perjantai 30. toukokuuta 2014

Ljudmila Ulitskaja - Vihreän teltan alla


Ljudmila Ulitskaja: Vihreän teltan alla ( Zeljonyi Satjor, 2010, suom. Arja Pikkupeura) Siltala 2014. 768 s.


No niin, kuvitelkaapa nyt! Tässä ei luonnollisestikaan ole mitään asfalttia, katu on päällystetty nupukivillä, ja tuolta Mjasnitska-kadun suunnalta ajavat tänne päin hevosvaunut. Tai oikeastaan ei vaunut vaan sellaiset pienet issikan kärryt. Puškin kävi Moskovassa vieraisilla, osin hoitamassa asioitaan, hänellä oli täällä paljon sukulaisia ja ystäviä, mutta omaa taloa tai valjashevosiakaan hänellä ei Moskovassa ollut ikinä. Ellei oteta lukuun Arbatilla sijainnutta asuntoa, jossa hän asui vuokralla ihan lyhyen aikaa häiden jälkeen ennen kuin muutti Pietariin. Hän ei pitänyt Moskovasta - sanoi täällä olevan ”liian paljon täti-ihmisiä”. (VTA s. 52)

Kirjallisuudenopettaja Viktor Juljevitšin ohjaamana tutustuvat ystävykset Ilja, Miha ja Sanja 1950-luvun alussa Moskovan kirjallisiin maisemiin, paikkoihin, joissa muun muassa Puškin, Gogol ja Tolstoi kerran kulkivat. Nuoren, sodassa haavoittuneen opettajan ja poikien välille kehittyy elinikäinen ystävyys ja Viktor Juljevitšin opetukset viitoittavat nuoria heidän vastaisessa elämässään. Pojat ja heidän opettajansa ovat Ulitskajan romaanin runsaslukuisen henkilökaartin keskeisimmät henkilöt. Heidän lisäkseen esiin nousee muun muassa poikien kanssa samanikäinen Olja. Ajallisesti romaanin tapahtumat sijoittuvat pääasiassa 1950-luvulta Stalinin kuolemasta 1970-luvun puoliväliin.

Vihreän teltan alla on mosaiikkimainen kudelma, joka on jaettu useaan alalukuun. Alaluvuissa Ulitskaja seurailee henkilöidensä elämää vaihtuvista näkökulmista kronologian rikkoen. Hän luo kuvaa neuvostoyhteiskunnasta ja etenkin sen toisinajattelijoista, niistä, jotka eri keinoin pyrkivät rikkomaan totalitaarisesti hallitun valtion lähes kaikkia elämän puolia hallitsevaa verkostoa. Toisinajattelijana Ulitskajan henkilöt eivät toimissaan ole kovin tietoisia, kenties valokuvaajana toimivaa Iljaa lukuun ottamatta, vaan he toimivat sen moraalin perusteella, jonka he ovat elämänsä varrella omaksuneet ja jonka he kokevat oikeaksi. On myös niitä, jotka haluavat elää omassa maailmassaan ottamatta kantaa asioihin, jotka tapahtuvat heidän itsensä ulkopuolella, muun muassa Sanja pakenee musiikin maailmaan ja elää musiikin kautta. Sankareita heistä ei loppujen lopuksi tule kenestäkään, vaan kohtalona on joko emigroituminen tai toisiaan seuraavat leirituomiot.

Kirjallisuus, etenkin venäläinen kirjallisuus on erittäin tärkeässä roolissa kirjan tapahtumissa. Viktor Juljevitš julistaa oppilailleen, että ”kirjallisuus on parasta mitä ihmiskunnalla on” ja ainoastaan se pystyy tekemään ihmisistä ihmisiä. Ulitskajan kirjassa toisinajattelu liittyy kirjallisuuteen ja etenkin kielletyn kirjallisuuden, ns. samizdat-julkaisujen, maanalaiseen levittämiseen. Teos vilisee erilaisia intertekstuaalisia viitteitä ja lainauksia venäläisestä kirjallisuudesta. Lukijan lukeneisuudesta riippuu, kuinka paljon hän lainauksia tunnistaa ja osaa asettaa paikalleen. Itse en läheskään kaikkia tunnistanut, mutta onneksi lainauksista löytyy kattava luettelo kirjan lopusta. Luettelon laatiminen on erittäin lukijaystävällistä ja kiitos tästä lankeaa kääntäjä Arja Pikkupeuralle. EDIT. Kääntäjän ystävällisen huomion myötä korjaan, että lopun luettelosta löytyvät vain runositaatit, muiden kirjallisuusviitteiden löytäminen jää lukijalle.

Vihreän teltan alla tarjoaa myös oivallisen näköalan neuvostoyhteiskunnassa toimimiseen, sen arkisiin tapahtumiin yhteisasunnoissa asumisesta byrokratian rattaissa pyörimiseen. Kirjan henkilöt tulevat erilaisista taustoista ja tämä näkyy heidän valinnoissaan ja suhtautumisessaan valtiovaltaan. On niitä, jotka iloitsevat, kun Stalin kuolee, mutta on myös niitä, joille se on surun paikka.

Nykyiset tapahtumat Venäjällä, muun muassa sananvapauden rajoittamispyrkimykset, ja Krimin tapahtumat antavat Ulitskajan kirjalle uudenlaista painoarvoa. Kirjoittamisajankohtana nämä tapahtumat eivät vielä olleet ajankohtaisia, mutta Ulitskajan mukaan ”kirjallisuus voi heijastaa sitä, mitä on tapahtumassa”. Näin on ikävä kyllä käynyt.

Ulitskajan kirja oli minulle kaiken kaikkiaan erittäin nautinnollinen lukukokemus, kun alun hämmennyksen jälkeen pääsin hänen luomaansa maailmaan kunnolla kiinni. Hämmennystä herätti nimenomaan se, että romaani katkelmallisuudessaan ja vaihtelevissa näkökulmissaan heitti lukijan aina keskelle uutta tilannetta, johon hänen oli jollakin lailla orientoiduttava. Kun sain langan päästä kiinni, nautin Ulitskajan romaanin monimuotoisuudesta ja koin lukevani klassikkojen jäljissä kulkevaa suurta venäläistä romaania. Henkilöhahmojensa kautta Ulitskaja piirsi moniulotteisen kuvan venäläisestä ihmisestä, jonka luonteeseen kuuluivat sekä traagisuus että koomisuus. Yhden nautinnollisen ulottuvuuden minulle toi myös se, että kirjan tapahtumat sijoittuivat pääosin Moskovaan, itselleni rakkaaseen kaupunkiin ja monet kirjan tapahtumapaikat olivatkin jollain lailla tuttuja.


Suosittelen kirjaa lämpimästi kaikille, jotka ovat kiinnostuneita venäläisestä kulttuurista ja kirjallisuudesta ja haluavat tietää, mitä Venäjällä on tapahtunut ja mitä kohti siellä ehkä taas ollaan menossa.

 Pekka Pesosen arvostelu Hesarissa, Pentti Straniuksen arvostelu Keskisuomalaisessa.

sunnuntai 25. toukokuuta 2014

Minna Maijala - Minna Canth. Herkkä, hellä, hehkuvainen.

Minna Maijala: Minna Canth. Herkkä, hellä hehkuvainen. Otava 2014. 431 s.

