perjantai 28. helmikuuta 2014

Miten Venäjän valloituksessa lopulta kävi?


Postauksen otsikon kysymykseen voisin nyt saman tien, yhtään kaunistelematta vastata, että ei kovinkaan hyvin. Luin yhteensä yhdeksän teemaan sopivaa, Venäjää jollakin tavoin käsittelevää kirjaa. Paljon enemmän oli kuitenkin suunnitelmissa. Jokaisesta kategoriasta tuli luettua vähintään yksi kirja, mutta VALMIIKSI sain vain kaksi kategoriaa viidestä (listassa tummennetut). Eniten hävettää se, että venäläisten naiskirjailijoiden lukeminen jäi pelkästään Lindenin varaan. Missä on esimerkiksi Ulitskaja?

Pelon kirjan, samoin kuin Laamasen kirjan, halusin ottaa mukaan, sillä niissä on vahva Venäjä-teema. Jokapäiväisen elämän sijoitin elämäkertakategoriaan, vaikka se ei missään nimessä ole puhdas elämäkerta eikä sen ole tarkoituskaan olla. Laamasen kirjassa keskiössä on Olavi Paavolainen, mutta hänen kauttaan avautuu mielenkiintoinen näkökulma 1930-luvun lopun Neuvostoliitoon.

Paremmuusjärjestykseen listan kirjoja on mahdoton laittaa, sillä ne ovat keskenään niin yhteismitattomia. Yhtään hutia ei lukemieni kirjojen joukossa onneksi ollut. Jokainen luettu teos vastasi siihen haasteeseen, jota varten se luettavaksi oli otettu.

Vaikka haaste vähän poskelleen menikin, ainakin tavoitteisiin nähden, niin en nyt enempää tuhkaa päälleni ripottele. Venäläinen kirjallisuus, Venäjän historia ja kulttuuri ovat aina kuuluneet mielenkiintoni kohteisiin, joten aivan varmasti jatkan aiheen parissa vielä tulevaisuudessakin. Tärkeintä haasteessa ehkä olikin saada myös muita innostumaan aiheesta. Mukaan ilmoittautuneita oli ilahduttavan monta ja katsotaan ketkä heistä ovat jaksaneet loppuun asti. Muutamat ovatkin jo ilmoittaneet saaneensa haasteen valmiiksi, kiitos teille. Ne, joilla kokoelmapostaus on vielä tekemättä voivat ilmoittautua tämän postauksen kommenttilaatikossa.

Kuten haastepostauksessa lupasin arvon haasteeseen osallistuneiden kesken palkinnon. Lisäksi palkitsen ahkerimman suorittajan (tai suorittajat, jos luettuja nimikkeitä on yhtä paljon) ja valitsen myös puhtaalta mutuhuttu-pohjalta parhaan aiheen tiimoilta tehdyn postauksen.

Arvonnantulokset julkaisen blogissani kansainvälisenä naistenpäivänä 8.3.2014. Samassa postauksessa julkaisen myös listan haasteeseen osallistuneista.


1. VENÄLÄISET NAISKIRJAILIJAT
    Zinaida Linden: Monta maata sitten

2. VENÄLÄISET MIESKIRJAILIJAT
    Sergei Dovlatov: Matkalaukku
    Joseph Brodsky: Veden peili
    Mihail Bulgakov: Teatteriromaani

3. ELÄMÄKERRAT
   Christer Pursiainen: Trotski
   Riikka Pelo: Jokapäiväinen elämämme

4. HISTORIA
   Ville Laamanen: Suuri levottomuus

5. NYKYVENÄJÄ
   Anna-Lena Lauren: Hulluja nuo venäläiset
   Kenen aika? Esseitä venäläisestä nykykirjallisuudesta

keskiviikko 26. helmikuuta 2014

Hiihtolomalla?

Kamerasta löytyi kuvia viimeviikkoiselta hiihtolomareissultamme. Teimme parin päivän "rengasmatkan" Suomessa. Koluttiin pikavauhdilla kaksi tuttua kaupunkia. Kuka tunnistaa kaupungit?










No, Raumalla ja Tampereellahan me käytiin. Matkan mottona olivat olympialaiset ja hyvin syöminen. Muuta ei oikein ehditty tehdä.

Raumalla syötiin Wanhan Rauman kellarissa ja päiväkahvit nautittiin tutussa Kontion kahvilassa.

Tampereella oltiin lounaalla tutussa Tillikassa, mutta illallispaikaksi olin bongannut uuden tuttavuuden Heinätorin. Vähän sivussa keskustassa, mutta mahtavan hieno miljöö, hyvä ruoka ja loistava palvelu. Suosittelen.

Yöpymispaikkana Tampereella oli suosikkihotellini Tammer.

