tiistai 30. joulukuuta 2014

New York, New York



Nyt on vajaat kaksi päivää toivuttu aikaerosta ja hyppäyksestä ihmisiä vilisevältä Manhattanilta Porvoon rauhaan. Aikamoinen loikka tosiaan. Vaikka suurkaupungissa on välillä mukava käydä, niin kyllä mielettömät ihmismassat myös ahdistavat, joten olin ihan tyytyväinen kotiinpaluustakin. Saatiin nauttia jopa yhdestä kauniin kirkkaasta pakkaspäivästä, nyt jo tosin lotisee vettä.


Meitä oli matkalla viisi henkilöä, kaksi teiniä, aikuinen Lontoossa asuva tyttäreni sekä minä ja mieheni. Siinä oli aikamoista taiteilua, että saatiin kaikkien toiveet mätsäämään edes jotenkin ja jokainen pääsi kokemaan edes jotain siitä, mitä oli etukäteen kovasti odottanut. Yhteentörmäyksiäkin tuli, mutta niitä ei kai voi välttää.



New Yorkin sää näytti meille monet kasvot. Kaksi ensimmäistä päivää oli harmaata ja melko koleaa, mutta ei juuri satanut. Keskiviikkona, joka oli myös jouluaatto, tuli sen sijaan vettä taivaan täydeltä. Viimeiset päivät puolestaan olivat aurinkoisia ja paikoin jopa keväisen lämpimiä. Tutustuimme kaupunkiin kiertoajelubussin, Staten Island Ferryn, metron ja jalkojemme avulla. Päivittäisiä kävelykilometrejä tuli ihan kiitettävästi ja välillä pohkeet huusivat hallelujaata. Kiertoajelu oli hyvä tapa tutustua Manhattaniin ja saada siitä jonkinlainen käsitys. Puhun Manhattanista, sillä siellä me suurimmaksi osaksi päivämme vietimme lukuunottamatta paria pientä pyrähdystä Brooklynin puolelle. Hotellimme oli Midtownin ja Downtownin rajoilla, 29:llä kadulla. Sijainti oli näkemykseni mukaan erinomainen, lähellä muun muassa Empire State Buildingia ja Times Squarea, joka tosin oli melkoinen helvetin kita ihmismassoineen. En todellakaan haluaisi siellä olla uutta vuotta vastaanottamassa.






Ensimmäisinä päivinä siis tutustuimme kaupunkiin kiertoajelubussin katolta. Välillä hyppäsimme kyydistä ja piipahdimme China Townissa ja Little Italyssa. Jouluaaton vesisateessa teimme sitä, mitä muutkin, eli juoksimme kaupasta toiseen sadetta pidellen. Joulupäivänä kävimme katsomassa maisemia Top of the Rockin huipulta ja tutustuimme Bryant Parkin joulutoriin. Perjantaina lähdimme ilmaiselle lautta-ajelulle Staten Islandille, katsastimme Ground Zeron ja mietimme ihmisen pahuutta sekä kävimme Brooklynissä, josta kävelimme auringonlaskun aikaan Brooklyn Bridgeä pitkin Manhattanin puolelle. Lauantaina oltiin East Villagessa ja iltapäivällä piknikillä Keskuspuistossa. Sunnuntaina ehdittiin vielä käydä New York Public Libraryssä ennen lentokentällä lähtöä. Itse pidin eniten East Villagen boheemista tunnelmasta, myös Brooklyn Heights oli mahtava.





Kaiken kaikkiaan New York teki vaikutuksen, jota on vaikea pukea sanoiksi. Kaupunki on niin täynnä sykettä ja elämää, että sitä on jotenkin vaikea käsittää kun viettää päivät pääosin omassa rauhassaan unisessa suomalaisessa pikkukaupungissa. Kuten jo sanoin, jatkuvassa ihmisvilinässä ja ruuhkissa oleminen ja eläminen vaatii kuitenkin tietynlaista asennetta, enkä todellakaan ole varma olisiko minusta siihen. Lapset sen sijaan olivat valmiita vaikka heti muuttamaan Isoon Omenaan. Miettivät jo mihin sinne asettuisivat. No sitä odotellessa!




Koimme paljon, mutta paljon jäi vielä kokemattakin ja siksi sitä jossain takaraivossa jo kummittelee ajatus, että jos vielä joskus uudelleen.

keskiviikko 24. joulukuuta 2014

Hyvää joulua!





Haluan toivottaa kaikille lukijoille oikein hyvää ja rauhallista joulua näiden New Yorkista otettujen kuvien kera.

Nautitaan kaikesta kauniista sekä siellä että täällä!

perjantai 19. joulukuuta 2014

Marja-Liisa Vartio - Nuoruuden kolmas näytös



Olen joskus aikaisemmin lukenut Marja-Liisa Vartion Ja sodan vuosiin sattui nuoruus (toim. Anna-Liisa Haavikko), joka sisältää Vartion päiväkirjatekstejä vuosilta 1939-1941. Vuonna 1924 syntynyt Vartio, tällöin vielä Sairanen, oli talvisodan alkaessa 15-vuotias koulutyttö, joka asui sukulaistensa luona Pieksämäellä. Päiväkirja tallentaa vuolaana tekstivirtana kaiken koulumaailman tapahtumista tyttöjen väliseen ystävyyteen, äkki-ihastumisiin ja salamarakastumisiin vastakkaiseen sukupuoleen. Toisin sanoen melko tavallista nuoren tytön päiväkirjan sisältöä.

Nuoruuden kolmas näytös jatkaa siitä, mihin edellinen teos jäi. Ajallisesti se kattaa huomattavasti pidemmän kaaren, vuodesta 1941-1953. Päiväkirjatekstien lisäksi se sisältää kirjeitä ja novellin "Vatikaani". Vartion päiväkirjakirjoittaminen muuttuu iän karttuessa, merkintöjä tulee harvemmin ja ne ovat fragmentaarisempia. Kirjeet paikkaavat joltain osin puuttuvia ajallisia aukkoja ja joltain osin ne täydentävät päiväkirjamateriaalia ja nostavat esiin päiväkirjateksteistä poikkeavia näkökulmia.

Kirjan alussa Marja-Liisa on muuttanut takaisin Klaukkalaan, jossa hänen isänsä on opettajana. Aika ajoin hän vierailee myös äitinsä luona Savossa. Sota mullistaa arjen ja Marja-Liisan veljet joutuvat rintamalle. Erityisesti Kauko-veli on Marja-Liisalle tärkeä ja tälle hän kirjoittaa avoimesti kaikesta mahdollisesta maan ja taivaan välillä. Kaukon kaatuminen on Marja-Liisalle vaikea paikka, vaikka hän yrittää lievittää suruaan sotapropagandan viljelemällä uhri- ja suur-Suomi -ideologialla, jonka hän tuntuu varsin auliisti omaksuvan:

Nyt en ole enää köyhä! Minulla on Elämälle annettavana suruni. Kun ajattelen, minkä kaiken puolesta hän kaatui, täyttää sydämeni riemu. Isänmaa, Suur-Suomi, oikeus, vapaus. Suuret aatteet, kärsivä heimokansamme ja minä itse. (NKN, s. 70)

Vähitellen sota arkipäiväistyy ja siirtyy päiväkirjateksteissä taka-alalle, välillä jopa täysin huomaamattomiin.

Marja-Liisan sydän on edelleen hyvin altis ihastumaan vastakkaiseen sukupuoleen ja hän haalii itselleen kirjeystäviä rintamalta. Ehdoton sydämen valtias on kuitenkin Marja-Liisan Pieksämäellä tapaama Lenkku, joka sittemin katoaa rakastuneen tytön näköpiiristä, mutta ei ajatuksista. Sotavuosina Marja-Liisa on, omaksi yllätyksekseenkin, kaksi kertaa kihloissa, mutta molemmat purkautuvat melko nopeasti. Toinen sulhasista on turkulainen Horst Andell, jonka kanssa elämänsä ajan Marja-Liisa sittemmin tallentaa tyyliteltynä, kaunokirjallisena versiona romaanissaan Tunteet.

Syksyllä 1944 Marja-Liisa aloittaa Helsingin yliopistossa muun muassa taidehistorian opinnot. Vähitellen hän ajautuu mukaan helsinkiläisiin taidepiireihin ja entisestään piiri laajenee, Kun Marja-Liisa menee naimisiin lehtimies ja taidekauppias Valter Vartion kanssa. Asettuminen Herttoniemeen tuo Vartioiden tuttavapiiriin vasemmistoälymystöstä muun muassa kirjailija Jarno Pennasen ja hänen vaimonsa, runoilija Anja Vammelvuon ja hetken Marja-Liisa tuntee vetoa jopa kommunismia kohtaan:

Tunnen eläväni keskellä kirjallisuushistoriaa - seinän takana asuvat Anja Vammelvuo ja Jarno Pennanen + Alpo Vammelvuo. Minuun on vaikuttanut heidän kommunistinen maailmankatsomuksensa, en voi sitä kieltää.(NKN, s. 232)

Todennäköisesti kyse on enemmän ajan hengestä syksyllä 1949 kuin todellisesta aatteellisesta heräämisestä. Marja-Liisa viehättyi helposti erilaisista aatteellisista suuntauksista, kuten sodanaikainen suur-Suomi innostus tai flirttailu kommunismin kanssa osoittavat. Lopultkaan niillä ei ollut suurta merkitystä hänen elämässään eivätkä ne ohjailleet hänen ajatuskulkujaan.