Kirjallisuushistorioitsija, tietokirjalija Minna Maijalan elämäkertateos Minna Canthista (os. Johnson 1844-1897), joka on napannut nimensä J.H Erkon muistorunosta Canthille, pyrkii luomaan uudenlaista kuvaa yhdestä suomalaisen kirjallisuuden keskeisestä hahmosta. Maijala käy vuoropuhelua Canthin edellisten elämäkerturien, erityisesti Lucina Hagmanin, kanssa. Maijalan mukaan Canthin aikalainen, ystävä ja yksi naisiasialiikkeen pioneereista Lucina Hagman valjasti kaksiosaisen elämäkertansa (Minna Canthin elämäkerta 1. (1906) ja 2. (1911)) naisasialiikkeen tavoitteiden mukaiseksi ja viitoitti pitkälle Canthin julkista kuvaa. Hän teki Canthista sankarin ja naisiasialiikkeen esitaistelijan, joka omista yksityiselämän vaikeuksistaan huolimatta, tai niiden vuoksi, ponnisti yhdeksi aikakautensa vaikutusvaltaisimmista kirjailijoista ja julkisista keskustelijoista. Maijala näkee Hagmanin elämäkerran nostavan korostetusti esiin Canthin julkisen elämän ja alistavan yksityisen Minna Canthin tämän julkiselle kuvalle. Maijala kysyykin:

[M]ihin unohtuu ihminen julkisuuskuvan takana? Missä on yksityinen Minna Canth, joka oli samanaikaisesti enemmän ja vähemmän kuin Hagman haluaa meille uskotella. 

ja jatkaa:

Minna Canthin elämä ei ollut pelkkää julkista taistelua. Yksityinen Minna on vaatimaton, ajoittain vetäytyväkin, melankolinen, innostuva, lämmin ja vieraanvarainen. Pieni ja tavallinen, yhden ihmisen elämän kokoinen. (HHH, s. 12)

Omassa teoksessaan Maijala ottaa tavoitteekseen ravistaa erilaiset Minna Canth-myytit olkapäiltään ja kuvata Canthia ihmisenä ja kirjailijana, sellaisena kuin hän jäljelle jääneiden dokumenttien ja aikalaiskertomusten valossa näyttäytyy.

Maijalan teos jakaantuu kolmeen osaan, joista jokainen tarkastelee Canthin elämää ja kirjailijuutta tietystä valitusta näkökulmasta. Seurailen omassa arviossani tätä Maijalan tekemää jakoa.

Elämä

Suhteessa Canthin yksityiselämään, erityisesti hänen asemaansa avioliitossa seminaarin lehtorin Johan Ferdinard Canthin kanssa, eroavat Maijalan ja Lucina Hagmanin näkemykset jyrkimmin toisistaan. Siinä missä Hagman näkee Canthin elämän ennen leskeytymistä pelkkänä kärsimyksen täyttämänä prologina, jota leimasi tyrannimainen aviomies, niin Maijalan näkemyksen mukaan Canth ei ollut avioliitossaan alistettu, vaan hänellä oli jopa enemmän vapauksia kuin monilla muilla aikansa ja säätynsä naisilla. Minna aktivoitui lehtikirjoittajana jo miehensä eläessä ja he työskentelivät yhdessä erilaisten yhteiskunnallisten asioiden, kuten esimerkiksi raittiuskysymyksen, puolesta.

Kovin syvälle Canthien avioliiton yksityisyyteen Maijala ei pysty tunkeutumaan lähteiden niukkuuden vuoksi, mutta hänen tulkintansa Minnan asemasta avioliitossa vaikutta perustellulta.

Ferdinard Canth menehtyi 1879 pitkällisen sairauden jälkeen ja Minna Canthista tuli seitsemän lapsen yksinhuoltaja ja leskeytensä myötä yhteiskunnan täysivaltainen jäsen. Hän muutti pesueensa kanssa Kuopioon ja otti haltuunsa isänsä perustaman lankakaupan. Kaupan pidon lisäksi hän sukelsi kuopiolaiseen yhdistys-ja seuratoimintaan. Asemansa ja aktiviteettiensa myötä hänelle muodostui nopeasti varteenotettava julkinen asema. Kirjailijuuden, joka sai vauhtia Kuopion vuosina, myötä hänen painoarvonsa julkisena keskustelijana levittäytyi myös koko valtakunnan tasolle.

Kirjoittaminen

Elämäkertansa toisessa osassa Maijala keskittyykin Canthiin kirjailijana ja analysoi hänen tuotantoaan. Canthin tuotanto on Maijalalle tuttua, sillä väitöskirjassaan Passion vallassa. Hermostunut aika Minna Canthin teoksissa (SKS 2008) hän "tarkasteli Canthin tuotannon psykologista ihmiskuvaa" (lainattu kirjan etuliepeen kuvaus).

Lähestyessään Canthin teoksia psykologisesta näkökulmasta Maijala pyrkii rikkomaan luentaa, joka on korostanut Canthin teoksia nimenomaan tendenssikirjallisuutena. Tälläisessa luennassa niitä on tarkasteltu tietyn, rajatun yhteiskunnallisen ongelman näkökulmasta. Maijalan mukaan Canthille itselleen oli tärkeää teostensa henkilöhahmojen psykologia ja tämä piirre liitti hänet voimakkaasti oman aikakautensa diskurssiivisiin ominaispiirteisiin ja eurooppalaisen kirjallisuuden virtauksiin. Maijala korostaa Canthin lukeneisuutta sekä tieteellisten julkaisujen että kaunokirjallisuuden saralla ja nimeää tämän esikuviksi muun muassa Emile Zolan ja Fjodor Dostojevskin.

Tässä osiossa Maijala on vahvimmillaan. Hänen luentansa Canthin teoksista on monipuolista ja oivaltavaa ja hän ottaa hyvin huomioon Canthin omasta taustasta ja elämästä että ajankohdan yhteiskunnallisista, tieteellisistä ja kirjallisista keskusteluista nousevat teemat ja näkemykset.

Aatoksia

Kolmannessa luvussa Maijala paneutuu Canthin elämässä vahvasti vaikuttaneisiin maailmankuvallisiin näkemyksiin ja käsityksiin nostaen omiksi luvuikseen naisasian, Canthin suhteen uskontoon ja kirkkoon sekä kolmantena Canthin kiinnostuksen ajan luonnontieteelliseen ja lääketieteelliseen, erityisesti hermosairauksien tulkinnassa esiintyviin näkemyksiin, ajatteluun. Näistä kolmesta teemasta ehdottomasti mielenkiintoisin on kolmas, jossa Maijala analysoi Canthin näkemyksiä terveydestä ja sairaudesta sekä tämän yksityiseen kokemukseen että ajan yleisiin käsityksiin peilaten.

Lukiessani mietin, olisiko ollut järkevämpää sijoittaa luvut kaksi ja kolme toisin päin, sillä kolmannessa luvussa esiintulevat maailmankuvalliset pohdinnat olisivat auttaneet myös teosten analysoinnissa ja pohdinnoissa kirjailijan paikasta yhteiskunnallisessa keskustelussa.

Lopuksi

Teoksensa loppuun Maijala on liittänyt katsauksen Minna Canthin perillisistä eli siitä, mihin maailma vei Minna Canthin lapsia ja lapsenlapsia tämän kuoleman jälkeen. Pidin lukua hieman turhana, vaikkakin oli mielenkiintoista lukea, miten sukulaiset 1900-luvun alkupuolen poliittisesti kiihkeinä aikoina sanoutuivat irti Minna Canthin voimakkaista yhteiskunnallisen tasa-arvon ja oikeudemukaisuuden vaatimuksista ja pitivät tätä jopa sosialistina. Kirjan lopusta löytyvät lisäksi luettelo Minna Canthin teoksista, lyhyet selvitykset hänen elämässään vaikuttaneista ihmisistä, viitteet, lähteet ja henkilöhakemisto. Kaiken kaikkiaan siis erinomaisesti varustettu tietokirja.

