muutaman vuoden hän on ehtinyt asua myös Japanissa.

Kaikki nämä eri kielelliset, kulttuuriset ja maantieteelliset teemat ovat läsnä myös Lindenin uusimmassa romaanissa Monta maata sitten. Kirjan kertojana toimii venäläisen, tai aiemmin neuvotoliittolaisen diplomaatin rouva Galja, joka on seurannut diplomaattimiestään Igoria Japanin ja Botswanan kautta Suomeen. Matkan varrella on syntynyt kaksi lasta. Poika Dima opiskelee Japanissa ja tytär Marina käy Turussa kansainvälistä koulua.

Kirjan keskeinen teema on jatkuvien muuttojen luoma juurettomuus, joka vaikeuttaa oman minän ja identiteetin paikallistamista. Kysymykset kuka minä olen, mistä tulen ja mihin minä kuulun nousevat keskeisiksi. Muuttojen lisäksi Neuvostoliitossa syntynyt joutuu kohtaamaan kotimaansa valtavat muutokset, kun Neuvostoliitto hajosi ja vähitellen syntyvä nykyinen Venäjä tuntuu monessa mielessä vieraalta.

Kirjan rakenne  on muistelunomainen (itseasiassa luulin alkuun lukevani muistelmateosta aivan kuten Sannabananakin). Tarina koostuu fragmentaarisista palasista, joiden avulla Galja pyrkii hahmottamaan omaa itseään osana erilaisia isompia ja pienempiä yhteisöjä: perhettä, sukua, ja erilaisia kulttuureja. Tärkeäksi kiinnekohdaksi muodostuu synnyin- ja kotikaupunki, joka tosin sekin muuttuu mullistuksissa Leningradista Pietarista. Maailmalta Galja kaipaa Pietariin, jonne hänen vanhempansa on haudattu ja jossa hän koki nuoruudenromanssin, yhtäkkiä kuvaan uudelleen sukeltavan Romanin kanssa:

Miten usein olen näiden vuosien aikana käynyt kotikaupungissani?
Joka kerta tunsin olevani kuin Liisa Peilimaassa. Ajanjaksot sekoittuivat yhteen. Näin luokkatoverini koululaisissa jotka kiirehtivät ohitseni kaupungilla. Laskeuduin liukuportaita tuttuun maanalaisen kerrokseen ja tunsin pulssin lyönnit koko ruumiissani. Hyväilin portaiden kumikaidetta, laskin lamppuja. [...] Miksi kaikki tuollaiset yksityiskohdat säilyvät muistissani? Nuo liukuportaat ovat alkuperäiskoordinaattejani. Rakastan syviä metroasemia, rakastan sitä kosteikkoakin  jolle kaupunki on rakennettu. (MMS s. 234)

Lindenin kirja ei ehkä kielellisesti ja rakenteellisesti edusta suurta kaunokirjallisuutta, mutta siinä on paljon kiinnostavia elementtejä, joiden takia se oli antoisaa luettavaa. Suosittelen kaikille venäläisyydestä kiinnostuneille. Avaapa Linden vähän suomalaisten ja venäläisten suhdetta toisiinsa ja se ei suomalaisille ole pelkästään mairittelevaa luettavaa. Itse luin kirjaa myös osana Venäjä-haastettani.

Kirjasta ovat aikaisemmin bloganneet muun muassa Mari aKirjabrunssin Pirjoliisa Lauren ja sannabanana, jonka ansiosta kirjan "löysin", kiitos siitä.

maanantai 30. joulukuuta 2013

Kirjallinen vuoteni 2013


Muutaman päivän päästä on taas se aika vuodesta, että pitää vaihtaa piparit mandariineihin. Ainakin, jos on vyötä uskominen. Joulu ja sen herkut ovat kasvattaneet vararavintorengasta vyötäröllä niin että housut kiristävät vähän sieltä ja täältä.

Ennen vuoden vaihdetta on syytä myös laittaa pakettiin viime vuoden lukusaldo ja lähteä sen puolesta puhtaalta pöydältä kohti uusia kirjallisia seikkailuja.

Kokonaislukusaldoni jäi muutaman kirjan verran viime vuodesta ja kokonaan luettuja teoksia listalta löytyy 63 kappaletta. En siis olen universumin (en edes meidän perheen) nopein lukija, mutta tahti on itselleni sopiva, joten samoilla mennään varmasti ensi vuodenkin puolella.

Parhaat kotimaiset

Riikka Pelo: Jokapäiväinen elämämme
Ulla-Lena Lundberg: Kuninkaan Anna

Parhaat käännökset

Karl-Ove Knausgård: Taisteluni. Toinen kirja
Sergei Dovlatov: Matkalaukku

Iloiset yllättäjät

Helen Hanff: 84 Charing Cross Road
David Nicholls: Sinä päivänä

Toisellakin kertaa lukemisen arvoiset

Pirkko Saisio: Elämänmeno

Parhaat tietokirjat

Marjo Heiskanen: Kollaan kenttäpapin tarina
Seppälä Mikko-Olavi ja Seppälä Riitta: Aale Tynni. Hymyily, kyynel, laulu

Pettymyksen makua

Katja Kallio: Säkenöivät hetket
Matti Salminen: Pentti Haanpään tarina

VUODEN PARAS

Tämä titteli menee tänä vuonna Riikka Pelon Jokapäiväiselle elämälle, joka oli huikea lukukokemus kaikilla mittareilla mitattuna. Kirja on herättänyt ristiriitaisia kokemuksia lukijoissaan, mutta nekin, jotka kirjalle eivät ole syttyneet ovat tunnustaneet sen kirjallisen arvon. Pelon pokkaama Finlandia-palkinto oli kaikin puolin ansaittu.