Päiväkirjat kertovat siitä, miten tärkeää kirjoittaminen Marja-Liisalle oli ja vähitellen hän alkaa yhä selkeämmin tuoda esiin haaveensa kirjailijuudesta. Päiväkirjateksteissä vaihtelevat usko ja epäusko omiin kykyihin, mutta vihdoin vuonna 1952 hän voi todeta:

Nyt Häät lopussa! Morsiameni nukkuu aitassa! Tuuli huokaa ulkona - ei, se laulaa minulle. Olenko lepyttänyt luonnon - tuuli ei enää ole ankara ja hirveä kun kuuntelen sitä. Tahtoisin kuolla niin kuin minun morsiameni. En pelkää arvosteluja. Tein minkä jaksoin. Minun Hääni. (NKN, 267)

Häät -runokokoelma on Vartion esikoisteos. Kokoelman valmiiksi saamisen euforia hiipuu pian ja kun runoilija muutaman kuukauden kuluttua saa käteensä uunituoreen ensipainoksen omasta kirjastaan on jäljellä vain "paha ja tympeä olo". Lienee melko normaalia kirjailijan kauhua, kun oma tekele on vihdoin julkisena kaikkien muidenkin luettavissa.

Nuoruuden kolmannen näytöksen päättää Vartion oleskelu Italiassa, josta kertovat hänen lyhyet päiväkirjatekstinsä ja kirjeensä Valter Vartiolle. Marja-Liisa viipyy Italiassa, pääosin Firenzen seuduilla, parisen kuukautta. Matkan tarkoitus on kirjoittaa, mutta oikeaan vireeseen pääseminen on kuitenkin vaikeaa, eikä tekstejä synny. Taidehistoriasta kiinnostuneelle Marja-Liisalle matka on kuitenkin muuten elämys ja jonkin verran myös italian kieltä tarttuu hänen mukaansa.

Kirjan viimeinen päiväkirjamerkintä on helmikuulta 1953. Siinä Marja-Liisa toteaa, että kirjoittaminen on alkanut. Tosin edelleen hän epäilee, Häiden hyvistä kritiikeistä huolimatta, omaa osaamistaan. Hän epäilee, että kritiikkien suhteen on "tapahtunut suuri erehdys" ja hän paljastuu huijariksi, sekä itselleen että muille.

Lueskelin Nuoruuden kolmannen näytöksen rinnalla Helena Ruuskan Vartio-elämäkertaa marja-liisa vartio. kuin linnun kirkaisu. Siitä käy ilmi, että Vartion toinen kokoelma Seppele ilmestyy syksyllä 1953. Seuraava vuosi on tuova Marja-Liisan elämään mullistuksia, kun hänen elämäänsä ilmestyy nuori runoilija Paavo Haavikko. Mutta se on jo sitten toinen tarina.

Vartion päiväkirjamerkintöjen ja kirjeiden kautta on mahdollista päästä kurkistamaan nuoren naisen sielunelämään 1940-1950-luvuilla ja samalla ne muodostavat  mielenkiintoinen kudelman, joka kertoo erään kirjailijan synnystä ja jonkin verran myös hänen tulevien teostensa taustoista. Välillä nuoren naisen vuolaana virtaavat, samoja asioita kelailevat päiväkirjamerkinnät vähän kyllästyttivät, mutta pääosin viihdyin hyvin kirjan parissa. Muistin myös, että minulla on edelleen lukematonta Vartion tuotantoa hyllyssäni.

tiistai 16. joulukuuta 2014

Hannu Mäkelä - Muistan. Elämän oppivuodet.



Hannu Mäkelä: Muistan. Elämän oppivuodet. Tammi, 2014. 354 s.

Omasta kokemuksestani tiedän, että jokainen päivä, hetki, minuutti, sekunti on valintaa, sattuman tai kohtalon osoittamaa, ajan sinetöimää ja elämän myöhemmin todetuksi ja eletyksi osoittamaa; mennyttä ja tapahtunutta ei mikään enää voi muuksi muuttaa, muisti vain. Armelias unohdus. (EOV s. 255)

Elämänsä oppivuosien alussa kevään 1962 ylioppilas Hannu on lähdössä Pariisiin beatnikkien paratiisiin yhdessä ystävänsä kanssa. Pariisissa kaksikko yrittää sulautua kantaväestöön, sillä turistilta näyttäminen ei sovi imagoon. Kesä Pariisissa on ajoin ankea rahapulan vuoksi, mutta kokemuksiltaan uutta luova. Tästä kesästä taitaa alkaa Mäkelän näihin päiviin asti kestänyt rakkaus Pariisia kohtaan. Kotiin tultua Hannu aloittaa opinnot Ratakadun opettajakorkeassa valmistuen kahdessa vuodessa opettajaksi. Opettajuus ei kuitenkaan tunnu hänestä omalta, vaan yhä vakaammin hän kokee kirjoittamisen kutsun. Valmistumisen kunniaksi hän lähtee jälleen Pariisiin ja ottaa mukaansa kirjoituskoneen, mutta kirjoittaminen ei kuitenkaan suju. Sen sijaan syntyy taidetta, jonka vuoksi Hannu saa maistaa myös pariisilaista putkaelämää. Pariisilla on tarjota Hannulle myös vapautus, kun hän vihdoin pääsee poikuudestaan eroon.

Kotiin palattuaan hän ilmoittautuu opetusvirastoon sijaiseksi, seurustelee Helin kanssa ja miettii mihin suuntaan elämässään lähtisi. Armeijaan joutuminen tuntuu tuovan hetken helpotuksen mietintöihin. Nopeasti Hannu kuitenkin huomaa, että armeija ei ole hänen paikkansa ja hän lähtee omalle lomalle, jolta ei enää intin harmaisiin palaa.

Vuoden 1965 aikana haave kirjailijuudesta vihdoin toteutuu peräti kahden teoksen voimin, kun Matkoilla kaiken aikaa ja Kylliksi, liikaa ilmestyvät. Teosten takapiruna on Tuomas Anhava, johon Mäkelä on tutustunut. Anhava junailee muutenkin Hannun asioita. Hän vinkkaa opettajanpaikasta Käpylän iltaoppikoulussa ja myöhemmin palkkaa Mäkelän kustannustoimittajaksi Otavalle.

Vuosi 1966 tuo uudet tuulet rakkauselämään, kun Hannu tutustuu hulmuavassa marimekon viitassa ja raitasukissa kulkevaan Maikkiin, joka myöhemmin tunnetaan Harjanteen nimellä. Maikin tultua raskaaksi, pariskunta virallistaa ajan tavan mukaan suhteensa. Lapsi syntyy ja Hannusta tulee oman määritelmänsä mukaan kotimies. Hän on päivät lapsen kanssa kotona kirjoittaen aina kun mahdollista. Näin syntyy Mäkelän kolmas teos Kotimies. Kovin vakaalla pohjalla pariskunnan avioliitto ei tunnu olevan, kun nuoren aviomiehen on kyseltävä itseltään jo ensi kuukausina rakastaako hän vaimoaan ja ovatko he onnellisia ja tyytyväisiä.

Se, mitä tulevaisuudessa tapahtuu, jää kuitenkin tulevien kirjojen materiaaliksi.

Mäkelän omaelämäkerrallisessa sarjassa Elämän oppivuodet on kolmas osa. Aiemmin ilmestyneitä teoksia Muistan. Lapsuus (2011) ja Muistan. Nuoruus (2012) en ole lukenut. Tämä ei kuitenkaan lukukokemusta haitannut, vaan muistelmien kyytiin oli helppo hypätä myöhäisemmässäkin vaiheessa.

Mäkelä kirjoittaa muistelmiaan selkeästi nykyhetkestä käsin. Hän tarkastelee omaa nuorta itseään ironisen lempeästi tulevaisuuttaan ennakoiden. Nykyisyys ja mennyt kulkevat sopuisasti käsi kädessä. Hän myöntää muistin sattumanvaraisuuden ja epäluotettavuuden ja tarkistelee faktoja muistinsa tueksi.

Mitä pitemmälle kuljen muistoissa, sitä paremmin tajuaa, miten oma muistaminen toimii. Alkuun on sarja satunnaisia ja hahmottomia kuvia ja niiden herättämiä yhteyksiä. Mutta kun yksi yhteys solmiutuu, alkaa siitä hitaasti rakentua menneisyyden virkkuukudos, joka suurenee hitaasti jonkinlaiseksi ryijyksi. (EOV, s. 76)

Elämän oppivuosien lukija pääsee Mäkelän kautta tutustumaan kirjailijuuden ensi hetkiin ja 1960-luvun kirjalliseen elämään, jota Mäkelä vähän kaihoisasti kaipailee: Kirjaani arvostellaan myös, kirjallisuus on vielä kunniassa ja lähes jokainen julkaistu kirja saa arvostelun, niin myös omani. (EOV, s. 269).