Vaikka reissu oli lyhyt, niin kotoa pois pääseminen virkistää aina. Tällaista kotihiirtäkin.

tiistai 25. helmikuuta 2014

Järki ja tunteet Helsingin kaupunginteatterissa

Kuva täältä

Olin juuri saanut ostetuksi liput Helsingin kaupunginteatterin esitykseen Järki ja tunteet, kun luin Helsingin Sanomien nuivan arvostelun esityksestä. Mieliala laski välittömästi, mutta onneksi Kirjasfääristä löytyi positiivisempi arvostelu ja lopultahan se oma kokemus on kaikkein tärkein mittari onnistuneelle teatterielämykselle. Vastoin Hesarin arvostelua löysin näytelmästä sekä järkeä että tunnetta, elin mukana Daswoodin tyttöjen elämässä ja nautin esityksestä ensi minuuteista loppukumarruksiin asti.

Järki ja tunteet perustuu Jane Austenin (1775-1816) saman nimiseen romaaniin ja siitä on tehty lukuisia filmatisointeja, joista tunnetuin lienee Ang Leen Oscar-palkittu elokuva. Häpeäkseni minun pitää tunnustaa, että en ole lukenut Austenin kirjaa, mutta Leen elokuva on tullut muutaman kerran katsotuksi. Oih Hugh Grant! En siis voi verrata Laura Jäntin ohjaamaa Kaupunginteatterin versiota, joka perustuu yhdysvaltalaisen Jon Joryn dramatisointiin, Austenin alkuperäistekstiin. Voi olla, että niille joille Austenin teksti on tuttua jokaista pienintä pilkkua myöten, löytyy paljon huomautettavaa näytelmäversiosta, mutta minä en voi sitä sen perusteella moittia.

Dashwoodin sisaret, järkevä ja realistinen Elinor (Kreeta Salminen) ja  tunteikas, pilvilinnoissa elävä Marianne (Sara Melleri), joutuvat isänsä kuoleman jälkeen uuteen tilanteeseen. Entinen turvattu ja huoleton elämä jää taakse ja on aika kääntää katseet tulevaisuuden turvaamiseen. Austenin ajan Englannissa tämä tarkoitti ennen kaikkea järkevää ja taloudellisesti kannattavaa avioliittoa. Tähän tähdätään Dashwoodin tyttärienkin kohdalla, mutta kaikki ei mene aivan niin kuin suunnitellaan. On rakastumisista, petollisuudesta, kunniakäsityksistä ja ennakkoluuloista johtuvia mutkia matkassa, mutta lopulta kaikki (tietenkin) kääntyy parhain päin. Rakastumisensa pitkään visusti piilottanut Elinor löytää vastakaikua tunteilleen ja romanttisten unelmien särkyminen saa räiskyvän Mariannen ymmärtämään että vaaleanpunaiset unelmat eivät pelkästään kanna todellisessa maailmassa.

Sisarukset ovat ehdottomasti esityksen keskiössä, mutta heidän lisäkseen löytyy näytelmästä monia herkullisia henkilöhahmoja, joista omaksi suosikikseni nousi ehdottomasti Leena Uotilan esittämä rouva Jennings, joka yrittää kaiki voimin auttaa sisarten naittamisessa. Sisaruksista pidin erityisesti Kreta Salmisen esittämästä Elinorista. Salminen toi uskottavasti esiin Elinorin pidättyväisen ja järkevän luonteen takana kimpoilevat tunteet. Mellerin riehakkauus Mariannena oli aika ajoin vähän liian päällekäyvää, mutta pääosin kuitenkin hyvää työtä. Miesnäyttelijät eivät tässä esityksessä päässeet loistamaan ja vähän jäin kaipaamaan Hugh Grantia Edward Ferrasin rooliin.

Epookki näytelmään tuotiin puvuilla, mutta lavastuksessa luotettiin pelkistettyyn ilmeeseen ja vain muutamilla yksityiskohdilla saatiin ilmennettyä erilaisia miljöitä ja tilanteita.

Jos kaipaatte iloa elämäänne, menkää katsomaan Helsingin kaupunginteatterin Järki ja tunteet. Ainakin eilisestä esityksestä poistui pääosin tyytyväisiä katsojia. 

sunnuntai 23. helmikuuta 2014

Mihail Bulgakov - Teatteriromaani


Mihail Bulgakov: Teatteriromaani ( Teatralnyi roman, suom. Esa Adrian) WSOY 1971, 220 s.

