keskiviikko 29. tammikuuta 2014

Lassi Sinkkonen - Sumuruisku

Maalatut autot ja aate.


Lassi Sinkkonen: Sumuruisku. Tammi 1968. 248 s.

Ei sitä usein tapahdu, että ihminen tekee kirjalöytöjä könytessään aamuyöllä baarista kotiin. Näin kävi kuitenkin tämän Sumuruiskun kanssa. Löysin kirjan Kampin bussiterminaalin ylätasanteella olevasta ilmaiskirjahyllystä, kun olin matkalla kohti illan viimeistä tai aamun ensimmäistä bussia. Ja kaiken kukkuraksi kirjassa on kirjailijan omistuskirjoitus.

Mutta mä sanon sulle Kalle yhden totuuden! Suomalainen ei usko ennenkun se näkee. Mutta suomalainen kommunisti ei usko vaikka se näkee ja kuulee. Se näkee mitä haluaa tai se näkee vaan sen mihin uskoo. Se on kuule sokeiden lauma tai ainakin se on ollut. Onneksi aika on muuttunut. Se on luojan onni. Musta tuntuis aika paskalta jos sä Kalle ajaisit mua torrakka kädessä pitkin mäkiä jostain pienestä asiasta tai ei asiasta ollenkaan. Vihtosit vaikka muuten vaan mun perääni niinku jäniksen. Aatteen nimessä tietysti. Mitä sä tyykäisit meiningistä. (SR, 48)

Lassi Sinkkosta (1937-1976) voi hyvällä syyllä kutsua työläiskirjailijaksi. Hän oli sitä paitsi ammattitaustansa myös aiheidensa perusteella. Ennen Sumuruiskua hän oli ehtinyt julkaista neljä runokokoelmaa. Hänen tunnetuin teoksensa lienee eittämättä vuonna 1970 ilmestynyt Solveigin laulu, joka on myös itselleni tärkeä teos. Sinkkonen teki itsemurhan 1976.

Sumuruisku ei koskettanut minua samalla tavalla kuin Solveigin laulu, siihen se on liiaksi oman aikansa lapsi. Kirjan päähenkilö on automaalari Heinonen, joka  pääsee työttömyyden jälkeen uudelleen töihin käsiksi. Uusi työpaikka on suuren korjaamon maalaamossa. Korjaamo on neuvosto-omisteinen firma, jossa työntekijälle on eduksi, että hän kuuluu kommunistiseen puolueeseen. Sumuruisku keskittyy lähes täysin maalaamon maailmaan, mitä nyt välillä käydään pikkujouluissa ja veneretkellä läheisessä saaressa. Kirjan henkilöt ovat maalamon työntekijöitä tavallisista duunareista pikkupomoihin. Tutuiksi tulevat muun muassa työnjohtaja Putkinen, luottamusmies Arska, kommunistivehkeilijä Kalle, kirjailijan urasta haaveileva Aleksi (ilmeisesti Sinkkosen jonkinlainen alter-ego) ja opportunisti Pekka. Naiset ovat tässä maailmassa esillä lähinnä vain sopivina panopuina milloin missäkin. Myöskään raittiudella ei ole niin väliä, potti viinaa voidaan hyvin hankkia työpäivän ratoksi.

Sumuruisku tuo lukijan eteen suomalaisen duunariyhteisön ja sen sekä henkilökohtaisen että yhteisöllisen tason suhteet ja poliittiset jännitteet. Tästä maailmasta löytyy paljon raakuutta, rujoutta, ristiriitoja, mutta myös keskinäistä solidaarisuutta. Ristiriidat kärjistyvät usein laajamittaisiksi poliittisiksi väittelyiksi. Sinkkonen itse oli kommunistisen puolueen jäsen, mutta ei hän kirjassaan anna kovin mairittelevaa kuvaa  puolueen toiminnasta. Erityisesti puolueesta henkilökohtaisella tasolla hyötymään pyrkivät saavat kuulla kunniansa. Aate sinällään voi olla oikea, tosin pienin epäilyksin, kuten alter-ego Ale kirjassa pohdiskelee:

Kommunismin aatetta ei vielä ole kehitetty niin pitkälle kuin olisi pitänyt, mutta saattaa olla että siitä muodostuu kokoava aate ihmisten ja heidän elinmahdollisuuksien parantamiseksi. Toisaalta minusta näyttää siltä, että mikään tunnettu aate ei pysy kokoavana ja yhteisenä. Mä olen viime aikoina kadottanut uskoni moniin asioihin. Esimerkiksi mä en enää usko sokeasti kommunismin voittoon. Ehkä en ole koskaan aivan vakavissani uskonutkaan ja viimeaikaiset tapahtumat maailmassa antavat aiheen uskoa ettei kommunismi ole viimeinen sana ihmisten yhteyden tiellä. Kai sä olet jonkun verran seurannut mikä kehitys on meneillään niissä kansandemokratioissa. (SR s. 148-149)

Sumuruisku oli ihan mielenkiintoinen lukukokemus, mutta ei kirjallisesti kovin sykähdyttävä. Lukiessa tuli pakostikin mieleen Arto Salmisen osin samojen teemojen kanssa painiskeleva loistava Varasto.

Myös Elegia on lukenut kirjan.

Kirja oli tammikuun Projekti 12-kirja

maanantai 27. tammikuuta 2014

Blogistanian Finlandia ja Tieto


Taas on aika äänestää viime vuoden parhaita kirjoja. Tänä vuonna uutena sarjana on Blogistanian Tieto, joka sopii itselleni paremmin kuin hyvin. Itse asiassa siihen sarjaan minulla on eniten luettuja teoksia. Harmi vaan, että Ville Kivimäen loistava Murtuneet mielet on kesken, enkä voi sitä äänestää.

Blogistanian Tiedon lisäksi osallistun Blogistanian Finlandiaan. Parhaita käännöskirjoja listaava Globalia ja lasten- ja nuorten kirjat arvottava Kuopus jäävät minulta väliin, syystä siitä, että en ole niihin kuuluvia kirjoja lukenut.

Kilpailun idean ja osallistumisohjeet voit käydä lukemassa esimerkiksi Sallan blogista.