Mäkelän tyyli on kepeähköä ja se tekee kirjasta helposti luettavaa ja viihdyttävää. Minä ainakin viihdyin hyvin. Samoin taisi tehdä Maria.

sunnuntai 7. joulukuuta 2014

Historiallinen elämä



Perjantaina kävin noutamassa omat tekijäkappaleeni teoksesta Historiallinen elämä. Biografia ja historiantutkimus, jonka ovat toimittaneet Heini Hakosalo, Seija Jalagin, Marianne Junila ja Heidi Kurvinen. Kustantajana on SKS.

Kirja sai alkunsa seminaarista, joka pidettiin Oulussa syksyllä 2011. Seminaari kantoi nimeä Representing Lives. A Workshop of Biographical Research ja olen siitä kirjoitellut tunnelmiani täällä. Suurin osa artikkeleista perustuu seminaarissa pidettyihin puheenvuoroihin.

Kirjassa on johdannon lisäksi 17 biografiaa eri suunnista tarkastelevaa artikkelia. Kirja on jaoteltu kolmeen päälukuun, josta ensimmäinen kantaa nimeä "Kirjanmerkkejä", toinen "Yhdet askeleet" ja kolmas "Monet jäljet". Jos kirjan sisällysluettelo kiinnostaa, niin täältä löytyy PDF-muotoinen tiedosto.

Olen nyt lueskellut kirjaa sieltä täältä, muutaman artikkelin jo kokonaan, ja vakuuttunut siitä, että kädessäni on laadukas kokoelma biografiaa historiantutkimuksen osa-alueena käsitteleviä tekstejä. On ilo olla mukana tällaisessa teoksessa. Omassa artikkelissani tarkastelen yksityisen ja julkisen elämän joskus kovin monimutkaistakin suhdetta ihmisen elämän kertomisessa kolmen Sinervon sisaren näkökulmasta. Tutkimustilanteeni on sikäli muuttunut artikkelin kirjoittamisen jälkeen, että olen "pudottanut" yhden sisarista, Aira Sinervon, pois ja keskityn Elvi Sinervoon ja Sylvi-Kyllikki Kilpeen. Tarkastelunäkökulmani on kuitenkin edelleen relevantti.

Suosittelen kirjaa lämpimästi (vaikka olenkin jäävi) kaikille, jotka ovat kiinnostuneet elämäkerroista ja elämäkerrallisesta kirjoittamisesta. Kirjasta löytyy paljon ammennettavaa muun muassa siitä, miten suhtautua tutkittavaan, mikä on lähteiden merkitys, elämäkerrallisen kirjoittamisen eettisistä perusteista, ryhmäelämäkerroista, muistelmien käytöstä lähteenä, kirjeiden esittämästä elämästä, biografian merkityksestä historiantutkimukselle ynnä muusta, ynnä muusta. Useiden artikkelien pohjalla olevat tapaustutkimukset ovat myös äärettömän kiinnostavia, kuten esimerkiksi Julia Dahlbergin ja Niina Timosaaren artikkelissa "Kaikkihan tiesivät, että Edvard-setä oli homo", joka tarkastelee seksuaalisuuden tutkimusta lähdekriittisenä ongelmana tai Katriina Lehto-Bleckertin artikkeli "Nainen tarvitsee oman huoneen - mutta miksi se ei riittänyt Ulrike Meinhofille", joka tarkastelee osin samaa yksityisen ja julkisen välistä tematiikkaa kuin omakin artikkelini.

keskiviikko 3. joulukuuta 2014

Marraskuun makupalat



Marraskuu on jo vaihtunut joulukuuksi, joten on aika summata marraskuun aikana luetut kirjat. Postaamaan ehdin aikaisemmin Tuula-Liina Variksen kirjasta Naisen paras ystävä ja Wendy Lowerin Hitlerin raivottarista. Seuraavaksi lyhyesti muusta marraskuun kirjasadosta.

Julia Donner: "Oi, terve tarhurineito...". Aino Sibeliuksen puutarha. Multikustannus Oy 2006. 93 s. Kirjastolaina.

Julia Donnerin teos "Oi, terve tarhurineito..." on viehkeä pieni teos ja kulttuurihistoriallinen tutkielma Aino Sibeliuksesta ja hänen puutarhastaan Ainolassa Järvenpäässä. Se sopii mainiosti piristämään harmaata marraskuuta.

Aino ja Jean Sibeliuksen Ainola oli yksi Tuusulan Rantatien taiteilijakodeista, joista olen kirjoittanut muun muassa tässä postauksessa.

Donner tulkitsee Ainolan puutarhan Aino Sibeliuksen omaksi tilaksi, joka tarjosi hengähdystauon niistä vaatimuksista, joita yhteiskunta, koti ja avioliitto naiselle asettivat. Puutarhaan Aino kanavoi oman luovuutensa ja se oli paikka tunteiden, sekä ilon että surun, tuuletukselle. Puutarhasta muodostui perheen ohella hänen elämäntyönsä.

Puutarhalla oli sekä esteettinen että käytännön taloudellinen merkityksensä. Samalla kun se tarjosi iloa silmälle ja paikan rauhoittumiseen, se tarjosi myös mahdollisuuden omavaraisuuteen monien tuotteiden kohdalla.

Kirja on kuvitettu kauniisti Taneli Eskolan valokuvilla ja Markus Konttisen piirustuksilla. Donnerin tekstiä elävöittävät katkelmat Aino Sibeliuksen kirjeistä.

Bongasin kirjan Marialta.

Simone de Beauvoir: Kutsuvieras L’invitée suom. Mirja Bolgár) Kirjayhtymä 1985. 461 s. Kirjastolaina

Kutsuvieras on  Simone de Beauvoirin esikoisteos, joka ilmestyi vuonna 1943. Kirjassa de Beauvoir tarkastelee omiin kokemuksiinsa pohjautuen kolmen ihmisen, Françoisen, Pierren ja Xavièren muodostamaa kolmoisuhdetta. Françoisen ja Pierren parisuhteeseen kolmanneksi nousee Françoisen ystävä ja suojatti, nuori Xavière, joka läsnäolollaan ja käytöksellään sekoittaa pariskunnan entisen elämän kaavat. Periaatteessa kukin heistä hyväksyy kolmoisuhteen, mutta pinnan alla kuohuvat erilaiset jännitteet ja eksistentialistiset pohdinnat. 

Suomentaja Mirja Bolgár toteaa kirjaan laatimissaan alkusanoissa, että kirjaa ei pidä lukea banaalina triangelidraamana. Hän näkee sen Beauvoirin yrityksenä kuvata hänen ja Jean-Paul Sartren elämään astuneen nuoren naisen vaikutusta ja uudentyyppisen rakkauden toiveita ja pettymyksiä. Itselleni tämä jäi vähän näiden kahden lukukokemuksen väliin. Ajoittain pidin sitä banaaliakin banaalimpana rakkausdraamana ja tuskailin erityisesti Françoisen kyvyttömyyttä irtautua ja toisaalta ärsyynnyin Pierren lepsuudesta ja Xavièren temppuiluista. Toisaalta oli kiinnostavaa seurata, miten Françoise jatkuvasti pyrki älyllistämään suhteen osatekijöitä ja peilaamaan omaa identiteettiään suhteessa toisiin.

Mielenkiintoista kirjassa oli ajankuva ja Pariisin kuvaus. Sodan varjo leijuu uhkaavana ja Pariisi sykkii kuumeista elämää vuorokauden ympäri. Montparnassen  kahviloissa taiteilijat tapaavat toisiaan, keskustelevat, juovat viiniä, viskiä ja akvaviittia ja tanssivat läpi yön.

Olen aikaisemmin lukenut de Beauvoirilta Mandariinit, josta pidin kovasti. Ajoittaisesta kiinnostavuudestaan huolimatta Kutsuvieras ei samaan yltänyt.

Liisa on kirjoittanut Kutsuvieraasta Lukulamppuun.

Anita Konkka: Unennäkijän muistelmat. Teos 2014. 578 s.

Päiväkirjan mukaan olen lukenut Augustinuksen tunnustuksia englanniksi. Päiväkirjasta löytyi hänen sanomansa: "The evolution of the heart is the real stuff of autobiography". Siihen aikaan ei tullut mieleenikään, että kirjoittaisin muistelmat tai omaelämäkerran. Nyt kaksikymmentäneljä vuotta myöhemmin olen Augustinuksen lauseesta samaa mieltä. Tärkeintä ei ole menestys, maine ja kunnia, eivät ulkonaiset saavutukset ja merkittävät tuttavuudet, vaan sydämen kehitys. (UM s. 348)

Heti alkuun täytyy myöntää, että en ole ennen tätä lukenut yhtään teosta Anita Konkalta, mutta tämän kirjan myötä kiinnostuin hänen tuotannostaan. Olisin halunnut tästä kirjasta tehdä perusteellisemman postauksen, mutta kirja pitää palauttaa kirjastoon, joten tyydyn rääppimään jotain mitä mieleen on jäänyt (luin kirjan jo pari viikkoa sitten, mutta en ole ehtinyt bloggaamaan). Tuon alun lainauksen kirjoitin ylös muistikirjaani, sillä se kuvaa hyvin Konkan muistelmien luonnetta "keskeisintä on sydämen kehitys".

