tiistai 29. huhtikuuta 2014

April in Paris









Pariisin taivaan alla saimme vuorotellen sadetta ja aurinkoa. Tosin aurinko näyttäytyi melko säästeliäästi.



Jonotimme sateenvarjoarmeijassa D'Orsayn museoon.





Kuljailimme pitkin Seinen rantoja








... ja pitkin kukkivia puistoja




Kapusimme Montmartrelle ihailemaan Pariisia



Piipahtelimme kahviloissa milloin viinillä milloin kahvilla.


Kävimme tervehtimässä Simone De Beauvoiria ja Jean-Paul Sartea Montparnassen hautausmaalla.







Nautimme pitkiä illallisia ihanien ystävien kanssa ja söimme maukkasta(kin) ruokaa (tosin täytyy myöntää, että ranskalainen keittiö ei ihan suurimpia suosikkejani ole ja viimeisenä iltana livahdimmekin mieheni kanssa italialaiseen ravintolaan)

Ihana Pariisi,









keskiviikko 23. huhtikuuta 2014

Kirjan ja ruusun päivänä



Ensimmäistä kertaa moneen vuoteen pääsin kirjakauppoihin Kirjan ja ruusun päivänä. Käyntini oli tosin pikainen piipahdus muiden kiireiden painaessa päälle, mutta kuitenkin. Tein täsmähankinnat Akateemisesta ja Suomalaisesta. Suomalaisessa kuuntelin myös, kun Mikko Kuustonen haastatteli Kirjan ja ruusun päivän kirjailijaa Anna-Leena Härköstä. Kaksikko hauskuutti toisiaan ja siinä samassa myös yleisöä. Haastattelun jälkeen olisi saanut Anna-Leenalta omistuksen Takana puhumisen taitoon. En kuitenkaan ehtinyt jäädä jonottamaan. Takana puhumisen taito on koluminkokoelma, ei romaani, kuten kaksi aikaisempaa Kirjan ja Ruusun päivän kirjaa Tuomas Kyrön Miniä  ja Jari Tervon Jarrusukka. Fiktiota Härkönen ei halunnut kirjoittaa, sillä hän viimeistelee parhaillaan syksyllä ilmestyvää romaaniaan. Bussissa matkalla kotiin ehdin jo muutaman jutun lukaista ja vaikutti taatulta Härköseltä.



Muutkin hankintani olivat tällä kertaa muuta kuin fiktiota. Kirjan ja ruusun päivän perinteen perusteella ostin miehelleni lahjaksi kirjan, Alexander ja Hanna Gullichsenin Safkaa. Parempaa arkiruokaa. Tosin tässä lahjassa on vähän omakin lehmä ojassa, sillä toivottavasti tulen seuraavina viikkoina saamaan hyvää ruokaa. Sillä ruusulla ei ole niin väliä.

Kaksi muuta ostostani ovatkin sitten ihan fiilistelykirjoja. Arvatkaa minne olen perjantaina lähdössä?




Näiden lisäksi pakkaan matkalukemisiksi Paula McLainin Nuoruutemme Pariisi ja Tarukirjasta bongaamani Gregoire Polet'n Väreilevä kaupunki, joka löytyi Porvoon kirjastosta. Enköhän näillä lukemisilla pärjää neljän päivän reissun :)

Seuraavan kerran palaan blogin pariin varmaan Pariisin kuvilla! Siihen saakka au revoir!

maanantai 21. huhtikuuta 2014

Jhumpa Lahiri - Kaima


Jhumpa Lahiri: Kaima (Namesake, suom. Kersti Juva) Tammi 2005, 413 s.

"Muistatko sinä vastedes tämän päivän, Gogol?" isä oli kysynyt kääntyen katsomaan häntä kädet painettuna pään kahden puolen kuin korvaläpät.
"Kuinka kauan minun pitää muistaa?"
Tuulen puuskien yli hän kuuli isän naurun. Isä seisoi ja odotti että Gogol tavoittaisi hänet, ojentaisi kätensä kun Gogol tuli lähemmäksi.
"Yritä muistaa tämä aina", hän sanoi, kun Gogol oli kohdalla, ja ohjasi poikansa hitaasti aallonmurtajaa pitkin sinne missä äiti ja Sonia odottivat. "Muista että sinä ja minä kuljimme tämän matkan, että me menimme yhdessä paikkaan, josta ei voinut enää mennä mihinkään." (K. s. 269)

Olen iloinen, että sain Tammelta kutsun ensi viikolla olevaan tilaisuuteen, jossa vieraana on kirjailija Jhumpa Lahiri. Ilman kutsua en välttämättä olisi Lahirin tuotantoon tullut tutustuneeksi. Kutsu innosti minut kirjastoon, josta etsin käsiini Lahirin esikoisromaanin Kaiman. Hyllyssä olisi ollut myös novellikokoelmat Tämä siunattu koti ja Tuore maa. Novelliallergikkona valitsin romaanin, vaikka monet ylistävät Lahiria nimenomaan novellikertojana. Kaima oli sen verran onnistunut lukukokemus, että ehkä voin yrittää siedättää allergiaani ja ottaa lukuun myös novellikokoelmat.