Annan ääneni seuraaville teoksille:

Blogistanian Finlandia

1. Riikka Pelo: Jokapäiväinen elämämme. 3 pistettä
2. Kjell Westö: Kangastus 38. 2 pistettä

Blogistanian Tieto

1. Mikko-Olavi Seppälä ja Riitta Seppälä: Aale Tynni. Hymyily, kyynel, laulu. 3 pistettä
2. Riitta Konttinen: Onnellista asua maalla. 2 pistettä.

Äänestysten tulokset julkaistaan 28.1.2014 kunkin kilpailun emäntäblogissa. Blogistanian Finlandian voittajan kertoo Sallan lukupäiväkirja ja Blogistanian Tiedon voittajat selviävät Liisan Luetut ja lukemattomat-blogista.

perjantai 24. tammikuuta 2014

Vastauksia, vastauksia, vastauksia...



Blogitoverit Elina ja Mustikkakummun Anna heittivät kysymyksillä, joihin minun oli tarkoitus kehittää älyllisiä tai älyttömiä vastauksia.

Elinan kysymykset:

1. Miksi päätit ruveta bloggaamaan?
Olin lukenut Markus Nummen Karkkipäivän ja vaikuttunut siitä niin, että rupesin etsimään, mitä kirjasta muualla sanottiin. Näin törmäsin ensimmäistä kertaa kirjablogeihin. Jäin seurailemaan muutamia, ja sitten taas muutamia, kunnes huomasin olevani koukussa, rakastuin sekä kirjateksteihin että bloggaamisen sosiaalisuuteen. Vähitellen alkoi päässä kierrellä ajatus, että jos vaikka minäkin...
2. Mikä blogiteksteistäsi on sinulle rakkain - minkä kirjoitit sydänverelläsi?
Kyllä se on Jokapäiväisestä elämästä kirjoittamani teksti. Olin niin vaikuttunut kirjasta ja olin innoissani, että pääsin esittelemään kirjaa muille ensimmäisten joukossa, ikään kuin puhtaalta pöydältä kirjaamaan vaikutelmiani.
3. Mikä on paras kirjamuistosi?
En osaa eritellä mitään tiettyyn kirjaan liittyvää muistoa. Mukava muisto jää aina kirjasta, joka vie totaalisesti mukanaan ja kirjaa voisi lukea putkeen (ja usein lukeekin) koko päivän.
4. Romantiikkaa vai jännitystä?
Ehkä se on romantiikka, sopivasti annosteltuna.
5. Kenet kirjailijan haluaisit tavata ja mitä hänelle sanoisit?
Riikka Pelon, mutta en tosiaankaan tietäisi mitä sanoa.
6. Mikä oli lapsuutesi tärkein kirja?
Meillä oli kirjakerhosta tullut neljän kirjan sarja. Jokaisessa kirjassa oli useita Tammen kultaiset kirjat-sarjan tarinoita. Erityisesti kaikki prinsessa-jutut oli kivoja.
7. Kuinka paljon käytät päivässä aikaa lukemiseen ja bloggaamiseen?
Molempiin käytetty aika vaihtelee niin paljon päivien mukaan, että on mahdotonta sanoa mitään eksaktia. Joskus koko päivä menee lukiessa, joskus lukee vain muutaman minuutin ennen nukahtamista. Postauksen tekemiseen menee yhdestä tunnista kolmeen. Muiden blogien lukemiseen menee päivisin ehkä puolisen tuntia.
8. Mikä kirja sai sinut viimeksi nauramaan ääneen?
En ole mikään varsinaisen huumorikirjallisuuden lukija, joten harvoin ihan ääneen nauran kirjoja lukiessani, korkeintaan hymähtelen. Huumori mausteena sopii kuitenkin ja esimerkiksi tässä Petri Tammisen kirjassa oli sitä.
9. Mikä kirja sai sinut viimeksi itkemään?
Itkemiseen pätee vähän sama kuin nauramiseen, mutta liikutun kyllä helposti. Pakko taas nostaa esiin Pelon kirja, joka liikutti sydänjuuria myöten.
10. Minkä kirjan lukemista odotat erityisesti tänä vuonna?
Olen aika vähän seuraillut uutuusluetteloita, joten en oikein tiedä mitä on tulossa. Tällä hetkellä odotan ainakin, että saisin luettavakseni Ville Laamasen väitöskirjaan perustuvan teoksen Suuri levottomuus. Olavi Paavolaisen kulttuurinen katse ja matkat 1936–1939.



Mustikkakummun Annan kysymykset

 1. Missä ja mihin aikaan vuorokaudesta yleensä luet?
Vuorokauden ajalla ei ole väliä, jos aika muuten on sopiva lukemiselle. Luen joskus myös keskellä yötä, jos herään, enkä saa enää unta. Hetki lukemista, niin uni taas maistuu. Myös paikka vaihtelee fiiliksen ja tilanteen mukaan keittiön korituolista paikalliseen kahvilaan.
2. Kerro jokin lapsuuden lukumuistosi.
Lukeminen ei lapsuudessani ollut kovin suuressa roolissa, joten mitään erityisiä kokemuksia sieltä ei nouse esiin. Lukeminen hiipi elämääni suuremmassa määrin vasta myöhäisinä teinivuosina.
3. Luetko runoja, ja jos luet, niin kuka on suosikkirunoilijasi?
Luen runoja hävettävän vähän, mutta on muutamia, jotka ovat onnistuneet runoillaan liikuttamaan jotakin minussa. Yksi näistä on Anna Ahmatova.
4. Perinteinen kirja, äänikirja vai e-kirja? Miksi?
Ihanaa, kun voi edes yhteen kysymykseen antaa yksiselitteisen vastauksen: perinteinen kirja, koska niissä on ainoa oikea tunnelma.
5. Mikä kirja on vaikuttanut sinuun eniten? Miksi? 
Pakko taas kerran vastata, että Täällä Pohjantähden alla. Ilman sitä, en olisi se, mikä nyt olen.
6. Missä kirjallisessa matkakohteessa haluaisit käydä?
Komppaan tässä Elinaa ja vastaan Dublin. Sinne matkustaminen on ollut pitkään haaveissa ja vielä jonain päivänä toteutan sen.
7. Minkä lajityypin kirjoja et missään nimessä lue? 
Scifi, spefi, fantasia
8. Vaikuttaako kirjan ulkoasu osto- tai lainauspäätökseesi? 
Kyllä kaunis kansi aina varmasti jossain määrin vaikuttaa, olen sen verran esteetikko
9. Mikä on mielestäsi kaunein tai vaikuttavin kirjan nimi?
Olemisen sietämättömässä keveydessä on taikaa.
10. Mitä kirjaa suosittelet minulle?
Oletkohan lukenut Helene Hanffin teosta Rakas vanha kirja? Jos et, niin suosittelen.