Konkka syntyi kahden taiteilijan perheeseen vuonna 1941. Hänen äitinsä oli taidemaalari Anja Konkka ja isä inkeriläissyntyinen kirjailija Juhani Konkka, joka tunnetaan erityisesti venäläisten klassikoiden suomentajana. Anitan ollessa murrosiässä vanhemmat erosivat riitaisaksi käyneestä avioliitostaan ja  Anita irtautui omaan elämäänsä. Hän lähti opiskelemaan, teki pätkätöitä, perusti perheen, erosi, sai vihdoin jalkansa kustantamon oven väliin ja esikoisteos Irti näki päivänvalon vuonna 1970.

Konkan muistelmat avaavat kiinnostavan näkökulman kirjailijan sekä ulkoiseen että sisäiseen elämään. Hän pohdiskelee omaa kirjailijuuttaan, vertaa sitä muihin ja korostaa haluaa tulla omillaan toimeen. Siksi esimerkiksi hänen pitkä ja polveileva rakkaussuhteensa Hannu Salamaan tulee laajemmin päivänvaloon vasta tämän teoksen myötä. Ystävyys tulipalossa menehtyneen Raija Siekkisen kanssa oli myös Konkalle merkityksellistä. Konkka kuvaa paljon myös matkojaan eri puolille Eurooppaa. Pienenkin apurahan turvin saattoi lähteä pidemmäksi aikaa pois Suomesta, tosin vasta sitten kun lapset olivat niin suuria, että pärjäsivät ilman äitiä. Irtautuminen arkisesta elämästä auttoi kirjoittamisessa, esimerkiksi Talvi Ravennassa syntyi kolmessa kuukaudessa Marina di Ravennassa Italiassa, jonne Konkka oli lähtenyt äitinsä jalanjäljille.

Konkka kirjoittaa elämästään kaunistelemattomasti ja rehellisesti. Monesti lukiessa tulivat mieleen Aila Meriluodon julkaistut päiväkirjat ja niiden rohkeus ja ajoittainen rujous. Päiväkirjat, sekä tavalliset että unipäiväkirjat, ovat kulkeneet Konkankin mukana ja toimivat hänen muistinsa tukena.

Kaiken kaikkiaan pidin kovasti Unennäkijän muistelmista, jopa niin, että ajattelin kirjan jossain vaiheessa hankkia omaan hyllyyni. Kirjassa on paljon sellaista kirjailijuuden, kirjoittamisen ja kirjoittajana toimimisen reflektointia, johon haluaisin palata uudelleen.

Pakko vielä lainata tähän loppuun Konkan näkemys Simone de Beauvoirin ja Jean Paul Sartren suhteesta, ikään kuin yhdistämään kahta lukemaani kirjaa. Konkka peilasi omaa suhdettaan Salaman kanssa näiden kahden ranskalaisen intellektuellin suhteeseen:

Pelkkä ajatuskin ahdisti, se että minusta tulisi ennen pitkää Beauvoirin kaltainen. Hän oli niin masentunut nainen, että oli suostunut mihin tahansa, jottei Sartre olisi hylännyt häntä. He olivat tehneet sopimuksen, että eivät sitoisi toisiaan, vaan sallisivat kummankin toteuttaa sukupuolista vapauttaan myös muissa suhteissa, ja olisivat täysin avoimia ja rehellisiä toisilleen. [...] Sekä hän että Sartre elivät liiaksi päänsä sisässä, liian etäällä todellisuudesta, niin että heidän oli vaikeata käsittää miehen ja naisen suhteen tosiasioita. Ellei Beauvoir olisi ollut niin depressiivinen, hänellä olisi ehkä ollut voimia jättää Sartre. (UM s. 429-430)

perjantai 28. marraskuuta 2014

Sinä inspiroit minua



Tämä on ollut hyvä päivä! Suomi astui askeleen kohti tasa-arvoisempaa ja inhimillisempää yhteiskuntaa, kun tasa-arvoinen avioliittolaki nytkähti eduskunnassa ratkaisevalla tavalla eteenpäin. Kohta meillä kaikilla on seksuaalisesta suuntautumisestamme huolimatta oikeus avioitua rakastamamme ihmisen kanssa ja olla siinä suhteessa täysin samanarvoisessa ja yhtäläisessä asemassa.

Toinen ilahduttava asia on se, että minulle tuli yhdestä maailmankaikkeuden ihanimmasta blogista Sinä inspiroit minua -tunnustus. Kiitos tuhannesti P.S. Rakastan kirjoja -blogin Sari. Sari inspiroi minua vähintään yhtä paljon, ellei enemmänkin kuin minä häntä (jos sitä nyt voi mitenkään mitata). Sarin upeat valokuvat, mielenkiintoiset matkakertomukset ja hienoa henkilökohtaista lukukokemusta henkivät kirjapostaukset takaavat sen, että Sarin blogissa on aina ilo vierailla.

Tunnustuksen ideana on jakaa sitä eteenpäin kolmelle omasta mielestä inspiroivalle blogille. Tämä on kyllä todella visainen tehtävä. Minulla on blogini sivupalkissa kymmeniä kanssablogeja, joita innolla seuraan (tosin en enää niin innokkaasti kommentoi, kun joskus aikaisemmin). Niistä pitäisi valita kolme, huh, huh! Hiukan urakkaani helpottaa se, että monet hienot blogit ovat jo tunnustuksen saaneet, joten jätän heidät valintojeni ulkopuolelle. Näitä jo tunnustuksen saaneita, jotka olisin itsekin mieluusti listalleni ottanut ovat esimerkiksi Kirjojen kamari, Ilselä, Luetut, lukemattomat, Tuulen naapurina, Lumiomena - Kirjoja ja haaveilua. Muutamia mainitakseni.

Pitkien pähkäilyjen jälkeen tunnustus lähtee Täältä toisen tähden alta seuraaville blogeille:

Illuusioita. Askelia alppipolulla -blogin Kirsi-Maria. Hänen blogiinsa eksyin joskus vuosia sitten, en enää muista mitä kautta, ja jäin vähitellen vakituiseksi vierailijaksi. Olin itse keskellä väitöskirjaprosessia ja Kirsi-Marian blogista löysin virtuaalisen hengenheimolaisen. Hän oli toki prosessissa paljon pidemmällä (nyt hän on jo väitellyt) ja siksikin hänen tekstinsä olivat noviisille hedelmällisiä. Pelkkää väitöskirjaa Illuusioita ei kuitenkaan ollut eikä ole, vaan sieltä löytyy kirjapostauksia ja muita kirjoituksia ihan vain eletystä elämästä, sen ihanuudesta ja joskus myös kamaluudestakin. Olemme tässä vuosien myötä päässeet tapaamaan myös ihan elävässä elämässä, pääosin Työväen historian ja perinteen seuran, jossa Kirsi-Maria toimii sihteerinä, tapahtuminen puitteissa ja blogista saamani käsitys Kirsi-Mariasta hienona tyyppinä on vain vahvistunut.

Eniten minua kiinnostaa tie -blogin Suketus on pitkän linjan bloggaaja (yhdeksän vuotta taisi tulla täyteen tänä vuonna), joka muutamia vuosia sitten alkoi kirjoittaa myös kirjoista. Paitsi kirjabloggaus niin minua ja Suketusta yhdistää kiinnostus historiaan. Kun aloin seuraamaan Suketuksen blogia hän oli vielä historianopiskelija, mutta on sittemmin valmistunut historianopettajaksi. Suketus bloggaa mielellään myös tietokirjoista ja niitä koskevia postauksia on aina mielenkiintoista lukea, koska ne ovat ajateltuja ja punnittuja ja niistä löytyy aina myös jokin henkilökohtainen näkökulma käsiteltävään asiaan. Monta kirjavinkkiä olen Eniten minua kiinnostaa tie -blogista mukaani saanut. Kirjapostausten lisäksi Suketus tuo esiin myös koulumaailmaa opettajan näkökulmasta katsottuna ja hyvin, hyvin rehellisesti ja kaunistelematta. Niitä on enemmän kuin mielenkiintoista lukea, joten kiitos myös niistä.

Kolmas inspiroiva blogi on Liivia Sirolan Via-blogi, jota olen seurannut niin kauan kuin se on ollut olemassa. Ja jo sitä ennen seurasin hänen aiempaa blogiaan. Liivia on mielettömän taitava valokuvaaja, jonka kuviin ei vaan koskaan kyllästy. En milloinkaa lakkaa ihmettelemästä, miten arkistakin arkisemmat asiat muuttuvat hänen valokuvissaan taianomaisiksi ja miten hän kuviensa kautta kertoo tarinoita. Hänen matkakuvansa ovat myös aivan loistavia. Niiden kautta voi aistia kohteen tunnelman, joskus tuntuu, että jopa paremmin kuin itse kohteessa. Ennen viimekeväistä Pariisin -matkaamme kävin ahmimassa Liivian kuvia hänen lempikaupungistaan ja Pariisi totta tosiaan tuli iholle, maistui ja tuoksui. Kaiken lisäksi Liivialla on myös erinomainen kirjamaku.