Jos haluat tietää, mitä mieltä olen tässä mainituista kirjoista ollut, niin käy kurkkaamassa blogin Luetut 2013 ylävälilehdeltä. Sieltä pääset linkkien kautta blogiteksteihin.

NYT ON AIKA TOIVOTTAA KAIKILLE OIKEIN HYVÄÄ JA ONNELLISTA TULEVAA VUOTTA 2014! OTETAAN ILO IRTI RAKETTIEN PAUKKEESSA JA LÄHDETÄÄN TOIVORIKKAIN MIELIN KOHTI UUSIA SEIKKILUJA.

sunnuntai 22. joulukuuta 2013

Vastauksia jouluisiin kysymyksiin



Sain Lumiomenan Katjalta haasteen muodossa viisi jouluista kysymystä vastattavakseni. Kiitos Katja! Haaste alkuperäisessä muodossaan menee näin: 

1. Kerro pari asiaa itsestäsi tai päiväsi kuulumisista. Liitä myös kuva.
2. Vastaa haastajan kysymyksiin, jos se tuntuu sinusta mukavalta.
3. Voit muuttaa haasteen sisältöä mieleiseksesi.
4. Keksi haluamasi määrä kysymyksiä.
5. Haasta haluamasi määrä blogeja mukaan.

Aloitetaan kuvalla, joka on syksyiseltä Berliinin reissultamme. Uskokaa tai älkää, sen tuoreempaa kuvaa ei minulla ole. Ainakaan julkaisukelpoista. Pitää laittaa kuitenkin jokin todistuaineisto, etten ole tuo yläkuvan puupää, joka kurkkii kanervien takaa.


Tämän päivän kuulumisista ei vielä voi paljon sanoa, sillä päivä on vasta alussa. Arvaan, että puuhat liittyvät monin tavoin jouluun. Aika yllättävää, vai mitä? Suunnitelmissa on tehdä viimeisiä hankintoja Porvoon kaupoista ja käydä ehkä teellä jossain vanhan kaupungin kahvilassa. Iltapäivällä tulee äitini joulunviettoon luoksemme ja hänen kontolleen olen ulkoistanut lusikkaleipien tekemisen. Illalla menen vielä pelaamaan lentopalloa. On hyvä aloittaa tulevien joulukilojen nitistäminen ajoissa. Sitten Katjan kysymyksiin:

1. Mikä on joulun paras herkku?
Ehdotonta herkkuani ovat nuo yllämainitut lusikkaleivät, joita ilman joulun kahvihetki ei tunnu joululta. Kiitos äiti jo etukäteen! Varsinaisesta joulupöydästä herkkuani ovat mädit ja mieheni graavaama lohi sekä itse tekemäni lanttulaatikko. 

2. Joulukuusi: luonnonkuusi, kasvatettu, muovinen tai ei kuusta ollenkaan?
Olisin ollut tänä vuonna valmis olemaan ilman kuusta, mutta lapset eivät suostuneet, joten meille kannetaan mahdollisimman luonnonmukainen kuusi. 

3. Oletko joulun suhteen konservatiivinen tai uutta etsivä?
Kyllähän joulu perustuu pitkälti traditioille, mutta huomaan kyllä näin vanhemmiten, että niitä traditioita voi hyvin karsia ja jättää jäljelle vain olennaisimmat.

4. Mitä teet vanhoille joulukorteille?
Täytyy myöntää, että olen huono ihminen ja nakkaan kortit yleensä roskiin jossain vaiheessa vuotta. Ainoastaan valokuvista tehdyt kortit olen säästänyt. Tosin nekin jouluarkun pohjalla, kaikkien koristeiden alla.

5. Jos saisit suositella blogisi lukijoille vain yhtä kirjaa joululukemiseksi, mikä tuo kirja olisi?
Koska joulu on perinteiden aikaa ja nojaa vahvasti historiaan, niin mielestäni lukemiseksi sopii mainiosti Väinö Linnan trilogia Täällä Pohjantähden alla. Sitä paitsi siitä riittää varmasti luettavaa koko joulun ajaksi. Se avaa loistavasti suomalaisuuden historiaa ja kertoo siitä miten ja ketkä tätä maata ovat rakentaneet. Historian avaamien näköalojen ymmärtäminen on entistä tärkeämpää nyt, kun esimerkiksi lukioihin kaavaillaan uutta tuntijakoa, joka tekisi historiasta kokonaan vapaaehtoisen oppiaineen. Olen pöyristynyt tästä lyhytnäköisyydestä. 