Kaima on kertomus identiteeteistä ja niiden rakentumisesta. Gogol syntyy bengalilaisperheen esikoispojaksi Cambridgessa, lähellä Bostonia. Hänen äitinsä Ashima ja isänsä Ashoke Ganguli ovat muuttaneet Kalkutasta Yhdysvaltoihin Ashoken opiskelujen ja työn myötä. Erityisesti Ashimalle alku vieraassa kulttuurissa on vaikeaa. Hänestä elämä ulkomaalaisena on "eräänlainen elämänikäinen raskaus- jatkuva odotuksen tila, ainainen taakka, loppumaton huono olo". Ashiman on kuitenkin totuttava, sillä näyttää siltä, että he ovat tulleet jäädäkseen. Lapsien syntymän, Gogolin ja hänen sisarensa Sonian, myötä perhe integroituu amerikkalaiseen yhteiskuntaan yhä tiiviimmin.

Erikoisen nimensä Kaiman päähenkilö Gogol saa venäläiskirjailija Nikolai Gogolin mukaan, jonka teoksiin Ashokella on vahva tunneside. Bengalilaisperheissä lapselle annetaan sekä kotinimi että virallinen nimi. Gogolin on tarkoitus olla vain kotinimi, mutta eräiden sattumusten myötä nimi virallistuu. Gogolin kasvaessa Ashoke yrittää luoda sidettä myös poikansa ja venäläiskirjailijan välille, mutta heti se ei kuitenkaan onnistu. Gogolin tuotannosta erityisesti novelli Päällystakki on Ashokelle tärkeä ja lopulta se aukeaa myös Gogolille. (Postauksen kuvassa Gogol seisoo patsaaksi valettuna Moskovassa)

Bengalilaisesta taustastaan huolimatta Gogol varttuu amerikkalaiseen yhteiskuntaan ja kulttuuriin. Ainoastaan kotona, neljän seinän sisällä ja lomamatkoilla Intiassa vaalitaan bengalilaisia perinteitä, mutta niihinkin amerikkalaisuus ujuttaa lonkeroitaan. Mitä vanhemmaksi Gogol varttuu sitä selkeämmin hän ymmärtää taiteilevansa kahden erilaisen kulttuurin rajapinnalla. Nuorelle ihmiselle, joka muutenkin joutuu etsimään minuuttaan, identiteettinen hapuilu on ajoittain raskasta.

Erityisesti Gogol inhoaa nimeään, joka ei hänestä edusta kumpaakaan kulttuuria eikä liity mitenkään siihen kuka hän on ja mistä hän on. Hänestä tuntuu, että älyttömän nimen takia kukaan ei voi ottaa häntä vakavasti. Tosiasiassa hän itsekin tajuaa, että ainoa, jolle nimi on ongelma, on hän itse. Tästä huolimatta hän haluaa vaihtaa nimensä ja saa siihen vanhempiensa suostumuksen. Vaihdoksen myötä Gogolista tulee Nikhil. Pian hän kuitenkin oivaltaa, että nimellä ei lopultakaan ole merkitystä jatkuvissa ulkopuolisuuden kokemuksissa suhteessa molempiin kulttuureihin. Hän on ABCD - American-born confused deshi.

Rakentaessaan minuuttaan ihminen tekee sitä aina suhteessa toisiin. Aikuiselle Gogolille ensimmäinen tärkeä peili on amerikkalainen tyttöystävä Maxine, jonka elämäntapaan ja maailmaan Gogol heittäytyy täysin rinnoin. Maxinen perheen rinnalla hänen oman perheensä elämä tuntuu rajoittuneelta ja ahdistavalta.  Toisena tärkeänä kuvastimena on samanlaisen taustan omaava perheystävien tytär Moushumi, joka kamppailee pitkälti samanlaisten ongelmien kanssa kuin Gogol. Tässä suhteessa ongelmaksi nousee molempien identiteettinen epävarmuus, joka raastaa pinnan alla. Lopultakin jokaisen on löydettävä oma tapansa elää ja toimia itse.

Lahirin kerronta on ihastuttavan eleetöntä, mutta silti vivahteikasta. Hän saa lukijan mielenkiinnon pysymään yllä ilman suuria dramaattisia juonen käänteitä ja se on asia, jota ainakin itse kovasti arvostan. Kirjan henkilöt ja näitä ympäröivä maailma ovat täyteläisiä ja hengittäviä sellaisinaan, ilman mitään ihmeellisiä kikkailuja.