Maijalan teoksessa, vaikka populääri tietokirja onkin, näkyy vahva tutkijan ote, joka takaa monipuolisen ja analyyttisen kuvan tutkittavasta ja hänen aikakaudestaan. Tämän vuoksi kirjaa oli ilo lukea, kuten myös siksi, että se oli tarkasti ja sujuvasti kirjoitettua tekstiä. Lukemani kappale oli kirjaston omaisuutta, mutta luulen, että hankin kirjan myös omaan hyllyyni myöhempiä tarkasteluja varten, sillä Maijalan teos on loistava esimerkki uudenlaisesta elämäkerrallisesta kirjoittamisesta, jossa kronologisuus on saanut antaa tietä teemalliselle käsittelylle.

Kirjan onat lukeneet myös AmmaMaria ja Erja. Lisäksi arvioita löytyy muun muassa KiiltomadostaHesarista ja Aikalaisesta

tiistai 20. toukokuuta 2014

Tuula Karjalainen - Tove Jansson. Tee työtä ja rakasta


Tuula Karjalainen: Tove Jansson. Tee työtä ja rakasta. Tammi 2013. 303 s.

Tänä vuonna 100-vuotisjuhlaansa viettävä Tove Jansson on yksi tunnetuimpia suomalaisia kirjailijoita. Vuosikymmeniä hän on ollut rakastettu sekä kotimaassaan että sen rajojen ulkopuolella. Maineen taustalla ovat tietenkin Janssonin luomat muumi-hahmot, jotka ovat valloittaneet ihmisiä sekä sarjakuvien, kirjojen, teatterikappaleiden että erilaisten elokuvien muodossa. Lisäksi muumeihin törmää esimerkiksi mitä erilaisimmissa käyttöesineissä. Muumi-teollisuus on saanut valtavat mittasuhteet.

Vanhin tyttäreni oli juuri sopivassa iässä, kun japanilainen animaatiosarja muumeista alkoi valloittaa maailmaa 1990-luvun alussa. Nauhoitimme kaikki jaksot vhs-kaseteille ja näitä kasetteja katsoivat myös nuoremmat lapseni 10 vuotta myöhemmin. Paitsi tyttärelleni, joka oli sarjan alkaessa 3-vuotias, niin myös minulle, joka olin 28-vuotias, oli japanilaissarja ensimmäinen kosketus muumitarinoihin. Yhdessä me sitten ihastelimme Pikku-Myyn tempauksia ja pelkäsimme Mörön möröyttä. Sarjan innostamana piti käydä katsomassa Muumipeikko ja pyrstötähti -elokuva ja tietenkin lukea Muumi-kirjoja. Ensin kuvakirjoja, sitten myös joitakin Janssonin alkuperäisteoksia. Tässä vaiheessa minulla ei ollut aavistustakaan, että Jansson oli kirjoittanut myös aikuislle suunnattuja kirjoja ja toiminut lisäksi vakavastiotettavana taidemaalarina, kuvittajana ja sarjakuvapiirtäjänä.

Tämä pitkä alustus kertokoon siitä, kuinka myöhäisherännyt olen Janssonin tuotannon suhteen ollut. Johtuuko kenties tästä myöhäisherännäisyydestä vai mistä, niin en ole onnistunut luomaan kunnollista, syvää suhdetta Janssonin kirjalliseen tuotantoon. Tunnistan tietynlaisen syvän viisauden tekstiriveiltä ja myös niiden välistä, mutta kaunokirjallisina tuotteina olen suoraan sanoen välillä vähän pitkästynyt niiden parissa.

Tove Jansson luovana ja normeista poikkeavana ihmisenä on kuitenkin vaikuttanut siksi kiinnostavalta, että olen lukenut jo kaksi hänestä kirjoitettua elämäkertaa. Muutama vuosi sitten luin kirjallisuustieteilijä Boel Westinin, joka on myös väitöskirjassaan käsitellyt Janssonia, elämäkerran Tove Jansson. Sanat, kuvat, elämä, joka muistikuvieni mukaan antaa perusteellisen katsauksenTove Janssonin elämän ja tuotannon kannalta tärkeimpiin seikkoihin. Pääpaino Westinin kirjassa on Janssonin kirjallisessa tuotannossa, mikä kirjallisuustieteilijälle lienee luonnollista.

Kun syksyllä kirjamessuilla selailin nyt käsiteltävänä olevaa taidehistorioitsija Tuula Karjalaisen teosta Tove Jansson. Tee työtä ja rakasta ihastuin teoksen kauniiseen visuaaliseen ilmeeseen, jossa on käytetty kuvituksena runsaasti Janssonin omaa kuvallista materiaalia ja valokuvia hänen elämästään. Ajattelin kuitenkin, että en kirjaa hanki, koska Westinin perusteellinen teos jo hyllystä löytyy.

Mieleni kuitenkin muuttui, kun kävin Ateneumin taidemuseossa katsomassa Karjalaisen kuratoiman näyttelyn Tove Janssonista. Näyttely on erittäin monipuolinen katsaus Janssonin uraan ja erityisesti ihastuin hänen maalauksiinsa, joissa lumosivat erityisesti värien käyttö ja tarinallisuus. Suurimman osan elämäänsä Jansson itse koki olevansa ensisijaisesti kuvataiteilija. Sitä varten hän oli opiskellut ja kehittänyt itseään määrätietoisesti. Näyttelyssä kiinnitin huomioni myös Janssoniin kuvittajana, erityisesti sodanaikaiset aikakauslehti Garmiin piirretyt pilakuvat ihastuttivat rohkeudellaan ja huumorilla, joilla vakavia aiheita oli käsitelty. Karjalaisen kirja lähti siis mukaani näyttelystä vähän niin kuin näyttelyn muistona.

Jos Westinin kirjassa pääpaino on kirjallisuudessa niin Karjalaisella painopiste on ehkä hitusen verran Toven tuotannon kuvallisessa puolessa ja yksityiselämän kiemuroissa. Taidemaalari  Sam Vanniin perehtyneenä tutkijana Karjalainen on vahvimmillaan eritellessään Janssonin ja Vannin moniulotteista suhdetta:

Vanni oli ilmeisesti huomannut nuoren naisen palvonnan, koska Tove kirjoitti miehen pohtineen vakavasti heidän suhdettaan. Vanni pelkäsi Toven kadottavan itsensä ja sulautuvan osaksi miehen maailmaa. Se olisi miehestä ollut kamalaa, koska silloin ihmisestä olisi tullut vain toisen heijastumaa. Sellainen ihminen, joka vain "ajattelee toisen ajatuksia, näkee toisen silmillä, elää toisessa. Lupaatko ettet kadota itseäsi minuun? Kyllä tietysti lupaan, sanoin kuuliaisesti." Tätä aulista lupausta oli kuitenkin aika ajoin vaikea noudattaa. (T.J. s. 45)

Karjalaisen teos on eräänlainen perusteos, jonka tehtävänä on antaa yleiskuva Tove Janssonista ja hänen valtavasta, monelle alueelle ulottuvasta toiminnastaan ja normeista poikkeavasta yksityiselämästään sellaiselle lukijalle, jolle nämä asiat eivät vielä ole tuttuja. Kirja on sujuvalukuinen, mutta kovin syvälle Karjalainen  ei analyysissään pääse ja esimerkiksi hänen kontekstointinsa aikaan ja ihmisiin on välillä luvattoman heikkoa. Tämä näkyy esimerkiksi lähdeluettelossa, josta puuttuu lähes kokonaan kontekstoiva tutkimuskirjallisuus. Rakenteeltaan kirja seurailee pääosin kronologista jäsentelyä, vaikka tiettyjä temaattisiakin kokonaisuuksia käsitellään. Tämä ratkaisu on tosin tuottanut tekstiin jopa ärsyttävän paljon toisteisuutta, joskus jopa täysin identtisin ilmauksin.