Neljäs ja viimeinen lukutilaisuus ei ollut minun kotonani vaan näppärästi kertomuksia suoltavan nuoren kirjallisuusmiehen luona. Siellä olikin väkeä jo parisenkymmentä ihmistä, ja minä tutustuin kirjallisuusmiehen isoäitiin, erittäin miellyttävään vanhukseen, jossa oli vain yksi vika - säikähtänyt ilme, joka jostakin syystä ei koko iltana kaikonnut hänen kasvoiltaan. Lisäksi näin lastenhoitajan, joka nukkui kirstulla. Luin romaanini loppuun. Ja silloin paljastui katastrofi. Kaikki kuulijani ilmoittivat yhteen ääneen, ettei romaaniani voitaisi julkaista, koska se ei läpäisisi sensuuria.
Tämän sanan kuulin ensimmäistä kertaa ja tajusin, että romaania kirjoittaessani en kertaakaan ollut ajatellut, päästetäänkö julkisuuteen vai ei.(TR s. 23)

Mihail Bulgakov kirjoitti Teatteriromaania vuosien 1936–1937 aikana, jolloin hän viimeisteli myös myöhemmin klassikoksi noussutta romaaniaan Saatana saapuu Moskovaan. Omana aikanaan molemmat käsikirjoitukset jäivät kirjailijan pöytälaatikkoon poliittisesti tulenaran materiaalin vuoksi ja ne näkivät julkisuuden päivänvalon vasta 1960-luvun puolenvälin jälkeen. Suomentaja Esa Adrianin mukaan Teatteriromaani on tarkennus tai lähikuva Saatana saapuu Moskovaan- teoksen teatterikuvaukselle. Se on sekä rakkaudentunnustus teatterille että ”häijy pilakuva rakastetusta”.

Teatteriromaanissa on vahva omaelämäkerrallinen juonne. Siinä Höyrylaivauutisten toimittajana työskentelevä Sergei Leontjevitš Maksudov valmistelee esikoisromaanikäsikirjoituksensa pohjalta näytelmäsovitusta moskovalaiseen Riippumattomaan teatteriin, jonka esikuvana todellisessa elämässä oli maineikas Moskovan taiteellinen teatteri. Teatteri vie nuoren kirjoittajan sydämen heti ensi hetkestä alkaen eikä hän toivo muuta kuin saada olla mukana illuusioiden ihmeellisessä maailmassa. Hänen oman näytelmänsä, Mustan lumen, osalta kaikki ei kuitenkaan mene niin kuin hän toivoisi, vaan hän joutuu osaksi kulissientakaista, välillä absurdiltakin tuntuvaa pyöritystä. Pahimpana kantona kaskessa on teatteria itsevaltaisesti johtava Ivan Vasiljevitš. Hän vaatii Maksudovia tekemään radikaaleja, koko näytelmän luonteen muuttavia muutoksia käsikirjoitukseen, mihin kirjailija ei missään tapauksessa voi suostua. Jonkin aikaa vaikuttaa jo siltä, että näytelmän esittäminen raukeaa kokonaan, mutta muutamien viikkojen kuluttua Maksudov saa yllättäen kirjeen teatterista, jonka mukaan hänen näytelmänsä on otettu uudelleen ohjelmistoon. Kirjailija pääsee seuraamaan näytelmänsä harjoittamista ja joutuu jälleen ristiriitoihin näytelmän ohjaajana toimivan Vasiljevitšin kanssa. Maksudov ei voi ymmärtää ohjaajan metodeja, sillä ne eivät ole hänen mielestään sovellettavissa Mustaan lumeen. Vasiljevitšilla oli myös esikuvansa todellisuudessa. Hän oli karikatyyri Moskovan Taiteellisen Teatterin perustajasta, johtajasta ja kuuluisasta näyttämötaiteen teoreetikosta Konstantin Stanislavskista. Bulgakovilla ja Stanislavskilla oli omat ristiriitansa heidän työskennellessään yhtä aikaa Moskovan Taiteellisessa Teatterissa.

Bulkakov ei koskaan saanut Teatteriromaania valmiiksi ja se jäi tässä suhteessa auttamatta torsoksi. Lukija ei voi varmasti tietää miten Maksudovin näytelmälle kävi. Teatteriromaani ei tarinallisesti ja kerronnallisesti yllä lähellekään Saatana saapuu Moskovaan kirjan tasoa, mutta on omiaan neuvostoliittolaisen taide- ja kulttuurimaailman kuvaajana. Ensinnäkin Bulgakovin kuvaus teatterin sisäisen maailman rakenteista, toimintatavoista ja erilaisista hierarkkisista tasoista on riemastuttavan elävää.  Toiseksi Teatteriromaani tekee näkyväksi sen, millaisessa vallan puristuksessa taiteilijat joutuivat elämään ja miten tämä aiheutti jatkuvaa varuillaanoloa, kompromisseja, ylilyöntejä ja nöyristelyä vallanpitäjien suuntaan. Aikana, jolloin Bulgakov kirjoitti teostaan, kävivät poliittisten puhdistusten aallot korkeimpina, eivätkä näitä kuohuja kyenneet väistämään taiteilijatkaan. Bulgakovia aallot eivät tavoittaneet, osittain ehkä siitä syystä, että Stalinin tiedettiin pitävän hänen näytelmistään.