En toivota vielä hyvää joulua, sillä yritän saada aikaiseksi vielä yhden postauksen ennen aattoiltaa. Sen sijaan toivotan rentouttavaa sunnuntai-päivää.

EDIT. 24.12. klo 13.40. En sitten ehtinyt enää bloggaamaan ennen joulua, joten tämän postauksen myötä toivotan kaikille OIKEIN HYVÄÄ JA ONNELLISTA JOULUA!

perjantai 20. joulukuuta 2013

Colm Tóibín - Brooklyn



Colm Tóibín: Brooklyn (Brooklyn 2009, suom. Kaijamari Sivill)  Tammi 2011. 313 s. 

Täällä Eilis ei ollut kukaan. Se ei johtunut yksinomaan siitä, ettei hänellä ollut ystäviä eikä perhettä, vaan pikemminkin siitä että hän oli haamu tässä huoneessa, kaduilla matkalla töihin, tavaratalossa. Mikään ei merkinnyt mitään. Friary Streetin talossa huoneet kuuluivat hänelle, hän ajatteli, ja niissä liikkuessaan hän oli oikeasti siellä. [...] Tääkkä mikään ei ollut osa häntä. Kaikki oli onttoa, tyhjää, hän ajatteli. ( B. s. 86)

Eilis asuu Friary Streetin talossa yhdessä äitinsä ja sisarensa Rosen kanssa. Perheen isä on kuollut ja veljet muuttannet Irlannista Englantiin töiden perässä. Naisten taloudessa Rose vastaa perheen elatuksesta. Hänellä on hyvä työpaikka ja viikonloput ja vapaat hän viettä golf-klubilla tai tennistä pelaten. Eilis lopettelee kirjanpidonkurssiaan, mutta 1950-luvun pikkukaupunki Irlannissa ei juuri tarjoa työllistymismahdollisuuksia nuorelle naiselle. Eilisin työpaikkaongelmat saavat ratkaisunsa perheessä pistäytyvän isä Floodin muodossa. Isä Flood on New Yorkissa sijatsevan Brooklynin irlantilaisen seurakunnan pappi ja hän ehdottaa Eilisille muuttoa valtameren taakse. Hän on varma, että pätevälle nuorelle naiselle työpaikan saaminen Amerikassa ei ole mikään ongelma. Kun Rose ja äiti puoltavat muuttoa, lähtee Eilis matkalle kolmannessa luokassa yli Atlantin. Isä Flood auttaa nuorta naista asunnon ja työpaikan saamisessa. Asunto järjestyy rouva Kehoen luota ja työpaikka löytyy Bartoccin tavaratalosta. Kun elämä uudessa maassa alkaa vihdoinkin olla oikeassa uomassaan joutuu Eilis yllättäen palaamaan kotimaahansa.

Brooklyn on lämminhenkinen siirtolaisromaani, jossa keskeisiä kysymyksiä ovat ristiriitaiset tunteet uuden ja vanhan kulttuurin välillä. Brooklynissä Eilis kokee valtavia ikävän tunteita, mutta toisaalta hän saa myös valtavia onnistumisen kokemuksia. Onnistumiset auttavat uuteen kulttuuriin sopeutumisessa ja ne ovat myös tärkeitä itsetunnon kasvulle. Pärjäämällä Eilis rakentaa identiteettiään uusiksi. Hänestä tulee itsevarmempi nuori nainen, joka menestyy omilla ansioillaan. Kotimaahan palaaminen saa kuitenkin pakan kääntymään. Mutta mihin suuntaan? Kannattaa lukea kirja, jotta asia selviää.

Tóibínin kirja oli pitkään lukulistallani. Ja onneksi oli. Pidin tästä kirjasta todella paljon. Se on vanhanaikaisen hyvä ja realistinen kehityskertomus, joka ei kantaakseen tarvitse kikkailuja tai raflaavia juonenkäänteitä. Kirjailija luottaa henkilöihinsä ja heidän vetovoimaansa ja ne pitivät ainakin tämän lukijan intensiteetin yllä aina hamaan loppuun saakka. Haluan ehdottomasti lisää Tóibínin kirjoja luettavakseni.

Vielä maistiaisiksi pala Eilisin ensimmäisestä joulusta uudella mantereella. Isä Floodin ehdotuksesta hän lähtee  vapaaehtoiseksi kirkon järjestämään joulujuhlaan, johon kokoontuvat kulmakunnan irlantilaiset laitapuolen kulkijat ja vähän muitakin.

Pian hän kuitekin huomasi, miten miehet muuttuivat, kun he ryhtyivät juttelemaan ja huikkaamaan tervehdyksiä pöydän toiseen päähän tai syventyivät hiljaisiin keskusteluihin. Aluksi he olivat tuoneet hänen mieleensä Enniscorthyn sillalla istuskelleet miehet tai Arnolds's Crossin penkille tai Slaneyn rannalle Louse Bankille kokoontuneet miehet, kaupungin juopot tai kunnalliskodin miehet. Mutta siinä vaiheessa kun hän tarjoili ruokaa ja he kääntyivät kiittämään häntä, he näyttivät enemmän hänen isänsä ja veljiensä kaltaisilta, ja kun he puhuivat tai hymyilivät, ujous pehmensi karskiuden heidän kasvoiltaan ja se mikä oli näyttänyt jääräpäisyydeltä tai kovuudelta, muuttui oudon lempeäksi. (B. s. 112)

Kirja oli todella luettu blogeissa joitakin aikoja sitten ja siksi linkitän tähän vain Katjan arvion, josta löytyy linkkejä muihin teksteihin.

