tiistai 31. joulukuuta 2013

Zinaida Linden - Monta maata sitten

Zinaida Linden: Monta maata sitten ( För många länder sedan, suom. Jaana Nikula 2013) Gummerus 2013. 279 s.

Maailma on pieni, mutta vaikka se olisi mikroskooppinen, ihmiset kulkisivat toistensa ohi. (MMS s. 177)

Zinaida Linden oli minulle tuntematon kirjailija ennen tätä nyt käsiteltävänä olevaa kirjaa. Olin kyllä kuullut tästä Suomessa asuvasta ruotsiksi kirjoittavasta venäläisestä, mutta jostain syystä en ollut tullut tarttuneeksi hänen teoksiinsa. Linden päätyi Suomeen 1991 avioliiton myötä. Ruotsi kirjoituskielenä selittyy Lindenin opinnoilla. Hän nimittäin opiskeli kotikaupunkinsa Leningradin yliopistossa ruotsin kieltä ja kirjallisuutta. Muutaman vuoden hän on ehtinyt asua myös Japanissa.

Kaikki nämä eri kielelliset, kulttuuriset ja maantieteelliset teemat ovat läsnä myös Lindenin uusimmassa romaanissa Monta maata sitten. Kirjan kertojana toimii venäläisen, tai aiemmin neuvotoliittolaisen diplomaatin rouva Galja, joka on seurannut diplomaattimiestään Igoria Japanin ja Botswanan kautta Suomeen. Matkan varrella on syntynyt kaksi lasta. Poika Dima opiskelee Japanissa ja tytär Marina käy Turussa kansainvälistä koulua.

Kirjan keskeinen teema on jatkuvien muuttojen luoma juurettomuus, joka vaikeuttaa oman minän ja identiteetin paikallistamista. Kysymykset kuka minä olen, mistä tulen ja mihin minä kuulun nousevat keskeisiksi. Muuttojen lisäksi Neuvostoliitossa syntynyt joutuu kohtaamaan kotimaansa valtavat muutokset, kun Neuvostoliitto hajosi ja vähitellen syntyvä nykyinen Venäjä tuntuu monessa mielessä vieraalta.

Kirjan rakenne  on muistelunomainen (itseasiassa luulin alkuun lukevani muistelmateosta aivan kuten Sannabananakin). Tarina koostuu fragmentaarisista palasista, joiden avulla Galja pyrkii hahmottamaan omaa itseään osana erilaisia isompia ja pienempiä yhteisöjä: perhettä, sukua, ja erilaisia kulttuureja. Tärkeäksi kiinnekohdaksi muodostuu synnyin- ja kotikaupunki, joka tosin sekin muuttuu mullistuksissa Leningradista Pietarista. Maailmalta Galja kaipaa Pietariin, jonne hänen vanhempansa on haudattu ja jossa hän koki nuoruudenromanssin, yhtäkkiä kuvaan uudelleen sukeltavan Romanin kanssa:

Miten usein olen näiden vuosien aikana käynyt kotikaupungissani?
Joka kerta tunsin olevani kuin Liisa Peilimaassa. Ajanjaksot sekoittuivat yhteen. Näin luokkatoverini koululaisissa jotka kiirehtivät ohitseni kaupungilla. Laskeuduin liukuportaita tuttuun maanalaisen kerrokseen ja tunsin pulssin lyönnit koko ruumiissani. Hyväilin portaiden kumikaidetta, laskin lamppuja. [...] Miksi kaikki tuollaiset yksityiskohdat säilyvät muistissani? Nuo liukuportaat ovat alkuperäiskoordinaattejani. Rakastan syviä metroasemia, rakastan sitä kosteikkoakin  jolle kaupunki on rakennettu. (MMS s. 234)

Lindenin kirja ei ehkä kielellisesti ja rakenteellisesti edusta suurta kaunokirjallisuutta, mutta siinä on paljon kiinnostavia elementtejä, joiden takia se oli antoisaa luettavaa. Suosittelen kaikille venäläisyydestä kiinnostuneille. Avaapa Linden vähän suomalaisten ja venäläisten suhdetta toisiinsa ja se ei suomalaisille ole pelkästään mairittelevaa luettavaa. Itse luin kirjaa myös osana Venäjä-haastettani.

Kirjasta ovat aikaisemmin bloganneet muun muassa Mari aKirjabrunssin Pirjoliisa Lauren ja sannabanana, jonka ansiosta kirjan "löysin", kiitos siitä.