Kirjasta muissa blogeissa: Mari A:n kirjablogiBooking it some moreIlluusioita

sunnuntai 20. huhtikuuta 2014

Kyllikki ja Saara Villa - Äidin lokikirja



Kyllikki ja Saara Villa: Äidin lokikirja. Like 2014. 363 s.

Maapallo on pyöreä, ajattelin Hamletin linnan vaiheilla. Purjehdimme pallon pintaa. Ajattelin uskaliaita miehiä, jotka muinaisista ajoista ovat lähteneet tuntemattomille merille. [...] Lentomatkalla ei koe välimatkoja, ei merten suuruutta, pohjoista ja etelää. [...]
Näin tahdon matkustaa. Ajattelin toisenkin itsestäänselvän ajatuksen: minä elän vain kerran ja yli puolet elämästä on mennyt.
Milloinkaan ei ole ollut matkailua sellaisissa mittasuhteissa kuin nyt. Tuskin milloinkaan ihmiset ovat kokeneet matkoillaan niin vähän kuin nyt. (ÄLK s.59-60)

Uskalias oli Kykkikki Villakin (1923-2010), joka vuonna 1965 pakkasi ensi kertaa tyttärensä, silloin 5-vuotiaan Saaran, ja käännöstyönsä mukaan ja lähti matkaan kohteenaan Puola. Seuraavan kuuden vuoden ajan äidin ja tyttären elämää rytmittivät jaksot kotona ja matkoilla. Puolan jälkeen seurasivat muun muassa Kreikka, Portugali, Uruguay, Japani ja Hawaiji. Pääasiassa kaksikko matkusti rahtilaivoilla, joissa oli täysihoito ja Kyllikillä mahdollisuus keskittyä mukaan ottamiin töihinsä.  Laivojen lisäksi tutuksi tuli myös Siperian halki kulkeva juna, jolla Kyllikki ja Saara tekivät Japanin-matkansa alkuosan. Saaran täytettyä 12-vuotta ja lapsialennusten loppuessa yhteiset matkat oli pakko lopettaa, sillä kääntäjän palkoilla ei pysynyt kustantamaan kahta täysihintaista matkaa.

Kyllikki Villa oli monella tavalla rajojen rikkoja. Hän oli vakituisesta päivätyöstä irtisanoutunut eronnut nainen ja yksinhuoltaja, joka uskalsi tehdä elämästään oman näköistä huolimatta ympäristön ajoittaisesta ihmettelystä ja paheksunnasta. Hänellä oli myös voimakkaita mielipiteitä monista yhteiskunnallisista asioista, muun muassa naisen asemasta, eikä hän tässäkään asiassa pitänyt kynttiläänsä vakan alla. Tosin, aina välillä hän toivoi, että olisi osannut laivan päivällispöydässä pitää kielensä kurissa.

Äidin lokikirja perustuu Kyllikki Villan matkapäiväkirjoihin, joihin hän talletti pääasiassa vaikutelmiaan matkanteosta, paikoista, tavatuista ihmisistä ja kaikesta mahdollisesta matkalla nähdystä ja koetusta. Niistä välittyy matkanteon autuus ja löytämisen riemu, mutta myös matkalla koetut vaivat ja vastukset sekä aina jossain vaiheessa iskevä koti-ikävä. Kovin henkilökohtaisia ne eivät ole, sillä niiden kirjoittamista saneli ajatus, että ne saattoi antaa luettavaksi kenelle tahansa. Vaikka Kyllikki ei henkilökohtaista elämäänsä tuonutkaan matkapäiväkirjoihin, paljastavat ne kuitenkin paljon kirjoittajastaan, hänen tavastaan ajatella ja toimia, hänen elämänfilosofiastaan ja maailmankuvastaan. Kyllikin päiväkirjojen lomaan Saara on kirjan toimitusvaiheessa lisännyt omia huomioitaan ja näkemyksiään heidän matkojensa taustoista ja merkityksistä.

Kasvattajana Kyllikki oli salliva ja Saara sai matkoilla elää kielloista ja rajoituksista vapaata elämää. Jopa niin vapaata, että nykyajan turvallisuushakuisessa ilmapiirissä lapsiaan kasvattanut vanhempi aika ajoin vähän pyöritteli silmiään epäuskosta. Kyllikki puolestaan katseli ympärilleen miten ihmiset kohtelivat ja "kasvattivat" [lainausmerkit Kyllikin] lapsiaan ja tuli siihen tulokseen, että "me aikuiset olemme aika kamalia". Päiväkirjoista saa kuvan, että Saara oli iloinen ja utelias lapsi, jonka oli helppo sopeutua erilaisiin ympäristöihin ja joka äitinsä tavoin janosi nähdä ja kokea uusia asioita ja paikkoja. Matkalla he olivat tasavertaiset ja toisiaan kunnioittavat matkakumppanit. Kaikesta päätellen matkat tarjosivat Saaralle elämyksiä, kokemuksia ja opetuksia, joista on ollut paljon ammennettavaa oman elämän varrella. Hän on myös vienyt Kyllikin kasvatusfilosofiaa eteenpäin oman tyttärensä kanssa.