Kiitos kysymyksistä kamraatit! Itse olen nyt niin tylsällä päällä, että jatkokysymyksiä ei irtoa.

Oikein aurinkoista ja pirtsakkaa talviviikonloppua kaikille!


sunnuntai 19. tammikuuta 2014

Alan Hollinghurst - Vieraan lapsi




Alan Hollinghurst: Vieraan lapsi ( The Stranger's Child, suom. Markku Päkkilä) Otava 2012. 535 s.

Hänellä oli samanlaisia tuntemuksia, ellei vieläkin pahempia, sadoista lukemistaan kirjoista, sadoista romaaneista, elämäkerroista, musiikki- ja taidekirjoista - hän ei muistanut niistä mitään, joten tuntui varsin järjettömältä sanoa, että hän oli lukenut yhtään mitään. Monet puhuivat lukemistaan kirjoista hyvinkin tärkeinä, mutta hän ei uskonut heidän muistavan niistä sen enempää kuin hän itsekään. Jotkut kirjat jäivät mieleen värikkäinä varjoina näkökentän rajamaille, epämääräisen tavoittamattomina kuin jokin mikä vilahtaa sateessa kiitävän ajaneuvon ikkunasta nähtynä: suoraan katsottuina ne kuitenkin hävisivät. ( VL s. 473)

Löysin Alan Hollinghurstin kirjan Vieraan lapsi kirjaston poistomyynnistä euron hintaan. Muistan lukeneeni kirjasta blogiarvioita ja niiden perusteella kirja ja sen aihepiiri vaikuttivat kiinnostavilta. Nappasin kirjan mukaani ja aloin lukemisen saman tien. Melko pian kuitenkin huomasin, että olin astunut suohon, josta oli vaikea päästä pois. Luin kirjaa lähes kahdeksan viikkoa muiden kirjojen ohella, vaikka se ei missään vaiheessa onnistunut tempaisemaan mukaansa. P.S. Rakastan kirjoja- blogin Saralle  kirja oli samanlainen ikuisuusprojekti, mutta hänet kirja lopulta palkitsi. Minulle se toimi lähinnä hyvänä nukahtamislääkkeenä.

Miksi sitten luin kirjan loppuun? Ehkä yritin löytää siitä niitä puolia, jotka olivat monet kirjaan koukuttaneet. Ikävä kyllä en löytänyt. Kirjassa oli kyllä kiinnostaviakin teemoja, kuten muistamiseen ja unohtamisen välinen tematiikka ja elämäkertakirjoittamisen haasteet. Liisa kirjoittaa, että Hollinghurst käsittelee kiehtovasti sitä, kuinka jokaisella ihmisellä on oma historiansa ja omat muistonsa ja niiden kautta rakentuu tarina itsestä ja muista. Olen samaa mieltä näiden aiheiden keskeisyydestä kirjassa, mutta itselleni tämäkin tematiikka hukkui valtavaan ja sirpaleiseen tekstimassaan, josta oli vaikea saada otetta. Välillä jotain asiaa vatvottiin hyvinkin yksityiskohtaisesti sivu kaupalla, välillä taas hypättiin yhtäkkiä täysin uuteen tilanteeseen ja ihmisiin ja lukijaparka sai arvuutella, missä nyt mennään. Ihmettelin esimerkiksi suuresti, miksi toinen osa oli nimetty Reveliksi, vaikka Revel koko kirjassa ei ollut esillä kuin sivulauseissa.

Voin todeta samoin kuin Minna omassa arviossaan, että kirjalla olisi aihepiirinsä puolesta ollut kaikki edelletykset olla minunkin kirjani. Olen kiinnostunut brittiläisestä historiasta ja kulttuurista, samoin pitkän kaaren sukusaagat ovat aina kiehtoneet mieltäni. Nämä molemmat elementit löytyvät Hollinghurstin kirjasta, mutta kun ei napannut, niin ei napannut. Kirjan homoeroottinen viritys ei tullut itselleni yllätyksenä kuten tapahtui esimerkiksi Ammalle. Yllättänyt olin kuitenkin sen vahvasta asemasta kirjassa ja Amman tavoin olen sitä mieltä, että se nousi kirjan keskeisimmäksi teemaksi, eräänlaiseksi brittiläisen homuuden historian kronikaksi.

Hollinghurstin kirjan lukeminen sai minut jälleen kerran ajattelemaan Evelyn Waugh'n, johon myös Hollinghurst kirjassaan viittasi, kirjaa Mennyt maailma. Ainakin Liisa on Waugh'n kirjan lukenut. Itse en ole, mutta kirjasta tehdyn TV-sarjan jälkeen lukeminen on ollut suunnitelmissa pienen ikuisuuden. Josko nyt saisin aikaiseksi. TV-sarjan perusteella Waugh'n kirjassa käydään ainakin osittain läpi samanlaisia teemoja kuin Vieraan lapsessa, ja olisi mielenkiintoista vertailla kirjoja keskenään.

Koska olin niin pettynyt kirjaan, aloitin oman arvioni kirjoittamisen tavoistani poiketen tutustumalla muiden näkemyksiin. Halusin tietää oliko oma muistini tehnyt tepposet ja olinkin vain kuvitellut kaikki loistavat arviot kirjasta. Muiden arvioita lukemalla selvisi, että oli niitä, jotka olivat päässeet sisälle kirjan maailmaan ja pitäneet Hollinghurstin tavasta kirjoittaa. Näitä olivat muun muassa Katja ja Karoliina, jotka molemmat ensi hämmenyksestään toivuttuaan pitivät kirjasta, mutta eivät suorastaan villiintyneet. Näin kävi Leena Lumille, jolle kirja edusti yhtä vuoden 2012 parasta lukukokemusta ja Pekalle, jonka teki mieli kirjan luettuaan muuttaa Englantiin ja alkaa metsästää harvinaisia kirjoja ja kirjoittaa runoja.

