sunnuntai 30. maaliskuuta 2014

Anna-Leena Härkönen - Ei kiitos

Anna-Leena Härkönen: Ei kiitos. Otava Seven 2014. 351 s.

Minä itse valitsin tuon miehen: haalean, etäisen ja varovaisen. Miksi? Siksi, ettei minunkaan tarvitse antaa itseäni hänelle. Ettei minun tarvitse pelätä, etten riitä. Tällaisissa pelkotiloissa on parasta valita mies, jota ei maailma kiinnosta. (EK s. 315)

Kun Anna-Leena Härkösen Ei kiitos vuonna 2008 ilmestyi, niin muutaman arvion siitä luettuani tulin siihen tulokseen, että kirja ei kauheasti minua kiinnosta. Huolimatta siitä, että olen aina pitänyt Härkösen tavasta kirjoittaa suoraan, peittelemättä ja kiertelemättä. Myös hänen huumorinsa on aina uponnut minuun. Tämän kirjan aihe, nainen vonkaa seksiä muissa maailmoissa olevalta aviomieheltään ja kun ei sitä saa, niin aloittaa suhteen nuoremman ja viriillimmän miehen kanssa, ei kuitenkaan oikein jaksanut innostaa. Ennakkoasetelmista katsottuna tuntui, ettei kirjassa ole minulle mitään kosketuspintaa, joten sanoin sille ei kiitos.

Mikä sitten sai mieleni muuttumaan? Se oli kirjan pohjalta tehty Samuli Valkaman ohjaama leffa, jossa Anu Sinisalo ja Ville Virtanen esittivät toisiinsa leipääntynyttä avioparia ja Kai Vanne nuorta rakastajaa. Menin katsomaan leffan vain ja ainoastaan Ville Virtasen vuoksi, sillä pidän älyttömästi hänen tavastaan näytellä ja miksen myös hänen vähän kömpelöstä, mutta särmikkäästä habituksestaan. Leffan suurimmat vahvuudet olivatkin sen näyttelijätyössä, kun sekä Virtanen että Sinisalo tekivät erinomaiset roolisuoritukset. Muuten leffa oli vähän puuduttava ja jotenkin pelkästään seksiä korostava. Mietin silloin, että onkohan kirja todella yhtä yksiulotteinen ja ajattelin että siihen pitäisi tutustua. Viime torstaina kun tulin teatterista (Avoimien Ovien Työmiehen vaimo, jonka kokemukset Suketus oivallisesti tiivisti) jouduin odottamaan bussia Kampissa yli puolisen tuntia ja koska minulla ei ollut lukemista mukanani marssin R-kioskille, josta löysin Härkösen kirjan pokkariversion. Nappasin sen mukaani ja pussillisen Omar-karkkeja ja niiden kanssa odotusaika ja bussimatka sujuivat oivallisesti.

Tunnistin heti alusta saakka kirjassa Härkösen tutun tykittävän tyylin ja nasevan dialogin, joissa kevyt ja vähän painavampi sopivassa suhteessa sekoittuvat toisiinsa. Kirjan kertojana on Heli, vähän päälle neljäkymppinen saksan opettaja, joka on naimisissa Matin kanssa, joka myös on opettaja. On kesä ja perheen 13-vuotias tytär Sissi on lähdössä Englantiin tuttavaperheen luokse useaksi viikoksi. Tuleva kahdenkeskinen aika lataa Helin ja Matin mieleen sekä odotuksia että pelkoja. Vaikka kirjassa seksi ja siihen liittyvät odotukset ovat keskeisessä osassa, niin mielestäni ne eivät lopultakaan ole kirjan kantava teema. Enemmän on kyse ihmisistä, jotka ovat hukassa itsensä ja toistensa kanssa ja kanavoivat nämä tunteet joko älyttömään ja päällekäyvään seksuaalisuuteen kuten Heli tai pakenemiseen virtuaalimaailmaan kuten Matti. Kliseisesti sanottuna kysymyksessä on kuvaus jonkinlaisesta keski-iän kriisistä, jossa mennyt, nykyinen ja tuleva laitetaan vaakakuppiin ja punnitaan, mitä elämä oikeastaan on tähän asti ollut, mitä se on nyt ja mitä se kenties vielä voisi olla. Vaikka koin sekä Helin että Matin käyttäytymisen ja puheet useimmiten ärsyttävinä, niin pystyin kuitenkin jollain tavoin ymmärtämään ja löytämään niiden takaa omanlaisensa, kokonaisen ihmisen. Meitä ihmisiä kun on niin moneen junaan. Härkösellä on taito luoda eläviä, hengittäviä ja tuntevia henkilöhahmoja. Erityispointsit Sissistä, joka ilmensi puhetyyliä myöten erinomaisesti tämän päivän nuoren tytön maailmaa. Samanikäisen tyttöihmisen äitinä tunnistin paljon tuttua.

Keski-iän kriisin lisäksi on Härkösen kirjassa on kysymys parisuhteesta. Ennen kaikkea siitä, miten pitkässä parisuhteessa välttämättä tulee aikoja, jolloin pohdittavaksi nousee suhteen tila ja sen osapuolten maailmojen mahduttaminen yhden liiton sisään; miten olla oma itsensä mutta samalla vastata toisen tarpeisiin. Tärkeitä kysymyksiä tässä nykyajan minä-minä-kulttuurissa, jossa oma nautinto asetetaan liian usein ensisijalle. Ei Härkönenkään näitä kysymyksiä pysty ratkaisemaan, mutta hän asettaa hyvän peilin lukijan eteen, josta voi tarkkailla oma maailmaansa.