Vaikka itse pidän matkustelusta ja uuden matkan suunnittelu on aina yhtä kutkuttavaa, niin en pidä itseäni kuitenkaan niin "matkariippuvaisena" kuin Kyllikki tuntui olevan. Pystyn myös olemaan paikallani ja nauttimaan siitä. Lisäksi olen liian turvallisuushakuinen, jotta uskaltautuisin heittäytyä samanlaisten haasteiden eteen, joihin Kyllikki matkoillaan aina välillä joutui. Päiväkirjasta käy ilmi, että hänkin sai yhä uudelleen ja uudelleen kerätä rohkeutensa mennäkseen kohti tuntematonta, mitä se sitten milloinkin oli. Saara puki nämä tunteet oivaan muotoon: "Kun vain uskaltaa mennä, niin aina tulee jotain kivaa". (ÄLK s. 131) Oiva elämänohje moneen muuhunkin asiaan.

Kyllikki Villaa voi pitää hitaan matkustamisen lähettiläänä. Kirjojensa kautta hän on tuonut tähän suihkukoneiden aikaan maailman, jossa matkanteko on yhtä tärkeää kuin perillepääseminen, sielu ja ruumis matkustavat yhtä matkaa ja ovat perillä samaan aikaan. Olen itse haaveillut hitaasta matkanteosta blogini sivuilla ennenkin ja Villan kirjan myötä asia taas muistuu mieleeni. En tiedä milloin pystyn oman haaveeni toteuttamaan, toivottavasti jonain päivänä. Siihen saakka nautin niiden teksteistä, jotka haaveensa jo ovat toteuttaneet. Lukemalla hyvin kirjoitettua matkakirjaa on vähän niin kuin olisi itse matkalla. Turvallisesti omassa nojatuolissa.

tiistai 15. huhtikuuta 2014

Metsäntyttö tahdon olla

Tänään halusin päästä metsäkävelylle ja suuntasin nenäni kohti Stensbölen luonnonsuojelualuetta ja Ekuddenin luontopolkua.

Olin koko päivän ollut kovin haluton tarttumaan mihinkään toimeen ja ajattelin ensin, että en jaksa lähteä kävelyllekään. Onneksi kuitenkin lähdin, sillä tuli taas kerran todistetuksi, miten ulkoilu ja luonto vaan ovat hyvää lääkettä väsymykseen. En säikkynyt edes pientä sadekuuroa, joka alkumatkasta seurasi minua, vaan jatkoin reippaasti eteenpäin. 

Joutsenia en tällä kertaa rannassa nähnyt, vaikka kiipesin ihan lintutorniin saakka tähyämään. Kaikkea muuta kaunista sitäkin enemmän, joista kuvat puhukoot puolestaan.




































































Ikävä kyllä, kuviin ei saa tallennettua kevääseen kiivaasti heräävän metsän tuoksua, laineiden liplatusta ja lintujen laulua. Ne kannattaa käydä kokemassa itse.

Voin taas kerran huokaista, että onnellista asua Porvoossa, josta löytyy näitä upeita alueita ilman, että tarvitsee lähteä kauas kotoa. 

Loppuillan pyhitän Kylliki ja Saara Villalle, joille eivät lähimetsät aina riittäneet. 

maanantai 14. huhtikuuta 2014

Jaakko Syrjä - Muistissa Väinö Linna 1.




Jaakko Syrjä: Muistissa Väinö Linna 1. WSOY 2004. 388 s.

Hänen lukemisensa oli palvellut monia tarpeita, eniten viihtymistä ja tietämisen halua. Mutta ennen kaikkea se oli näyttänyt maailmoita, joissa tapahtui ja joissa pienuus ja mitättömyys eivät ahdistaneet. Ja vaikka kirjojen maailma ja tapahtumat olivat kuviteltuja, ja hän tiesi sen, ne tahtomattakin loivat paljastavan rinnastevalon hänen oman elämänpiirinsä harmauteen. Kun tyytymättömyys syveni, päässä alkoi itää ajatus, tai paremminkin tunne, joka ei ollenkaan sopinut maailmaan jossa hän eli. Sen tunteen nimi ja ainut sisältö oli:
Hän halusi tulla joksikin... (MVL s. 39)