En ollut oman negatiivisen kokemukseni kanssa yksin, mutta kenties vähemmistössä. Minulle kirjasta ei jäänyt käteen mitään, enkä näin ollen aio muistella sitä sen enempää enkä myöskään pysty sanomaan siitä mitään enempää. Ne teistä, jotka haluavat tietää kirjasta enemmän, kurkatkaa linkittämiäni arvioita. 

keskiviikko 15. tammikuuta 2014

Samu Nyström - Helsinki 1914-1918. Toivon, pelon ja sekasorron vuodet


Samu Nyström: Helsinki 1914-1918. Toivon, pelon ja sekasorron vuodet. Minerva 2013. 368 s.

Vuoden 1918 joulupäivä oli kääntymässä iltaan. Kaivopuistossa ja Tähtitorninmäellä kävelevien katseet viipyivät kaupunkiin tuovalla meriväylällä. Sukupolvien ajan helsinkiläiset olivat tottuneet etsimään katseellaan mereltä saapuvia laivoja. Kaupungin perustamisesta lähtien meri oli ollut sen elämän päävaltimo. Talvisin jäät saartoivat kaupungin, mutta purjehduskautena laivojen mukana liikkuivat ihmiset, aatteet, kulttuurivaikutteet sekä kaupungin tarvitsemat ja tuottamat tarvikkeet. Nyt maailmansota oli muuttanut kaiken. Yhteydet länteen olivat katkenneet syksyllä 1914. Yhteydet itään olivat ensin heikentyneet ja lopulta katkenneet nekin. Suomesta oli tullut kelirikon eristämä saari, Helsingistä saaren eteläinen niemi. (H. s. 12)

Samu Nyströmin teos Helsinki 1914-1918 perustuu hänen syksyllä 2013 tarkastettuun väitöskirjaansa Poikkeusajan  kaupunkielämäkerta - Helsinki ja helsinkiläiset maailmansodassa 1914-1918. Omassa arviossani pitäydyn vain tässä "karvahattuversiossa", sillä väitöskirjaa en ole lukenut.

Kirjassaan Nyström sukeltaa perusteellisesti Helsingin ja helsinkiläisten historiaan ensimmäisen maailmansodan vuosina. Aiemmassa suomalaisessa tutkimuksessa ajanjaksoa on useimmiten tarkasteltu itsenäistymisen ja/tai sisällissodan näkökulmasta. Tällöin pääfokus on ollut näissä tapahtumissa ja sitä edeltänyt ajanjakso on saanut lähinnä selittävän luonteen. Tähän tilanteeseen Nyströmin tutkimus tuo uusia tuulia. Virkistävä se on myös siinä mielessä, että Suomen tilannetta ei tarkastella omasta umpiostaan käsin, vaan maamme kohtalo liitetään tiiviisti eurooppalaiseen kontekstiin. Se, mitä tapahtui Venäjällä, Saksassa ja muualla Euroopassa vaikutti siihen mitä tapahtui täällä. Vaikutukset eivät näkyneet pelkästään politiikan ja valtionhallinnon yläpäässä tai edes sen alemmillla portailla, vaan ne näkyivät konkreettisesti esimerkiksi siinä, mitä kansalaisilla oli ruokapöydässä tai ylipäätään oliko mitään. Silakkamarkkinoltakin silakat olivat usein loppuneet jo ennen kuin markkinat edes pääsivät alkuun.

Nyström siis tarkastelee ajanjaksoa nimen omaan Helsingin ja helsinkiläisten näkökulmasta. Hän keskittyy poikkeusajan arjen ja kaupunkilaisten elinolosuhteiden kuvaamiseen välillä nopeastikin muuttuvissa oloissa. Nyströmin tavoitteena on viedä lukija Helsingin kaduille, työpaikoille ja koteihin katsomaan minkälaisin tiedoin, tuntein ja kriisikokemuksin aikalaiset päätyivät toimimaan siten kuin toimivat. (H. s. 9)

Sodan puhkeamisen ensi päivien paniikin hellitettyä, tilanne joksikin aikaa vakiintui, ja jollain aloilla päästiin jopa nauttimaan sodan aiheuttamasta taloudellisesta nousukaudesta. Taloudellinen nousu ei kuitenkaan ollut pitkä ilmiö, eikä se silloinkaan koskenut kuin harvoja. Tavallisten ihmisten sota-aikaa kuvaa parhaiten sana puute. Puutetta oli kaikesta: työstä, rahasta, ruuasta, polttopuista, kunnollisista asunnoista ja turvallisuudesta. Nopeasti yksilötason ongelmat laajenivat koko yhteiskunnan ongelmiksi. Vallanpitäjien kyvyttömyys ratkaista ongelmia herätti kansalaisissa katkeruutta ja loi ristiriitoja yhteisön sisälle. Kärjistyneet olot purkautuivat lopulta sisällissodan tapahtumissa. Vaikka Helsinki ei ollut varsinaista taistelualuetta ennen kuin vasta aivan sodan lopulla saksalaisten noustua maihin, niin sota kuitenkin vaikutti kaupungissa aivan kaikkeen. Sodan vaikutukset eivät myöskään loppuneet rauhan tuloon, vaan ne näkyivät yhteisön sisäisissä suhteissa ja kaupunkilaisten arjessa vielä pitkään eteenpäin.

Nyströmin kerronta on pääosin kiinnostavaa. Siinä on selkeä kronologinen jäsentely ja näkökulmat vaihtelevat yhteisötasolta yksilötason, mukana on muun muassa lainauksia hyvin tuntemani Sylvi-Kyllikki Kilven päiväkirjoista, kokemuksiin. Tosin olisin kaivannut vielä enemmän yksilötason tarinoita, sillä niiden kautta olisi ollut mahdollista päästä paremmin kiinni kokemusten mentaaliseen puoleen. Nyt kerronta keskittyi pitkälti vain aineellisten olojen ja niihin liittyvien ongelmien ja erilaisten ratkaisuyritysten välillä melko yksityiskohtaiseenkin kuvailuun ja tämä teki lukemisesta aika ajoin vähän puuduttavaa. Nyströmin tutkimus edustaa kuitenkin hyvää vankkaa perustutkimusta rajatusta ajasta ja paikasta ja on sellaisena hyvin tarpeellista pohjatietoa esimerkiksi itseni kaltaisille biografisteille, jotka ovat kiinnostuneita kyseisissä oloissa eläneistä ihmisistä. Uskon, että kirjalla on myös annettavaa niille helsinkiläisille, joita oman kaupungin historia kiinnostaa.