Tunnustuksen voi laittaa eteenpäin, jos siltä tuntuu, mutta mikään pakko se ei ole.

Ihmeellistä, kohta on joulukuu ja meidän joulukalenterimme laskee tällä kertaa luukkuja jouluaaton sijasta New Yorkin matkaamme. Pientä matkakuumetta on jo havaittavissa.

maanantai 24. marraskuuta 2014

Wendy Lower - Hitlerin raivottaret

Wendy Lower: Hitlerin raivottaret. Saksalaisnaisia natsien kuoleman kentillä ( Hitler's Furies. Women in the Nazi Killing Fields suom. Juha Sainio) Atena 2014. 296 s.

Yhdysvaltalaisen historiantutkijan Wendy Lowerin teos Hitlerin raivottaret on herättänyt paljon huomiota ympäri maailmaa. Sitä on mainostettu käänteentekevänä tutkimuksena, jossa päivänvaloon nousevat saksalaisnaisten tekemät julmuudet toisen maailmansodan aikana. Itsekin innostuin kirjasta niin, että tavoistani poiketen pyysin kirjasta arvostelukappaletta. Ennen kuin sain oman kappaleeni luin muutaman arvostelun ja intoni vähän haaleni ja kestikin oman aikansa ennen kuin kirjaan tartuin. Lukemisprosessi itsessään oli sitten nopea, sillä Lowerin sujuva teksti (ja Sainion suomennos) sekä populaari tutkimusote tekivät lukemisesta helppoa.

Lower on perehtenyt aikaisemmissa tutkimuksissaan kansallissosialistisen Saksan historiaan ja hänen kiinnostuksen kohteinaan ovat erityisesti olleet holokausti ja natsien toisen maailmansodan politiikka valloitetuilla itäisillä alueilla. Hitlerin raivottaret sai alkusysäyksensä, kun Lower löysi ukrainalaisesta arkistosta dokumentin, joka sisälsi natsien hallinnossa toimineiden saksalaisnaisten nimiä. Lowerin mukaan natsien Itä-Euroopan kattavassa hallinnossa työskenteli ainakin 500 000 saksalaisnaista. Heidän lisäkseen olivat sairaanhoitajat ja perheenjäseninä alueelle tulleet naiset. Kirjassaan Lower lähtee etsimään vastauksia siihen, miten osasta näistä naisista tuli natsien väkivaltaisen koneiston aktiivisia toimijoita. Lowerin mukaan naisten osuutta Kolmannen valtakunnan rikoksiin ei ole tutkittu kattavasti ja yksityiskohtaisesti. Hänen mukaansa toisen maailmansodan jälkeisiin lähes koskemattomiin myytteihin kuuluu saksalaisnaisten pitäminen natsien politiikan ja sodan uhreina. Lower haluaa tutkimuksellaan romuttaa tätä myyttiä naisten epäpoliittisuudesta ja passiivisuudesta ja tuoda päivänvaloon sen, että suuri osa naisistakin oli omaksunut natsien rotupolitiikan teesit ja olivat toimillaan edesauttamassa holokaustin etenemistä joko välillisesti tai suoraan omilla väkivallan teoillaan.

Lowerin lähdeaineisto kattaa arkistodokumentteja, muun muassa sodan aikaisia saksalaisia asiakirjoja ja sen jälkeisiä oikeudenkäyntipöytäkirjoja, muistelmia ja haastatteluja. Muistelmien ja muun omaelämäkerrallisen materiaalin, jota Lower saksalaistutkijoiden tapaan kutsuu egodokumenteiksi, avulla Lower luo teokseensa henkilögallerian, joka käsittää 13 henkilöä. Näiden 13 naisen kautta hän elävöittää tutkimustaan ja tuo sen yksilötasolle. Hän seurailee naisten tietä valloitetuille alueilla, heidän toimintaansa siellä ja heidän kohtaloitaan sodan jälkeen. Joukossa on opettajia, sairaanhoitajia, sihteerejä, konekirjoittajia ja perheenjäseniä, pääosin SS-miesten vaimoja.

Mietteeni kirja ääressä olivat melko hämmentyneet ja päällimäisenä lukukokemuksesta jäi mieleen monia kyseenalaisia ratkaisuja. Ensinnäkin teoksen nimi Hitlerin raivottaret on minusta melko harhaanjohtava, mitä kirjan sisältö ei tue. Minulle raivotar nostaa esiin mielikuvia aggressiivisesta ja hyökkäävästä henkilöstä, jollaisia Lowerin tutkimista naisista oli kuitenkin vain muutama. Suurin osa heistä oli koko yhteiskunnan tasolla jauhavan koneiston pieniä osasia, joilla ei ollut mitään mahdollisuutta nousta koko koneistoa vastaan.

Toiseksi kiinnitin huomioni Lowerin tapaan yleistää yksityiset tapahtumat yleisiksi ja hänen taipumuksensa ylitulkita asioita. Esimerkiksi kun hän kertoo parvekkeeltaan juutalaisia ampuneesta naisesta hän samalla yleistää tapahtuman koskemaan suurempaa joukkoa ilman, että hän kuitenkaan tuo todisteita väitteidensä tueksi: Naispuoliset tappajat syyllistyivät kammottaviin tekoihin kodeissaan tai niiden lähistöllä. Yleisintä oli ammustelu parvekkeelta perheenjäsenten tai rakastajan läsnäollessa.(HR, s. 160) Hämäräksi siis jää, miten yleistä kyseinen asia lopulta oli.

Kolmas ja ehkä eniten mieltäni kuohuttanut asia oli Lowerin tapa käsitellä tutkittaviaan. Pidin sitä jopa osin epäeettisenä, sillä Lower loi tulkintoja henkilöistä melko hatarien todistusaineistojen perusteella. Kun on itse omassa tutkimuksessaan tottunut siihen, että tutkittavien henkilöiden sisäisen elämän, ajatusten, motiivien, henkilökohtaisten ratkaisujen selvittäminen on aina vaikeaa, vaikka lähdeaineisto olisi kattavampaakin kuin Lowerilla, niin hämmentyy Lowerin suoraviivaisista, stereotyyppisistä ja osin sukupuolittuneista tulkinnoista. Tutkija ei koskaan voi päästä selvyyteen tutkittavansa kaikista aivoituksista ja hänen tulkintansa ovat tässä suhteessa aina puolittaisia. Loweria ei tämä seikka kuitenkaan tunnu estävän hänen tehdessään johtopäätöksiä tutkittaviensa ajattelusta ja toiminnasta. Epäeettisenä pidän myös sitä, että Lower ikään kuin jo kirjansa nimellä niputtaa samaan kastiin työtään tekevät sairaanhoitajat ja henkilökohtaisia väkivallan tekoja tehneet naiset. Kirjan nimi määrittää heidät yhtä kaikki Hitlerin raivottariksi ja tätä leimaa kantavat kaikki kirjassa esitellyt henkilöt.

On Hitlerin raivottarissa myös omat hyvät puolensa. Vaikka Lower aika ajoin ylitulkitsee ja jopa hekumoi naisten tekemällä väkivallalla, niin hän samalla osoittaa, miten sotatilanteissa väkivalta arkipäiväistyy, miten joukkomurhajärjestelmä voi juurtua jokapäiväiseen elämään ja miten ideologiat muokkaavat ihmisiä. Tällöin sukupuolella ei ole suurta merkitystä. Suketus nostaakin omassa arviossaan esiin, miten järkyttävää ei ollut se, että naiset pystyivät mitä kauheimpiin tekoihin, vaan se, että ylipäätään ihminen on pystynyt näihin hirmutekoihin. Tästä asiasta olen Suketuksen kanssa täysin samaa mieltä.

Hitlerin raivottaret tarjoaa mielenkiintoisen kurkistusaukon natsi -Saksan historiaan saksalaisten naisten näkökulmasta, mutta lukijan kannattaa kuitenkin muistaa kriittinen ote tekstiin ja kannattaa myös tarkistaa aika ajoin alaviitteistä (sinällään posistiivista, että populaariin tietoteokseen on sisällytetty melko kattava viitteistö) Lowerin väittämien taustaa. Hänen väitteitään ei siis kaikkia kannata purematta niellä.

Lisää arvioita ja tietoa kirjasta: IlluusioitaHyllytontun höpinöitäHelsingin Sanomat

sunnuntai 23. marraskuuta 2014

sunnuntai 16. marraskuuta 2014

Tuula-Liina Varis - Naisen paras ystävä



Tuula-Liina Varis: Naisen paras ystävä. WSOY 2014. 187 s. Kirjastolaina.

Olen ollut Tuula-Liina Variksen tuotannon fani Kilpikonnasta ja olkimarsalkasta alkaen ja lukenut lähes kaiken häneltä. Varikselta taittuvat monenlaiset kirjallisuuden muodot: elämäkerrallinen ja omaelämäkerrallinen kirjoittaminen, proosa sekä novellien että romaanien muodossa, kolumnit, joita on myös kirjojen muodossa painettu. Uusimmalla teoksellaan Naisen paras ystävä Varis jatkaa proosalinjalla, mutta tuo siihen dekkaritvistin. Dekkarimaisuus ei ole hänelle täysin uutta, sillä vuonna 2005 hän pokkasi Vuoden johtolanka - palkinnon teoksestaan Vaimoni.