Tätä postausta ei tähän aikaan vuodesta voi päättää kuin yhdellä ainoalla tavalla: Fairytale of New York on yksi rakkaimpia joulunajan laulujani.

maanantai 16. joulukuuta 2013

Jenni Linturi - Malmi 1917


Jenni Linturi: Malmi 1917. Teos 2013. 206 s.

Oiva suoristautui, pyyhkäisi suupieltä hihansuuhun. Herra Karlqvist ojensi nenäliinan. Oiva väänsi sen käteensä, punakirjailtu maailma. Kyyneleet kutittivat luomia. Mikään ei enää palauttaisi Oivaa sinne, mistä hän oli maailmaan lähtenyt. (M 17 s. 134)

Jenny Linturin edellinen teos Isänmaan tähden nousi aikoinaan lukulistalleni kiinnostavan aiheensa vuoksi. Lukukokemuksena kirja ei kuitenkaan aivan vastannut odotuksiani. Vähän samalla tavalla kävi Linturin uusimman, nyt käsiteltävänä olevan kirjan Malmi 17, kanssa. Aiheensa puolesta kirja vaikutti enenmmän kuin lupaavalta, mutta tälläkin kertaa Linturin käsittelytapa ja jossain määrin myös kieli etäännyttivät minua kirjasta pois päin.

Kuten kirja jo nimellään kertoo, sen tapahtumapaikkana ja-aikana on Malmi vuonna 1917, tarkemmin sanottuna syksy 1917, joka on sodasta, nälästä ja vallankumouksellisesta tilanteesta raskas. Vastakkainasettelut punaisten ja valkoisten välillä voimistuvat päivä päivältä. Tässä vihasta ja verestä sakeassa ilmapiirissä etsivät tietään toisaalla ruotsinkieliset maanomistaja Karlqvistin tyttäret Lettu ja Ingeborg sekä Malmille asettuvan apulaisnimismies Puolakan pojat Oiva ja Antero, joista varsinkin jälkimmäinen on kiivas suomalaisuusintoilija. Luokkaristiriitojen lisäksi vuoden 1917 tilanteessa ristiriitoja aiheuttvat kielelliset intohimot. Sisarusparien tiet kohtaavat Malmin kiihkeissä tapahtumissa ja aikakauden melskeissä nuorten ihmisten henkilökohtaiset tunteet, toiveet ja tulevaisuuden unelmat sekoittuvat laajempiin tapahtumiin yhteisön ja koko maan mittakaavassa. Kuten Oiva ylläolevassa sitaatissa toteaa, mikään ei enää palauttaisi häntä sinne, mistä hän oli maailmaan lähtenyt tai kuten Ingeborg asian muotoilee: Kaikki he olivat joskus kuvitelleet olevansa toisenlaisia kuin olivat.

Linturi kirjoittaa tiivistä kieltä, joka etenee ikään kuin kohtauksittain ja pitäytyy kerronnassaan selkeään kronologiaan. Lyhyet luvut seuraavat toisiaan ja tapahtumia tarkastellaan vuorotellen Oivan, Letun ja Ingeborgin näkökulmista. Koin kirjan jossain määrin liian fragmentaarisena ja etäännytettynä. En oikein saanut otetta henkilöistä ja siksi he jäivät vieraiksi. Tosin kirjan lopun tapahtumat nostivat lukijallakin tunteet pintaan ja siksi kirjasta loppujen lopuksi jäi suhteellisen positiivinen mielikuva.

Linturin teosta on verrattu Aki Ollikaisen Nälkävuoteen (TuijaTa) ja Katja Kallion Säkenöiviin hetkiin (TuijaTa ja Maria). Itse nostaisin vielä yhdeksi vertailukohdaksi Kjell Westön Kangastus 38:n. Molemmissa kirjoissa aikajänne on sama, suunnilleen puolivuotta ja molemmat kuvaavat aikaa ennen suuria mullistuksia. Pidän kuitenkin Westön kuvailevasta tavasta enemmän kuin Linturin tiiviistä ilmaisusta. On kuitenkin positiivista, että Linturi hakee aiheensa historiasta ja tuo esiin uudenlaisia ja tuoreita näkökulmia ja tapoja katsoa sen kipupisteitä.

Kirjasta ovat kirjoittaneet myös Maria ja TuijaTa

perjantai 13. joulukuuta 2013

Valoista ja varjoista


Seija-myrsky riehui viime yön, kolisutti peltikattoa ja humisi talon nurkissa. Myrsky-yötä seurasi tuulinen, mutta aurinkoinen päivä. Vaikka valoisia tunteja ei päivässä montaa ole, niin nekin piristävät harmaiden päivien jälkeen. Jo kahden jälkeen iltapäivällä laskeva aurinko luo mennessään kauniita varjoja. Lucian-päivän kunniaksi ikuistin joulukuisen valon kauneuden.