Osallistun kirjalla Suketuksen Ihminen sodassa haasteeseen.

sunnuntai 12. tammikuuta 2014

Riitta Konttinen - Onnellista asua maalla



Riitta Konttinen: Onnellista asua maalla. Tuusulanjärven taiteilijayhteisö. Siltala 2013. 368 s.

Kävin joulukuun lopulla katsomassa Ateneumissa parhaillaan käynnissä olevan näyttelyn Järven lumo, johon on kuvin, maalauksin ja tekstein kerätty tarinoita Tuusulanjärven rannalle 1800-1900-luvun vaihteessa syntyneestä taitelijayhteisöstä. Näyttelyn toisena kuraattorina toiminut taidehistorioitsija Riitta Konttinen on koonnut aiheesta myös nyt käsiteltävänä olevan kirjan Onnellista asua maalla.

Taitelijayhteisö alkoi muotoutua, kun taidemaalari Venny Soldan-Brofeldt asettui puolisonsa kirjailija Juhani Ahon ja lapsensa kanssa Tuusulanjärven rantamaisemiin  vuonna 1897. Heistä tuli Vårbackan, joka myöhemmin opittiin tuntemaan Aholana, asukkaita. Joidenkin vuosien päästä he saivat seuraa Halosista, Järnefelteistä ja Sibeliuksista lapsineen sekä poikamies J.H. Erkosta. Taidemaalari Erik Järnefelt Saimi-vaimonsa kanssa rakennutti kodikseen Suvirannan. Järnefeltin taiteilijakollegalle Pekka Haloselle ja hänen vaimolleen Maijalle nousi järven rantaan koti, joka tunnetaan nimellä Halosenniemi. Runoilija J. H. Erkko oli viettänyt kiertelevää ja yksinäistä kiertolaisen elämää ja alkanut kaivata omaa kotia, jollaiseksi viimein muodostui hänen rakennuttamansa Erkkola. Viimeisenä alueelle tulivat Sibeliukset, kun heidän Ainolansa valmistui 1904.

Yhteisöstä muodostui vuorovaikutuksellinen kokonaisuus, jossa monenlaiset erilaiset ystävyys- työtoveruus- ja sukulaisuussuhteet risteilivät eri ihmisten kesken erilaisina verkostoina. Tällaisena Tuusulanjärven yhteisöllä on tärkeä paikkansa suomalaisessa kulttuurihistoriassa. Alueen asukkaista itselleni läheisimmiksi ovat muodostuneet Juhani Aho ja Venny Soldan-Brofeldt, joihin olen tutustunut paitsi kaunokirjallisen ilmaisun ja elämäkerrallisen kerronnan kautta, niin myös teatterin keinoin. Myös Järnefeltit tulivat jonkin verran tutuiksi, kun luin jonkin aikaa sitten Eero ja Saimi Järnefeltin kirjeenvaihtoon ja päiväkirjoihin perustuvan teoksen Vain tosi on pysyväistä.

Taiteilijayhteisön kotien muototuminen liittyy ajan aatteellisiin ideoihin kodista ja uusiin taiteellisiin virtauksiin. Esimerkiksi nousi ruotsalaisen kuvataiteilijan Carl Larssonin koti. Hän oli julkaissut ajatuksistaan kirjan Ett hem, joka kului ahkerasti myös suomalaistaitelijoiden ja heidän perheenjäsentensä käsissä. Kirjassa Larsson painotti, että kodeissa oli palattava "yksinkertaiseen, mutta samalla taiteelliseen ja kauniiseen käytännöllisyyteen". Tuusulanjärven taiteilijakodeissa pyrittiin ottamaan huomioon sekä yksinkertaisen kauneuden että käytännöllisyyden vaatimukset. Liiasta porvarillisesta pönötyksestä haluttiin päästä eroon. Erityisesti kuvataiteilijat osallistuivat innokkaasti omien kotiensa ja niiden sisustuksen suunnitteluun. Pääosan varsinaisista rakennustöistä suorittivat kuitenkin alan ammattimiehet.

Kirjassaan Konttinen tutustuttaa lukijat taiteilijayhteisön syntyyn. Hän käy läpi perheiden kotien ominaispiirteet ja niiden asukkaat. Lukijat pääsevät tutustumaan taiteilijakotien arkielämää ja juhlahetkiin samoin kuin asukkaiden aatteellisiin aivoituksiin ja heidän suhtautumiseensa ajan erilaisiin aatteisiin ja tapahtumiin. Konttinen ei näe yhteisöä pelkästään taloja asuttaneiden kansallisten suurmiesten läpi, vaan hän tarkastelee naisia ja miehiä samanveroisina toimijoina yhteisön arjessa ja käytännöissä. Yhteisön naisista jokaisella oli omia taiteellisia tai ammatillisia mielenkiinnon- ja kunnianhimon kohteitaan. Venny Soldan-Brofeldt, josta Konttinen on kirjoittanut hienon elämäkerran, oli taidemaalari, joka ulotti kiinnostuksensa myös käsityötaiteeseen ja kirjojen kuvittamiseen. Maija Halonen oli  opiskellut pianonsoittoa, mutta pianistina hän toimi vain kotioloissa ja ystäväpiirin tapaamisissa. Tärkeintä Maijan pianonsoitto oli hänen miehelleen Pekka Haloselle, joka tarvitsi maalaamisensa tueksi vaimonsa soittoa. Soittamisen ja kodinhoidon lisäksi Maija toimi kääntäjänä. Käännöstöitä teki myös Saimi Järnefelt, mutta hänen ensisijaisena mielenkiinnon kohteenaan oli näytteleminen. Hän luopui kuitenkin näyttelijäntyöstään ensimmäisen lapsensa synnyttyä.  Aino Sibelius, Eero Järnefeltin sisko, ei työskennellyt kodin ulkopuolella, mutta hänen panoksensa miehensä tukena ja perheen kotitalouden peräsimessä oli tärkeä. Sosiologi Janet Finciä mukaillen Konttinen puhuu Aino Sibeliuksen kohdalla "kaksoiskarriääristä": Naimisiin mennessään nainen nai myös miehen työn ja eli jatkuvasti sen kanssa, oli avustava osapuoli ja osa miehen uraa." (OAM s. 149-150)