Naisen paras ystävä kertoo pintatasolla murhasta ja sen selvittämisestä. Pintatason alapuolella kyse on tietenkin muusta. Kyse on rakkaudesta ja rakkaudettomuudesta, perusturvasta ja sen puutteesta, vanhempien ja lasten välisistä suhteista ja rajoista ja siitä miten nämä eri ihmisissä kiteytyvät erilaisiksi kokonaisuuksi. Teos herättää myös dostojevskiläisiä kysymyksiä ihmisarvosta ja tappamisen moraalista:

Hänet valtasi kauhu. Ei naisen vaan itsensä takia. nainen oli tarpeeton eläjä, huorahtava juoppo, turha ihminen. Elävä tai kuollut, ketä kiinnostaa. Mutta mitä minä tein itselleni? Miksi minä tein tämän teon? (NPY s. 27)

Kesälomastaan huolimatta murhaa päätyy tutkimaan viisikymppinen rikoskomisario, Hanna nimeltään. Oli aika hauskaa huomata, miten Hannan rikostutkintametodit muistuttavat elämäkertatutkijan metodeja. Kylmien faktojen rinnalle Hanna tarvitsee tarinan, jonka kautta hän rakentaa rikokselle profiilia ja pyrkii sen avulla löytämään avaimia tapahtumien ja henkilöiden selvittämiseen. Tämä tarinan rakentaminen on sekä elämäkerroissa että näköjään myös rikostutkinnassa palapelihommaa, jossa yksityiskohtia selvittämällä pyritään rakentamaan kokonaisnäkemys:

Rikospaikalla hän tutki triviaa: kirjahyllyä, tauluja, vaatekomerot, lehtitelineen, roskakorit, jääkaapin sisällön. Samaa teki tekniikka, mutta hän ei etsinyt jälkiä, hän halusi nähdä ihmisen. Persoonasta kertoi paljon se, oliko lehtitelineessä Suomen Kuvalehtivai Seiska, oliko jääkaapissa kauramaito- ja tofupakkauksia vai lenkkimakkaraa ja porsaankyljyksiä.
Hän tarvitsi tarinan, joka kertoi minkälainen ihminen uhri oli, millaista oli hänen elämänsä, minkälaisissa piireissä hän liikkui, miksi juuri hänestä haluttiin päästä. [...] Mutta jos tiedät, minkälainen ihminen uhri on, mitä elämää elänyt, tiedät jotakin myös hänen murhaajastaan. Kylmät faktat eivät kerro siitä mitään. (NPY, s. 65-66)

Teos etenee vuoroin Hannan, vuoroin murhan tehneen miehen näkökulmista ja vähitellen kokonaisuus kirkastuu ja motiivit ja taustat selviävät. Kokonaisuus tuntuu sangen uskottavalta. Olisikohan Varis saanut ensikäden tietoa poliisin työstä ja rikostutkimusten prosesseista aviomieheltään Mikko Varikselta, joka teki pitkän uran oikeus- ja poliisihallinnon palvelussa. Mitään hyytävää jännitystä kirjalta on turha odottaa, enemmänkin se on tutkielma ihmismielestä ja sen liikkeistä. Ehkä kirja ei ole parasta Varista, mutta nopealukuisena hyvä välipalakirja.

Kirjasta on aiemmin kirjoittanut muun muassa Jonna/Kirjakaapin kummitus

sunnuntai 9. marraskuuta 2014

Aatosta jaloa - marraskuun valoa


Postauksen otsikon mukaisesti vietettiin eilen Helsingissä ensimmäistä kertaa Stadin työväenkirjallisuuspäivää. Ohjelma oli monipuolinen ja sitä oli monella lavalla Työväenliikkeen kirjastossa ja vieressä olevan JHL:n rakennuksen tiloissa. Sörnäisten rantatiellä sijatseva Työväenliikkeen kirjasto on sympaattisimpia kirjastoja, jonka tiedän. Ihanasti kodinomaiseksi sisustettu, missä vanhat ja uudet kirjat ovat kauniisti esillä ja työväenliikkeen perinne näkyvissä. Harmittaa niin, että unohdin kameran kotiin, joten en voi tarjoilla teille makupaloja tiloista tai esiintyjistä.

Päivän ohjelma oli todella monipuolinen. Vähän liiankin monipuolinen, sillä monella lavalla tapahtui yhtäaikaa ja välillä oli vaikeuksia valita, mitä tai ketä menisi kuuntelemaan. Itse olin kuitenkin tehnyt itselleni ohjelman valmiiksi ja noudatin sitä melko tarkkaan. Lähes 10 tuntia työväenkirjallisuuden ja sen liepeillä meni nopeasti mielenkiintoista ohjelmaa seuraten.

Aloitin ohjelmani kuuntelemalla paneelia, jonka veti professori Seppo Hentilä. Paneelissa oli mukana joukko tutkijoita, joiden tehtävänä oli miettiä, ryvettyykö tutkija politiikassa. Tutkijoista suurin osa edusti omaa alaani eli historiantutkimusta. Heitä olivat Tapio Bergholm, Anu Suoranta, Marja-Liisa Hentilä, Maria Lähteenmäki ja Jorma Kalela. Myös kansanedustaja Päivi Lipposen väitöskirja liittyy historian alaan, vaikka hän teki sen kasvatustieteen puolelle. Lisäksi mukana keskustelussa oli oikeutieteen tohtori, professori Pentti Arajärvi. Paneelin otsikossa muotoiltuun kysymykseen kukin panelisti vastasi vähän eri tavoin ja eri näkökulmista. Osa oli poliittisesti aktiivisempia, mutta he eivät silti nähneet ristiriitaa oman tutkijuutensa ja politiikassa toimimisen välillä. Maria Lähteenmäki oli sitä mieltä, että politiikka ryvettää ja etenkin avoimesti vasemmistolainen kohtaa ennakkoluuloja akateemisessa maailmassa. Anu Suoranta ei ollut ihan samaa mieltä Lähteenmäen vasemmistolaisuuden negatiivisesta vaikutuksesta tiedemaailmassa. Ryvettymisestä Suoranta oli sitä mieltä, että politiikka ryvettyy ihan ilman tutkijoitakin. Jorma Kalela korosti, että tutkija ei voi irtautua niin sanotun "objektiivisen tutkimuksen" nimissä yhteiskunnallisesta integraatiostaan, vaan hän kantaa sitä mukanaan ja se vaikuttaa hänen näkemyksiinsä. Siksi tutkijan on otettava etäisyyttä siihen mitä hän tutkii, tunnistettava oma paikkansa ja suhteensa siihen.

Päivän toisessa paneelissa, jonka senkin veti Hentilä, historiantutkijat olivat myös hyvin edustettuina. Mukana olivat Teemu Keskisarja, Tuomas Hoppu, Samu Nyström, Sari Näre ja Tuulikki Pekkalainen. Näre ja Pekkalainen eivät ole historioitsijoita, mutta hekin ovat tutkineet paljon historiaan sijoittuvia tapahtumia ja ilmiöitä. Paneelin aiheena oli esitelmälehtisen mukaan: "Rauhanprojekti romuksi. Miksi internationalismi jäi työväenliikkeessäkin nationalismin jalkoihin?". Otsake oli kiehtova, mutta, sen sijaan että olisi keskitytty tähän aiheeseen, liikuttiin vähän turhan paljon aiheen laitamilla. Ehdottomasti mielenkiintoisimmat ja perusteluimmat näkemykset ajasta ja sen vaikutuksista oli Samu Nyströmillä, jonka väitöskirjaan perustuvan teoksen Helsinki 1914-1918. Toivon, pelon ja sekasorron vuodet luin viime vuoden vaihteessa. Myös Tuomas Hopun näkemykset olivat mielenkiintoisia ja perusteltuja. Muuten keskustelu ei oikein lähtenyt lentoon. Ehkä syy oli aiheessa tai paneelin rakenteessa ja muodossa.

Pienen tauon jälkeen vuorossa oli kirjallisuudentutkijan, dosentti Kati Launiksen Studia Generalia -luento nimikkeellä "Työväenkirjallisuus ennen ja nyt". Launis on tutkinut ns. vanhan työväenliikkeen kirjailijoita Hilja Liinamaa-Pärssistä, Kössi Ahmalaa ja Esa Paavokalliota, mutta esitelmässään hän toi työväenkirjallisuuden vuosien läpi myös tähän päivään. Luennossaan hän pohti käsitteen työväenliikkeen kirjallisuus tai työläiskirjallisuus -käsitteen relevanttiutta tässä päivässä. Käsitteeseen kiinnitti huomionsa myös kommenttipuheenvuoron pitänyt kirjallisuudentutkija Elsi Hyttinen, joka väitöskirjassaan Elviira Willmanista on kyseenalaistanut Raoul Palmgrenin aikanaan luomat tiukat kriteerit työväenkirjallisuudelle. Hyttisen mukaan käsite on nykyajan pirstaloituneessa maailmassa pidettävä avoimena uusille näkemyksille.

