torstai 20. maaliskuuta 2014

Kari Tarkiainen - Maria Jotuni. Vain ymmärrys ja hymy



Kari Tarkiainen: Maria Jotuni. Vain ymmärrys ja hymy. Musarum Minister 2013. 534 s.

Eilen vietettiin Minna Canthin ja tasa-arvon päivää ja tänään käsittelyssä on Minna Canthin jalanjäljissä Kuopion katuja tallannut Maria Jotuni. Maria, alkuperäiseltä sukunimeltään Haggren (1880-1943) asui koulutyttönä Kuopiossa lähes Minna Canthin naapurissa ja pistäytyi aika ajoin tämän puodissa ostoksilla. Canthin maine Kuopiossa oli noihin aikoihin jo suuri ja myös Haggrenien perhe, isoäiti etunenässä, kuului kirjailijattaren uskollisiin ihailijoihin. Tarkiaisen mukaan Canthin esikuvallisuus Jotunille oli ennen kaikkea siinä, että nainenkin saattoi ansaita toimeentulonsa kirjoittamalla ja olla tässä toimessaan laajojen ihmisjoukkojen arvostama.

Historioitsija Kari Tarkiaisen kirja Vain ymmärrys ja hymy on jo toinen Jotunista 2000-luvulla ilmestynyt elämäkertateos. Vuonna 2001 ilmestyi Jotunista aikoinaan väitelleen Ilmeli Niemen Arki ja tunteet, joka itselleni on tuntematon. Tarkiainen tunnustaa Niemen teoksen arvon ja sanoo olevansa sille paljosta kiitollinen. Hän kuitenkin perustelee omaa yritystään sillä, että hänellä Jotunin pojanpoikana olisi kenties vielä jotain uutta annettavaa Jotuni-tutkimukselle. Onko? Sitä on vaikea sanoa Niemen teosta tuntematta. Aiemmin Tarkiainen on kirjoittanut elämäkerran isoisästään, Jotunin aviomiehestä kirjallisuudenprofessori  Viljo Tarkiaisesta (Viljo Tarkiainen, suomalainen humanisti. SKS 1987) ja tällä teoksellaan rikkonut välinsä sukuunsa, joka ei hyväksynyt arkojen yksityisasioiden tuomista julkisuuteen. Arkana pidettiin sitä, että teoksesta kävi ilmi Tarkiaisen aika ajoin aggressiiviseksi äityvä luonne.

Nyt luettuani Tarkiaisen uusimman teoksen ymmärrän jos suku on vetänyt herneen nenään, sillä sen verran avoimesti Tarkiainen kirjoittaa isovanhempiensa perhe-elämästä ja sitä riepovista ristiriitaisuuksista, joihin pojat Tuttu ja Jukka kasvettuaan myös sotkeutuivat. Tarkiainen tuo esiin yhtä lailla Jotunin kuvitellun mustasukkaisuuden kuin Tarkiaisen raivonpuuskatkin. Pojat toimivat äitinsä henkivartiokaartina ja kohtelivat isäänsä aika ajoin melko ikävästi. Toisaalta Kari Tarkiaisen käsittelyssä ilmenee myös se, miten Jotuni ja Viljo Tarkiainen olivat toisilleen kaikki kaikessa mitä tuli kirjallisuuteen. Tarkiainen oli vaimonsa vankin tukija suomalaisella kirjallisuudenkentällä, jopa niin, että nykyajan jääviyskäytäntöihin tottunutta vähän hirvittää.

Perhe-elämän analyysin ohella Tarkiainen käy läpi Jotunin tuotannon ensimmäisestä novellikokoelmasta Suhteita vuodelta 1905 aina postuumisti julkaistuihin teoksiin, joista eniten huomiota saa luonnollisesti avioliittoromaani Huojuva talo. Jotuni kirjoitti Huojuvan talon 1930-luvun loppupuolella. Hän lähetti teoksen käsikirjoituksen romaanikilpailuun, mutta varusti sen huomautuksella, että sen sai julkaista vain, jos romaani voittaisi ensimmäisen palkinnon. Näin ei käynyt ja Jotuni lukitsi käsikirjoituksen kirjoituspöytälaatikkoonsa, josta sen Jotunin kuoleman jälkeen pelasti Jukka Tarkiainen veljensä Tutun ohjaamana. Pojat pelkäsivät, että isä kenties hävittäisi käsikirjoituksen sen tulenaran materiaalin vuoksi. Tähän ei Kari Tarkiainen kuitenkaan usko, sillä hänen näkemyksensä mukaan Viljo Tarkiainen oli liiaksi kirjallisuusmies ja vaimonsa tuotannon vaalija, että hän olisi lähtenyt ehdoin tahdoin tuhoamaan mitään vaimonsa kirjoittamaa. Tulenarka Huojuva talo oli tietenkin perheväkivallan kuvaajana ja päästessään vihdoin julkisuuteen vuonna 1963 se herätti suurta huomiota.