Vaikka kirja ei siis elämäkerrallisena teoksena avannut minulle mitään uusia näkemyksiä, niin en kuitenkaan kadu kirjan ostamista juuri sen kauniin visuaalisen ilmeen vuoksi. Minulle Jansson on jopa kiinnostavampi kuvataiteilijana ja kuvittajana kuin kirjailijana. Monet ovat kuitenkin kirjaan ihastuneet ja tästä kertoo esimerkiksi Karjalaisen voitto Blogistanian Tieto-kisassa.

torstai 15. toukokuuta 2014

Paula McLain - Nuoruutemme Pariisi



Paula McLain: Nuoruutemme Pariisi ( The Paris Wife, suom. Irmeli Ruuska) Gummerus 2014. 385 s.

Sinä keväänä satoi taukoamatta, mutta sateellakin Pariisi oli Ernestille kuin seisova pöytä. Hän tunsi sen läpikotaisin, ja hänestä oli ihanaa kävellä siellä etenkin illalla, poiketa kahviloihin katsomaan, keitä siellä oli ja keitä ei. Hänet tunnistettiin kaikkialla: kurittomat pitkät hiukset, tennistossut ja paikattu takki, tyypillinen vasemman rannan kirjailija. Oli kuin kohtalon ivaa nähdä hänen muuttuvan juuri sellaiseksi taiteilijaksi, jollaisia hän oli vielä kaksi vuotta sitten kavahtanut ja mielestäni se oli myös vähän tuskallista. Kaipasin häntä enkä ollut aina varma, tunnistinko häntä enää ollenkaan, mutta en halunnut toimia jarrumiehenä. En nyt, kun kaikki alkoi vihdoin onnistua häneltä. (NP s. 244)

Ostin Paula McLainin kirjan Nuoruutemme Pariisi matkalukemiseksi, mutta kuten niin usein käy, en ennättänyt matkan aikana juurikaan lukea. No, kirjan myötä oli sitten mukava palata Pariisiin, vaikka paljon kirjassa tapahtuu myös muualla kuin Pariisissa, muun muassa Yhdysvalloissa, Kanadassa, Italiassa, Sveitsissä ja Nizzassa. Eli nimestään huolimatta kirja ei ihan täysiverinen Pariisi-kirja ole.

McLainin kirja on kertomus kirjailija Ernest Hemingwaystä ja ennen kaikkea hänen ensimmäisestä vaimostaan Hadley Richardsonista ja heidän yhteisistä vuosistaan 1920-luvulla. Pari tapasi toisensa yhteisten ystävien välityksellä Chicagossa. Ernest oli nuori uraansa aloitteleva kirjailija ja lehtimies, joka löysi kahdeksan vuotta vanhemmasta Hadleystä itselleen ymmärtäjän ja tukijan ja syyskuussa 1921, noin puoli vuotta ensi tapaamisen jälkeen, pariskunta vihittiin.

Naimisiinmenon jälkeen pari suuntasi Pariisiin kirjailija Sherwood Andersonin suosituskirjeet taskussaan. Pariisi oli 1920-luvulla kaikkien itseään kunnioittavien kirjalijoiden ja sellaisiksi pyrkivien mekka ja siellä Hemingway-pariskuntakin pian sukelsi piireihin, joissa liikkuivat muun muassa Gertrude Stein, Ezra Pound, Scott Fitzgerald, James Joyce ja monet muut. Ernest kirjoitti ja kirjoitti ja etsi itselleen oikeaa ilmaisua ja yritti saada teoksiaan julkaistuksi. Kaunokirjallisen kirjoittamisen lisäksi hän teki lehtijuttuja, jotka alkuun olivat tärkeitä perheen talouden kannalta. Hadley puolestaan keskittyi miehensä ja kodin hoitamiseen sekä pianon soittoon. Uudenlaisen sisällön elämäänsä hän sai, kun pariskunnan lapsi syntyi vuonna 1923.

Niissä piireissä, joissa Ernest ja Hadley Pariisissa liikkuivat, avioliitto perinteisessä mielessä ei ollut kovin muodikasta. Pitkään Hemingwayn liitto näyttäytyikin poikkeuksena säännöstä, jossa pettäminen ja avioliiton ulkopuoliset suhteet olivat arkipäivää. Vuonna 1926 tämä taika kuitenkin rikkoutui, kun Ernest rakastui pariskunnan yhteiseen ystävään Pauline Pfeifferiin, josta myöhemmin tuli rouva Hemingway numero kaksi. Hadleyn tämä tilanne laittoi aivan uudenlaisten ratkaisujen eteen.

Paula McLain tarkastelee kirjassaan samaa ajanjaksoa, jota Hemingway kuvasi omassa muistelmateoksessaan Nuoruuteni Pariisi (The Moveable Feast, 1964). McLain tarkastelee asioita Hadleyn näkökulmasta ja hänen äänellään. Tätä ääntä, samoin kuin mahdollisimman tarkkaa ajankuvaa, hän on etsinyt erilaisista lähteistä, muun muassa edellämainitusta Hemingwayn muistelmateoksesta, ja täydentänyt löytämäänsä faktaa mielikuvituksellaan. Kysymys on siis elämäkerrallisesta romaanista, jolla on todellisuuteen sidottu luonteensa tapahtumien suhteen. Erilaiset tunteet ja sisäiset mielenliikkeet sen sijaan ovat pitkälti kirjailijan kuvittelemia.

Omissa ennakkokäsityksissäni suhtauduin kirjaan melko varautuneesti. Ajattelin kirjan olevan yltiöromantisoitu kuvaus nuoresta, onnettomasti päättyneestä rakkaudesta, jonka äärellä enemmän kiusaantuu kuin kokee samaistumista tai myötäelämistä. Kävikin toisin, minä pidin kirjasta, ennen kaikkea pidin McLainin luomasta Hadleysta. Hän oli jotenkin hyvin luonnonläheinen ja jalat maassa oleva tyyppi kaikkien muiden pariisilaisten "kokottien" rinnalla. Toki hän oli myös vähän naivi ja rassukka, mutta mitä voi odottaa naiselta, joka tulee taiteilijapiireihin täysin erilaisesta ympäristöstä ja arvomaailmasta. Kielellisesti ja kerronnallisesti Nuoruutemme Pariisi on sujuvaa ja kikkailematonta. Ei ehkä suurta kirjallisuutta taiteellisessa mielessä, mutta helposti lähestyttävää ja mielenkiintoista ja siksi ei liene ihme että kirja on ollut valtaisa menestys Yhdysvalloissa ja sen käännösoikeudetkin on myyty yli 30 maahan.