Kaiken kaikkiaan kirja oli siis positiivinen yllätys ja oiva lääke myös lukujumiin. 

torstai 27. maaliskuuta 2014

Päätön ja hännätön








Tässä postauksessa ei ole päätä eikä häntää, eikä paljon mitään siltä väliltäkään. Kunhan vain halusin tulla huikkaamaan heit ja laittamaan vähän Tallinnasta räpsittyjä kuvia. Oltiin siellä viime viikonloppuna perheen kanssa pienellä minilomasella. Tytär ilmoitti, että hän haluaa päästä hetkeksi pois Suomesta ja Tallinnahan on ulkomailla. Lisäksi samainen tytär on kova Titanic-fani, joten saimme Tallinnassa olevasta Titanic-näyttelystä oivan syyn pistäytyä Suomenlahden etetäpuolella. Näyttely oli minun silmiini ok, mutta ei mikään elämää suurempi elämys. Tytär kertoi oppineensa jotain uutta legendaarisesta valtamerialuksesta ja sen onnettomasti päättyneestä matkasta.

Tallinnan lisäksi voin saattaa tietoonne, että minua vaivaa jonkinlainen "einiiinhyvienkirjojenkausi". Olen aloitellut yhtä ja toista, mutta mikään ei uppoa. Sen lisäksi muutamassa kirjassa olen päässyt jo puolenväliin, kun olen päättänyt luovuttaa. Tahkosin pitkään Mihail Bulgakovin Valkokaartin kanssa. Kirjan alku oli lupaava ja lumouduin matkasta 1900-luvun alun ukrainalaisen sivistyneistön maailmaan, jossa oli kiiltäväkäpyisiä sänkyjä, kirjakaappeja sisällään Pushkinia ja Tolstoita, suklaan tuoksua, kämmenmäisinä riippuvia puita puutarhassa, vodkaa, teetä ja shampanjaa sekä Turbinin perheen nuoria, jotka koittivat selviytyä kaaosmaisessa tilanteessa. Alun jälkeen hypättiin kuitenkin sotatapahtumiin ja mielenkiintoni herpaantui. En vain jaksa sotajoukkoja. En tiedä olenko luovuttanut kirjan kanssa kokonaan, mutta tauolle se ainakin joutui.

Tallinnan matkalle halusin mukaan jotain kevyttä ja nappasin yöpöydältä Elina Halttusen Syysvieraita. Jaksoin sitäkin puoleenväliin, mutta sitten totesin, että kirjan kaltainen saippuaoopperaimen maailma, joka on tungettu täyteen ihmisiä ja tapahtumia, ei ole minua varten. Olisi pitänyt uskoa äitiä, joka muisteli, ettei kirja kovin erinomainen ollut.

Kesken on edelleen myös Ville Kivimäen Murtuneet mielet. Kirja on oikeasti kiinnostava, mutta myös niin täynnä painavaa asiaa, että uuvuin sen kanssa. Tarkoitus on kuitenkin lukea se loppuun, kunhan saisin aloitetuksi projektin uudelleen.

Osa syy lukemisen raskauteen on siinä, että erinäisten kirjoitushommien vuoksi "työlukemista" on ollut erityisen paljon. Kun on päivän lukenut erilaisia tekstejä, niin ei vapaa-ajalla oikein enää jaksa, jollei ole jotain mikä todella tempaa mukaansa. Pienenä esimerkkinä urakoinnistani voin kertoa, että olen kahden päivän aikana selannut noin 6000 sivua Suomen Sosialidemokraattia 1930-luvulta. Vaikka teksteihin ei kunnolla ehdikään paneutua, niin päivän päätteeksi kirjaimet vilisevät silmissä ja haluaa vain uppoutua sohvalle katsomaan MasterChefiä tai vastaavaa.

Tänään on kuittenkin tiedossa erilaista rentoutumista, sillä pääsen teatteriin katsomaan miten Minna Canthin Työmiehen vaimo toimii tässä päivässä.


torstai 20. maaliskuuta 2014

Kari Tarkiainen - Maria Jotuni. Vain ymmärrys ja hymy



Kari Tarkiainen: Maria Jotuni. Vain ymmärrys ja hymy. Musarum Minister 2013. 534 s.

Eilen vietettiin Minna Canthin ja tasa-arvon päivää ja tänään käsittelyssä on Minna Canthin jalanjäljissä Kuopion katuja tallannut Maria Jotuni. Maria, alkuperäiseltä sukunimeltään Haggren (1880-1943) asui koulutyttönä Kuopiossa lähes Minna Canthin naapurissa ja pistäytyi aika ajoin tämän puodissa ostoksilla. Canthin maine Kuopiossa oli noihin aikoihin jo suuri ja myös Haggrenien perhe, isoäiti etunenässä, kuului kirjailijattaren uskollisiin ihailijoihin. Tarkiaisen mukaan Canthin esikuvallisuus Jotunille oli ennen kaikkea siinä, että nainenkin saattoi ansaita toimeentulonsa kirjoittamalla ja olla tässä toimessaan laajojen ihmisjoukkojen arvostama.