Vaikka Teatteriromaani ei lukukokemuksena noussut samanlaisiin sfääreihin kuin Saatana saapuu Moskovaan, niin se herätti kuitenkin huomaamaan, että Bulgakovilla on muutakin tuotantoa kuin tuo ylivertainen teos. Nyt kun Kiovan kaduilla taas kuohuu, niin lukemistoon voisi ottaa vaikka Valkokaartin, joka tiettävästi sijoittuu sisällissodan aikaiseen Kiovaan.

Valloitan tällä teoksella Venäjää.

perjantai 21. helmikuuta 2014

Mia Kankimäki - Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin.


Mia Kankimäki: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin. Otava 2013. Miki. 838 s.

Asioita, jotka saavat sydämen lyömään nopeammin on ollut runsaasti blogeissa esillä. Itse tuskin olisin ottanut kirjaa lukulistalle, jollen olisi lukenut Liisan postausta siitä. Liisa vertasi Kankimäen kirjaa Anna Kortelaisen Virginie!-teokseen, joka on yksi suuria suosikkejani. Ja kun olen oppinut luottamaan Liisan näkemyksiin, päätin ottaa kirjan luettavakseni. Luottamus palkittiin, sillä Kankimäen kirja oli pääosin erinomainen lukukokemus.

Asioita, jotka saavat sydämen lyömään nopeammin on eräänlainen päiväkirjan, matkakirjan ja populaarin tietokirjan yhdistelmä. Kankimäki jättäytyy mainostoimittajan työstään vuorotteluvapaalle, antaa asuntonsa vuokralle ja lähtee apurahan turvin Kiotoon tutkimaan 900-luvulla elänyttä naiskirjoittajaa ja keisarinnan hovinaista Sei Shonagōnia. Kankimäki oli tutustunut Sei Shonagōnin Tyynynaluskirjan englanninkieliseen käännökseen opiskeluaikanaan ja siitä saakka palannut tämän teksteihin säännöllisesti.

Tiedän, että olen kuljettanut sinua, ajatusta sinusta, mukanani lähes viisitoista vuotta. Olen varjellut sinua omana salaisuutenani, inspiraation lähteenäni, joka vuosisatojen takaa on neuvonnut erilaisten tekstien laatimisessa niin työssä kuin vapaa-ajalla. Olen kirjoittanut pöytälaatikkokäsikirjoituksen sinun innoittamanasi. Olen laatinut täytettäviä kirjoja listojesi inspiroimana - on hämmästyttävää, miten paljon kiinnostavaa tietoa ihmisen persoonallisuudesta on tiivistettävissä listoihin. (AJSSLN, 23)

Kankimäki viettää kaksi kolmen kuukauden jaksoa Kiotossa, joka oli Shonagōnin aikaan, Heian-kaudella, japanilaisen valtiollisen ja kulttuurisen elämän keskus. Kioto tarjoaa Mialle jatkuvia elämyksiä jääkylmistä huoneista kirsikankukkien mono no awareen. Hän tekee tutustumisretkiä kaupungin nähtävyyksiin, japanilaiseen elämänmuotoon ja Heian-kauden historiaan ja kulttuuriin. Paljon ei alkuperäistä ole jäljellä, mutta tutkimustyön kannalta on kuitenkin tärkeää päästä aistimaan autenttista ympäristöä vuodenajan ja vuorokauden mukaan vaihtuvine näkymineen ja tunnelmineen. Suurimpana puutteenaan Kankimäki pitää sitä, että hän ei osaa japania, vaan kaikki hänen saavuttamansa tieto on toisen käden kautta suodattunutta tietoa. Toisaalta tämä saa hänet oivaltamaan, että ei ole olemassa sellaista asiaa kuin "puhdas fakta", varsinkin kun on kyse yli 1000 vuotta sitten eläneestä naisesta, josta ei ole paljon jälkiä jäänyt. Kyse on toinen toisensa päälle rakentuneista tulkinnoista ja niihin on tyydyttävä.