Tämä runo puhutteli tänään:

Viini kypsyy punaiseksi,
maa on lokainen ja haapa vaiennut.
Sytytetään kuunvärinen lamppu,
avataan ensimmäinen pullo
ja kerrotaan lapsille vanhan viinin sametista,
vanhenemisesta yleensä.

Pertti Nieminen: Näen syksyssä kevään. Runoja kuudelta vuosikymmeneltä. Otava 2012.

Valoa joulukuun päiviin!

keskiviikko 11. joulukuuta 2013

Joseph Brodsky - Veden peili


Joseph Brodsky: Veden peili ( Watermark, ilm. 1992, suom. Marja Alopaeus) Tammi. 116 s.

Tarkasteltuani tämän kaupungin kasvoja seitsemänätoista talvena minun luulisi nyttemin osaavan ravistaa hihastani jotakin uskottavaa a la Poussin: maalata tämän paikan näköiskuvan, ellei neljänä vuodenaikana, niin neljänä vuorokaudenaikana.
Se on pyrkimykseni. Jos eksyn sivupoluille, se johtuu siitä, että eksyminen lankeaa täällä kirjaimellisesti luonnostaan ja on kaikua vedestä. Toisin sanoen se mitä nyt on tulossa ei ehkä kehitykään tarinaksi, vaan on mutaisena virtaavaa vettä "väärään vuodenaikaan". (VP s. 22)

Veden peili on venäläisen, mutta Yhdysvaltoihin vuonna 1972 emigroituneen runoilijan ylistyslaulu talviselle Venetsialle. Se on "silmän" kirja, maalarin tavoin Brodsky loihtii kuvia kaupungista, jonne hän palasi aina vain uudestaan, 17 vuoden ajan. Ajankohta oli aina Venetsian sumuinen ja kosteudessaan luihin ja ytimiin menevä talvi, monen mielestä väärä vuodenaika, mutta Brodskylle ainoa oikea. Talvelle ominainen valo värittää kaupungin täysin omanlaisekseen. Silloin kaupunki on myös hiljainen turisteista ja läsnä ovat vain omanarvontuntoiset venetsialaiset.

Venetsiassa Brodsky herää sunnuntaiaamuisin kirkonkellojen soittoon, eksyy väärille, mutta silti oikeille kujille, tarkastelee arkkitehtuuria, vierailee Ezra Poundin lesken luona, tarkkailee vettä ja sen kuvajaisista myös itseään.

Kaupungin historia on myös vahvasti läsnä. Ei voi olla olematta, kun on kyse Venetsian kaltaisesta ainutlaatuisesta paikasta. Palazzot, kirkot ja aukiot huutavat historiallisuuttaan, sitä, että ne ovat olleet olemassa jo paljon ennen meitä. Millainen tulevaisuus kaupungilla on, askarruttaa kuitenkin mieliä. Onko kauneus katoavaista, nieleekö sen lopulta ympäröivä vesi? Onko kaupungilla Atlantiksen kohtalo?

Veden peili on äärimmäisen kaunis, pieni suuri kirja. Se saa ymmärtämään, että kauneus on lohtu, sillä kauneus on turvallista. Yllättäen kirja on aika ajoin myös hauska. Huumorin pilke saa patetian pysymään kaukana. 

Veden peili herättää halun matkustaa talviseen Venetsiaan. Tähän asti ainoat kokemukseni Venetsiasta ovat muutamat sinne tehdyt päiväretket kesäiseen aikaan. Ja silloin kaupunki tosiaan on valtavien turistilaumojen valtaama ja tungos käy aika ajoin melko ahdistavaksi. Päiväretken aikana ei myöskään voi oikein turvallisesti lähteä seikkailemaan ja eksymään Venetsian kujille, sillä silloin uhkaa myöhästyminen bussista tai laivasta.

Tarkkasilmäiset varmaan huovaavat, että postauksen kuva ei esitä Venetsiaa (ihan siitä syystä, ettei sellaista tiedostoistani löytynyt), vaan toista veden kaupunkia, Pietaria. Pietari oli Brodskyn, Anna Ahmatovan suojatin, kotikaupunki aina siihen asti, kun hänet pakotettiin jättämään kotimaansa. Ehkä Brodskyn rakkaus Venetsiaan heijastelee osin myös hänen rakkauttaan ja ikäväänsä Pietariin.