Siihen nähden, että Täällä Pohjantähden alla -trilogia on kaikkien aikojen lempikirjani ja elämänkerrat intohimoni, on vähintäänkin kummallista, että en ole lukenut yhtäkään Väinö Linnasta (1920-1992) kirjoitettua elämäkertaa tätä ennen. Varsinaisia elämäkertoja Linnasta on ilmestynyt kaksi. Ensimmäiseksi asialla oli Linnan teosten ruotsintaja Nils-Börje Storbom teoksellaan Väinö Linna. Kirjailijan tie, joka ilmestyi jo Linnan elinaikana vuonna 1963. Yli neljäkymmentä vuotta myöhemmin, vuonna 2006, näki professori Yrjö Varpio kirja, Väinö Linnan elämä, päivänvalon.

Nyt käsiteltävänä oleva teos on eräänlainen ystävän muistelman ja elämäkerran sekoitus. Kirjan nimessä oleva järjestysluku 1. viittaa siihen, että kirjalle suunniteltiin jatkoa. Ykkösosa päättyy Tuntemattomaan sotilaan monipuoliseen analysoitiin. Mikäli olen oikein ymmärtänyt, niin kakkososaa ei ole kuitenkaan koskaan ilmestynyt (ja onkohan ilmestymässäkään, sillä Syrjä on jo melko iäkäs?), mitä ainakin itse harmittelen, sillä enitenhän olisin halunnut lukea juuri Pohjantähti-trilogian synnystä ja taustoista. Ehkä on sitä varten tartuttava vaikka tuohon Varpion teokseen, jota Erkki Tuomioja luonnehtii perusteellisimmaksi Linna-esittelyksi.

Kirjailija Jaakko Syrjä, Kirsi Kunnaksen aviomies ja Pantsen ja Martin isä, tutustui Väinö Linnaan vuonna 1953 Tampereella kokoontuvassa Mäkelän piirissä. Linna oli silloin kaksi teosta julkaissut perheellinen kirjailija, Syrjä maalta kaupunkiin tullut, kirjailijan urasta haaveileva nuori mies. Näihin aikoihin Linna kirjoitti jo Tuntematonta ja joka ilta töiden jälkeen, Linna oli vielä tällöin päivätöissä Finlaysonilla, kokoontui kirjailijan ystäviä ja kollegoita Linnan perheen pieneen asuntoon kuuntelemaan, kun kirjailija luki viimeisimpiä aikaansaannoksiaan. Ensin kuunneltiin hartaasti ja sitten keskusteltiin. Linnan ja Syrjän näihin aikoihin syntynyt ystävyys kesti Linnan kuolemaan saakka.

Syrjä käy läpi Linnan tien kouluja käymättömästä muonamiehen pojasta Suomen kaikkien aikojen suosituimmaksi kirjailijaksi. Erityisen painon hän laittaa Linnan henkiselle ja kirjalliselle kehitykselle ja kuvaa tarkkaan miten sekaisin kaikenlaista kirjallisuutta ahmineesta nuoresta pojasta kehittyi lukemisiaan tiukasti analysoiva, itseään jatkuvasti kehittämään pyrkivä ja kirjailijan tehtävänsä tiedostava mies. Linnan tärkeiksi maailmankatsomuksellisiksi ja kirjallisiksi esikuviksi nousivat historioitsija Thomas Carlyle, filosofi Arhur Schopenhauer ja kirjailija Feodor Dostojevski. Dostojevskin sieluja penkova vaikutus näkyy etenkin Linnan kolmessa ensimmäisessä teoksessa Päämäärässä, Mustassa rakkaudessa ja etenkin Messiaassa, joka ei koskaan päässyt julkisuuteen. Messiaan synnyn aikoihin Linna oli keskellä omaa elämänkatsomuksellista kriisiään ja tämä heijastui tekeillä olevaan teokseen. Kriisin lauettua Linna ei enää halunnut Messiasta julkisuuteen, vaan keskitti huomionsa Tuntemattoman valmisteluihin.

Syrjä pohdiskelee kaikkia Linnan teoksia melko laajasti, mutta suurimman huomion saa Tuntematon, jonka syntyhistorian ja taustat Syrjä erinomaisesti mukanaolleena tuntee. Hän esittelee kirjan syntyprosessin, pohtii teosta sodan kuvaajana, anlysoi romaanin henkilöitä ja heidän mahdollisia esikuviaan, miettii kirjan kieltä ja erityisesti murteitten käyttöä ja kuvaa kirjan saamaa vastaanottoa, joista etenkin kriitikko Toini Havun tyrmäys sai kirjailijan mielen mustaksi. Syrjän mukaan kirjallinen arviointi merkitsi Linnalle paljon ja se koski sitä enenmmän mitä "korkeammalta" se tuli. Etenkin johtavien kriitikoiden ja nuoren polven modernistien torjunta aiheutti Linnassa syvää pettymystä.