Kun sain kirjan luetuksi, oli ihan pakko kaivaa Hemingwayn muistelmat hyllystä. Olen kirjan lukenut joskus useita, useita vuosia sitten. Muistan, että pidin kirjasta, mutta tarkaan en sen sisältöä enää päähäni saanut. Olen nyt lukenut muutaman ensimmäisen luvun Nuoruuteni Pariisista ja alun perusteella sisältö on tuttua McLainin kirjan perusteella. Tämän perusteella voisi kysyä, missä mielessä McLainin kirja on tarpeellinen ja asiaan uutta tuova? Vastaus lienee juuri siinä, että McLainin kirjassa näkökulma on Hadleyn, jonka silmin myös Hemingway tulee kuvatuksi. Pieni näkökulman muutos voi tuoda esiin uudenlaisia kulmia tuttuun aineistoon. Rakastuneen silmin kaikki näyttää kauniilta. Jopa niin, että minunkin oli ihan pakko kaivaa esiin kuvia nuoresta Hemingwaystä (mielessäni on vain kuva vanhentuneesta ja viinaanmenevästä Papasta) ja todeta hänen olleen varsin silmäämiellyttävä. Kirjallisuus sai taas kerran maailman näyttäytymään kauniimmalta!

sunnuntai 11. toukokuuta 2014

Fredrikan puutarhassa










 


Vuonna 1852 Runebergit muuttivat Rihkamakadulta uuteen kaupunginosaan kadun varrelle, jonka nimi nyt on Runeberginkatu, melkein uuteen taloon, joka tunnetaan Runebergin kotina. [...] Uusi koti oli hankittu Ruotsista saaduilla tekijäpalkkioilla, se oli paljon tilavampi kuin entinen, ja Fredrika sai hoidettavakseen puutarhan, jota museonkävijät saavat katsoa vain veräjältä, mutta joka varmaan tuotti viljelijälleen paljon iloa ja virkistystä. ( Tyyni Tuulio: Fredrikan Suomi. Esseitä viime vuosisadan naisista. WSOY 1979, s. 22-23)

Tänä päivänä J.L.Runebergin kotimuseossa käyvän ei enää tarvitse tyytyä ihailemaan Runebergien puutarhaa pelkästään veräjältä, vaan puutarhassa voi vapaasti käyskennellä ja nauttia pienestä keitaasta keskellä kaupunkia. Halutessaan käyntinsä voi ajoittaa myös niin, että saa opastetun kierroksen.

Puutarha oli Runebergin vaimon Fredrikan projekti ja hänen kädenjälkensä on edelleen nähtävissä puutarhan kasveissa ja muotokielessä. Monien aikalaistensa tavoin hän oli innostunut puutarhan hoidosta, joka oli tarpeen paitsi perheen ruokatalouden niin myös esteettisen nautinnon vuoksi. Yhtä tärkeää kuin oli saada perheelle ravintoa oli nauttia puutarhan kukkivasta kauneudesta.

Me pistäydyimme puutarhassa tänä aurinkoisena kevätsunnuntaina. Astuminen museon pihaan, korkeiden lauta-aitojen taakse ja laskeutuminen puutarhaan tuntui pieneltä aikamatkalta menneisyyteen. Näin sieluni silmin Fredrikan kevättöissä kuopsuttamassa pihaa ja suunnittelemassa mitä mihinkin istutetaan. Tai nauttivan teetä syreenimajassa ja kirjoittavan muistiinpanoja seuravaa kirjallista työtä varten.

Hennon vihreän lisäksi puutarhassa hehkuivat erilaiset kevätkukat ja niitä nähdessäni kamera lauloi iloista keväistä lauluaan ja tuloksia on nähtävissä yläpuolella.

lauantai 10. toukokuuta 2014

Laura Lähteenmäki - Ikkunat yöhön

Laura Lähteenmäki: Ikkunat yöhön. WSOY 2014. 269 s.


Nous taloni yhdessä yössä –
kenen toimesta, Herra ties.
– Se auttoiko salvutyössä,
se Musta Kirvesmies? –

On taloni kylmä talo,
sen ikkunat yöhön päin.
Epätoivon jäinen palo
on tulena liedelläin.

Ei ystävän, vieraan tulla
ole ovea laisinkaan.
Vain kaks on ovea mulla,
kaks: uneen ja kuolemaan.

Tämä Uuno Kailaan runo nimeltään Talo (runo täältä) vuodelta 1932 on antanut nimen Laura Lähteenmäen romaanille Ikkunat yöhön. Runon tunnelma ei ole mitenkään hilpeä eivätkä sitä ole tunnelmat romaanissakaan.

Ikkunat yöhön on sukupolvitarina 1940-luvun lopulta tähän päivään ja se kertoo taakasta, jota kantavat mukanaan ihmiset kolmessa sukupolvessa. Romaani on tehty näkökulmatekniikalla, jolloin tapahtumia valotetaan ja tarinaa keritään auki useamman kokijan kautta. Oman näkökulmansa tarinaan tuovat Elsi, joka nuorena aviovaimona ja äitinä saapuu miehensä kotitilalle Niittyyn sodan jälkeen. Sopeutuminen syrjäiseen paikkaan on kaupunkilaistytölle vaikeaa ja kun hän kolmannen lapsen jälkeen sairastuu raskauden jälkeiseen masennukseen, jota ei vielä tuolloin osattu diagnosoida, kaatuu elämä Elsin niskaan. Toinen tärkeä näkökulmahenkilö on Elsin vanhin tytär Asta, joka nykyhetkessä hallitsee Niityn tilaa yksinään. Asta on maailman ja elämän kovettama nainen, joka suhtautuu epäluulolla kaikkeen ja kaikkiin. Kolmantena omaa versiotaan tapahtumista kertoo Riikka, Astan sisaren Arjan tytär. Riikka on runoilija, jota elämä myöskään ei silkkihansikkailla käsittele eikä edes asioiden auki kirjoittaminen runoon tunnu helpottavan. Hanna on Riikan sisko, taloudellisesti menestynyt, mutta muuten jollain lailla hukassa itsensä ja äitiytensä kanssa. Perheen ulkopuolisina ääninä kuullaan Teresaa, kustannustoimittajaa ja kirjoittajapiirin vetäjää ja Jukkaa, joka haluaisi olla hyvä isä tyttärelleen, mutta taloudelliset realiteetit tulevat vastaan.

Vielä viimeiset tiskit illan vihertyessä ja sitten sinistyessä. Keittiössä oli aina pimeä, sen ikkunat yöhön päin. Kailasta, hän muisti ja nautti kun muisti. He eivät Astan kanssa laittaneet valoja, vaan antoivat hämärän hiipiä sisään ja varjojen venyä. He kuivasivat kätensä samaan pyyhkeeseen. (IY s. 199)

Kaiken kaikkiaan aika synkkää seurakuntaa siis. Lähteenmäki aloittaa tarinansa trillerimäisellä prologilla ja tästä tapahtumasta hän alkaa keriä auki tarinaa, jota lukija lähtee mielenkiinnolla seuraamaan. Täysin kirja ei kuitenkaan täytä odotuksia, joita ensimmäiset luvut sille muodostavat. Jollain tavalla kaikkea on liikaa, eivätkä tarinan langanpäät löydä toisiaan. Tarina ei täyty vaan jää liian auki. Avonainen loppu sinällään on ihan hyvä ratkaisu, mutta jollain tavalla sen pitää kuitenkin pystyä perustelemaan tehdyt kerronnalliset ja tarinalliset ratkaisut.