Se missä määrin Huojuva talo on omakohtainen tilitys jää Kari Tarkiaiselta tarkemmin määrittelemättä. Syynä tähän on lähteiden niukkuus ja myös ristiriitaisuus. Samoin tarkennettua jää myös se mitä Tarkiaisen perheen seinien sisällä varmuudella tapahtui. Siitä kirjoittaja kuitenkin on varma, että Jotuni koki, että heidän avioliittonsa oli kestänyt liian kauan:

Kuitenkin on syytä arvella, että Marian ja Viljon liitto muuttui vanhetessaan molemmille osapuolille raskaaksi kahleeksi. Se oli tässä mielessä todellakin liian pitkä avioliitto, jonka puitteissa molempien puolisoiden yksityiselämä oli yhä hankalampaa, vaikka kirjallinen yhteistyö yhä jatkuikin hedelmällisenä jonkinlaisessa business as usual -hengessä. (VYJH s. 345)

Huojuvaa taloa lukuunottamatta Jotuni oli tarkkojen huomioiden ja tiiviin ilmaisun kirjailija, joka oli kiinnostunut ennen kaikkea ihmisistä ja ihmisten välisistä suhteista. Maalailevaksi luonnonkuvaajaksi hänestä ei ollut. Perheen lähtiessä maaseudulle Tuusulaan loman viettoon jäi Maria kaupunkiin kirjoittamaan. Hän ei kaivannut luonnonhelmaan vaan hänelle riitti yksinkertaisesti sisustettu työhuone, kahvi ja tupakka. Kaikkein tiiveimmillään Jotunin ilmaisu esittäytyy aforismeissa, joihin hän vanhetessaan siirsi mietteitään. Aforismeista syntyi kolme kokoelmaa, joista viimeisin aviomiehen postuumisti toimittamana. Itselleni tämä puoli Jotunin tuotannosta oli aivan uutta. Tiesin hänet napakoiden novellien ja humorististen näytelmien kirjoittajaksi ja myös pienoisromaani Arkielämää oli ennenstään tuttu. Ehkä kaivan kirjahyllystä löytyvät Jotunin kootut esiin ja tutustun kirjailijan aforismipuoleenkin.

Kari Tarkiaisen elämäkerta sai minut alkuun vähän hämmentyneeksi. Ihmettelin vanhahtavaa tyyliä ja poukkoilevaa kerrontaa. Kun Tarkiainen sitten pääsi kiinni Jotunin elämään; kirjoittamiseen, teoksiin, ajatusmaailmaan, asemaan kirjallisuuden ja kulttuurin kentällä sekä yksityiselämän kiemuroihin vei teos kuitenkin mennessään. Kuten Pekka Tarkka arvostelussaan Hesarissa tuo esiin Tarkiaisen kirja on omakustanne ja tällaisena jäänyt paitsi paneutuvaa kustannustoimittamista. Kirjassa on paljon toistoa, ristiriitaisuuksia, kielellistä kömpelyyttä ja ärsyttävän paljon ihan kielellisiä virheitäkin. Nämä virheet toisaalta antaa anteeksi, sillä kaikesta huokuu Tarkiaisen omakohtainen innostus ja vakava paneutuminen aiheeseensa. Hän todella on halunnut saattaa isoäitinsä kirjoihin ja kansiin niin hyvin ja totuudenmukaisesti kuin vain on mahdollista.

Itselleni tärkein Jotunin teos on ehdottomasti Huojuva talo, sillä eeppisyydessään ja raatelevuudessaan se on juuri sellaista kirjallisuutta, josta pidän. Novellit eivät koskaan oikein ole olleet minun heiniäni. Huojuvan talon osalta Tarkiaisen teos avasi teoksen taustoja ja tulkintoja kiinnostavasti ja oli sinällään mielenkiintoista luettavaa.

7 kommenttia:

  1. Hienoa, että Jotunikin saa huomiota Canthin vanavedessä! En tiennytkään kuopiolaisuudesta ja näin selvästä yhteydestä näiden rohkeiden naisten välillä.