Historioitsija Kari Tarkiaisen kirja Vain ymmärrys ja hymy on jo toinen Jotunista 2000-luvulla ilmestynyt elämäkertateos. Vuonna 2001 ilmestyi Jotunista aikoinaan väitelleen Ilmeli Niemen Arki ja tunteet, joka itselleni on tuntematon. Tarkiainen tunnustaa Niemen teoksen arvon ja sanoo olevansa sille paljosta kiitollinen. Hän kuitenkin perustelee omaa yritystään sillä, että hänellä Jotunin pojanpoikana olisi kenties vielä jotain uutta annettavaa Jotuni-tutkimukselle. Onko? Sitä on vaikea sanoa Niemen teosta tuntematta. Aiemmin Tarkiainen on kirjoittanut elämäkerran isoisästään, Jotunin aviomiehestä kirjallisuudenprofessori  Viljo Tarkiaisesta (Viljo Tarkiainen, suomalainen humanisti. SKS 1987) ja tällä teoksellaan rikkonut välinsä sukuunsa, joka ei hyväksynyt arkojen yksityisasioiden tuomista julkisuuteen. Arkana pidettiin sitä, että teoksesta kävi ilmi Tarkiaisen aika ajoin aggressiiviseksi äityvä luonne.

Nyt luettuani Tarkiaisen uusimman teoksen ymmärrän jos suku on vetänyt herneen nenään, sillä sen verran avoimesti Tarkiainen kirjoittaa isovanhempiensa perhe-elämästä ja sitä riepovista ristiriitaisuuksista, joihin pojat Tuttu ja Jukka kasvettuaan myös sotkeutuivat. Tarkiainen tuo esiin yhtä lailla Jotunin kuvitellun mustasukkaisuuden kuin Tarkiaisen raivonpuuskatkin. Pojat toimivat äitinsä henkivartiokaartina ja kohtelivat isäänsä aika ajoin melko ikävästi. Toisaalta Kari Tarkiaisen käsittelyssä ilmenee myös se, miten Jotuni ja Viljo Tarkiainen olivat toisilleen kaikki kaikessa mitä tuli kirjallisuuteen. Tarkiainen oli vaimonsa vankin tukija suomalaisella kirjallisuudenkentällä, jopa niin, että nykyajan jääviyskäytäntöihin tottunutta vähän hirvittää.

Perhe-elämän analyysin ohella Tarkiainen käy läpi Jotunin tuotannon ensimmäisestä novellikokoelmasta Suhteita vuodelta 1905 aina postuumisti julkaistuihin teoksiin, joista eniten huomiota saa luonnollisesti avioliittoromaani Huojuva talo. Jotuni kirjoitti Huojuvan talon 1930-luvun loppupuolella. Hän lähetti teoksen käsikirjoituksen romaanikilpailuun, mutta varusti sen huomautuksella, että sen sai julkaista vain, jos romaani voittaisi ensimmäisen palkinnon. Näin ei käynyt ja Jotuni lukitsi käsikirjoituksen kirjoituspöytälaatikkoonsa, josta sen Jotunin kuoleman jälkeen pelasti Jukka Tarkiainen veljensä Tutun ohjaamana. Pojat pelkäsivät, että isä kenties hävittäisi käsikirjoituksen sen tulenaran materiaalin vuoksi. Tähän ei Kari Tarkiainen kuitenkaan usko, sillä hänen näkemyksensä mukaan Viljo Tarkiainen oli liiaksi kirjallisuusmies ja vaimonsa tuotannon vaalija, että hän olisi lähtenyt ehdoin tahdoin tuhoamaan mitään vaimonsa kirjoittamaa. Tulenarka Huojuva talo oli tietenkin perheväkivallan kuvaajana ja päästessään vihdoin julkisuuteen vuonna 1963 se herätti suurta huomiota.

Se missä määrin Huojuva talo on omakohtainen tilitys jää Kari Tarkiaiselta tarkemmin määrittelemättä. Syynä tähän on lähteiden niukkuus ja myös ristiriitaisuus. Samoin tarkennettua jää myös se mitä Tarkiaisen perheen seinien sisällä varmuudella tapahtui. Siitä kirjoittaja kuitenkin on varma, että Jotuni koki, että heidän avioliittonsa oli kestänyt liian kauan:

Kuitenkin on syytä arvella, että Marian ja Viljon liitto muuttui vanhetessaan molemmille osapuolille raskaaksi kahleeksi. Se oli tässä mielessä todellakin liian pitkä avioliitto, jonka puitteissa molempien puolisoiden yksityiselämä oli yhä hankalampaa, vaikka kirjallinen yhteistyö yhä jatkuikin hedelmällisenä jonkinlaisessa business as usual -hengessä. (VYJH s. 345)

Huojuvaa taloa lukuunottamatta Jotuni oli tarkkojen huomioiden ja tiiviin ilmaisun kirjailija, joka oli kiinnostunut ennen kaikkea ihmisistä ja ihmisten välisistä suhteista. Maalailevaksi luonnonkuvaajaksi hänestä ei ollut. Perheen lähtiessä maaseudulle Tuusulaan loman viettoon jäi Maria kaupunkiin kirjoittamaan. Hän ei kaivannut luonnonhelmaan vaan hänelle riitti yksinkertaisesti sisustettu työhuone, kahvi ja tupakka. Kaikkein tiiveimmillään Jotunin ilmaisu esittäytyy aforismeissa, joihin hän vanhetessaan siirsi mietteitään. Aforismeista syntyi kolme kokoelmaa, joista viimeisin aviomiehen postuumisti toimittamana. Itselleni tämä puoli Jotunin tuotannosta oli aivan uutta. Tiesin hänet napakoiden novellien ja humorististen näytelmien kirjoittajaksi ja myös pienoisromaani Arkielämää oli ennenstään tuttu. Ehkä kaivan kirjahyllystä löytyvät Jotunin kootut esiin ja tutustun kirjailijan aforismipuoleenkin.