Kirjaa lukiessani minulle tuli mieleen Tuula-Liina Variksen romaani Maan päällä paikka yksi on, joka myös kertoo tarinaa naisista useassa sukupolvessa ja eri aikatasoilla. Variksen maanläheinen ja rosoinen tyyli ja suorempi kerronta viehättivät minua Lähteenmäen teosta enemmän, mutta haluan silti painottaa, että Ikkunat yöhön oli ihan kelpo lukukokemus, jota voi näin äitienpäivän alla suositella. Äitiys ja äitiyden myytti saavat Lähteenmäeltä monipuolisen käsittelyn.


Kirjaa on luettu niin monissa blogeissa, että linkitykset jätän tällä kertaa väliin. Googlaamalla löytyy useita hienoja ajatuksia ja huomioita Lähteenmäen kirjasta.

perjantai 9. toukokuuta 2014

Vuosi kuvina - toukokuu ja muuta hulinaa!







 Vihdoin se on täällä, toukokuu nimittäin. Tosin vielä kovin märkänä, harmaana ja sateisena, mutta varmasti parempaa on luvassa, kun vain jaksetaan odottaa. Huhtikuuhun verrattuna ainakin vihreys on lisääntynyt. Vielä kuitenkin meri näkyy peittyäkseen sitten lehtien täydellisesti puhjetessa.

Toukokuu on aina ollut yksi lempikuukausistani. Kouluikäisenä tietenkin siksi, että toukokuussa saattoi jo haaveilla kesälomasta, myöhemmin yksinkertaisesti siitä syystä, että on mahtavaa seurata miten luonto vähitellen herää, miten kukat nousee maasta, miten vihreä päivä päivältä lisääntyy sen kaikissa mahdollisissa sävyissä. Ja kun sitten tulee se lämmin toukokuun päivä, jolloin takitkin voi jättää naulakkoon, niin koko Suomen kansa kirmaa laitumille kuin villiintynyt vasikka.

Blogini kannalta toukokuu on myös merkityksellinen kuukausi. Kolme vuotta sitten toukokuun 16.päivä kirjoitin ensimmäiset rivit blogiini, joka sai nimen Täällä toisen tähden alla. Nimi on kunnianosoitus Väinö Linnan trilogialle, mutta se oli merkityksellinen perustamisvaiheessa myös sikäli, että tuolloin asuin konkreettisesti "täällä toisen tähdden alla" eli Moskovassa. Kohta vuosi on jo vierähtanyt kotimaassa, mutta blogin nimi on ja pysyy. Juhlimiset jätän tällä kertaa väliin, mutta haluan lausua kiitokseni kaikille täällä vierailleille. Nämä kolme blogivuotta ovat olleet antoisia monella tavalla.

Aika ajoin haikeus ja ikävä minulle rakkaaseen kaupunkiin iskee, varsinkin kuvia katsoessa ja varsinkin keväisin. Keväät olivat Moskovassa ehdottomasti parasta aikaa. Tasan vuosi sitten Voitonpäivänä kävin lähipuistossamme tallentamassa venäläisten suurta juhlapäivää. Tässä vielä nostalgian nimissä muutama kuva lähipuistomme kevättunnelmista vuoden takaa.





Kevät on myös kirjakarkeloiden huippuaikaa. Ensi viikollakin olisi useita erilaisia kirjaan ja kirjallisuuteen liittyviä tapahtumia pääkaupunkiseudulla. Itse olen harkinnut ainakin seuraavia:

12.5 Venäläisen kirjallisuuden luentosarjassa on vieraana Ljudmila Ulitskaja kertomassa uusimmasta suomennetusta romaanistaan Vihreän teltan alla, jonka jossain vaiheessa haluan ehdottomasti lukea.

13. 5 Prosak-klubilla on teemana sukupolvet ja vieraina ovat kirjailijat Antti Heikkinen ja ihanaakin ihanampi Eeva Kilpi.

17.5. vietetään Kirjakroolipäivää, "kirjojen ystävien kaupunkitapahtumaa". Paljon mielenkiintoista on luvassa ja kannattaakin käydä katsomassa päivän ohjelman tapahtuman sivuilta.

Joihinkin näistä aion itsekin suunnata, mutta sitä ennen katsotaan euroviisuja ja vietetään äitienpäivää. Kaunista äitienpäivää meille kaikille äideille ja ihanaa toukokuun jatkoa!

maanantai 5. toukokuuta 2014

Kohtaamiseni kirjan kanssa




Opuscolo-blogista lähti kirjablogimaailmaan haaste, jossa pyydettiin kertomaan tärkeästä kirjallisesta kohtaamisesta. Minulle haasteen välitti Mustikkakummun Anna. Kiitos!

Haasteen säännöt ovat seuraavat:

Kerro kirjasta, joka on ollut sinulle tärkeä tapaaminen. Kyseessä voi olla kirja, jonka henkilöt ovat puhutelleet sinua lukijana tai jonka tapahtumat ovat saaneet sinut kulkemaan jonkin tärkeän matkan.

Kirjoita kohtaamisesta blogiisi ja mainitse haasteen alkuperä tekstissäsi.  Haasta mukaan 3-5 bloggaajaa. joiden kohtaamistarinan haluaisit kuulla.

Minulla ei ollut tähän haasteeseen kuin yksi todellinen vaihtoehto. Vaikka luin lapsena Tiinoja ja Lottia ja vähän isompana Runotyttöjä ja Annoja, niin ne eivät muodostuneet minulle samalla tavalla merkityksellisiksi kuin monille muille.

Minun maailmani muuttui vasta, kun lukion ensimmäisellä luokalla ollessani luin Väinö Linnan romaanitrilogian Täällä Pohjantähden alla. Tiedän, että saman kokemuksen kanssani jakavat tuhannet ja taas tuhannet suomalaiset. Tästä kertoo esimerkiksi se, että trilogia nappasi ykköspalkinnon, kun kirjabloggaajat äänestivät kaikkien aikojen parhaasta kirjasta.

Kun jokin teos nousee kansallisesti näin merkittävään asemaan, on luonnollista että sen merkitystä yritetään eri tahojen suunnilta myös murtaa. On ollut niitä, jotka ovat halunneet kieltää teoksen kansallista historiakuvaa muokkaavan vaikutuksen. Joidenkin toisten mielestä se on ollut liian poliittinen ja toiset taas ovat moittineet sitä epäpoliittisuudesta. On myös niitä, joille teos ei ole edustanut tarpeeksi korkeita kirjallisia arvoja, teoksen läpäisevää realistista kerrontaa on pidetty tylsänä ja taiteellisesti vanhanaikaisena. Itse sain melko tympeän vastaanoton, kun 2000-luvun alussa tarkastelin Linnan teosta kotimaisen kirjallisuuden proseminaarissa. Teoreettisen, erityisesti feministisen kirjallisuudentutkimuksen edustajat eivät kirjalle lämmenneet eivätkä niin muodoin myöskään työlleni. Myös akateemisten piirien ulkopuolella keskustelua usein herättää, jos joku julkisuuden henkilö pitää kirjaa kaikkien aikojen lempikirjanaan. Valintaa pidetään tylsänä ja mielikuvituksettomana.

Mutta entä jos kirja on todella ravistellut lukijaansa sillä tavoin, ettei mikään maailmankuvassa ole sen jälkeen ennallaan? Entä jos se on vedonnut tunteisiin niin, että kirjan henkilöistä on tullut yhtä läheisiä kuin lähimmät sukulaiset? Tai entä jos kirjan lukemisen jälkeen on ollut vähän paremmin selvillä siitä kuka on, mistä tulee ja mihin kuuluu ja tätä kautta tunnistaa jotain oleellista itsestään, perheestään ja maastaan?

