maanantai 7. huhtikuuta 2014

Anni Kytömäki - Kultarinta

Anni Kytömäki: Kultarinta. Gummerus 2014. 644 s.

Kesä on punonut ympärillemme majan, jossa on tilaa vain kahdelle. Valosta syntyneet seinät ottavat pehmeästi vastaan uutiset ruokapulasta, leipäkorteista ja sotakuumeesta, joka sortaa ihmisiä sänkyyn ja hautaan, mutta mikään ei riko yksityistä hiljaisuuttamme. Luemme sanomalehtiä ymmärtämättä, että asumme planeetalla, jonka tapahtumia synkät tekstit ja kuvat kertaavat. Lintujen vilahdukset ja laulunsäkeet käyvät tajunnassa jälkiä jättämättä. Ensimmäistä kertaa vuosiin en kirjaa kesän luontohavaintoja vihkoon, en edes muistiini. Silti katselen, kuuntelen ja talletan yksityiskohtia mieleeni jatkuvasti. (K, s. 249)

Vietin eilisen sunnuntain suunnittelematta ja huomaamatta pienoista lukumaratonia, sillä Anni Kytömäen esikoisromaani Kultarinta ei päästänyt minua otteestaan ennen kuin olin kääntänyt viimeisen sivun. Kello oli siinä vaiheessa 02.07 ja takana lähes 600 sivua. Uni ei tullut heti valojen sammuttamisen jälkeenkään, vaan leijuin kirjan tunnelmissa ja sen ihmisten kohtaloissa. Toisaalta kirjan jättämään lempeään jälkimakuun oli sitten hyvä nukahtaa, kun uni viimein tuli.

Minä en siis pystynyt lukemaan romaania kiirehtimättä kuten Maija suositteli. Mariankin mukaan kirja vaatii aikaa, mutta minä ahnehdin Kytömäen luomaa aikaa ja tarinaa, niin etten ehtinyt enkä halunnut pysähtyä. Luultavasti kuitenkin palaan tähän joskus uudelleen (sitä varten pitää hankkia kirja omaan hyllyyn), kuten minulla kävi Kjell Westön Missä kuljimme kerran -romaanin kanssa. Westön nimi ei ole tässä sattumalta, sillä Kultarintaa on verrattu muun muassa Westön romaaneihin. Eikä turhaan. Kuten Minna, niin myös minä näin Kultarinnan Erikissä jotain samaa kuin MKK:n Eccu Widingissä. Molemmissa on herkkyyttä, jota he eivät rikkoutumatta pysty kestämään.

Kultarinta on tarina isästä, tyttärestä ja metsästä. Sen tapahtuma-aika on 1900-luvun alkupuoli sodan kynnykselle asti ja pääosin kirjassa edetään kronologisesti 1900-luvun alusta, Erik-isän lapsuudesta 1930-luvun loppupuolelle, jolloin Malla-tytär on jo aikuisuuden kynnyksellä. Kyseessä on siis Suomen historian ajanjakso, joka minusta on aina ollut kiinnostavin. Tässä tarinassa historian tapahtumat eivät kuitenkaan ole pääosassa, vaan vaikuttavat taustalla. Keskiössä ovat sen sijaan ihmiset, jotka yrittävät elää omaa elämäänsä historian tapahtumista huolimatta; he kasvavat, rakastuvat, rakastavat, eroavat ja pakenevat ja aika ajoin he ovat täysin tietämättömiä tai ainakin välinpitämättömiä sekä tapahtumien että normien tasolla siitä, mitä ympäröivässä yhteiskunnassa on meneillään. Toisaalta, vaikka he yrittävät päästää irti yhteiskunnasta, ei yhteiskunta aina päästä irti heistä, vaan sanelee heille heidän elämisensä ehtoja.