Puutarhan hoidolla ja antimilla oli oma tärkeä osansa erityisesti naisten elämässä. Riemastuttava yksityiskohta oli Ahojen joululahja Järnefelteille. He lupasivat keväämällä toimittaa kuormallisen hevosenlantaa Järnefeltien puutarhan lannoitukseen. Lahja toimitettiin perille kirjeessä, joka sisälsi Vennyn piirtämän kuvan hevosesta lantakuormineen ja Jussin kirjoittaman saaterunon:

Tuota tuumin talvikauden
Puhki päätäni pitelin
Mitä antaisin Eerolle
Saimillensa saattelisin
Rutarantahan rakasta
Peltomaahan mieluisinta.
Ylen on heillä hyvät kaikki
Kovin paikkansa parahat.
Yhtä puuttuu parasta
Kaipaavat kallehinta:
Omenia orivarsan
Hevon hirnuvan hyviä
Kokkareita kultaisia.
(OAM s. 197)

Luin kirjaa suurella mielenkiinnolla. Siinä sivutaan useita aiheita, jotka kiinnostavat minua, kuten esimerkiksi viime vuosisadan lopun taide- ja kulttuurihistoriaa, arjen historiaa ja naisten historiaa. Myös kotiin ja kodin estetiikkaan liittyvät ajatukset olivat kiehtovia. Monet sisutukseen liittyvistä ajatuksista olivat sellaisia, jotka voin hyvin allekirjoittaa omassa sisustusfilosofiassani, korituoleja myöten.

Näitä kauniita koteja, yksityiskotina toimivaa Suvirantaa lukuunottamatta, pääsee nykyään ihastelemaan paikanpäälle Tuusulanjärven rantamaisemiin. Olen itse vieraillut kaksi kertaa Halosenniemessä ja Ainolassa kerran. Ahola ja Erkkola ovat bongaamatta. Varsinkin Halosenniemessä pystyy vielä kokemaan jotain paikan alkuperäisestä hengestä ja siellä vierailu sai aikaan melkein pyhän tunnelman rauhoittavuudessaan. Täältä enemmän infoa Rantatien nykyisyydestä.

Konttisen kirja on tehty vankalla ammattitaidolla, jossa sujuva teksti ja monipuolinen kuvitus tukevat toisiaan. Jonkin verran kirjassa oli toistoa ja muutamia pieniä lapsuksia esimerkiksi vuosiluvuissa, mutta ne eivät juuri lukemista häirinneet. Populääriksi tietokirjaksi kirja on viitoitettu tarpeeksi kattavasti. Lisäksi siitä löytyy hyvä lähde- ja kirjallisuusluettelo sekä henkilöhakemisto.Suosittelen kaikille aiheesta kiinnostuneille.

 Mariakin luki kirjan ja tykästyi. Myös Agricolan kirja-arvosteluista löytyy kritiikki kirjasta.

keskiviikko 8. tammikuuta 2014

Heidi Köngäs - Hyväntekijä



Heidi Köngäs: Hyväntekijä. Otava 2006. 221 s.

Päivä ikkunoiden takana on yhä sitkeän pimeä, valkenemisesta ei ole merkkiäkään. On kai jonkinlainen lajin ihme, että ihminen sopeutuu näille oudoille leveyksille. Valoa ei yhtään, vaan päivä on pimeä kummaltakin poskeltaan. (HT s. 100)

Niinpä! Heidi Köngäs pukee kirjassaan Hyväntekijä sanoiksi ne tunteet, jotka monen päässä tässä viime viikoina ovat olleet päällimäisinä.

No, ilmoista puhuminen ei kuitenkaan ole Köngäksen romaanin pääteema. Sellaiseksi nousee valon ja synkkyyden vaihtelut yksittäisen ihmisen elämässä. Kirjan keskiössä on keski-ikäinen kahden työn, kodin, lapsen, sairastelevan äidin ja uuden rakkauden väliä juokseva Alma. Hän on elämässään monella tavalla taitekohdassa: yksinhuoltajan ainoa lapsi, lukion viimeistä luokkaa käyvä Saku, on lentämässä kohta pesästä, toisaalla on kuolemansairas, apua tarvitseva äiti. Lisäksi näköpiiriin ilmestyy yllättäen rakkaus. Hän tutustuu Juhaniin, mutta saa heti ensimmäisenä iltana kuulla, että mies on sitoutunut ainoastaan lääkärin työhönsä, jota hän tekee maailman kriisipesäkkeissä Lääkärit ilman rajoja-järjestön palveluksessa. Jotain jää ensimmäisestä illasta kuitenkin kytemään ja aika ajoin Juhani ilmestyy uudelleen Alman elämään saaden sen taas hetkeksi pois tutuilta raiteiltaan.

Kirjassa Alman elämää seurataan vuoden verran syyskesästä syyskesään. Sen vuoden aikana tapahtuu paljon ja usein Almasta tuntuu, ettei hän riitä siihen kaikkeen mihin hänen pitäisi. Äidin hoito vie yhä enenmmän voimia ja sen lisäksi sydäntä kaihertaa koko ajan kaipaus Juhania kohtaan ja samalla mieltä kalvaa epätietoisuus siitä, mitä tämä ajattelee. Näiden kahden teeman kautta Köngäs valottaa osuvasti naisen tuntoja,joissa limittyvät rakkauden kaipuu ja velvollisuudentäytteinen huolenpito. Almasta muotoutuukin täyteläinen henkilökuva, sen sijaan muut kirjan henkilöt jäävät hieman etäisiksi ja heistä on vaikea saada otetta.