Minulle kävi näin! Minulle Täällä Pohjantähden alla avasi eteen maailman, joka kertoi minun ja perheeni historiaa ja sai vähän paremmin ymmärtämään kaikkea ympärillä olevaa. Se vei myös mukanaan yhä jatkuvalle tutkimusmatkalle Suomen historiaan. Tämä on ehkä se syy, miksi kerta toisensa jälkeen vastaan ”tärkein kirja kyselyihin” samalla tavalla. Mutta sen lisäksi pidän kirjaa myös kirjallisesti äärimmäisen taitavana, sillä Linna on loistava sekä ympäristön että ihmisten kuvaajana. Hän on tarinakertoja vailla vertaa.

Ei minun blogini nimi siis turhaan ole ”Täällä toisen tähden alla”. Nimi on kunnianosoitus Linnalle ja hänen trilogialleen. Myös kirjahyllyni kertoo kunnioituksesta teossarjaa kohtaa, sillä sieltä se löytyy kolmena eri versiona. Yksi on itse hankkimani yhteisnide, järkyttävä paksukainen, joka on täynnä muistiinpanoja proseminaarini tiimoilta. Tämän lisäksi löytyy perinteinen kolmen kirjan sarja kahtena kappaleena. Toinen sarja on peruja mieheni kotoa ja toisen sain, kun pappani muutamia vuosia sitten kuoli. Papan perintö on ehkä tärkein, sillä hänen hyllystään kirjan alunperin bongasin. Näiden lisäksi kirja löytyy äänikirjaversiona ja myös molempina elokuvasovituksina. Ikävä kyllä, elokuvaksi kirjat eivät laajuutensa vuoksi kovin hyvin taitu, mutta on niitäkin ilmeisesti vuosien mittaan tullut katsottua useampaan kertaan. Tästä kertoo se, että pystyn ”ilahduttamaan” miestäni, kun elokuvaa katsellessamme lausun etukäteen tulevia repliikkejä. Myös lapseni ovat tutustuneet Pentinkulman maailmaan ja ihmisiin elokuvien kautta. Toivottavasti he joskus myös lukevat kirjat.

Tähän ikään mennessä olen lukenut trilogian läpi useita kertoja ja aivan varmasti tulen kirjan pariin vastakin palaamaan. Siinä on lukemattomia kohtia, jotka saavat sydämeni kääntymään ympäri joko surusta tai ilosta. Valitsin tähän loppuun yhden monista lempikohtauksistani. Kyse on keväisestä hetkestä Koskelan pihalla vuonna 1907:

Vuoden 1907 helluntain aamu Koskelassa oli todellakin eräs noita keveitä ja iloisia hetkiä, joita elämässä sentään silloin tällöin on. Karja on jo ulkona. Navetan ja tallin ovet ovat auki. Varhaisesta aamusta huolimatta aurinko on jo ehtinyt lämmittämään portaatkin, niin että isä tulee paljain jaloin niille seisomaan katsoakseen, onko pojan rattailla näkyvissä pääpussia. - Ettei se vaan kähmäissyt kauroja mukaan. Poika tuppaa syöttelemään hevostaan niin kuin se olisi erikoisasemassa.

En ole oikein kärryillä keiden luona haaste on vieraillut, mutta Omppu ja Elina, jollette ole haastetta vielä saaneet, niin täältä tulee.

sunnuntai 4. toukokuuta 2014

Chimamanda Ngozi Adichie - Huominen on liian kaukana








Chimanda Ngozi Adichie: Huominen on vielä kaukana (The Thing Around Your Neck, suom. Sari Karhulahti) Otava 2011.

He ällistelivät tukkaasi. Seisooko se pystyssä vai painuuko se päätä myöten, kun avaat lettisi, he halisivat tietää. Seisooko se kokonaa pystyssä? Miten? Miksi? Käytätkö sinä kampaa? Hymyilit kireästi heidän kysymyksilleen. Setäsi sanoi, että juuri sitä voi odottaa - tietämättömyyden ja ylimielisyyden sekoitusta. Sitten hän kertoi, että kun hän oli asunut talossaan muutamia kuukausia, naapurit olivat sanoneet oravien alkaneen vähentyä uhkaavasti. He olivat kuulleet, että afrikkalaiset syövät kaikenlaisia villieläimiä. (HOLK s. 142)

Luin muutama viikko sitten Jhumpa Lahirin Kaiman, joka teki minuun suuren vaikutuksen. Jos hyllystäni olisi löytynyt Lahiria, olisin aloittanut saman tien toisen kirjan häneltä. Koska Lahirin teoksia ei siihen hätään ollut saatavilla, aloitin yöpöydällä pitkään odottaneen Adichien novellikokoelman Huominen on liian kaukana, sillä uskoin sen sisältävän vastaavanlaisia teemoja kuin Lahirilla.

Se, että aloitin Adichieen tutustumisen novellikokoelmalla saattaa hämmästyttää monia, jotka blogiani ovat seuranneet ja tietävät varauksellisen suhteeni novelleihin. Olin ilmeisesti löytänyt kokoelman jostain alennusmyynnistä ja nappasin sen nyt luettavakseni paremman puutteessa. Novellien lukemisessa minulla on usein se ongelma, että tarina yleensä loppuu siinä vaiheessa kun minä vasta alan lämmetä. Näin kävi nytkin alussa. Kun aloitin ensimmäisen novellin lukemisen, unohdin samantien lukevani lyhyttä kertomusta ja olin äimänkäkenä, kun se yhtäkkiä loppui. No, seuraaavissa osasin jo varautua tähän ja lukukokemus jäi monelta osin reippaasti plussanpuolelle.

Huominen on liian kaukana koostuu 12 novellista, joista suurin osa on ilmestynyt aiemmin toisissa yhteyksissä. Tästä huolimatta kokoelma loi erityisesti teemoillaan yllättävän kokonaisen ja yhtenäisen vaikutelman.

Novellit tapahtuvat vaihdellen joko Nigeriassa tai Yhdysvalloissa ja lähes jokaisessa tapahtumia tarkastellaan afrikkalaisen naisen näkökulmasta. Naiset ovat useimmiten jonkun vaimoja, äitejä, siskoja tai tyttäriä ja heitä kuvataan tästä positiosta käsin. Tarkastelukulma tuo selkeästi esiin afrikkalaisen naisen aseman sekä suhteessa oman kulttuurinsa miehiin että suhteessa valkoihoisiin. Vaikka mustat naiset monessa mielessä ovat altavastaajan asemassa eivät Adichien naiset kuitenkaan ole heikkoja raukkoja vaan he ovat koulutettuja, itsetuntoisia ja kulttuuristaan ylpeitä naisia. Erityisesti mieleeni jäi novellin Se, mikä kurkkuani kuristi päähenkilö, Yhdysvaltoihin muuttanut nuori nainen. Suojellakseen itseään vieraassa kulttuurissa hän joutuu rakentamaan itsensä ympärille suojamuurin, joka suojelee häntä tunnemyrskyiltä sekä suhteessa sukulaisiin että suhteessa ulkopuolisiin. Suojamuurinsa turvin hän pitää kiinni identiteettinsä perusteista, joiden hän pelkää katoavan. Ylpeys omista juurista ja epävarmuus vieraassa kulttuurissa käyvät hänessä jatkuvaa taistelua.