Vaikka Kultarinnassa on selkeä realistinen pohjavirta, on siinä paljon myyttisyyttä ja sadunomaisuutta, joka tulee esille sekä kielen että tarinan tasolla. Myyttisyys on osa romaanin henkilöiden luontokokemusta, metsässä he törmäävät asioihin, joita järki ei aina pysty selittämään eivätkä he sitä vaadikaan. Olen vähän ihmeissäni, että minä, kuivakka järki-ihminen, pystyin päästämään irti täydellisen rationaalisuuden vaatimuksistani ja heittäytymään Kytömäen luomaan maailmaan. En lukemisen aikana analysoinut kertaakaan, voisiko tämä todella olla mahdollista, vaan annoin kielen ja kerronnan viedä mukanaan. Kytömäen kieli on herkkyydessään, oivaltavissa kielikuvissaan ja runsaudessaan uskomattoman kaunista. Siinä tapahtumat, tunnelmat ja kokemukset kietoutuvat yhdeksi huumaavaksi kokonaisuudeksi.  Esimerkiksi tapa, jolla Kytömäki kuvaa naisen ja miehen välistä rakkautta on itkettävän ihanaa:

Sammal soljuu kiven pinnalle kuin puro. Ehkä sen takana ei olekaan kiveä. Ehkä siinä on portti, jonka läpi pääsee, jos menee aivan liki. Juhannuksena kuuluu tapahtua outoja. Astun lähemmäs. Tytön selkä painautuu sammalta vasten. Hän avaa yhden napin paidastani, minä yhden hänen paidastaan. Astun vielä lähemmäs. Kivi väistyy. Sammalverho laskeutuu jäljessämme portin eteen.

Katjan tavoin minullekin tuli lukemisen myötä ikävä metsään; keväiseen, linnunlaulusta raikuvaan metsään. Myös Jonna tuli kirjan myötä houkutelluksi lempeästi metsään, ainakin kuvainnollisesti.

Voi Pekka, et turhaan ole ylpeä sisarestasi, jonka kirjoittama romaani todennäköisesti jää minulle yhdeksi tämän vuoden koskettavimmista lukukokemuksista. Ja tämä on paljon sanottu, sillä tiedän esimerkiksi, että suursuosikiltani Sirpa Kähköseltä on tänä vuonna ilmestymässä romaani, joka osittain liikkuu samalla aikakaudella. Nyt kun mainitsin Kähkösen nimen, tajusin että Westön lisäksi Kytömäen kirjassa on paljon samoja elementtejä kuin Kähkösen Kuopio-sarjassa. On aivan mahtavaa, että tiedän taas yhden tällaisen upean kirjailijan lisää.

21 kommenttia:

  1. Vastaukset
    1. Aivan niin Jonna, mielettömän ihana <3

      Poista
  2. Tässä oli kyllä westömäisyyttä. <3 Ja niin hienosti kirjoitettu, metsää kunnioittava, kiehtova kirja. Ja nyt kun kirjoitit, niin kaikuja on Kähkösestäkin. Olen lukenut nyt kaksi hienoa tänä vuonna ilmestynyttä kotimaista esikoista ja kyllä Kultarinta on minulle niistä se rakkaampi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Katja, Kähköseen ajatukseni vei tietty myyttisyys ja luonnonkuvaukset, joita etenkin Neidonkengässä on.

      Tarkoitatko toisella Kinnusta? Odottelen sitä kirjastosta, pääsen sitten vertailemaan :)

      Poista
  3. Aivan mahtavaa että tykkäsit, ja vielä näin paljon, ja että vertaat ikisuosikkiisi Kähköseen! Luitko kirjan tosiaan päivässä? Mietinkin, että Kultarinnan "sadunomaisuus" ei ole ihan sitä tyypillisintä lukumakuasi, mutta tässä kirjassa se on niin taitavaa ja kaunista, että loihti todellisen realismin ystävänkin :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Maria, aloitin lauantaina, jolloin luin noin 60 sivua ja siitä sunnuntaina jatkoin :)

      Kuten Katjalle tuossa totesin, Kähkösen kirjoista etenkin Neidonkengässä on jotain samaa ja Kähkösen kielikin on ajoittain kuin runoa, kuten Kytömäelläkin.

      Poista
  4. Kiitos kiinnostavasta ja elähdyttävästä tekstistä Jaana! Minä olen vältellyt Kytömäen kirjasta kirjoitettuja postauksia vähän tarkoituksella, sillä aion lukea kirjan jossain vaiheessa, mutten kuitenkaan ihan heti. Säästän lukukokemusta myöhemmäksi. Jotenkin päädyin lukemaan tämän postauksen ja hyvä niin, sillä nyt vahvistui käsitys siitä, että tämä voisi olla minuakin sykähdyttävä kirja. En yleensä innostu myyttisistä elementeistä, mutta tässä ne taitavat olla sopivasti tarinan osana. Ja se, että kirjassa on jotain samaa kuin Kähkösen ja Westön kirjoissa, lupaa sekin hyvää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mustikkakummun Anna, ole hyvä, kiva kuulla, että teksti ilmaisi ainakin osittain niitä fiiliksiä, joita kirja herätti.