Kari Tarkiaisen elämäkerta sai minut alkuun vähän hämmentyneeksi. Ihmettelin vanhahtavaa tyyliä ja poukkoilevaa kerrontaa. Kun Tarkiainen sitten pääsi kiinni Jotunin elämään; kirjoittamiseen, teoksiin, ajatusmaailmaan, asemaan kirjallisuuden ja kulttuurin kentällä sekä yksityiselämän kiemuroihin vei teos kuitenkin mennessään. Kuten Pekka Tarkka arvostelussaan Hesarissa tuo esiin Tarkiaisen kirja on omakustanne ja tällaisena jäänyt paitsi paneutuvaa kustannustoimittamista. Kirjassa on paljon toistoa, ristiriitaisuuksia, kielellistä kömpelyyttä ja ärsyttävän paljon ihan kielellisiä virheitäkin. Nämä virheet toisaalta antaa anteeksi, sillä kaikesta huokuu Tarkiaisen omakohtainen innostus ja vakava paneutuminen aiheeseensa. Hän todella on halunnut saattaa isoäitinsä kirjoihin ja kansiin niin hyvin ja totuudenmukaisesti kuin vain on mahdollista.

Itselleni tärkein Jotunin teos on ehdottomasti Huojuva talo, sillä eeppisyydessään ja raatelevuudessaan se on juuri sellaista kirjallisuutta, josta pidän. Novellit eivät koskaan oikein ole olleet minun heiniäni. Huojuvan talon osalta Tarkiaisen teos avasi teoksen taustoja ja tulkintoja kiinnostavasti ja oli sinällään mielenkiintoista luettavaa.

keskiviikko 19. maaliskuuta 2014

Kun Minna Canth patsaan sai...



Päätin tehdä minäkin postauksen Minna Canthin ja tasa-arvon päivän kunniaksi, kun Työväenliikkeen kirjastossa lukemastani Toveritar-lehdestä löytyi päivään sopiva kirjoitus. Toveritar oli Suomen Sosialidemokraattisen työläisnaisliiton äänenkannattaja.

Artikkeli liittyy Canthin patsaan paljastustilaisuuteen Kuopiossa 12.5. 1937. Näin Toveritar kirjoitti:

Toukokuun 12. päivänä tuli kuluneeksi 40 vuotta Minna Canthin kuolemasta. Sinä päivänä paljastettiin kunnianosoituksena hänen suuriarvoiselle työlleen muistopatsas. Se on naiselle ensimmäinen ja ainoa laatuaan maassamme. Ja lisäksi naisten toimesta ja työllä suurimmaksi osaksi aikaansaatu. Eipä senvuoksi ollutkaan ihmeellistä se, että patsaan paljastustilaisuudessa oli niin runsas ja maamme eri osia ja yhteiskuntaluokkia edustava joukko naisia. Itse Kuopion kaupunki keväisessä vehmaudessaan ja runsaasti liputettuna oli ainakin vieraalle  mitä kaunein nähtävyys.

Kun patsaan paljastustilaisuudessa laskettiin Minna Canthin työn muistolle seppele myöskin meidän liittomme puolesta, niin on syytä lyhyesti puuttua siihen suuriarvoiseen työhön, jota Minna Canth suoritti näidenkin aatteiden edistämiseksi, jotka työläisnaisillekin merkitsevät paljon. Siinä työssä hän on taistelijan ja taiteilijan mahdilla muovaillut ihmissydämiä ja -mieliä jaloille aatteille ja köyhän kansan elämänolojen ymmärtämiselle. Näihin pyrkimyksiin kuului ensimmäisenä väkijuomavallan murtaminen.

[...]

Täytyy sanoa, että Minna Canth ensi kädessä näkee kaikessa juoppouden aiheuttamassa onnettomuudessa työväenluokan hädän ja sitä hän tahtoo lievittää. Hänen sanansa tulevat sydämestä ja sattuvat sydämiin. Ne ovat ikäänkuin huutavan ääniä korvessa, sillä raivaamatonta korpea oli silloin kokonaan raittiustyön sarka.

[...]

Mutta hän ei ollut yksin raittiustaistelija vaan myöskin aikansa suurin yhteiskunnallinen taistelija. Erikoisesti hän teki työtä naisen oikeudellisen aseman parantamiseksi ja siinä suhteessa näytelmä "Työmiehen vaimo" on voimakas hätähuuto naisten oikeuksien puolesta. [...] Työläiset ja ennenkaikkea työläisnaiset tunsivat siinä oman tuskantäyteisen elämänsä, he näkivät miten laki, oikeus ja kirkkokin olivat kaikessa naisia vastaan.

[...]

Suomen työväestö ja ennenkaikkea työläisnaiset ovat Minna Canthilta saaneet niin tavattoman paljon. Siksipä kiitollisin mielin muistetaan hänen suorittamaansa työtä ja korjataan täysin kypsiä hedelmiä siltä viljapellolta, jonka alkuraivauksen hän on aikanaan suorittanut.

Työläisnaisliikkeelle Minna Canth oli ennen kaikkea tienraivaaja ja esitaistelija, jonka viitoittamissa jalanjäljissä se katsoi osittain kulkevansa. Ja niillä samoilla jäljillä olemme me nykyajankin naiset. Ei siis ihme, että Minna Canth on ajankohtainen aina vaan.