Hyväntekijä on ensimmäinen Köngäksen kirja, jonka luin. Olen lueskellut ihastelevia kommentteja hänen muusta tuotannostaan, muun muassa Vieraasta miehestä ja Dora Dorasta, mutta Hyväntekijä tuli lukuun ensimmäisenä, kun löysin sen kirppikseltä eurolla. Kirja oli nopealukuinen, mutta herätti lukijassaan vähän ristiriitaisia tunteita. Mielestäni Alman ja hänen elämänsä ja ajatustensa kuvauksessa Köngäs oli onnistunut hyvin, lisäksi pidin Helsingin ja sen tuttujen kulmien kuvauksesta. Se, mistä kirjassa en pitänyt oli jonkinlainen huolimattomuuden vaikutelma, joka heijastui sekä kielessä ajoittaisena töksähtelevyytenä ja löysyytenä että kerronnan epäloogisuuksissa. Nämä olivat usein pieniä juttuja, mutta kun niihin kerran kiinnitti huomionsa, niin ne ärsyttivät ja veivät tehoa kokonaiskerronnalta. Nipotuksestani huolimatta haluan kuitenkin edelleen tutustua myös Köngäksen muuhun tuotantoon.

Muita kirjasta kirjoittaneita: Sara/p.s.rakastan kirjojaAnnika K, Elina ja Pihi nainenPekka on tehnyt koonnin kirjailijan koko tuotannosta.

sunnuntai 5. tammikuuta 2014

Onnellista asua Porvoossa























Olen juuri lukemassa Riitta Konttisen kirjaa  Onnellista asua maalla, josta otsikkoni on mukaelma. Konttisen kirjassa kaupungin hälinään ja levottomuuteen kyllästyneet taiteilijat muuttavat yksi toisensa jälkeen Tuusulan rantatien maisemiin maaseudun rauhaan. Tuusula on kuitenkin tarpeeksi lähellä Helsinkiä, jossa on aika ajoin käytävä asioita hoitamassa. (Itse kirjasta myöhemmin lisää)

Vähän samojen syiden perusteella voin huokaista, että  Porvoossa on onnellista asua. Helsinkiin ei ole pitkä matka ja täällä yhdistyvät kaupunki- ja maaseutuasumisen parhaat puolet (oivallista tällaiselle levottomalle sielulle, joka ei oikein tiedä onko kaupunki- vai maaseutuihminen). Kaupunki on vain muutaman polkaisun päässä kotiovesta, mutta halutessa on kävelymatkan etäisyydellä  myös luonnon rauhaa rauhoitetuissa metsä- ja merimaisemissa. Tällainen paikka on muun muassa lähellä kotiamme sijaitseva Sikosaari, joka on etenkin lintubongareiden suosiossa. Sekä Sikosaaren historia että sen luonto ovat kiehtovia.

Teimme tänään kävelyretken Sikosaareen maisemiin, josta kaikki kuvat ovat. Kuvista ei ihan heti uskoisi, että on tammikuun 5.päivä.


 
                                                                                                                                                         

perjantai 3. tammikuuta 2014

Hans Fallada - Yksin Berliinissä

Hans Fallada: Yksin Berliinissä (Jeder stirbt für sich allein, suom. Ilona Nykyri) Gummerus 2013, 724 s.

Ensimmäinen kortti tässä sodassa, ja sen lähtökohtana on heidän kaatunut poikansa, siinä puhutaan Ottolaisesta. Heillä oli kerran lapsi, Führer on murhannut pojan, nyt he kirjoittavat kortteja. Uusi elämänvaihe. Ulkonaisesti ei mikää ole muuttunut. Quangeleiden elämä on rauhallista. Sisäisesti kaikki on nyt aivan toisenlaista, on syttynyt sota... (YB s. 200)

Muistan selailleeni Hans Falladan kirjaa kirjakaupassa jo syksyllä, mutta sillä kertaa kirja jäi vielä kauppaan. Muutaman tuttavan suosituksesta nappasin kirjan mukaani joulun alla lahjakirjoja metsästäessäni. Pitihän itsellekin joku kirja lahjaksi saada. Alusta saakka Falladan nimi tuntui jotenkin tutulta ja vähitellen tajusin, että olin tutustunut siihen suomalaisen 1930-luvun vasemmistoälymystön yhteydessä. He olivat lukeneet Falladan teoksia ja minulle selvisi, että Fallada oli ollut erittäin tunnettu ympäri Eurooppaa maailmansotien välisenä aikana ja Juha Järvelän mukaan suomalaisista kirjailijoista esimerkiksi Mika Waltari ylisti tämän kirjoja.

Nyt käsiteltävänä oleva kirja jäi Falladan (oikealta nimeltään Rudolf Ditzen) viimeiseksi romaaniksi. Hän kuoli ennen kuin kirja vuonna 1947 ilmestyi. Fallada oli nuoresta saakka kärsinyt masennuksesta sekä alkoholi- ja huumeriippuvuuksista ja niihin hän kuoli 53-vuotiaana. Alla oli myös tiivis neljän viikon kirjoitusjakso, jonka aikana Yksin Berliinissä syntyi. Kirja ei kuitenkaan päässyt julkisuuteen Falladan toivomassa muodossa, vaan siitä julkaistiin muokattu, sodan jälkeiseen todellisuuteen paremmin sopiva teos. Tässä muokatussa muodossa se julkaistiin myös suomeksi nimellä Kukin kuolee itsekseen.

Vasta muutama vuosi sitten Falladan teos löydettiin uudelleen ja nyt alkuperäisessä, kirjailijan tarkoittamassa muodossa.

Yksin Berliinissä perustuu osin tositapahtumiin ja niistä jääneisiin dokumentteihin. Falladan Otto ja Anna Quogelin esikuvina olivat vuonna 1943 teloitetut Otto ja Elise Hampel. Hampelit olivat nousseet natsivaltaa vastaan kirjoittamalla tätä vastustavia postikortteja ja jättämällä niitä julkisiin paikkoihin ihmisten luettaviksi. Kysymys oli tavallisten ihmisten hiljaisesta vastarinnasta, joka vallanpitäjien silmissä sai kuitenkin suhteettoman suuren merkityksen, Falladan sanoin "elefantti säikähti hiirtä".Quangeleiden yksityiselämän osalta Fallada luottaa mielikuvitukseensa samoin hän täydentää kirjaa luomillaan muilla henkilöhahmoilla.