Tuntemattoman myötä Linnasta sukeutui voimakkaasti yhteiskunnallinen kirjailija ja tämä kehitys sai huipennuksensa TPA-trilogiassa. Romaaniensa lisäksi Linna otti kantaa yhteikunnalliseen ja kirjalliseen elämään esseidensä kautta. Esseellään Työläiskirjailijoista ja heidän tehtävistään Linna sanoutui irti ideologisesti värittyneestä työläiskirjallisuudesta, jota vasemmistolaisissa kulttuuripiireissä sodan jälkeen voimakkaasti ajettiin. Linna ei hyväksynyt käsitettä työläiskirjailija ja aatteita hän piti näköpiirin rajoittajina. Vuosia kestäneen itsensä kehittämisen tuloksena Linnan maailmankatsomus oli muotoutunut sellaiseksi, että siinä ei ollut tilaa dogmaattisille ja sitoville aatteellisille pyrinnöille.

Syrjä kertoo ystävästään ja esikuvastaan monisanaisen vuolaasti ja perusteellisesti ja sen arvo on ennen kaikkea siinä, että Syrjä tuntee kohteensa ja sen aivoitukset lähes 40 vuoden ajalta. Joskus vuolaus on vähän pitkäpiimäistä. Etenkin teoskuvailut ja analyysit Linnan kolmesta ensimmäisestä teoksesta aika ajoin haukotuttivat, mutta toisaalta Tuntemattoman kohdalla pidin niitä taas erittäin mielenkiintoisina. Ehkä tässä taustalla vaikuttaa se, että Päämäärä ja Musta rakkaus eivät luettaessa herättäneet samanlaista innostusta kuin Tuntematon, joka on sitä paitsi luettu ja nähty moneen kertaa. Mielenkiintoista Syrjän teoksessa on myös se kehityskaari, jonka Linna käy läpi ennen kuin hänen kirjailijuutensa vakiintuu. Helpolla hän ei sitä asemaa saavuttanut, vaan joutui kokemaan monenlaisia kamppailuja, sekä henkisiä, taloudellisia että terveydellisiä, ennen kuin hän saattoi kutsua itseään kirjailijaksi ja myöhemmin vielä menestyneeksi kirjailijaksi. Hänestä oli tullut jokin!

Muistissa Väinö Linna oli maaliskuun Projekti 12-kirja.

maanantai 7. huhtikuuta 2014

Anni Kytömäki - Kultarinta

Anni Kytömäki: Kultarinta. Gummerus 2014. 644 s.

Kesä on punonut ympärillemme majan, jossa on tilaa vain kahdelle. Valosta syntyneet seinät ottavat pehmeästi vastaan uutiset ruokapulasta, leipäkorteista ja sotakuumeesta, joka sortaa ihmisiä sänkyyn ja hautaan, mutta mikään ei riko yksityistä hiljaisuuttamme. Luemme sanomalehtiä ymmärtämättä, että asumme planeetalla, jonka tapahtumia synkät tekstit ja kuvat kertaavat. Lintujen vilahdukset ja laulunsäkeet käyvät tajunnassa jälkiä jättämättä. Ensimmäistä kertaa vuosiin en kirjaa kesän luontohavaintoja vihkoon, en edes muistiini. Silti katselen, kuuntelen ja talletan yksityiskohtia mieleeni jatkuvasti. (K, s. 249)

Vietin eilisen sunnuntain suunnittelematta ja huomaamatta pienoista lukumaratonia, sillä Anni Kytömäen esikoisromaani Kultarinta ei päästänyt minua otteestaan ennen kuin olin kääntänyt viimeisen sivun. Kello oli siinä vaiheessa 02.07 ja takana lähes 600 sivua. Uni ei tullut heti valojen sammuttamisen jälkeenkään, vaan leijuin kirjan tunnelmissa ja sen ihmisten kohtaloissa. Toisaalta kirjan jättämään lempeään jälkimakuun oli sitten hyvä nukahtaa, kun uni viimein tuli.

Minä en siis pystynyt lukemaan romaania kiirehtimättä kuten Maija suositteli. Mariankin mukaan kirja vaatii aikaa, mutta minä ahnehdin Kytömäen luomaa aikaa ja tarinaa, niin etten ehtinyt enkä halunnut pysähtyä. Luultavasti kuitenkin palaan tähän joskus uudelleen (sitä varten pitää hankkia kirja omaan hyllyyn), kuten minulla kävi Kjell Westön Missä kuljimme kerran -romaanin kanssa. Westön nimi ei ole tässä sattumalta, sillä Kultarintaa on verrattu muun muassa Westön romaaneihin. Eikä turhaan. Kuten Minna, niin myös minä näin Kultarinnan Erikissä jotain samaa kuin MKK:n Eccu Widingissä. Molemmissa on herkkyyttä, jota he eivät rikkoutumatta pysty kestämään.