      Minuakaan myyttiset elementit eivät yleensä innosta, mutta tähän ne sopivat kuin nenä päähän.

      Kähköseen ja etenkin Neidonkenkään ajatukseni vei etenkin kieli, joka kauneudessaan on ajoitttain kuin runoa.

      Poista
  5. Oi, mahtavaa! Kultarinnalla tuntuu olevan joihinkin ihmisiin tällainen vaikutus – onpa onnellista, että sinä lukeudut heihin (tai siis meihin!). :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pekka, on onnellista lukeutua teihin <3

      Poista
  6. Kultarinta on niitä kirjoja, joiden upeutta ei unohda. Viimeksi tänään huokailin siskon kanssa kilpaa kirjan eri kohtia (kas kun kehotin siskoa lukemaan ko. kirjan). Ja vaikka Kultarinta on aika pitkä kirja, siihen mahtuu silti hämmästyttävän paljon erilaisia teemoja.

    Ihanaa että ennakko-odotuksistasi huolimatta ihastuit! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Maija, joskus ennakko-odotukset voivat tosiaan heittää häränpyllyä :)

      Allekirjoitan tuon teemojen runsauden täysin, mutta niistä huolimatta ei tullut mitenkään ähky olo.

      Poista
  7. Kultarinta on väkevä ja ainutkertainen lukukokemus. Minunkin on ollut pakko sulatella lukemaani kulkemalla ihan oikeasti metsässä ja ehkä pari reissua pitää vielä tehdä... Ehdottomasti alkuvuoden upein kirja!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joana, ihanaa, että sinäkin pidit noin paljon Kytömäestä. Toistaiseksi en ole kuullut kuin positiivisia kommentteja kirjasta, mikä on aivan mahtavaa.

      Minutkin kirja on jo saanut metsään kulkemaan ja nauttimaan, ei pelkästään lenkkeilemään hurjaa vauhtia :)

      Poista
  8. Innostava arvio, Jaana! Pääsen lauantaina kuuntelemaan Kytömäkeä ja odotan niin, että pääsen lukemaan kirjan. Luontokuvaukselta odotan paljon!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Elina, kiitos. Innostava kirja vaikuuti arvioon :)

      Toivottavasti kohta pääset kirjan kimppuun.

      Toivottavasti raportoit Tampereen kirjamessuilta, olisi hauska kuulla Kytömäestä ja muustakin.

      Poista
  9. Tämä vaikuttaa kyllä todella hienolta, odotan innolla että ehdin lukemaan tätä! Westövertailu samalla pelottaa ja kiehtoo. Westö kun on vähän kuin pyhä minulle ;).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sanna, tapahtumien ja henkilöiden tasolla tässä on paljon wetömäisyyttä, joka vetoaa, mutta kannattaa varautua kuitenkin siihen, että kieli on Kytömäellä paljon runsaampaa.

      Poista
  10. Voi vitsi... Minulla on tämä ja Kinnusen Neljäntienristeys odottamassa, mutta jotenkin vähän pelottaa, että entäs jos olenkin se, joka ei tykkää... Kuulostaa aivan mahtavalta, ja tuo Westö-rinnastus sykäyttää meikäläistä, mutta katsotaan nyt, milloin uskallan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Suketus, mulla Kinnunen on kirjastossa varauksessa, varmaan pian saan sen. Pääsen sitten vähän vertailemaan.

      Rohkeasti vain kimppuun, kaikki eivät tykkää kaikesta, se on selvä, ja se voit olla sinä, joka et tälle lämpene (kuten et muistaakseni Pelollekaan)

      Kuten Sannalle totesin Kytömäen kirjassa tapahtumien ja henkilöiden tasolla on paljon westömäisyyttä, mutta kannattaa varautua kielen runsauteen.

      Poista