Ajankohtainen Canth on siksikin, että hänestä on ilmestynyt uusi elämäkerta, joka ainakin Hesarin perusteella vaikuttaa kiinnostavalta. Kyseessä on siis Minna Maijalan teos Herkkä, hellä, hehkuvainen, joka lupailee uusia tulkintoja Canthista. Mielenkiinnolla odotan, että saan kirjan käsiini.

Uusia tulkintoja Canthin Työmiehen vaimosta on puolestaan nähtävissä Teatteri Avoimissa Ovissa, jossa klassikko päivitetään tähän päivään Heini Tolan ohjauksessa. Miten se tehdään, sen näen ensi viikolla, kun menemme kirjabloggaajaporukalla teatteriin. Pientä raporttia on varmasti tulossa.

perjantai 14. maaliskuuta 2014

Merete Mazzarella - Juhlista kotiin



Merete Mazzarella: Juhlista kotiin (Hem från festen, suom. Kaarina Ripatti) Kirjayhtymä 1993. 200 s.

Heti ensimmäisellä kerralla kun olin Meilahdessa röntgenlääkäri ja kirurgi sanoivat että minulla on syöpä. Kun kysyin voinko vielä toivoa eläväni pari hyvää vuotta he katsoivat pois ja sanoivat: "Ei se siltä näytä." Mutta kuten sanottu, he olivat hyvin ystävällisiä, auttoivat minulta takin pois ja päälle. Kuoleminen nyt tuntuu oikeastaan siltä kuin joutuisi lähtemään juhlista kotiin hiukan aikaisemmin kuin oli aikonut, mutta on tietysti lohdullista, että hauskaa oli niin kauan kuin sitä kesti - ja että kaikkien muidenkin on ennemmin tai myöhemmin lähdettävä kotiin. (JK s. 70)

Merete Mazzarellan Juhlista kotiin on päiväkirjamuotoinen kertomus hänen äitinsä Annamarie Schreckin viimeisistä viikoista. Kirjan alussa Mazzarella luo lyhyen katsauksen, jota hän nimittää anamneesiksi, tanskalaissyntyisen äitinsä vaiheisiin sellaisina kuin äiti on ne hänelle kertonut. AiemminMazzarella kertonut äitinsä vaiheista teoksessa Ensin myytiin piano.

Ajallisesti päiväkirja kattaa lyhyen ajan, noin kolme kuukautta, diagnoosin saamisesta äidin viimeiseen henkäykseen 7.7.1991 hänen rakkaassa kesäpaikassaan Kirissä. Huhtikuussa Annemarie, joka oli vasta 71-vuotias, oli saanut tietää, että hänellä on sappirakon syöpä ja sen myötä elinaikaa korkeintaan vuosi.

Päiväkirjan pitoon Mereteä rohkaisee hänen ystävänsä neurokirurgin Henry Troupp, joka Mazzarellan sanojen mukaan tiesi aiemmin kuin hän itse, mitä on odotettavissa. Päiväkirja on tila, jossa oli  mahdollista reflektoida omia tunteitaan ja ajatuksiaan mahdottomalta tuntuvan edessä. Mazzarellalle se oli myös paikka tallentaa äiti, hänen elämänsä ja kuolemansa sellaisena kuin tytär sen näki ja tiesi. Päiväkirjan pohjalta julkaistavasta kirjasta muodostuu näkymä sekä Mazzarellan ajatuksiin ja tunteisiin että äidin ja tyttären väliseen läheiseen ja keskustelevaan suhteeseen. Annemarie opetti tyttärelleen miten omaa elämäänsä, mutta myös kuolemaansa, oli mahdollista tietoisesti muokata.

Kirjansa alussa Mazzarella toteaa, ettei hän halua kirjallaan fiktionalisoida, estetisoida, ylitulkita tai sentimentalisoida äitinsä elämää. Se, miten hän on onnistunut tavoitteessaan on tietenkin vaikea ulkopuolisena tietää ja siksi on vain luotettava siihen kuvaan, joka kirjan sivuilta syntyy. Mazzarellan taito punnita asioita monipuolisesti joka puolelta luo ainakin minulle kuvan rehellisestä, itsensä likoonlaittavasta kirjoittajasta, joka ei kaihda vaikeitakaan asioita. Mazzarellan kuva äidistään nostaa esiin iloisen, elämään tyynesti ja positiivisesti suhtautuvan ihmisen, joka löysi nautintoa ja iloa pienistä asioista ja joka uskalsi heittäytyä ja hullutella. Äidin elämänkatsomus perustui toisaalta hänen luonteeseensa, mutta oman osansa siihen antoi myös joogaharrastuksen myötä vahvistunut näkemys hengen ensisijaisuudesta ruumiseen nähden. Kuolema oli vain ruumiin loppu.

Mazzarellan kirja on pieneltä osaltaan myös kipakka katsaus suomalaiseen terveydenhuoltoon ja sen tapaan kohdella sairastuneita ja kykyyn kohdata kuoleva ihminen ja hänen omaisensa. Moneen kertaan Mazzarella miettii, että he ovat onnekkaita, koska heillä on ystäväpiirissä ihmisiä, joiden puoleen he voivat kääntyä, kun julkisesta terveydenhuollosta ei saa vastauksia. Turhaan hän ei pohdi sitä, mitä tapahtuu niille ihmisille, joilla ei samanlaista mahdollisuutta ole. Samaa sitä miettii itse aina kun lukee erilaisista suunnitelmista, joissa sairaanhoitoa tehostetaan ja tehostetaan ja vielä kerran tehostetaan. Jääkö inhimillisyydelle, ihmisen kohtaamiselle enää tilaa?