Sumuaikana luetaan, poltetaan sähköjä päivät pitkät, vähennetään itsesyytösten ja kahvin kulutusta, kuunnellaan BBC:n World Servicea, mennään aikaisin nukkumaan. Se on lyhyesti sanoen unohduksen aikaa, jonka näkymästä lakannut kaupunki on aikaansaanut. Kaupungista ottaa tahtomattaan esimerkkiä, varsinkin jos on vailla seuraa niin kuin sekin. Kun ei ole onnistunut syntymään täällä, voi ainakin tuntea tiettyä ylpeyttä siitä, että saa osallsitua kaupungin näkymättömyyteen. (VP s. 54)

Kirjan tunnelmiin ovat matkanneet myös MarikaOksa ja Jäljen äänen Penjami. Suosittelen matkaamista muillekin. 

perjantai 6. joulukuuta 2013

Panu Rajala - Lavatähti ja kirjamies


Panu Rajala: Lavatähti ja kirjamies. WSOY 2013. 241 s.

Kun Panu Rajalan teos Lavatähti ja kirjamies ilmestyi viime keväänä, tuntui, että lähes jokaisella oli siitä vankka oma mielipide, ja usein melko voimakas sellainen. Iltalehdet revittelivät otsikoita ja niiden keskustelupalstat täyttyivät tuohtuneiden, hyvin usein kirjaa lukemattomien, ihmisten mielipiteistä, joiden mielestä Rajalan kirja oli suunnilleen pyhäinhäväistys. Näiden kovasti tunteenomaisten purkausten joukkoon alkoi vähitellen ilmestyä myös kirjan lukeneiden arvosteluja ja niissä kirjaa ei useinkaan nähty niin "pahana" kuin sen ennakkomaine antoi ymmärtää.

Itse pyrin olemaan luomatta käsityksiä puoleen tai toiseen koska en ollut lukenut kirjaa. Pitkään ajattelin, että en tule koskaan lukemaankaan. Kuinkas sitten kävikään? Joku kiinnostuksen siemen näissä vellovissa keskusteluissa oli varmaan mieleeni iskostunut, sillä kun kirja törötti kirjaston pikalainahyllyssä yksinäisen näköisenä, nappasin sen mukaani ja lukaisin. Nyt minulla on siis oikeus kertoa, mitä mieltä olen kirjasta ja sen julkaisemisesta. Tosin en ole vieläkään varma, tiedänkö sitä.

Lavatähti ja kirjamies on alaotsikoltaan Rakkauskertomus. Kertomuksen päähenkilöt ovat kirjallisuudentutkija, tietokirjailija Panu Rajala ja kaikkien suomalaisten tuntema tanssilavojen tähti Katri-Helena. Molemmat ovat jääneet leskiksi joitakin vuosia sitten ja tämä kokemus yhdistää heidät. Kaiken lisäksi Panu on Katri-Helenan kuolleen aviomiehen Timo Kalaojan armeijakaveri. Toisaalta on myös paljon esteitä, jotka alkuasetelmassa näyttävät puhuvan suhdetta vastaan. Suurin niistä lienee se, että he tulevat täysin erilaisista maailmoista ja myös heidän elämänkatsomuksensa lyövät vastakkain. Panu ei ei saa kiinni Katri-Helenan henkisyydestä ja jo kuolleiden vaikutuksesta elävien elämään, Katri-Helena taas tuskastuu Panun kyynisyyteen ja järkeilyyn. Hynttyyt kuitenkin luodaan yhteen ja rakennetaan jopa uusi talo "Kutsumus" Rajalan maille hämeenkyröläiseen kulttuurimaisemaan.

Ehkä kertomuksessa sitä rakkauttakin on, mutta lukijalle se ei oikein välity. Koko ajan Rajalan kirjoittava minä kurkkii olan takaa ja huomauttelee, että "olisihan se pitänyt tietää, ettei tästä mitään tule". Epäilys on läsnä kirjassa koko ajan, mutta oliko näin myös tosielämässä. Ehkä siellä oli sitä rakkauttakin ja ainakin tahtoa  rakkauteen.

Suhteen kolmantena osapuolena oli koko ajan julkisuus ja sen vaatimukset. Katri-Helena sääteli julkisuuskuvaansa tiukasti ja hän päätti mitä julkisuuteen päin kerrottiin. Rajala ilmeisesti olisi ollut valmis räväkämpiinkin otsikoihin. Hän alkoi myös kyllästyä osaansa  "valtakunnan prinssipuolisona" ja halusi päteä julkisuudessa omien ansioidensa perusteella. Jossain määrin tämän kirjan voi nähdä jatkumona tälle julkisuuspelille, joka avioeron jälkeen jatkui Helsingin Kaupunginteatterin "Katri Helena"-musikaalissa. En ole musikaalia nähnyt, mutta olen saanut sen käsityksen, ettei se antanut kovin imartelevaa kuvaa Rajalasta. Kirjassaan Rajala pääsee sanomaan sen, mistä hänen avioliiton aikana oli julkisuudessa vaiettava ja tuomaan esiin oman totuutensa. Ja kyllä hän tätä mahdollisuutta käyttääkin.