Kultarinta on tarina isästä, tyttärestä ja metsästä. Sen tapahtuma-aika on 1900-luvun alkupuoli sodan kynnykselle asti ja pääosin kirjassa edetään kronologisesti 1900-luvun alusta, Erik-isän lapsuudesta 1930-luvun loppupuolelle, jolloin Malla-tytär on jo aikuisuuden kynnyksellä. Kyseessä on siis Suomen historian ajanjakso, joka minusta on aina ollut kiinnostavin. Tässä tarinassa historian tapahtumat eivät kuitenkaan ole pääosassa, vaan vaikuttavat taustalla. Keskiössä ovat sen sijaan ihmiset, jotka yrittävät elää omaa elämäänsä historian tapahtumista huolimatta; he kasvavat, rakastuvat, rakastavat, eroavat ja pakenevat ja aika ajoin he ovat täysin tietämättömiä tai ainakin välinpitämättömiä sekä tapahtumien että normien tasolla siitä, mitä ympäröivässä yhteiskunnassa on meneillään. Toisaalta, vaikka he yrittävät päästää irti yhteiskunnasta, ei yhteiskunta aina päästä irti heistä, vaan sanelee heille heidän elämisensä ehtoja.

Vaikka Kultarinnassa on selkeä realistinen pohjavirta, on siinä paljon myyttisyyttä ja sadunomaisuutta, joka tulee esille sekä kielen että tarinan tasolla. Myyttisyys on osa romaanin henkilöiden luontokokemusta, metsässä he törmäävät asioihin, joita järki ei aina pysty selittämään eivätkä he sitä vaadikaan. Olen vähän ihmeissäni, että minä, kuivakka järki-ihminen, pystyin päästämään irti täydellisen rationaalisuuden vaatimuksistani ja heittäytymään Kytömäen luomaan maailmaan. En lukemisen aikana analysoinut kertaakaan, voisiko tämä todella olla mahdollista, vaan annoin kielen ja kerronnan viedä mukanaan. Kytömäen kieli on herkkyydessään, oivaltavissa kielikuvissaan ja runsaudessaan uskomattoman kaunista. Siinä tapahtumat, tunnelmat ja kokemukset kietoutuvat yhdeksi huumaavaksi kokonaisuudeksi.  Esimerkiksi tapa, jolla Kytömäki kuvaa naisen ja miehen välistä rakkautta on itkettävän ihanaa:

Sammal soljuu kiven pinnalle kuin puro. Ehkä sen takana ei olekaan kiveä. Ehkä siinä on portti, jonka läpi pääsee, jos menee aivan liki. Juhannuksena kuuluu tapahtua outoja. Astun lähemmäs. Tytön selkä painautuu sammalta vasten. Hän avaa yhden napin paidastani, minä yhden hänen paidastaan. Astun vielä lähemmäs. Kivi väistyy. Sammalverho laskeutuu jäljessämme portin eteen.

Katjan tavoin minullekin tuli lukemisen myötä ikävä metsään; keväiseen, linnunlaulusta raikuvaan metsään. Myös Jonna tuli kirjan myötä houkutelluksi lempeästi metsään, ainakin kuvainnollisesti.

Voi Pekka, et turhaan ole ylpeä sisarestasi, jonka kirjoittama romaani todennäköisesti jää minulle yhdeksi tämän vuoden koskettavimmista lukukokemuksista. Ja tämä on paljon sanottu, sillä tiedän esimerkiksi, että suursuosikiltani Sirpa Kähköseltä on tänä vuonna ilmestymässä romaani, joka osittain liikkuu samalla aikakaudella. Nyt kun mainitsin Kähkösen nimen, tajusin että Westön lisäksi Kytömäen kirjassa on paljon samoja elementtejä kuin Kähkösen Kuopio-sarjassa. On aivan mahtavaa, että tiedän taas yhden tällaisen upean kirjailijan lisää.

sunnuntai 6. huhtikuuta 2014

Vuosi kuvina - huhtikuu










 Ero maaliskuuhun ei ole suuren suuri, mutta ehkä jotain kuitenkin on tapahtunut. Ehkä valo on kirkkaampi, taas vähän enemmän lupauksia keväästä antava. Ehkä!

Kuva on kahden päivän takaa. Tänään sataa, mikä on hyvä asia sekä luonnon että katupölyn vuoksi. Aamulla kun hain lehteä postilaatikosta, nuuskin sateen kostuttaman maan huumaavaa tuoksua. Sateesta huolimatta ajattelin lähteä metsään kävelylenkille tuoksuttelemaan kevään tuoksua. Metsään mielet vie myös parhaillani lukemani Anni Kytömäen kirja Kultarinta, joka on lumoava.