Sei Shonagōn, jonka tekstit vuorottelevat kirjassa kirjailijan omien tekstien kanssa, on Kankimäelle ennen kaikkea keskustelukumppani ja peili, jonka kautta hän peilaa ja reflektoi itseään: omia ajatuksiaan, elämän valintojaan, kirjoittamistaan ja tapaa olla nainen. Vaikka oli mielenkiintoista lukea itselleni ennen tuntemattomasta japanilaisesta naiskirjoittajasta ja päästä sukeltamaan niin ikään vieraaseen elämänmuotoon ja kulttuuriin, niin tärkein anti minulle oli kuitenkin tuo Kankimäen tarkkaan itsereflektioon perustuva kirjoittaminen. Hän ei kirjoita itsestään otsa rypyssä, vaan teksti on pulppuilevaa, avointa ja kevyttä ja siinä on ripaus itseironista huumoria. Kiinnostavaa oli myös lukea hänen pohdintojaan toisen elämästä kirjoittamisesta, asiasta, jota olen itsekin joutunut paljon miettimään. Kun Kankimäki vielä on loistava kirjoittaja, joka yhdistelee erilaisia tekstilajeja sujuvasti toisiinsa, on lukukokemus kaiken kaikkiaan hyvin antoisa.

Yksi asia kuitenkin ärsytti mitä enemmän kirjaa luin ja se oli Kankimäen tapa puhutella Sei  Shonagōnia sinänä. Pidin tapaa teennäisenä, vaikka ymmärrän sen tarkoituksen tehokeinona ja intiimin suhteen markkeerauskeinona. Minulle se ei vaan toiminut. Jonkin verran kirjassa oli myös turhaa toisteisuutta, jota karsimalla kirjasta olisi saanut jämäkämmän ja iskevämmän.


Japani on itselleni ollut tähän asti melko kaukainen maa kaikin puolin, mutta Kankimäen kuvaus kirsikankukkien valtaamasta Kiotosta sai kuitenkin kiinnostuksen heräämään. Ehkä joskus.

perjantai 14. helmikuuta 2014

Ville Laamanen - Suuri levottomuus


Ville Laamanen: Suuri levottomuus. Olavi Paavolaisen kulttuurinen katse ja matkat 1936–1939. k&h. Turku 2014. 346

Suuri levottomuus on Ville Laamasen väitöskirja, jota hän puolusti muutamia viikkoja sitten Turun yliopistossa. Kirjan kansikuvaa koristaa neuvostomaalari Juri Pimenovin maalaus Uusi Moskova (klik) vuodelta 1937, jossa moderni kohtaa totalitaarisesti hallitun Neuvostoliiton pääkaupungin autoilevan nuoren naisen muodossa. Tätä modernin ja totalitaarisen kulttuurin välistä leikkauskohtaa kirjailija ja kulttuurikriitikko Olavi Paavolainen tavoitteli kun hän vihdoin monen yrityksen jälkeen pääsi matkalle naapurimaahan toukokuussa 1939. Hän oli hakenut viisumia jo pari kertaa aiemmin, mutta vasta kun hyvät suhteet Neuvostoliittoon omannut Hella Wuolijoki ryhtyi hänen suosittelijakseen, pääsi Paavolainen matkaan. Paavolaisen matka kesti yhteensä noin 11 viikkoa ja sinä aikana hän ehti tutustua muun muassa Leningradiin, Moskovaan, purjehtia alas Volgaa Stalingradiin ja taas takaisin Moskovaan. Matkan viimeisenä etappina oli Ukraina. Paluumatkalle Paavolainen lähti 8.8. Turkin kautta ja matkasi läpi sotaan valmistautuvan Euroopan. Hänen tehdessään matkaa syttyi toinen maailmansota ja kun Paavolainen vihdoin pääsi takaisin kotimaahan, oli tilanne monella tavalla erilainen kuin hänen lähtiessään matkalle.

Paavolaisen tarkoitus oli kirjoittaa matkakirja Neuvostoliiton matkasta samaan tapaan kuin hän oli tehnyt aiemmista matkoistaan kansallissosialistien hallitsemaan Saksaan ja salaperäiseen Etelä-Amerikkaan. Matkojen tuloksena olivat syntyneet kirjat Kolmannen valtakunnan vieraana, Lähtö ja loitsu sekä Risti ja hakaristi. Nämä kolme kirjaa tunnetaan yhteisnimellä Pako pimeyteen ja trilogian oli siis tarkoitus täydentyä neliosaiseksi, mutta sota tuli väliin.