Mazzarellalle päiväkirjan pito on osa surutyötä, valmistumista lopulliseen luopumiseen äidistä. Varmasti tytärtä jossain määrin helpotti, että äiti itse suhtautui kuolemaansa tyynesti. Hänestä, joka oli aina pitänyt juhlista, kuolema oli vähän samanlaista kuin joutuisi lähtemään juhlista ennen muita. Haikeaa, mutta ei ahdistavaa tai pelottavaa. Viimeiset hetkensä Annemarie sai viettää läheistensä ympäröimänä ja kuolema itsessään tuli lopulta nopeasti tyttären ollessa läsnä:

Hän ei ole nukkunut pois, hän ei ole heittänyt henkeään, vielä vähemmän menehtynyt, hän on vetänyt viimeisen henkäyksen. (JK s. 173)

Aiheestaan huolimatta Mazzarellan kirja on lohdullinen ja valoisakin ja varmasti sellainen, johon tulee palattua aika ajoin uudelleen.

Eräänlaisen jälkikirjoituksen Juhlista kotiin kirja sai Mazzarellan teoksessa Täti ja krokotiili

Kirjasta ovat kirjoittaneet myös Karoliina ja Maria

tiistai 11. maaliskuuta 2014

Tuula-Liina Varis - Että tuntisin eläväni


Tuula-Liina Varis: Että tuntisin eläväni. WSOY 2013. 180 s.

Mutta Aarre, se iloinen, huoleton vekkuli, tanssitaituri ja tyttöjen naurattaja, joka meni sotaan, ei sodasta koskaan palannut. Toinen mies sieltä neljän vuoden päästä tuli. Monta vuotta minä ajattelin, että jossain se on entinen Aarre tuon laihan ja hermostuneen ja päänsärkyisen miehen sisällä, että etsin sen entisen Aarren takaisin kuin Lemminkäisen äiti poikansa Tuonelan joelta. Kokoan palasista.Teen ehjäksi. Rakkaus voittaa kaikki esteet, mutta sitä pitää olla paljon. Ja minulla on. Sanoin sen Aarrellekin, ja Aarre tiuskaisi: Mikä pirun Lemminkäinen, mitä sää vihjailet? Kalevalan Lemminkäinen, luettiinhan siitä koulussa. En mää vaan ainaska lukenut. 

Tuula-Liina Varis on yksi suurimpia suosikkejani suomalaisista kirjailijoista ja siitä erikoinen tapaus, että häneltä siedän novellitkin, jotka muuten melko huonosti meikäläiseen uppoavat. Että tuntisin eläväni on novellikokoelma, kuten oli edellinenkin häneltä lukemani kaunokirjallinen teos Muotokuvamaalarin tytär. Näiden lisäksi olen lukenut läpi lähes koko Variksen tuotannon, muutamat kahteenkin kertaa.

Että tuntisin eläväni on kahdeksan novellin kokoelma, jossa kaikki novellit liittyvät ihmistensä kautta löyhästi toisiin. Ajallisesti novellit muodostavat kaaren 1920-luvun puolivälistä nykypäiviin. Kokoelman aloittaa tarina Esteristä, joka nuorena vaimona joutuu hoitamaan kuolemansairasta miestään. Viimeisenä tutustumme Esterin veljenpoikaan, joka kokee kovan kohtalon odottaessaan onneaan kesäisellä terassilla. Pidän siitä, että novellit eivät ole täysin toisistaan irrallisia, sillä näin ne tarjoavat lukijalle kurkistuksia henkilöiden menneisyyteen tai tulevaisuuteen ja näin laajentavat käsitystä suuremmasta kokonaisuudesta. Ehkä siinä tällaiselle novellien karttelijalle luodaan pieni romaanimainen illuusio. Samasta asiasta pidin myös esimerkiksi Ljudmila Ulitskajan Naisten valheissa.

Varis on parhaimmillaan kertoessaan naisen elämästä ja tunteista ja tässäkin kokoelmassa hän tarjoaa vahvan ja todenmakuisen aikamatkan naisen elämän vuosikymmeniin. Kokoelman novelleista ainoastaan kaksi viimeistä kerrotaan miehen näkökulmasta ja minusta ne olivat selvästi heikoimmat. Novelleista hahmottuu tavallisen naisen elämänkaari kaikkine vaiheineen ja vivahteineen. Arki on tarinoissa vahvasti läsnä ja se tulee esiin myös Variksen käyttämän maanläheisen, mutta erittäin ilmaisuvoimaisen kielen kautta, jota murre ryydittää. Mutta arki ei sulje pois rakkautta joka on keskeinen kokoelman novelleja yhdistävä teema. Tosin rakkaus ei aina kestä arkea. Novellien naiset ovat rakkaudessaan vahvasti tuntevia ja eroottisuudessaan voimakkaita. Naisen seksuaalisuus on Variksen käsittelyssä luonnollista ja kaunista, erottamattomasti rakkauteen kuuluvaa.

Oma suosikkini novelleista oli ensimmäinen, Esteristä kertova, joka melkein särki sydämeni. Samoin Harri-parka jäi mieleen kertomuksena illuusioiden karisemisesta. Joskus rakkautta ei ole, vaikka tahtoa siihen löytyisikin.