8 kommenttia:

  1. Minulla on lukupinossa samaa kirjailijaa, kirjeitä Japanista. Jännä nähdä, millainen kuvaus on. En tiennytkään tästä taustasta, joten kiitos taustoitukseta!

    VastaaPoista
  2. Ole hyvä Arja ja on mielenkiintoista kuulla mitä noista kirjeistä pidät ja mitä ne tuovat esiin.

    VastaaPoista
  3. Oij, tykkäsin tästä kirjasta, kuten Lindenin aiemmastakin. JA mahtava kuva väreineen sulla tässä jutussa! Tykkään ♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä minuakin jäi kiinnostamaan Lindenin aiemmatkin kirjat, pitää katella, jos jostain tarttuu mukaan.
      Kiitos kuvakehuista, Pietari on värikäs kaupunki.

      Poista
  4. Luin ensimmäiseksi tämän kirjailijan 'Ennen maanjäristystä', josta pidin kovasti. Siksi tartuin innolla myös hänen seuraavaan kirjaansa 'Kirjeitä Japanista', ja petyin kauheasti. Ei, suorastaan vihastuin ja tympäännyin.
    Mikä hirvittävä sekasotku ja mikä tuhoava negatiivisuus naispäähenkilön päässä. Mikä itsekeskeinen, epäsosiaalinen yksilö, joka ottaa kyllä kaiken hyvän itsestäänselvänä vastaan (liian hyvä aviomies, lapset, koti, toimeentulo), mutta on kykenemätön ja haluton näkemään mitään positiivista ympärillään. Miksi hän syyttää kaikkia muita ja kaikkea muuta 'kohtalostaan'. Pantiinko hänet käsirautoihin (tästä hän fantasioi useampaan kertaan kirjassa) ja tuotiin pakolla Suomeen, pakotettiinko hänet naimaan tämä hyvä mies, pakotettiinko hänet opiskelemaan Leningradissa ruotsin kieltä, jolla maailmanlaajuisesti on ihan yhtä vähän painoarvoa kuin suomen kielellä, ja pakotetaanko häntä jääräpäisesti käyttämään ainoastaan ruotsin kieltä Suomessa ja valittamaan kun sillä ainoastaan ei pärjää. Tämän kertomuksen naispäähenkilö on sekopäinen ja epävakaa. Toivottavasti se on vain fiktiota, eikä omaelämänkerrallinen.
    Yhden ainoan kerran koko kirjassa kirjoittaja puhkeaa muutaman rivin yltiöpäisiin kehuihin: silloin kun hän kehuu elämää venäläisissä vanhainkodeissa!
    Minulle, kiitos, riitti tämän kirjailijan tuotanto, erittäin epätodennäköisesti luen hänen uusimman kirjansa.

    VastaaPoista
  5. Yön yli nukkumisen jälkeen huomaan, että minun täytyy lisätä eiliseen vuodatukseeni myös toinen näkökulma. Eli kirjeromaanin toinen päähenkilö: toinen venäläinen maahanmuuttaja, entinen sumo-painija (!), nykyinen koti-isä, joka yrittää sopeutua elämäänsä Japanissa. Tämä Ivan on naisen (Iraida) täydellinen vastakohta: lempeä, sopeutuvainen, uutta kotimaataan jopa ihannoiva, ja hän uskaltautuu joskus jopa vähän arvostelemaan ja neuvomaan naista.
    Mieleen tietysti tulee, taistelevatko nämä kaksi, demoni ja enkeli, myös kirjailijan mielessä. Siinä mielessä kirjailijan pahantahtoinen mollaaminen saa oikeutuksensa ja kuvaa hyvin tasapainottoman ihmisen pahaa oloa.

    VastaaPoista
  6. En ole "Kirjeitä Japanista" lukenut, mutta huomaan, että se sinussa herättää melko voimakkaan reaktion ja se sai kiinnostukseni nousemaan. Minusta on hyvä, jos kirja herättää voimakkaita kokemuksia, olivat ne sitten positiivisia tai negatiivisia. Hajuttoman ja mauttoman maineen saanut kirja jää usein lukematta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta puhut.
      Luen paljon, enkä edes muista, koska mikään kirja olisi herättänyt minussa noin voimakkaan reaktion.
      Syitä moiseenhan täytyy vain ruveta kaivelemaan itsestään.

      Poista