Laamasen kirja jakautuu kahteen toisistaan eroavaan tarkastelukulmaan. Toisaalta hän tarkastelee Paavolaista kulttuurikriitikkona, joka koki tehtäväkseen luoda synteesin omasta ajastaan kirjoittamalla. Tässä osiossa Laamanen keskittää katseensa Pako pimeyteen - trilogian teoksiin ja luo niiden avulla kokonaisnäkemystä Paavolaisen ajatuksista. 1930-luku oli voimakkaiden ideologioiden ja totalitaaristen valtioiden vuosikymmen, jossa toisaalla olivat kansallissosialistinen Saksa ja fasistinen Italia ja toisaalla kommunistinen Neuvostoliitto. Aikaa leimasi laaja-alainen politisoituminen, joka ulottui yhteiskunnan kaikille osa-alueille ja tämä vaikutti ihmisiin ja myös näkemyksiin ihmisestä. Laamanen kontekstoi Paavolaisen omaan aikaansa tarkastelemalla tämän rinnalla myös muita aiheesta kirjoittaneita intellektuelleja. Suomesta Paavolaisen vertailukohdaksi nousevat muun muassa V.A.Koskenniemi ja Tatu Vaaskivi. Ulkomaisista intellektuelleista puolestaan, etenkin Neuvostoliittoon liittyen, Andre Gide ja Lion Feuchtwanger, joista Gide kirjoitti hyvin kriittisen kirjan Neuvostoliiton oloista, kun taas Feuchtwangerin teos osoitti nähdyistä puhdistusoikeudenkäynneistä huolimatta myötämielisyytensä maailman ainoalle kommunistiselle maalle. Se millaiseksi Paavolaisen kirja Neuvostoliitosta olisi muotoutunut jää arvoitukseksi.

Kirjan toinen osa keskittyy Paavolaisen Neuvostoliiton matkaan. Tähän Laamanen pystyy tuomaan uutta tietoa, sillä hän on saanut käytettäväkseen uutta arkistoaineistoa Moskovasta. Aineisto koostuu matkan järjestäneen VOKS:n edustajien laatimista raporteista ja muutamista muista Neuvostoliiton viranomaisten asiakirjoista. Näiden avulla selkiytyvät aikaisempaa tutkimusta paremmin Paavolaisen matkan sisältö ja taustat. Erityisen merkittäviä ovat Paavolaisen isäntänä Moskovassa toimineen Grigori Heifetsin raportit, joihin tämä oli kuvannut Paavolaisen kanssa käymiään keskusteluja.

1930-luku oli poliittisesti ja maailmankatsomuksellisesti sitoutuneiden intellektuellin aikaa. Se mihin suuntaan Paavolainen oli kallellaan, vai oliko mihinkään, kiinnosti sekä aikalaisia että myöhempiä tutkijoita. Määrittelijästä riippuen Paavolainen on nähty joko sitoutumattomana, natsimielisenä tai eri suuntien välissä horjuvana opportunistina. Laamanen kokoaa yhteen näitä näkemyksiä, mutta lopullista totuutta asiasta ei hänen mukaansa ole mahdollista saavuttaa.

Laamasen kirja on monella tapaa antoisa kirja sille, joka on kiinnostunut 1930-luvun kulttuurisesta, poliittisesta ja ideologisesta keskustelusta. Se myös todistaa, että paljon tutkittu Olavi Paavolainen jaksaa edelleen kiinnostaa ja hänellä on myös annettavaa myös nykyiselle tutkimukselle. Väitöskirjaksi Suuri levottomuus on mukavan sujuvalukuinen. 

Olen aiemmin kirjoittanut Matti Kurjensaaren teoksesta Loistava Olavi Paavolainen.

(Postauksen kuva on vielä uudemmasta Moskovasta ja siinä näkyy osittain sama kadunpätkä kuin Pimenovin maalauksessa.)

sunnuntai 9. helmikuuta 2014

Mööpeliseerausvimma - kirjahyllylle kyytiä






 


 



 
 




 
 


Pimeimmänkin nurkan valaiseva kevättalven valo saa usein aikaan jonkinlaisen pesänrakennusvietin, joka ainakin minut saa tarkastelemaan kodin sisustusta kriittisellä silmällä. Tällä kertaa tarkastelun kohteeksi joutui yhdistetyn makuu/työhuoneen järjestys. Niinpä hetken (noin 20 sekunnin) harkinnan jälkeen käärin hihani ja aloin fiksaamaan huonekaluja uusiin paikkoihin. Puusohva ja kirjahylly vaihtoivat päittäin paikkaa ja pienempää tilpehööriä poistui kokonaan. Jotta sain kirjahyllyn liikkumaan, oli sen hyllyt ensin tyhjennettävä kirjoista. Tämä antoi mahdollisuuden puuttua myös hyllyjen sisältöön ja muutamia kirjoja sainkin poistoihin. Ne jatkavat matkaansa kirpputorille, josta ilmeisesti ovat taloon tulleetkin. Onneksi on juuri nyt pöytä varattuna paikallisella kirppiksellä, sillä näihin mööpeliseeraussessioihin yleensä kuuluu myös tavaran karsiminen. Toivottavasti kaikki kiertoon lähtenyt kama saa uuden kodin jostain. Tänne ne eivät ainakaan enää takaisin tule.