Launiksen luennon jälkeen riensin kuuntelmaan keskustelua, jossa poliitikkojen muistelmakirjallisuudesta keskustelivat asiasta teeman puitteissa tänä vuonna teoksensa julkaisseet Antero Kekkonen, Irma Peipponen, Jacob Söderman ja Erkki Tuomioja. Keskustelua veti asiantuntevasti Arja Alho. Hän  tunsi keskutelijat ja oli ilmiselvästi paneutuen lukenut jokaisen teoksen. Hän haki kirjoista yhteisiä tekijöitä, kuten rauhanaatteen ja kansainvälisyyden ja keskustelutti näistä aiheista panelisteja.

Seuraavaksi oli vuorossa tykitystä teatteriohjaaja Kalle Holmbergin toimesta. Hänen ja toisen keskustelijan Anneli Ollikaisen, joka on toimittanut yhdessä Katri Tanskasen kanssa Kom-teatterin historiaa käsittelevän teoksen, aiheeksi oli annettu "Kulttuurin vasen suora". Käytännössä keskustelu kosketteli Holmbergin uraa ja vaiheita vasemmistolaisena teatteriohjaajana. Holmberg on hyvin karsimaattinen esiintyjä, jota yleisö yleensä kuuntelee herpaantumatta. Niin nytkin.

Päivän päätteeksi päästiin kuuntelmaan runoutta. Paikalle oli kutsuttu neljä runoilijaa, jotka kertoivat kirjoittamisestaan ja lukivat runojaan lausuntataiteilija Iiro Kajaksen, joka on myös Elvi Sinervo -seuran puheenjohtaja, johdolla. Ensin esiintyi ihana, ihana Claes Andersson, joka runojensa lukemisen ohella soitti pianoa. Hän kertoi, että tulossa on jossain vaiheessa uusi kokoelma runoja ja myös jatkoa Oton elämälle. Anderssonin jälkeen oli Marja-Leena Mikkolan vuoro. Hän esitti kääntämiään Marina Tsvetajevan runoja. Mikkolahan on aiemmin suomentanut Ahmatovaa ja nyt hän on tarttunut Tsvetajevan runoihin, jotka kuultuina, ja ilmeisesti myös käännösprosessina, poikkeavat hyvin paljon Ahmatovan selkeästä runokielestä. Mikkolan käännöstyö on vielä kesken, eikä hän osannut sanoa, milloin kirja ilmestyy. Mikkolan jälkeen lauteille pääsi nuori runoilija Robert Meriruoho, joka esitti runojaan Eliss Henellin säestyksellä. Sekä Meriruoho että hänen jälkeensä esiintynyt Kalle Niinikangas herättivät mielenkiintoni nuorempaan suomalaiseen runoilijapolveen. Ylipäätään runojen kuunteleminen on antoisampaa kuin niiden lukeminen. Etenkin kun mukana on myös säestys Meriruohon tyyliin. Kutsuttujen runoilijoiden hoidettua hommansa, myös yleisö pääsi lukemaan joko omia tai toisten tekstejä. Tässäkin sessiossa kuultiin koskettavia ja hauskojakin esityksiä. Itse pitäydyin kuitenkin lausmasta.

Kaiken kaikkiaan hyvin antoisa päivä. Toivottavasti tilaisuus saa jatkoa, sillä Stadi ja työläiskirjallisuus ansaitsee oman päivänsä.

torstai 6. marraskuuta 2014

Lokakuun luetut, Tallinnaa ja Kirsi Kunnas -arvonnan tulokset



Ollaan jo hyvää matkaa marraskuun puolella, mutta minulla on nyt vasta aikaa päivittää lokakuun luetuista yhteenveto. Saatte samalla katsella kuvia viime viikonlopun Tallinnan matkaltani. Kävin ihan vain päiväristeilyllä, kuitenkin niin, että maissa oli aikaa lähes kahdeksan tuntia, muutaman ystävän kanssa. Kuljimme pitkin vanhan kaupungin katuja, välillä kävimme juomassa lasin lämmittävää viiniä. Matka oli sikäli poikkeuksellinen verrattuna aikaisempiin visiitteihin kyseisessä kaupungissa, että en pistäytynyt yhdessäkään kaupassa. Ehkä olen jo vähän päässyt ajatuksesta ostamisesta autuaaksitekevänä voimana. Siihen ainakin on kova pyrkimys.



Tallinnasta luettuihin. Lokakuu tuntuu, kun sitä nyt muistelee, kovin pitkältä ja pitää ihan tosissaan miettiä, että mitä sitä on tullut luetuksi. Seuraavaksi niistä lyhyesti:


Jhumpa Lahiri: Tulvaniitty (The Lowland, suom. Sari Karhulahti). Tammi 2013. 437 s. Saatu lajaksi.

Löysin Jhumpa Lahirin viime keväänä Kaiman myötä. Sen jälkeen luin vielä novellikokoelman Tuore maa. Molemmista pidin, joten syntymäpäivälahjaksi saatu Tulvaniitty oli mieluisaa luettavaa.

Kuten edellisssä lukemissani Lahirin kirjoissa, niin myös Tulvaniityssä jatketaan Intiasta Yhdysvaltoihin muuttaneiden tarinoilla. Erilaisen kirjasta tekee se, että tässä vietetään myös pitkiä aikoja Intiassa, Kalkuttassa. Veljekset Subhash ja Udaya kasvavat keskiluokkaisessa intialaisessa perheessä. Lapsuudessa he ovat toistensa parhaita ystäviä, mutta nuoruudessa heidän tiensä eroavat. Udaya kiinnostuu kielletystä kommunistisesta naksaliittiryhmästä ja vähitellen sukeltaa sen toimintaan yhä syvemmälle. Subhash taas valitsee toisen tien. Hän lähtee opiskelemaan Yhdysvaltoihin. Mitä näistä veljesten valinnoista seuraa, selviää kirjan mittaan. Tärkeäksi henkilöksi nousee myös Gauri, joka vaikuttaa ratkaisevasti molempien veljesten elämään. 

Pidän edelleen Lahirin tavasta kirjoittaa ja luoda tarinaa ihmisten kautta. Yksilöiden valinnat, ihmisten väliset suhteet, perinteiden velvoitukset, asema perheessä, sukupuolten roolit ja kulttuurien väliset törmäykset luovat ihmisen elämälle raamit, joiden kanssa hänen on tultava toimeen tai vaihtoehtoisesti repäistävä itsensä irti. Näiden asioiden keskellä Lahirin ihmiset kamppailevat ja yrittävät löytää oman tapansa elää. 

Kirjasta enemmän muun muassa Mari A:n kirjablogissa.


Donna Tartt: Tikli (The Goldfinch suom. Hilkka Pekkanen) WSOY 2014, 895 s. Kirjakauppahankinta.

Tiklin myötä minun ja Donna Tarttin tiet kohtasivat ensi kertaa. En siis ole lukenut hänen jo jonkilaiseksi klassikoksi noussutta teostaan Jumalat juhlivat öisin.

Syy, miksi otin Tiklin luettavakseni oli kirjan aiheessa. Olin jotenkin etukäteen viehättynyt siitä, että kirjan keskiössä on Carel Fabritiuksen vuonna 1645 maalama teos Tikli. Ajatus vanhan kulttuurisen esineen ja nykypäivän kohtaamisesta herätti vahvan kiinnostuksen. Miten maalaus on upotettu tarinaan? Mikä sen rooli siinä on? Mitä se kertoo menneestä? Mitä se kertoo nykypäivästä?

Miten Tarttin teos sitten vastasi odotuksiani? On pakko myöntää, että Tartt oli luonut hienon, ja yllättävänkin tarinan, jossa maalaus ja sen olemassaolo oli monella tapaa perusteltua ja kiehtovaa. Silti en ihan täysin voi sanoa viehättyneeni kirjasta ja sille on ihan ilmeinen syy. Kirja on aivan liian pitkä ja lavea. Se hajoaa moneen suuntaan, se lavertelee ja näistä syistä tarinan intensiteetti kärsii. Minä välillä jopa unohdin koko maalauksen olemaasolon, kun sankaripojat Theo ja Boris viettävät alkoholinhuuruista koulupojan elämää.

Romaania läpi kahlatessani ja välillä jopa lukien hyvinkin kursorisesti sivu sivulta eteeni aukeavaa teksiä, mieleeni nousi se kuuluisa kysymys kustannustoimittajasta ja roolistaan kirjan ulostulon prosessissa. Nyt en niinkään kyseenalaista kustannustoimittajan ammattitaitoa, vaan kysyn onko Tartt niin varma itsestään, niin omanarvontuntoinen kirjailijuudessaan, että hän ei halua teostaan "käpälöitävän" kenenkään muun taholta. Tämä teos olisi kuitenkin ehdottomasti kaivannut jämäkämpää kustannustoimittamista. Sitä olisi tarvittu sekä karsimaan rönsyjä että ilmeisesti myös tarkistamaan faktoja. Ainakin Jokke on löytänyt kirjasta useita virheitä (Jokken postaus sisältää juonipaljastuksia, joten varo niitä).

Minusta ei siis tämän teoksen myötä tullut Tartt -fania, mutta saatan silti joskus napata luettavakseni Jumalat juhlivat öisin -teoksen, sillä sitä on kovasti kehuttu.

