maanantai 21. huhtikuuta 2014

Jhumpa Lahiri - Kaima


Jhumpa Lahiri: Kaima (Namesake, suom. Kersti Juva) Tammi 2005, 413 s.

"Muistatko sinä vastedes tämän päivän, Gogol?" isä oli kysynyt kääntyen katsomaan häntä kädet painettuna pään kahden puolen kuin korvaläpät.
"Kuinka kauan minun pitää muistaa?"
Tuulen puuskien yli hän kuuli isän naurun. Isä seisoi ja odotti että Gogol tavoittaisi hänet, ojentaisi kätensä kun Gogol tuli lähemmäksi.
"Yritä muistaa tämä aina", hän sanoi, kun Gogol oli kohdalla, ja ohjasi poikansa hitaasti aallonmurtajaa pitkin sinne missä äiti ja Sonia odottivat. "Muista että sinä ja minä kuljimme tämän matkan, että me menimme yhdessä paikkaan, josta ei voinut enää mennä mihinkään." (K. s. 269)

Olen iloinen, että sain Tammelta kutsun ensi viikolla olevaan tilaisuuteen, jossa vieraana on kirjailija Jhumpa Lahiri. Ilman kutsua en välttämättä olisi Lahirin tuotantoon tullut tutustuneeksi. Kutsu innosti minut kirjastoon, josta etsin käsiini Lahirin esikoisromaanin Kaiman. Hyllyssä olisi ollut myös novellikokoelmat Tämä siunattu koti ja Tuore maa. Novelliallergikkona valitsin romaanin, vaikka monet ylistävät Lahiria nimenomaan novellikertojana. Kaima oli sen verran onnistunut lukukokemus, että ehkä voin yrittää siedättää allergiaani ja ottaa lukuun myös novellikokoelmat.

Kaima on kertomus identiteeteistä ja niiden rakentumisesta. Gogol syntyy bengalilaisperheen esikoispojaksi Cambridgessa, lähellä Bostonia. Hänen äitinsä Ashima ja isänsä Ashoke Ganguli ovat muuttaneet Kalkutasta Yhdysvaltoihin Ashoken opiskelujen ja työn myötä. Erityisesti Ashimalle alku vieraassa kulttuurissa on vaikeaa. Hänestä elämä ulkomaalaisena on "eräänlainen elämänikäinen raskaus- jatkuva odotuksen tila, ainainen taakka, loppumaton huono olo". Ashiman on kuitenkin totuttava, sillä näyttää siltä, että he ovat tulleet jäädäkseen. Lapsien syntymän, Gogolin ja hänen sisarensa Sonian, myötä perhe integroituu amerikkalaiseen yhteiskuntaan yhä tiiviimmin.

Erikoisen nimensä Kaiman päähenkilö Gogol saa venäläiskirjailija Nikolai Gogolin mukaan, jonka teoksiin Ashokella on vahva tunneside. Bengalilaisperheissä lapselle annetaan sekä kotinimi että virallinen nimi. Gogolin on tarkoitus olla vain kotinimi, mutta eräiden sattumusten myötä nimi virallistuu. Gogolin kasvaessa Ashoke yrittää luoda sidettä myös poikansa ja venäläiskirjailijan välille, mutta heti se ei kuitenkaan onnistu. Gogolin tuotannosta erityisesti novelli Päällystakki on Ashokelle tärkeä ja lopulta se aukeaa myös Gogolille. (Postauksen kuvassa Gogol seisoo patsaaksi valettuna Moskovassa)

Bengalilaisesta taustastaan huolimatta Gogol varttuu amerikkalaiseen yhteiskuntaan ja kulttuuriin. Ainoastaan kotona, neljän seinän sisällä ja lomamatkoilla Intiassa vaalitaan bengalilaisia perinteitä, mutta niihinkin amerikkalaisuus ujuttaa lonkeroitaan. Mitä vanhemmaksi Gogol varttuu sitä selkeämmin hän ymmärtää taiteilevansa kahden erilaisen kulttuurin rajapinnalla. Nuorelle ihmiselle, joka muutenkin joutuu etsimään minuuttaan, identiteettinen hapuilu on ajoittain raskasta.

Erityisesti Gogol inhoaa nimeään, joka ei hänestä edusta kumpaakaan kulttuuria eikä liity mitenkään siihen kuka hän on ja mistä hän on. Hänestä tuntuu, että älyttömän nimen takia kukaan ei voi ottaa häntä vakavasti. Tosiasiassa hän itsekin tajuaa, että ainoa, jolle nimi on ongelma, on hän itse. Tästä huolimatta hän haluaa vaihtaa nimensä ja saa siihen vanhempiensa suostumuksen. Vaihdoksen myötä Gogolista tulee Nikhil. Pian hän kuitenkin oivaltaa, että nimellä ei lopultakaan ole merkitystä jatkuvissa ulkopuolisuuden kokemuksissa suhteessa molempiin kulttuureihin. Hän on ABCD - American-born confused deshi.