Nyt kirjahylly on työpöytään nähden paremmassa paikassa, kun kirjat ovat lähes käden ulottuvilla. Puusohva on vähän ahtaassa paikassa, mutta muuallekaan se ei mahdu. Sohva on ehkä hieman tarpeeton nykyisessä kodissamme, mutta en halua luopua siitä tunnearvon vuoksi. Ehkä se taas joskus löytää paremman ja tarkoituksenmukaisemman paikan. 

perjantai 7. helmikuuta 2014

Arvo Turtiainen - Ihminen 503/42



Arvo Turtiainen: Ihminen 503/42. Erään kokeen päiväkirja. Tammi 1978. 343 s.

Kuritushuonevangilta 503/42 kiellettiin kynä ja paperi, kiellettiin kirjoittamasta mitään sellaista, jonka voisi joskus julkaista, kiellettiin pitämästä edes päiväkirjaa.
Merkillinen kielto. Kuritushuonevankia 503/42 ei voida kuitenkaan estää näkemästä, kuulemasta ja kokemasta. Ne ovat hänen syntyperäiset, luovuttamattomat oikeutensa, joita ei voida millään ohjesäännöllä riistää häneltä niin kauan kuin hän elää ja hengittää. Kuritushuonevangille 503/42 annetaan lisäksi vakiomääränsä klosettipaperia, kuten muillekin vangeille. Kynä hänellä jo on. Ja mikä parasta, hänellä on vapaasti käytettävissä muistinsa laajat lokerot. Niihin mahtuu paljon kirjoitettavaa. (I 503/42 s. 208)

Runoilija, kirjalijaryhmä Kiilan jäsen, aktiivinen vasemmistolainen Arvo Turtiainen vangittiin keväällä 1942 yhdessä ystävänsä ja aatetoverinsa Raoul Palmgrenin kanssa. Talvisodassa molemmat olivat olleet mukana, mutta jatkosodan aikana he painuivat maan alle. Maaliskuussa 1942 piileskely kuitenkin päättyi, kun Valtiollisen poliisin pitkä käsi saavutti toverukset ja toimitti heidät oikeuden eteeen. Molemmat saivat tuomion sekä sotilakarkuruudesta että valtiopetoksellisesta toiminnasta. Tästä lähtien aina sodan loppuun saakka he olivat poliittisia vankeja, jotka jatkosotaa käyvässä Suomessa olivat yhteiskunnan alinta kastia. Sylkykuppeja, jotka eivät monien mielestä olisi ansainneet elää. Tosin sitä mukaa, kun aika kului ja sodan tulos alkoi näyttää selvältä helpottuivat poliittisten vankien olot. Vankilaviranomaisetkin olivat kääntäneet katseensa kohti tulevaa.

Tutkintavankeusajan Turtiainen vietti Turun lääninvankilassa. Siellä hänellä oli tutkintavangin status ja hänellä oli muun muassa oikeus kirjoittaa päiväkirjaa ja keskustella muiden poliittisten vankien kanssa. Kun tuomio oli korkeinta oikeutta, jonne Turtiainen hovioikeuden päätöksestä valitti, myöten valmiina sai Turtiainen siirron Riihimäen keskusvankilaan. Siellä Turun suhteellisen vapaat olot olivat vain muisto. Muiden kuritushuonevankien tapaan Turtiainen aloitti tuomionsa kärsimisen pakkoluokasta, joka periaatteessa tiesi puolen vuoden lähes täydellistä eristystä muusta maailmasta. Myös kirjoittaminen oli kiellettyä. Tämä kaikki kuitenkin vain periaatteessa, sillä vankila on omalakinen maailmansa, jossa vangit löytävät omat salaiset toimintaväylänsä vankilaviranomaisten katseiden ulottumista. Riihimäelläkin Turtiainen sai kirjatuksi ylös tunnelmiaan käyttäen hyväksi muun muassa lainauksessa mainittua vessapaperia. Riihimäeltä Turtiaisen tie vei vielä Sukevalle, jossa hän joutui jatkamaan hengenmiehelle oudossa ja raskaassa ruumillisessa työssä, kunnes sai siirron räätäliksi. Kirjoittaminen ja olot muutenkin olivat kuitenkin vapaammat kuin Riihimäellä, tosin myös huomattavasti alkeellisemmat.