    Aforismit olivat minullekin uusi tieto ja Huojuva talo on lukematta. Novellit, näytelmät ja Arkielämää jättivät mukavat lukumuistot. Jotunilla oli terävä kynä, ja huvinäytelmätkin pisteliäitä muistutuksia ihmisten ahneudesta. Elämäkerta olisi hyvä lukea, mutta ehkä vasta Huojuvan talon jälkeen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Elina, Jotunin näytelmät tosiaan ovat muutakin kuin hauskaa hupailua. Niissä on painavaa sanottavaa pinnan alla.

      Huojuva talo tosiaan kannattaa lukea ennen elämäkertaa. Siinä on jonkun verran luonnosmaisuutta ja löysyyttä, mutta toisaalta niin painavaa asiaa, että ne antaa anteeksi. Itse näin Huojuvan talon ensi kertaa TV-sarjana, jossa Kari Heiskanen ja Sara Paavolainen loistivat ja luin kirjan vasta sen jälkeen. Silloin en vielä tiennyt kirjan mahdollisesta omaelämäkerrallisuudesta.

      Poista
  2. Kiitos kiinnostavasta arviosta! Olen pähkäillyt, ostaisinko tämän kirjan omaksi vai odottelisinko vuoroani kirjaston varausjonossa. Jäin yhäkin vielä kahden vaiheille, sillä sisältö kiinnostaa erittäin paljon ja selvästikin tässä on paljon uutta vähintäänkin näkökulman tasolla, mutta sitten taas tuo toimittamattomuus ja kielelliset kömpelyydet pistää epäilemään. Ehkä katson miten kirjaston jono etenee ja päätän sitten.

    Huojuva talo on kiinnostanut jo pitkään, mutta sen laajuus ja ainakin alussa vaivaava pitkäpiimäisyys ovat lannistaneet jokaisella yrityskerralla. Pitäisi lukea uudelleen Jotunin novelleja, jos saisin niistä enemmän irti kuin lukio/opiskeluvuosina:

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Maria, en välttämättä suosittele kirjan ostamista, ei se kuitenkaan ollut mikään täydellinen helmi.

      Huojuvassa talossa on käsikirjoitusmaisuutta ja löysyyttä, johtuen varmaan siitä, että Jotuni ei enää ollut viimeistelemässä käsikirjoitusta lopulliseen muotoonsa julkaisemista silmälläpitäen. Minä kuitenkin pidin siitä, sillä kirjan henkilöt ja tapahtumat loivat siihen vahvan intensiteetin, joka vain pakotti lukemaan eteenpäin.

      Poista
  3. Maria Jotunin satavuotispäivästäkin alkaa olla jo 34 vuotta... Vanhana psykoanalyysin viihdekäyttäjänä mieleeni tulee kysyä, tarttuuko Tarkiainen psykologiseen termistöön isovanhempiensa suhdetta kuvatessaan.

    Runsas vuosi sitten vaikutuin vahvasti Jotunin novellikokoelmasta Kun on tunteet. Se kilpailisi luultavasti Tšehovin Kirsikkatarhan kanssa parhaasta vuonna 2013 lukemastani kaunokirjallisesta teoksesta, jos päättäisin sellaisen rankingin viritellä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Psykoanalyysin sekakäyttäjä, olipa hauska termi :) Mielestäni ei Tarkiainen ainakaan kovin pahasti psykologisoinut, mikä minun näkemykseni mukaan oli pelkästään positiivista.

      Voi, kun minä en noihin Jotunin novelleihin pääse sisään. Ne ehtivät loppua ennen, kun minä olen edes kunnolla virittäytynyt lukemaan. On silti hienoa kuulla, että on ihmisiä, jotka niitä arvostavat sinun tapaasi.

      Poista
    2. Mahdollisesti objektiivinen tarkkailija ei voi nähdä ajoittaista psykoanalyysin puoleen suuntautumistani omassa blogissani muuna kuin sekona, mutta silti kehtasin tunnustautua edellisessä kommentissani vain psykoanalyysin viihdekäyttäjäksi (jollainen kumarrus huumeidenkäytön kielipeleihin panee jo sekin kaltaiseni vanhan puritaanin kakomaan).

      Itse olen kokenut, että psykoanalyyttinen teoria pätevästi käytettynä voi merkittävästi syventää ymmärrystä. Esimerkiksi Bruno Bettelheimin klassikko Satujen lumous kertoo mielestäni ihmisestä ja kulttuurista jotain hyvin olennaista. Toiselta puolin psykoanalyysin piiristä taitaa löytyä keskimääräistä huomattavasti enemmän fanaattisia hihhuleita 1900-luvun akateemisessa historiassa, puhumattakaan iltapäivälehtien self-help-viritelmistä.

      Poista