Novelleista ja koko kokoelmasta jäi pitkäksi aikaa lämmin tunne, joten kiitos taas kerran Tuula-Liina Varis hienosta lukukokemuksesta.

Kirjaan ovat ihastuneet myös Sara P.S. Rakastan kirjoja -blogistaMustikkakummun AnnaIlselän MinnaKirjoitan ja luen, siis olen -blogin MiskaAnnelin kirjojen Anneli ja Kirjainten virran Hanna

lauantai 8. maaliskuuta 2014

Venäjä -haasteen paketointi



Erinomaista kansainvälistä naistenpäivää kaikille! Nyt on aika paketoida vähän yli vuosi sitten lanseeraamani haaste  Venäjää valloittamaan. Vaikka kirja kerrallaan.

Viikko sitten tein koonnin omista haasteen puitteessa suorittamistani kirjoista ja mukavasti alkoi tippua myös muiden haasteen suorittaneiden yhteenvetoja. Seuraavassa kaikki mukana olleet blogit satunnaisessa järjestyksessä ja linkit heidän kokoelmapostauksiinsa:

Eniten minua kiinnostaa tie
Lukemisen kartasto/Sonja
Nannan kirjakimara
Sheferijm
Oksan hyllyltä
Tarukirja
Satun luetut
Kirjan pauloissa
Matkalla Mikä-Mikä-Maahan
Luettua elämää
Jokken kirjanurkka
P.S. Rakastan kirjoja

Vielä kerran isot kiitokset mukana olleille. (Toivottavasti olen löytänyt kaikki haasteeseen osallistuneet)

Muutama huomio haasteen puitteen luetuista. Ensinnäkin suosituin kategoria oli ylivoimaisesti venäläiset mieskirjailijat ja sieltä löytyvät myös suosituimmat kirjat, joita olivat Sergei Dovlatovin Meikäläiset viidellä osumalla ja Matkalaukku kolmella osumalla. Kolmeen mainintaan pääsi myös Joseph Brodskyn Veden peili. Mikä minua ehkä eniten ihmetytti oli se, että tunnetuimmat klassikot puuttuivat muutamia mainintoja lukuunottamatta lähes kokonaan. Sinällään positiivista, että etsittiin uusia aluevaltauksia.

Ja sitten palkitsemisiin. Ahkerimmin kirjoja luki ja kategorioita suoritti MarikaOksa Oksan hyllyltä -blogista. Onneksi olkoon, sinulle lähtee jossain vaiheessa palkinto. Lupasin myös palkita omalta mutuhuttupohjaltani mielenkiintoisimman arvion ja tästä lähtee palkinto Luettua elämää -blogin Elinalle tekstistä  Jelena Kuzmina - Anna Ahmatova koditon. Hienoa, että otit kirjan lukuun ja kirjoitit siitä niin kauniisti. Lopuksi suoritin arvonnan kaikkien osanottajien kesken. Arvonta suoritettiin perinteistä villasukkametodia käyttäen ja siinä onni suosi Tarukirjan Margitia. Onnea kaikille palkituille. Ilmoitatteko osoitteenne sähköpostiini.

Venäjää on nyt valloitettu ainakin muutaman kirjan verran. Tästä käännetään nokka kohti uusia haasteita.

perjantai 7. maaliskuuta 2014

Vuosi kuvina - maaliskuu


Kevättuuli

Kevään sakea tuuli
valuu metsien läpi vainioille,
kietoo maan paljaan ruumiin
hulmuilevaan viittaan:
hedelmöidy, kuki, synnytä!
Ah kukkamerta silmujen kätköissä!

Laulut pulppuavat kuin lähteet,
putoilevat helmien lailla päivän kultamaljaan
salattujen pesien yllä.
Purojen hopeapärskeen luona
kimittävät lasten lasinheleät äänet,
kenties hiekka narisee
riemun hyppelehtiväin askelten alla.

Kasvit, linnut, lapset
maan autuudessa,
josta ihminen on karkotettu
kaiken tähden, mistä kevättuuli ei tiedä,
mikä on vain märkivä vamma
maan ihanilla kasvoilla.


Katri Vala: Kootut runot. WSOY (Alunperin runo on kokoelmasta Pesäpuu palaa vuodelta 1942, ja siinä soivat sodan tuhoavat tuulet)

Aloitin vuosi kuvina -haasteen syyskuussa ja olen saanut kuvien myötä todistaa poikkeuksellista talvea ja aikaista kevään tuloa. Ainoastaan helmikuun kuvasta löytyy todellisen talven fiilistä, mutta sekin oli nopeasti ohi ja kevät on täällä. Eilisen kaunis ja aurinkoinen päivä houkutti ulos kameran kanssa.






torstai 6. maaliskuuta 2014

Marja-Liisa Vartio - Tunteet


Marja-Liisa Vartio: Tunteet. Otava 1962. 384 sivua.