Kuva Katri Helenasta monipuolistuu, mikä sinällään on varmaan ihan positiivista. Ikonista tulee ihminen ominen inhimillisine vahvuuksineen ja heikkouksineen. Tämä olisi mielestäni ok, jollei kerronan sävy olisi koko ajan jollain tasolla ivallinen, ajoittain suorastaan v...tuileva. Miksi? Taspuolisuuden nimissä Rajala laittaa omatkin heikkoutensa peliin, mutta se ei kuitenkaan pelasta tilannetta. Rajalalle käy vähän samalla tavalla kuin Matti Kurjensaari kertoo käyneen Olavi Paavolaiselle Synkän yksinpuhelun ja sen vastaanoton kanssa: Omien heikkouksien paljastaminen oli osa Olavi Paavolaisen luontoa, mutta Synkässä yksinpuhelussa se palveli suurempaa tarkoitusta: sillä hän lunasti suoraan sanomisen, kapinallisen oikeudet. Paljastukset eivät kuitenkaan estäneet sitä, että Paavolaisen kirja sai murskatuomion etenkin oikeiston suunnalta.(Matti Kurjensaari: Loistava Olavi Paavolainen s. 257). Onko tämä jotenkin oireellista siihen nähden, että Rajalan seuraava kirja on elämäkerta Olavi Paavolaisesta?

Luen paljon elämäkertoja ja omaelämäkerrallista kirjallisuutta, sillä pidän siitä, miten yksilön kautta voi saavuttaa menneisyydestä, ajasta, paikasta ja tapahtumista, sellaisia vivahteita, joita yleisteoksista ei saa. Samanlaisia ahaa-elämyksiä en kuitenkaan saa nykyhetkessä elävien ja toimivien elämäkerroista. Tieto, jota ne välittävät keskittyy useimmiten enenmmän yksilöön kuin aikaan, jossa tämä elää. Ja siksi niissä on aina vähän tirkistelyn maku. Joten teenkin nyt julkisen lupauksen, että tästä lähtien pysyttelen elämäkertojen osalta historiallisissa henkilöissä, elävät eläkööt rauhassa minun katseiltani.

Päästetään näin lopuksi Katri-Helena ja Panu tanssahtelemaan presidentilinnan parketille itsenäisyyspäivän kunniaksi silloin kun kaikki oli vielä hyvin:

He solahtavat juhlakansan joukkoon ja tervehtivät tuttuja, joita niitäkin on paikalla, kirjailijoita ja viihdetaiteilijoita, nauttivat pientä purtavaa (Katri hyvin vähän) ja boolia (Katri ei ollenkaan) ja onnistuvat löytämään tilaa jopa tanssilattialta tv-lamppujen kuumottavassa loisteessa. Vähän sadunomainen olo, voiko tämä olla totta, kaiken jälkeen. (LJK, 93)

Erinomaista itsenäisyyspäivää kaikille!

Kirjasfäärin Taika osallistui Helsingin kirjamessujen lukupiiriin, jossa käsiteltiin Rajalan teosta. Postauksessaan hän kertoo lukupiirin tunnelmista ja siitä löytyy myös linkki Taikan arvioon kirjasta.

tiistai 3. joulukuuta 2013

Paula Havaste - Kaksi rakkautta


Paula Havaste: Kaksi rakkautta. Gummerus 2012. 355 s.

Anna heitti lehtipallon pesään, märät lehdet sihahtivat, ja saunaan levisi karvas haju. Viimeisissä puissa lepatti keltaisia liekkejä, sinisiä liekkejä, oranssia hiilloksen hehkun alla. Anna istui alimmalla lauteelle, tuijotti tulta ja antoi käsien pudota syliinsä. [...] Helsingin metelin, ihmispaljouden ja kiireen jälkeen oli ihmeellistä, että saatoi olla näin rauhallista. Hän oli kotona jälleen, tytöt olivat kylläisiä, puhtaita, uupuneita, eikä hänellä ollut enää mitään tehtävää tälle illalle. (KR s. 149)

Suntion tytär Anna rakastuu veljensä ystävään Voittoon ja ei aikaakaan, kun nuoripari viettää häitä. Rakkauden täytteisen alun jälkeen arki astuu kuvioihin varsin nopeasti: syntyy lapsi ja toinenkin ja iltaisin Anna saa töistään väsyneen miehen kotiin. Muutto uuteen, omaan taloon ei juuri muuta tilannetta. Arkisten askareittensa ohessa Anna yrittää viedä läpi yliopisto-opintojaan. Käydessään Helsingissä tenttimässä Anna saa hetkeksi heittäytyä muiden opiskelevien nuorten maailmaan, mutta hänen elämäänsä se ei enää ole.

Sitten syttyy sota. Talvisodasta Voitto palaa vieraana miehenä ja ei aikaakaan, kun sotaan pitää lähteä taas uudestaan. Kaikki edellä kerrottu tapahtuu kirjan 60 ensimmäisellä sivulla. Tarinan pääasiallinen tapahtuma-aika liittyy sodan viimeiseen vuoteen. Anna yrittää sitkeästi jatkaa opintojaan ja käy silloin tällöin Helsingissä. Siellä hän saa uudelleen kontaktin miehensä serkkuun Tujiin ja tämä valtaa Annan ajatukset kokonaan.

VAROITUS! SEURAAVAT KAPPALEET SISÄLTÄVÄT JUONIPALJASTUKSEN! ÄLÄ LUE, JOS OLET AIKEISSA LUKEA KIRJAN.