Hampeleiden lisäksi kirjassa herää eloon 1940-luvun alun Berliini, erityisesti sen itäosat, ja siellä asuvat ihmiset. Falladan kuvaama Berliini on pelon kaupunki, jossa ihmiset kyräilevät toisiaan, matelevat valtaapitävien edessä, hyväksyvät hiljaisesti kaikkein brutaaleimmatkin väkivallantyöt. Kirjan sivuilla seikkailevat Quangeleiden lisäksi pikkurikolliset, prostituoidut, natsivallan myötäilijät, hiljaiset alistujat ja poliisi- ja oikeuslaitoksen edustajat. Kaikkea leimaa pelko ja ennakoimattomuus. Tutuiksi tulevat myös Berliinin vankilat ja oikeussalit ja niiden myötä ihmisten ruumiillinen pahoinpitely ja jatkuva henkinen nöyryyttäminen. Fallada itse toteaa kirjan alkusanoissa, että hänestä ei aina ollut miellyttävää luonnostella jatkuvaan väkivaltaan ja kuolemiin perustuvaa synkkää maalausta, mutta valon lisääminen olisi hänestä ollut valehtelua. Valoa ei voinut nähdä siellä, missä sitä ei ollut.

Vaikka Quangelit nousevatkin natsivaltaa vastaan, eivät hekään olleet aiemmin välttyneet Hitlerin vaikutukselta. Ennen poikansa kuolemaa he olivat olleet mukana Hitlerin luomassa koneistossa, sen hiljaisina hyväksyjinä. Vasta oma henkilökohtainen menetys ajaa heidät toimimaan. Kyse ei siis alunperin ole ideologisista tai moraalisista syistä. Tällaisiksi ne muodostuvat vasta toiminnan myötä, kun vakaumus siitä, että oman ihmisarvon säilyttääkseen on tehtävä jotain, vaikka vähäistäkin, vallitsevan tilanteen muuttamiseksi, vahvistuu.

On samantekevää, taisteleeko vain yksi vai kymmenentuhatta; jos se yksi huomaa, että hänen täytyy taistella, niin hän taistelee, on hänellä taistelutovereita tai ei. Minun täytyi taistella, ja minä taistelisin yhä, jos olisin vapaa. Vain toisella tapaa, aivan toisella tapaa. (YB s. 543)

Falladan teoksen arvo on sen autenttisessa ajankuvassa. Hän itse eli Saksassa koko sodan ajan ja oli varmasti myös itse joutunut tekemään myönnytyksiä vallanpitäjien suuntaan, vaikka perustaltaan suhtautuikin kriittisesti natseihin. Hän tiesi mistä kirjoitti. Teoksen arvioijat sekä käsikirjoitusvaiheessa että myöhemminkin pystyivät osoittamaan monia asiavirheitä ja ristiriitaisuuksia Falladan tarinassa. Nämä eivät kuitenkaan pysty himmentämään kirjan voimaa, joka nousee kokemuksellisuudesta. Tekijän itse uskoi kirjan "sisäiseen totuudellisuuteen".

Minut Falladan kerronta kaikesta väkivaltaisuudestaan huolimatta veti täysin mukaansa ja luin kirjan kahdessa päivässä. Vaikutuin Falladan luomasta todellisuudesta ja sen ihmisistä ja järkytyin siitä maailmasta, missä kirjan ihmiset elivät. Tällaiset kirjat nostavat aina mieleen kysymyksen, miten olisi itse toiminut vastaavissa tilanteissa ja se hillitsee menneiden ihmisten toiminnan moralisointia. Moralisoinnin sijaan voi yrittää oppia menneisyyden virheistä ja siirtää oppiaan omaan ajatteluunsa nykypäivässä. Historia on tärkeää!


Tätä kirjaa voi vain suositella!

Osallistun kirjalla Ihminen sodassa-haasteeseen.

Käykää myös katsomassa mitä Tommi Melender on kirjasta kirjoittanut.

torstai 2. tammikuuta 2014

Vuosi kuvina - tammikuu


Yksi tämän hetken eniten keskustelua herättävä ilmiö lienee sää. Kuten kuvasta näkyy, kovin tammikuiselta ei vaikuta, vaan maisema näyttää kutakuinkin samalta kuin viime kuussakin. Tänään on hieman viileämpi päivä kuin monet edelliset ja ihan pieni kerros luntakin satoi kattojen päälle. Sääennusteen mukaan lauhemmat ilmat kuitenkin palaavat, eikä lunta ole toistaiseksi enempää tiedossa.

Tiedän, että monet toivoisivat lunta maisemaa valaisemaan. Myös hiihtoladuille ja pulkkamäkiin mielivät tarkastelevat sääennustuksia toivorikkain mielin. Itse olen vähän outolintu tässä asiassa, sillä minä voin viettää talveni oikein hyvin myös lumettomana versiona. Pääsee pyöräilemään kauppamatkat eikä tarvitse miljoonia vaatekerroksia pysyäkseen lämpimänä.



Valoa sen sijaan jo kaipaan, mutta se on minulle normaali olotila tähän aikaan vuodesta oli lunta tai ei. Heti joulun jälkeen alan odottaa malttamattomana kevättä (tosin samalla koitan kuitankin muistaa carpe diem-ohjeen). Suomen kansan kalenterista seuraan  päivittäistä valon lisääntymistä silmä tarkkana.

Uusi vuosi seisoo arvoituksellisena edessämme. Itselläni asiat ovat tällä hetkellä vähän joka suuntaan levällään. Toivon kuitenkin, että ainakin muutamat asiat edistyvät jo tammikuun aikana. Blogi tulee joka tapauksessa jatkumaan entisenlaisena: luen kirjoja ja yritän kirjoittaa niistä jotain viisasta tai vähemmän viisasta. Välillä saatan heittää blogiin jonkun kuvan. Venäjä-haasteeni jatkuu vielä muutaman kuukauden. Teen siitä lähiaikoina oman muistutuspostauksen. Projekti 12 on edennyt hieman tahmeasti, mutta tammikuun aikana otan lukuun ainakin Lassi Sinkkosen Sumuruiskun.

Tällä hetkellä luvussa on kaksi tiiliskiveä: Hans Falladan Yksin Berliinissä (etenee vauhdilla) ja Alan Hollinghurstin Vieraan lapsi (etenee takkuisesti, viides lukuviikko menossa ja olen vasta puolessavälissä). Seuraavaksi palaan blogiin todennäköisesti toisen maailmansodanaikaisen Berliinin tunnelmissa. Ei siis ole kovin hilpeitä hetkiä luvassa.