sunnuntai 23. helmikuuta 2014

Mihail Bulgakov - Teatteriromaani


Mihail Bulgakov: Teatteriromaani ( Teatralnyi roman, suom. Esa Adrian) WSOY 1971, 220 s.

Neljäs ja viimeinen lukutilaisuus ei ollut minun kotonani vaan näppärästi kertomuksia suoltavan nuoren kirjallisuusmiehen luona. Siellä olikin väkeä jo parisenkymmentä ihmistä, ja minä tutustuin kirjallisuusmiehen isoäitiin, erittäin miellyttävään vanhukseen, jossa oli vain yksi vika - säikähtänyt ilme, joka jostakin syystä ei koko iltana kaikonnut hänen kasvoiltaan. Lisäksi näin lastenhoitajan, joka nukkui kirstulla. Luin romaanini loppuun. Ja silloin paljastui katastrofi. Kaikki kuulijani ilmoittivat yhteen ääneen, ettei romaaniani voitaisi julkaista, koska se ei läpäisisi sensuuria.
Tämän sanan kuulin ensimmäistä kertaa ja tajusin, että romaania kirjoittaessani en kertaakaan ollut ajatellut, päästetäänkö julkisuuteen vai ei.(TR s. 23)

Mihail Bulgakov kirjoitti Teatteriromaania vuosien 1936–1937 aikana, jolloin hän viimeisteli myös myöhemmin klassikoksi noussutta romaaniaan Saatana saapuu Moskovaan. Omana aikanaan molemmat käsikirjoitukset jäivät kirjailijan pöytälaatikkoon poliittisesti tulenaran materiaalin vuoksi ja ne näkivät julkisuuden päivänvalon vasta 1960-luvun puolenvälin jälkeen. Suomentaja Esa Adrianin mukaan Teatteriromaani on tarkennus tai lähikuva Saatana saapuu Moskovaan- teoksen teatterikuvaukselle. Se on sekä rakkaudentunnustus teatterille että ”häijy pilakuva rakastetusta”.

Teatteriromaanissa on vahva omaelämäkerrallinen juonne. Siinä Höyrylaivauutisten toimittajana työskentelevä Sergei Leontjevitš Maksudov valmistelee esikoisromaanikäsikirjoituksensa pohjalta näytelmäsovitusta moskovalaiseen Riippumattomaan teatteriin, jonka esikuvana todellisessa elämässä oli maineikas Moskovan taiteellinen teatteri. Teatteri vie nuoren kirjoittajan sydämen heti ensi hetkestä alkaen eikä hän toivo muuta kuin saada olla mukana illuusioiden ihmeellisessä maailmassa. Hänen oman näytelmänsä, Mustan lumen, osalta kaikki ei kuitenkaan mene niin kuin hän toivoisi, vaan hän joutuu osaksi kulissientakaista, välillä absurdiltakin tuntuvaa pyöritystä. Pahimpana kantona kaskessa on teatteria itsevaltaisesti johtava Ivan Vasiljevitš. Hän vaatii Maksudovia tekemään radikaaleja, koko näytelmän luonteen muuttavia muutoksia käsikirjoitukseen, mihin kirjailija ei missään tapauksessa voi suostua. Jonkin aikaa vaikuttaa jo siltä, että näytelmän esittäminen raukeaa kokonaan, mutta muutamien viikkojen kuluttua Maksudov saa yllättäen kirjeen teatterista, jonka mukaan hänen näytelmänsä on otettu uudelleen ohjelmistoon. Kirjailija pääsee seuraamaan näytelmänsä harjoittamista ja joutuu jälleen ristiriitoihin näytelmän ohjaajana toimivan Vasiljevitšin kanssa. Maksudov ei voi ymmärtää ohjaajan metodeja, sillä ne eivät ole hänen mielestään sovellettavissa Mustaan lumeen. Vasiljevitšilla oli myös esikuvansa todellisuudessa. Hän oli karikatyyri Moskovan Taiteellisen Teatterin perustajasta, johtajasta ja kuuluisasta näyttämötaiteen teoreetikosta Konstantin Stanislavskista. Bulgakovilla ja Stanislavskilla oli omat ristiriitansa heidän työskennellessään yhtä aikaa Moskovan Taiteellisessa Teatterissa.

Bulkakov ei koskaan saanut Teatteriromaania valmiiksi ja se jäi tässä suhteessa auttamatta torsoksi. Lukija ei voi varmasti tietää miten Maksudovin näytelmälle kävi. Teatteriromaani ei tarinallisesti ja kerronnallisesti yllä lähellekään Saatana saapuu Moskovaan kirjan tasoa, mutta on omiaan neuvostoliittolaisen taide- ja kulttuurimaailman kuvaajana. Ensinnäkin Bulgakovin kuvaus teatterin sisäisen maailman rakenteista, toimintatavoista ja erilaisista hierarkkisista tasoista on riemastuttavan elävää.  Toiseksi Teatteriromaani tekee näkyväksi sen, millaisessa vallan puristuksessa taiteilijat joutuivat elämään ja miten tämä aiheutti jatkuvaa varuillaanoloa, kompromisseja, ylilyöntejä ja nöyristelyä vallanpitäjien suuntaan. Aikana, jolloin Bulgakov kirjoitti teostaan, kävivät poliittisten puhdistusten aallot korkeimpina, eivätkä näitä kuohuja kyenneet väistämään taiteilijatkaan. Bulgakovia aallot eivät tavoittaneet, osittain ehkä siitä syystä, että Stalinin tiedettiin pitävän hänen näytelmistään.

Vaikka Teatteriromaani ei lukukokemuksena noussut samanlaisiin sfääreihin kuin Saatana saapuu Moskovaan, niin se herätti kuitenkin huomaamaan, että Bulgakovilla on muutakin tuotantoa kuin tuo ylivertainen teos. Nyt kun Kiovan kaduilla taas kuohuu, niin lukemistoon voisi ottaa vaikka Valkokaartin, joka tiettävästi sijoittuu sisällissodan aikaiseen Kiovaan.

Valloitan tällä teoksella Venäjää.

8 kommenttia:

  1. Totta: sensuurin pelko karsii ilmaisusta ja aiheista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Varsinkin, kun sensuuri oli niinkin rajua kuin 1930-luvun Neuvostoliitossa.

      Poista
  2. Muistelen aloittaneeni tätä joskus nuorena, mutten tainnut päästä loppuun asti. Pitäisi kyllä palata tähän! Ja nostitpa esiin loistavan perusteen lukea Valkokaarti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Teatteriromaani kirjana ei yllä "Saatanan" mittoihin millään mittarilla, mutta ihan mielenkiintoinen. Varsinkin jos teatteri kiinnostaa. Valkokaartin lukemista harkitsen itsekin toden teolla.

      Poista
  3. Minäkin olen tämän joskus aloittanut mutta en loppuun päässyt. Nyt voisi olla aika jo päästäkin :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sulla kävin siis samoin kuin Sallalla :)

      Ei kirja mitenkään ihmeellinen ollut, mutta ihan luettava.

      Poista
  4. Kiinnostava teos, Jaana! Pyörin juuri noissa vuosiluvuissa Anna Ahmatova -elämäkerrassa...Karmeita aikoja!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Todella vaikeaa aikaa! Luetko Kuzminan Ahmatova-elämäkertaa? Olen itse sen lukenut joskus vuosia sitten.

      Poista