Tujiin Havaste on lisännyt todellisen yllätyksen. Annan rakastettu ei olekaa mies, kuten alkuun luulin, vaan nainen. Iloisesta ja flirttailevasta näyttelijätärestä Tuulikista tulee Annan unelmointien kohde. Myös Tuulikki tuntee vetoa Annaan ja naisten välille syntyy suhde. Pian Anna saa huomata, että hän on se, joka on suhteessa tosissaan, Tuulikki vain leikittelee. Pettymyksen ohella Anna tuntee jatkuvaa syyllisyyttä suhteessa Voittoon ja tyttäriinsä.

Sodan aikaista homoseksuaalisuutta ei ole paljon tutkittu Suomessa, sillä aihe oli tabu silloin ja vielä paljon myöhemminkin. Lisäksi myös kriminalisoitu vuoteen 1971 asti. Vaikenemisen vuoksi asiasta ei ole paljon jäänyt tietoa jälkipolville käytettäväksi historiantutkimuksessa. Teoksesta Ihminen ja sodassa. Suomalaisten kokemuksia talvi- ja jatkosodasta (Toim. Tiina Kinnunen ja Ville Kivimäki, Minerva 2006) löysin Kati Mustolan artikkelin "Homoseksuaalisuus ja sota", jossa hän kirjoittaa pääasiassa miesten välisistä suhteista, mutta sivuaa myös naisten suhteita omaan sukupuoleensa, tosin rintamaoloissa. Mutta samanlaisia kuvioita löytyi varmasti myös kotirintamalta. Mustolan mukaan naisten oli helpompaa pitää suhteensa piilossa kuin miesten, sillä naisten keskinäiseen ystävyyteen, viattomaankin sellaiseen, kuului läheisyys. Loppusanoissaan Mustola kirjoittaa, että "Pelko ja kauhu, sekä lämmön kaipuu ajoivat miehet lähelle toisiaan". Uskon, että tämä sama ajoi myös naisia lähemmäksi toisiaan sekä rintamaoloissa että kotirintamalla.

Se, että Havaste nostaa vaietun lesborakkauden kirjansa keskiöön on mielestäni kunnioitettava teko. Sillä perustelen myös juonipaljastustani, sillä halusin nostaa tämän vaietun asian esiin.

Ikävä kyllä kirja ei muuten oikein jaksa nousta tavallisten, vähän viihteenomaisten, rakkausromaanien yläpuolelle. Monenlaiset kliseet ja itsestäänselvyydet vesittävät tarinaa. Samoin kuin loppuun lisätty Voiton yllätys, jota en nyt tässä käy paljastamaan. Lisäksi teoksessa on paljon tyhjäkäyntiä ja joitakin pahoja lapsuksiakin löysin. Pahin lienee se, että Voitto oli muutaman kerran vaihtunut Veikoksi ja ainakin minulla kesti vähän aikaa, että tajusin kenestä on kyse. Ihmettelin vain, että mikä Veikko.

Otan tällä kirjalla ensimmäisen kiinnityksen Ihminen sodassa-haasteeseen.

Kirjasta on kirjoittanut myös KatriSannaMustikkakummun Anna ja Mari A.

maanantai 2. joulukuuta 2013

Vuosi kuvina - joulukuu


Syksyn sadosta
olen saanut osani.
Jo kajahtavat
villihanhien huudot.
Kohta on talvi täällä.

Tuntematon, käännös Tuomas Anhava. Kokoelmasta Kevään kukat, syksyn kuu. (Otava, Seven, 2011)

Tänä aamuna oli pieni pakkanen, mutta lunta saamme vielä odottaa. Samoin kuin kuvassa näkyvän meren jäätymistä. Viimeisetkin lehdet, joita marraskuun kuvassa vielä näkyi, ovat nyt pudonneet. Jäljellä on vain puiden tumma tyhjyys.

Monet eivät pidä tämän vuodenajan pimeydestä, mutta itselleni marraskuu ja joulukuun alku ovat ihan hyvää aikaa. Kaiken hämäryyden keskellä on mukavaa nautiskella kynttilöistä ja sinne tänne ripustelluista talven valoista. Oma suosikkini on tämä monta vuotta sitten hankittu tähtemme, jonka ripustan ikkunaan hyvissä ajoin ennen joulua, valoa ja tunnelmaa luomaan. Tähden väri vie minut aina lapsuuden jouluihin. Muistan kun ajelimme aattoiltapäivän hämäryydessä mummulaan ja jo kaukaa näimme ikkunassa loistavan oranssin joulutähden lämpimänä kutsuvan loisteen. Jouluhan rakentuu nostalgisista muistoista.



Hyvää alkavaa joulukuuta kaikille ja seuratkaahan ahkerasti kirjabloggaajien joulukalenteria, joka alkoi eilen Elinan ihanalla luukulla. Elinan postauksesta löytyy myös linkkilista muihin tämän vuoden joulukalenteriblogeihin. Itse en tänä vuonna ole mukana, mutta viime vuonna minulla oli kunnia avata kalenteri tällä postauksella.