Rakentaessaan minuuttaan ihminen tekee sitä aina suhteessa toisiin. Aikuiselle Gogolille ensimmäinen tärkeä peili on amerikkalainen tyttöystävä Maxine, jonka elämäntapaan ja maailmaan Gogol heittäytyy täysin rinnoin. Maxinen perheen rinnalla hänen oman perheensä elämä tuntuu rajoittuneelta ja ahdistavalta.  Toisena tärkeänä kuvastimena on samanlaisen taustan omaava perheystävien tytär Moushumi, joka kamppailee pitkälti samanlaisten ongelmien kanssa kuin Gogol. Tässä suhteessa ongelmaksi nousee molempien identiteettinen epävarmuus, joka raastaa pinnan alla. Lopultakin jokaisen on löydettävä oma tapansa elää ja toimia itse.

Lahirin kerronta on ihastuttavan eleetöntä, mutta silti vivahteikasta. Hän saa lukijan mielenkiinnon pysymään yllä ilman suuria dramaattisia juonen käänteitä ja se on asia, jota ainakin itse kovasti arvostan. Kirjan henkilöt ja näitä ympäröivä maailma ovat täyteläisiä ja hengittäviä sellaisinaan, ilman mitään ihmeellisiä kikkailuja.

Kirjasta muissa blogeissa: Mari A:n kirjablogiBooking it some moreIlluusioita

9 kommenttia:

  1. Oi miten hienosti toteat viimeisessä lauseessasi. Allekirjoitan joka sanan.

    Itsekin ihastuin Lahiriin juuri tämän Kaiman myötä, joka jostain puolivahingossa tarttui käteeni. Sen jälkeen olen lukenut kaiken, mitä hän on kirjoittanut ja hän on yksi minulle rakkaimmista kirjailijoista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Omppu!

      Minä kävin tänään kirjastossa ja lainasin kokoelman "Tuore maa". Lahirilta on ilmeisesti tulossa uusi suomennettu teos nyt huhtikuussa. Siihen liittyy varmasti myös kirjailijan Suomen vierailu.

      Poista
  2. Olen lukenut nuo mainitsemasi Lahirin novellikokoelmat ja tykännyt niistä kovasti. Suosittelen lukemaan, novelliallergiasta huolimatta. Myös Kaima kuulostaa hyvin kiinnostavalta teokselta. Samoja teemoja näkyy olevan romaanissa kuin novelleissakin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä kävin tänään lainaamassa "Tuoreen maan", joten siedätyshoito alkaa, kun olen saanut nyt kesken olevat kirjat luettua.

      Poista
  3. Minäkin olen ajatellut lukea Lahiria ennen torstaita. Hyllystäni löytyy Tämä siunattu koti, josta olen kauan sitten lukenut useamman novellin, mutta kirja on jäänyt kesken ja varmaan noin puolet novelleista on vielä lukematta. Muistan kyllä pitäneeni Lahirin tyylistä kovasti, joten kirjan pariin palaa mielellään. Nyt merkkaan tämän Kaimankin itselleni muistiin. Hieno arvio, Jaana!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Sara!

      Ota Lahiri matkalukemiseksi, jos et aikaisemmin saa luettua :)

      Kaima kannattaa merkata muistiin, uskon, että pitäisit siitä.

      Poista
  4. Minäkin aloitin aikoinaan Lahiriin tutustumisen Kaimasta, ja ihastuin päätä pahkaa. Sen jälkeen olen lukenut myös molemmat novellikokoelmat, ja sanoisin että jopa novelliallergikko saattaisi hyvinkin olla myyty Lahirin novellien edessä: ne ovat vain niin hienoja.

    Juuri tuo vähäeleisyys ja tyyni pinta, jonka alla syvät tunteet piilevät: sitä rakastan Lahirissa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kuten tuossa jo ylempänä mainitsin, kävin hakemassa Tuoreen maan kirjastosta ja aloitan siedätyshoidon novellien suhteen, kunhan saan muut luettavat pois tieltä.

      Lahirin tapa kertoa kyllä upposi myös minuun ihan ensi sivuista saakka.

      Poista
    2. Minä tykkäsin eniten tuosta Tuoreesta maasta tähän mennessä suomennetuista Lahireista. Kaima ja Tämä siunattu koti olivatkin sitten sellaisia kirjoja, joista periaatteessa tykkäsin, mutta jotka jäivät vähän etäisiksi kumminkin. Kyllä varmaan jossain välissä luen myös tuoreimman. Mutta onpa jännittävää, että pääset tapaamaan Lahirin!

      Poista