Mikko Majander: Lukemisen hulluus. esseitä aikamme kulttuurista. Into 2014. 227 s. Kirjastolaina.

Mikko Majander on historiantutkija, joka on kirjoittanut Uutispäivä Demariin  kulttuuriaiheisia kolumneja vuodesta 2005 alkaen. Hänen aiheensa ovat käsitelleet niin kirjallisuutta, elokuvaa, teatteria, oopperaa kuin musiikkiakin. Nyt nämä kolumnit, tai osa niistä on koottu yksien kansien väliin.

Kolumnit ponnistavat aikansa ajankohtaisista aiheista (tämä aiheutti ehkä jonkun verran sitä, että osa tuntui vähän vanhentuneilta), mutta laajenevat käsittelemään aihettaan sekä aiheessa että ajassa moneen suuntaan. Historioitsijana Majander taitaa tietenkin tämän. Itse viehätyin eniten (yllättäen) Majanderin lukemista ja kirjallisuutta käsittelevistä kolumneista, sen sijaan musiikkia koskevat aiheuttivat vähän sellaisia hoh-hoijaa -reaktioita. En vain ole niin sisällä jazzissa, että jaksaisin siitä kovin montaa juttua lukea.

Majander on sujuva kirjoittaja ja kolumnit lyhyitä, joten tämä sopii kulttuurinälkäiselle oivaksi välipalakirjaksi.



Näiden yllämainittujen teosten lisäksi lokakuun lukemistoon kuuluivat Martti Haavion muistelmia ja Susanna Alakosken Köyhän lokakuu, omaelämäkerrallista lukemista sekin.



Viikko sitten lanseerasin arvonnan, jossa oli mahdollisuus voittaa lippupaketti Kirsi Kunnas -iltaan. Osallistumismäärä jäi alhaiseksi, mutta onneksi kuitenkin muutama innokas ilmoittautui ihanan runoilijan iltaan. Kirsi ja Merja, olitte onnettaren suosikkeja. Laitatteko osoitteenne mahdollisimman pian sähköpostiini jaanator@gmail.com, niin voin laittaa ne eteenpäin ja saadaan liput teille.


Kaikille oikein hyvää marraskuun jatkoa. Älkää uupuko pimeyteen! Kannattaa käyttää vastalääkkeenä vaikka lukemista ja matkantekoa mielikuvituksen siivin. 

keskiviikko 29. lokakuuta 2014

Kirsi Kunnas - ilta Savoy-teatterissa 12.11.2014 - Osallistu lippuarvontaan



Suomen ehkä kaikkien aikojen rakastetuin runoilija, Kirsi Kunnas, täyttää tänä vuonna 90 vuotta. Siinäpä oiva syy juhlia runojen ja niiden esittämisen merkeissä. Savoy-teatterissa järjestetään 12.11.2014 Kirsi Kunnas -ilta Sateessa ja Tuulessa. Kirsi Kunnas 90-vuotta. Silloin lavalle nousevat juhlittavan itsensä lisäksi ainakin hänen poikansa Martti ja Mikko Syrjä ja miniänsä Kirsi-Kaisa Sinisalo (ohjelma yllä). Tilaisuuden juontaa ihana Anna Kortelainen. Sain tähän tilaisuuteen Bonnierilta arvottavaksi kaksi kahden hengen lippupakettia. Kiitos niistä!

Voit osallistua arvontaan jättämällä kommentin blogin kommenttiboksiin. Arvontaan voi osallistua myös anonyyminä, kunhan sen tekee jonkin nimimerkin turvin (jätä tässä tapauksessa myös yhteystiedot). Olisi samalla kiva kuulla, mikä sinun suosikkisi Kunnaksen laajasta tuotannosta on.

Arvontaan voit osallistua 5.11.2014 asti. Seuraavana päivänä kerron blogissani, ketkä ovat olleet onnettaren suosiossa.

Kuva: WSOY:n kuvapankki. Riitta Säkö

Koska kyselin teiltä suosikkirunoa Kunnaksen laajasta tuotannosta, niin kerron myös omani, joka on Kattila ja perunat. Sen parissa olen viettänyt monta riemukasta hetkeä lasteni (nyt jo suurten) kanssa. Tässä runon kaksi ensimmäsitä säkeistöä:

Oi olen aivan höyrypäinen,
ihan kiehun ja sihisen
kuin sähinkäinen
sanoi kattila
ja nosti hattua
pshiih

ihan kiehun ja kihisen
ja puhisen,pihisen
syljen, sihisen
sähisen, kähisen
ja kiukusta rähisen,
sanoi kattila
ja nosti hattua
pshiih.

ONNEA ARVONTAAN!

sunnuntai 26. lokakuuta 2014

Messuiltua




Kaksi päivää ankaraa messuamista takana. Perjantaina kirjamessuilla vierähti kahdeksisen tuntia, eilen lauantaina hyydyin vähän nopeammin. Mukavaa oli tavat tuttuja kirjabloggaajia (erityispeukku Boknäsin messuosastolla olleesta bloginurkkauksesta), kuunnella kirjailijoiden ja vähän muidenkin haastatteluja ja vain haahuilla ja nauttia tunnelmasta ja kirjojen maailmasta. Seuraavassa kuvina muutamia kiinnostavia hetkiä messuilta:


Vasemmistonuorten puheenjohtaja Li Andersson ja Kokoomuksen Nuorten Liiton puheenjohtaja Susanna Koski keskustelivat kirjastaan Punavihreä, sinivalkoinen. Jos minulta kysytään, niin Li Andesson vei keskustelussa voiton kotiin 6-0 hyvin perustelluilla ja pohdituilla näkemyksillään.



Anna Kortelainen haastatteli tuttuun asiantuntevaan tyyliinsä Luvattu maa - Suur-Suomen unelma ja unohdus -kirjan toimittajia ja kirjoittajia Sari Närettä ja Jenni Kirvestä. Kiinnostava keskustelu kirjsta, joka minulta vielä on lukematta, mutta johon tulen ehdottomasti lähiaikoina tarttumaan.



Perjantaina Kirjailija Sirpa Kähkönen kertoi kirjastaan Graniittimies  muun muassa Akateemisen kirjakaupan osastolla. Olin lauantaina kuuntelemassa Kähköstä uudelleen, kun hän oli emerituspiispa Voitto Huotarin haastateltavana. Vähän kyllä pyörittelin silmiäni piispan melko yksipuolisille näkemyksille kirjasta. Toisaalta sitäkin innokkaamin nyökyttelin, kun kuuntelin Kähkösen oivaltavia ja hyvin perusteltuja vastauksia. Kirjoittamisen lisäksi Kähkösellä on taito kertoa syvällisesti.



Riemastuttava Ritva Oksanen esittelemässä Outin Poppin hänestä kirjoittamaa kirjaa Näyttelijätär. Oksasella on uskomaton lavakarsima ja hän tempaa katsojan ja kuuntelijan mukaan välittömästi.




Jos osaa Ritva Oksanen olla riemastuttava, niin sitä on myös toinen "Oksaska", runoilija Aulikki Oksanen, joka oli Kirjakahvilassa kertomassa runokokoelmastaan Helise taivas! Valitut runot 1964-2014. Mukana olivat myös Zarkus Poussa, jonka säestyksellä Oksanen lausui muutaman runonsa ja Vuokko Hovatta lauloi kaksi Oksasen runoon sävellettyä laulua, joista toinen oli kokoelman nimikkoruno Helise taivas. Itse olen tutustunut Oksasen lyriikkaan juuri laulujen kautta, mutta nyt tekisi mieli hankkia myös tämä kirja luettavaaksi.



Uusinta kirjaansa Revontuulten tie esittelemässä ollut Jari Tervo hauskuutti kuuntelijoita ja haastattelijaansa Anna-Riikka Carlsonia.

Lauantaina kaivoin kameraani laukusta vähän laiskasti, mutta Tervon ja Kähkösen lisäksi olin muun muassa kuuntelemassa kun entiset ministerit Ville Niinistö ja Paavo Arhinmäki keskustelivat Jukka Petäjän johdolla suhteestaan kirjallisuuteen ja lukemiseen ja mainitsivat muutamia lempikirjailijoitaan. Molemmat kertoivat olevansa kovia lukijoita ja painottivat sitä, miten tärkeää vastapainoa lukeminen on poliitikon työlle ja miten lukeminen avaa erilaisia maailmoja, joihin omaa työtään voi suhteuttaa. Erityisesti minua  ilahdutti, että Arhinmäki kertoi lukevansa suomalaista, vanhempaankin, työläiskirjallisuutta. Myös Arhinmäen suhde Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -trilogiaan tuntui olevan yhtä intohimoinen kuin tämän blogin pitäjänkin.

Loppuun kuva kirjabloggaajien nurkkauksesta, jossa pistytyi muun muassa esikoiskirjailija Elias Koskimies tapaamassa päivystäviä ja muuten vain paikalle sattuneita blogisteja.



Kiitos Kirjamessuille bloggaripassista, joka mahdollisti pääsyn messuille. Ensi vuotta, joka on mitä sopivammin nimetty Kirjan vuodeksi, ja uusia messuja jo odotellen!