Silloin Inkeri suuttui toden teolla. Häntä raivostutti tuo Hannun tapa katsoa - katsoi häntä siinä kuin vähäjärkistä, narrattavaa lasta...Sai halveksia ja hylkiä hänen tunteitaan niin paljon kuin halusi - jos sitten oli ollut keksivinään että Inkeri muka oli häneen rakastunut - ja jos oli vähän ollutkin niin ei enää, ei sellaiseen mieheen joka ei kyennyt ymmärtämään tunteita, joita tuo pihlaja Inkerin sydämessä nostatti. (T. s. 107)

Eletään jatkosodan viimeisiä hetkiä kesällä 1944. Sotilaskoulutuksessa oleva Hannu tapaa ylioppilastyttö Inkerin latinaopetuksen merkeissä. Hannu pestataan antamaan Inkerille opetusta latinassa syksyllä alkavaa yliopisto-opiskelua silmälläpitäen. Nuorten välille syntyy muutakin kuin pelkkä oppilas-opettajasuhde, he ihastuvat ja kenties vähän rakastuvatkin toisiinsa. Hannun on kuitenkin kohta siirryttävä joukko-osastonsa kanssa toiselle paikkakunnalle. He kirjoittelevat toisilleen ja kohta Inkerin vasemmassa nimettömässä on sormus merkkinä kihlautumisesta. Yrittämisen puutteesta näitä kahta ei voi moittia, mutta silti lukijasta tuntuu, että aina kun he tapaavat toisensa kaikki menee vikaan ja he eivät näe kuin toistensa virheet.

Tunteet on kuvaus ihmissuhteesta, jossa kaksi perustaltaan erilaista ihmistä yrittää löytää yhteisen sävelen. Jane Austenia mukaillen suhteessa ja sen osapuolissa kamppailevat järki ja tunteet, mutta eivät todellakaan yhtä hersyvästi kuin Austenilla. Romaanin nimen perusteella voisi kuvitella, että siinä edetään tunteet edellä, mutta enemmän kirjassa kuitenkin puhuu puhdas järki, joka työntää tunteet pois. Kyse on valtataistelusta ja parhaiden mahdollisten asemien saavuttamisesta. Tätä asetelmaa alleviivaa Vartion kerronnan jonkinlainen kylmyys ja välinpitämättömyys ja kielen lakonisuus. Hän ei anna lukijalle avaimia, jolla tämä voisi yrittää ymmärtää Hannun ja Inkerin ratkaisuja.

Olen aiemmin Vartiolta lukenut postuumina ilmestyneen Hänen olivat linnut ja viime keväänä Helena Ruuskan Vartion elämäkerran innoittamana teoksen Se on sitten kevät, joka oli Vartion ensimmäinen romaani. Tunteet puolestaan jäi viimeiseksi Vartion elinaikana ilmestyneeksi romaaniksi. Tunteet jää näistä kolmesta selkeimmin heikommaksi lukukokemukseksi. Hannun ja Inkeri jäävät monella tasolla niin kaukaisiksi, etten saanut heistä mitään otetta ja siksi kiinnostus herpaantui. Asiaa olisi ehkä auttanut, jos romaanin kerronta olisi ollut keskitetympää, mutta nyt se aika ajoin rönsyili vähän hallitsemattomasti sinne ja tänne, tapahtumiin jotka tuntuivat täysin epärelevanteilta. Tämä sinällään yllätti minut, sillä odotin modernistille tyypillistä pelkistettyä kerrontaa.

Aion tästä kokemusesta huolimatta jatkaa Vartion parissa, sillä omasta hyllystäni löytyy vielä ainakin Kaikki naiset näkevät unia -romaani.

Tunteet oli helmikuun Projekti 12 -kirja.

sunnuntai 2. maaliskuuta 2014

Krimin kevät



Nousi mieleen se mitä ei tee mieli muistella: noiden aikojen kansainvaellukset. Sitten Ravil paljasti minulle kuuluvansa tataarien paluuta Krimille ajavaan liikkeeseen, ja että he ovat jo aikaa sitten käynnistäneet niin viralliset kuin epävirallisetkin tunnustelut asiassa. 
Hän kyseli minulta innokkaana vanhasta tataarien Krimistä, kaivoi esiin jopa nauhurin ja nauhoitti puheitani [...]Kerroin hänelle mitä muistin: entisistä naapureista kylästä, Galijasta ja Mustafasta, Ahmet-vaarista, joka putsaili seudun kastelukanavia aamunkoitosta iltaruskoon noukkien niistä jokaisen roskan kuin silmästään ikään, kerroin siitä, miten täkäläiset tataarit karkotettiin kahdessa tunnissa, antautumatta edes laittautua matkaan [...]
Kerroin hänelle siitäkin, miten vuonna neljäkymmentäseitsemän, elokuun puolivälissä, tuli käsky hakata tataarien istuttamat pähkinälehdot. Vaikka kuinka aneltiin, ne ääliöt tulivat ja kaatoivat ihanat puut antamatta korjata edes satoa. Siinä ne tapetut puut makasivat tien poskessa, oksat täynnään raakileita. Sitten tuli käsky että ne pitää polttaa. Lavinskajan Taša Kertšista oli silloin kyläilemässä luonani, ja me istuimme itkemässä sitä barbaarinuotiota.[...]
Muistatko Jelena-kulta, millainen Itä-Krim oli tataarien täällä asuessa? Tai Krimin sisämaa? Millaisia puutarhoja Bahtšisaraissa oli? Nyt Bahtšisarain tien varrella ei kasva puun puuta, kaikki on viety, tuhottu kaikki...

Ljudmila Ulitskaja: Medeia ja hänen lapsensa (s. 13–15). Siltala 2012

Tapahtumat Krimillä saavat mielen matalaksi. Tilanteen kärjistyminen sodan partaalle on surullista, järjetöntä ja pelottavaa. Ulitskajan hieno romaani avaa alueen historiaa ja nykyisten konfliktien taustaa vanhan ja viisaan, paljon muutoksia kokeneen naisen kautta. Itse otan kirjan uudelleen lukuun ja suosittelen sitä myös muille.