Nälän nuotti hallitsee koko elämääni (I 503/42 s. 194)

Niin se hallitsi muidenkin vankien elämää. Suomalaisia sodanaikaisia vankiloita tutkineen Jussi Nuortevan mukaan vankiloissa kuoli useita kymmeniä vankeja ruuan puutteeseen joko suoraan tai välillisesti. Ja ne jotka eivät kuolleet, laihtuivat nälkäkurjiksi ja raahustivat vain sitkeästi päivästä toiseen. Turtiainenkin sai huomata, että kun nälkä toden teolla tuntuu jokaisessa suolen mutkassa, niin kaikki muu jää toiseksi. Tällöin ihminen pystyy ajattelemaan vain ruokaa ja sitä, miten sitä voisi saada enemmän. Myös kaikki kauniit periaatteet esimerkiksi poliittisten vankien keskinäisestä solidaarisuudesta saivat lentää olan yli, kun nälkä hallitsi ajatuksia.

Konkreettisen vankila-arjen lisäksi Turtiainen seuraa ympäröivän maailman tapahtumia sen mukaan kuin tiedon murusia vankilamaailmaan tipahtelee joko lehtien tai huhujen mukana. Nykyisyyden lisäksi hän reflektoi mennyttä ja luo katseita myös tulevaan.

Turtiaisen teos ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1946. Siitä voidaan puhua enemmän eräänlaisena päiväkirjan muotoon puettuna muistelmateoksena kuin autenttisena päiväkirjajulkaisuna. Sitä hallitsee julkaisuvuoden katse menneisiin tapahtumiin. Hanne Koivisto (terveisiä!), joka on tutustunut Turtiaisen arkistossa säilytettyyn päiväkirja-aineistoon (joka sekään ei ole täysin alkuperäinen, vaan koneella puhtaaksi kirjoitettu versio) on todennut eroja julkaistun ja arkistossa säilytettävän aineiston välillä. Runoilijana Turtiainen hallitsi myös kaunokirjallisen retoriikan ja erilaiset kertomisen konventiot, jotka julkaistussa tekstissä ovat hyvin esillä. Muistelmatekstin ja kaunokirjallisen tekstin erot ovatkin usein vain aste-eroja, niitä hallitsevat samanlaiset narratiivisuuden lainalaisuudet ja riippuu lukijasta ja hänen takastelukulmastaan, miten hän tekstejä lähestyy.

Luin Turtiaisen kirjan nyt toiseen kertaa. Palasin siihen uudelleen, koska se liittyy erääseen tällä hetkellä meneillä olevaan projektiini. Päätin tuoda kirjan myös blogiini, sillä se sopii mainiosti kahteen tällä hetkellä käynnissä olevaan blogistanian lukuhaasteeseen eli Elegian Hei me lusitaan-haasteeseen ja Suketuksen Ihminen sodassa-haasteeseen.

Lisää aiheesta:

Koivisto, Hanne: Yksilö ja valta - oikeustapahtumaa kuvaavien lähteiden ristiinlukeminen. Teoksessa Tulkinnan polkuja. Kulttuurihistorian tutkimusmenetelmiä. Toim. Asko Nivala ja Rami Mähkä. Kulttuurihistoria, Turun yliopisto 2012.

Nuorteva, Jussi: Vangit, vankila, sota. Suomen vankeinhoitolaitos toisen maailmansodan aikana. Valtion painatuskeskus 1987.

Kirjasta on kirjoitettu myös Matkalla tuntemattomaan-blogissa.

sunnuntai 2. helmikuuta 2014

Vuosi kuvina - helmikuu








Lumelta ei näe 
värejäsi, luumupuu.
Vaan tuoksuu silti
jotta me tietäisimme
luumupuu kukkii yhä.

Takamura, käännös Tuomas Anhava. Kokoelmasta Kevään kukat, syksyn kuu. (Otava, Seven, 2011)

Tammikuun vaihtuessa helmikuuhun sai Etelä-Suomikin vihdoin monen kaipaaman lumipeitteen. Kuten jo tammikuun postauksessa kerroin en itse ole kovasti lunta kaipaillut, mutta täytyy myöntää,että onhan sillä oma maisemaa puhdistava ja valaiseva vaikutuksensa. Vaikka helmikuu on vielä virallisesti talvikuukausi, niin itse pidän sitä jo valtavana loikkana kevättä kohti. Valon jatkuvasti lisääntyessä voi pikkuhiljaa uskoa, että talvi ei kestä ikuisesti.

Tänään kun lähdimme kävelylle aurinko valaisi puhtaat hanget ja kaikki näytti kovin kauniilta. Takaisin tullessa aurinko oli enää muisto vain ja oman "kuukauden kuvanikin" jouduin ottamaan jo selvästi pilvistyneessä säässä. Ilmeisesti on tulossa lisää lunta.

Loppuun muutama muisto auringon valaisemasta pihapiiristä tältä aamulta.