Vaikka huhtikuu, tuo kuukausi, jonka julmuudestakin paljon puhutaan, on vasta alussa, niin uskon kuitenkin, että siitä on tulossa oikein hyvä ja nautittava. Pääsiäinen on melkein oven takana, eikä Pariisin matkaammekaan ole enää kuin jokunen viikko. Vapunaattona on tiedossa Agit-Propin konsertti Kulttuuritalolla. Konsertilta odotan etenkin tätä laulua, joka viimeksi vastaavassa konsertissa sai kyynelkanavat aukeamaan.

Kevääseen ja pääsiäiseen on varauduttu myös kukin ja karkein.





keskiviikko 2. huhtikuuta 2014

Le Week-End



Porvoon elokuvatarjontaa ei voi kutsua kovin monipuoliseksi. Täällä useamman esityksen saavat vain takuuvarmat kassamagneetit. Jos haluat katsoa jotain valtavirrasta hieman poikkeavaa, niin pitää olla tarkkana, ettei esitys mene ohi. Yksi keino nähdä jotain "einiinsuurenyleisön" -elokuvia on senioribio. Luitte oikein! Senioribio on "iltapäivän elokuvanäytös varttuneempaan makuun" (suora lainaus täältä, linkistä löytyy myös elokuvan traileri) ja yleensä esityksiä on vain yksi per leffa. Minulla, joka pääasiassa olen päivisin kotona, on mahdollisuus hyödyntää senioribion mahdollisuudet nähdä leffoja myös kotikaupungissani.

Tänään olin katsomassa Roger Michellin (tunnettu muun muassa Notting Hillistä) ohjaaman ja Hanif Kureishin käsikirjoittaman Le Week-Endin. Elokuvassa brittiläinen, reilusti keski-ikäinen pariskunta  lähtee viettämään 30-vuotishääpäiväänsä Pariisiin, jonne he olivat tehneet myös ensimmäisen häämatkansa. Päästyään Pariisiin Meg (Lindsay Duncan) pettyy miehensä Nickin (Jim Broadbent) varaamaan matalan budjetin hotelliin ja päättää panna elämän risaiseksi luottokortin saldoon katsomatta. Tämä luo monia kahnauksia turvallisuushakuisen Nickin kanssa, mutta samalla myös riemastuttavia tilanteita. Samalla kun pariskunta etsii elämyksiä Pariisista he myös puivat suhdettaan. Meg kaipaa jotain, mutta ei tiedä mitä. Nick puolestaan rakastaa vaimoaan, mutta toivoisi, että tämä päästäisi hänet vähän lähemmäksi itseään. Ilman draamaa näistä keskinäisistä suhdekiemuroista ei päästä selvyyteen. Todenteolla ne nousevat pintaan, kun Nick kadulla törmää nuoruudenaikaiseen ystäväänsä Morganiin (Jeff Goldblum), joka asuu nuoren vaimonsa kanssa Pariisissa. Morganiin törmääminen herättää Nickin tajuamaan tilanteensa ja myös sanomaan sen ääneen.

Le Week-End on puhedraamaa parhaasta päästä, juuri sellaista josta kovasti pidän. Nokkelaa sanailua, kovaäänistä keskustelua, verbaalista riitelyä, mutta myös asioiden selvittelyä juurta jaksaen. Broadbent (johon ihastuin Vuosi elämästä -leffassa) ja Duncan tekevät rooleissaan loistavaa työtä. Uskon, että moni paikalla olija samaistui Megin ja Nickin suhteeseen, sekä sen hyviin että ongelmallisiin puoliin, mutta harva mattimeikäläinen osaa tai edes haluaa samalla tavalla tuoda ilmi tunteitaan ja halujaan. Ei ainakaan suomalaisessa kulttuurissa.

Yksi elokuvan tähdistä on Pariisi. Pariisia pidetään leimallisesti rakkauden ja rakastavaisten kaupunkina, mutta kaikkea ei Pariisikaan voi korjata. Jos suhde ei toimi, on ratkaisua etsittävä sen osapuolista, ei Pariisista. Itse ahmin elokuvasta Pariisin tunnelmia, sillä runsaan kolmen viikon päästä pääsen viettämään sinne omaa Le Week-Endiä, toivottavasti en kuitenkaan yhtä draamattisissa tunnelmissa. Mutta toisaalta, toivottavasti yhtä hauskoissa.

EDIT. Käykää katsomassa elokuvan tiimoilta myös Kirjatoukan ja Herra Kameran -blogi, sieltä löytyy mielenkiintoinen linkkivinkki Jean-Luc Godardin elokuvaan "Bande a part" vuodelta 1964.