Yhdysvaltoihin sijoittuvissa novelleissa on paljolti kyse samanlaisista sopeutumisen ongelmista, joita Lahiri käsitteli Kaimassa. Afrikkalaisen maahanmuuttajan silmin amerikkalainen kulttuuri vaikuttaa monessa tapauksessa käsittämättömältä suhteessa oman maan kulttuuriin. Erityisesti elintasokuilu tuntuu ylittämättömältä:

Sinun teki mieli kertoa, miten paljon syötävää amerikkalaiset jättävät lautaselle ja miten he rypistävät muutamia dollarin seteleitä juomarahaksi, aivan kuin ne olisivat uhrilahja, hyvitys hukkaan heitetystä ruuasta. (HOLK, s. 145)

On myös totuttava siihen, että suurta ääntä itsestään ja omista tavoistaan ja tottumuksistaan ei voi pitää, vaan on jatkuvasti  oltava valmis valtakulttuurin määrittämiin kompromisseihin. Erityisen voimakkaasti tämä tulee esiin, ehkä vähän liiankin alleviivaavasti, novellissa Naimakauppojen järjestäjät, jossa Yhdysvalloissa lääkäriksi opiskeleva nigerialaismies hakee itselleen vaimon kotimaastaa. Hänen mielestään naisen on sopeutettava koko siihen astinen identiteettinsä nimeä ja kieltä myöten amerikkalaiseen kulttuuriin paremmin sopivaksi. Oma suosikkini Yhdysvaltoihin sijoittuvista novelleista oli Vapina, jossa yhteisöllisyys ja ystävyys saivat kauniita ilmaisuja ja ahdistavasta tilanteesta huolimatta novelli päättyi nauruun.

Nigeriaan sijoittuvissa novelleissa elämän epävarmuus on voimakkaasti läsnä, joskus huominen voi olla liian kaukana tai jollekin sitä ei tule enää koskaan. Toisaalta kertomuksissa soi myös mieletön ylpeys omista juurista ja omasta kotimaasta. Itseni kaltaiselle Afrikkaa vähän tuntevalle ihmiselle novellit maalasivat eteen täysin uuden ja tuntemattoman maailman, johon mielenkiinnolla heittäydyin. Heittäytymistä helpotti Adichien kerronta, joka etenee novellista toiseen vaivattomasti ja ilmavasti sekä kielellisesti kauniina. Odotankin innolla, että pääsen tutustumaan Adichien romaanituotantoon.

Ennakko-odotuksissani olin varautunut jossain määrin rankempaan lukukokemukseen. Vaikka novelleissa käsitellään rankkoja tapauksia, niin ne eivät kuitenkaan jää päällimäisiksi mieleen, sillä Adichie ei mässäillä niillä. Itselleni päällimmäiseksi jäi mieleen se, miten hyvin Adichie kuvaa yksilöidensä kautta asioita, jotka laajemmasta näkökulmasta katsoen saattavat näyttää käsittämättömiltä. Miten helposti julkisessa keskustelussa ihmiset leimataan alkuperänsä mukaan tietynlaisiksi sen sijaan, että kohdattaisiin heidät yksilöinä, sillä jokaisessa kulttuurissa on yhtä monta vivahdetta kuin on yksilöäkin. Tämän seikan esiinnostamisessa ja tietoisuuden lisäämisessä kaunokirjallisuus on avainasemassa.

Arvioita Adichien kirjasta löytyy myös muun muassa Kirsin kirjanurkastaPihin naisen -blogistaMorren maailmastaKirjainten virrassa -blogistaMari A:n kirjablogista ja Kirjavalaasta

perjantai 2. toukokuuta 2014

Pieniä anekdootteja minusta



Sain muutamalta bloggaajakollegalta kysymyksiä vastattavakseni ja ajattelin käyttää tämän vapun jälkeisen kylmän perjantaiaamun niiden miettimiseen.

Ensinnäkin Kirjakaapin kummitus -blogin Jonna pyysi minua ensin kertomaan 11 asiaa itsestäni.

1. Heräsin tänä aamuna siihen, että pääni oli täynnä räkää.
2. Flunssa siis jatkuu ja jatkuu.
3. Se harmittaa, sillä luultavasti joudun jättämään illan zumban väliin, koska henki ei kulje.
4. Se harmittaa myös siksi, että luultavasti myös huomisaamun lentopallo pitää jättää väliin.
5. Toisaalta, onneksi olen todella harvoin sairaana, joten ehkä tämän kestää.
6. Leijun edelleen Pariisin-matkan tunnelmissa, enkä ole vielä oikein henkisesti kotiutunut.
7. Uuden matkan suunnittelu lievittää kuitenkin vieroitusoireita.
8. Suunnitteilla on matkoja ainakin Keski-Eurooppaan, Istanbuliin ja New Yorkiin.
9. Lukuhommat vähän tökkii. Pariisissa aloittamani Gregoire Polet'n kirja Väreilevä kaupunki jäi ikävä kyllä kesken. Se ei alun lupaavuudesta huolimatta ollut minun kirjani.
10. Tänään ajattelin aloittaa loppukesän seminaariesitelmän valmistelemisen lukemalla aiheeseen liittyvää matskua. Jos kerrankin olisi ajoissa liikkeellä eikä jättäisi asioita viime tippaan.
11. Lisäksi pitäisi lukea loppuun kirja, jonka olen luvannut arvostella Historialliseen aikakauskirjaan.



Sitten Jonnan laatimat kysymykset minulle:

1. Päivän paras hetki? Ehdottomasti aamu, silloin kaikki on vielä mahdollista.
2. Mikä sinusta piti tulla isona? Ensimmäinen "kunnon" haave oli liikunnanopettaja, sillä liikunta oli lempiaineeni koulussa.
3. Millaisista asioista innostut? Antoisista matkoista, ihanista ihmisistä, hyvästä ruuasta, kuplivasta samppanjasta, koskettavista kirjoista.
4. Mistä et pidä? Mönkivistä ötököistä, aggressiivista ihmisistä, naamaa vasten viskovasta rännästä, sotkuisesta kodista.
5. Jos sinulla olisi aikaa ja rahaa rajattomasti, mihin matkustaisit? Olen pitkään haaveillut hitaasta matkasta ympäri Eurooppaa. Toteuttaisin tämän haaveen.
6. Ketä ihailet? Ihmisiä, jotka tekevät hyvää.
7. Mitä osaat erityisen hyvin? Lasteni mielestä leivon maailman parasta pullaa ja maistuu se itsellenikin.
8. Mistä haaveilet? Siitä, että saisi mahdollisimman kauan viettää mahdollisimman hyvää elämää.
9. Mitä olisit, jos olisit kasvi/ tuoksu/ rakennus/ kuuluisuus/ säätila? Ehkä olisin vanhan kerrostaloasunnon ikkunalla aurinkoisena alkukesän aamuna tuoksuva basilika.
10. Elämäsi tähtihetki? Lasteni syntymät
11. Mikä on kaunista? Ehkä kaikkein kauneinta on rauhallista unta nukkuva lapsi.



Myös P.S. Rakastan kirjoja -blogin Sara heitti minulle kinkkisiä kysymyksiä:

1. Kuka kirjallinen henkilö voisi olla sielunkumppanisi? Oi, oi, tämä on niin vaikea. Monet Carol Shieldsin luomat naishahmot ovat tuntuneet tutuilta, lähimpänä ehkä Pikkuseikkojen Judith Gill. Myös Kjell Westön Missä kuljimme kerran -teoksen Ivar Grandellissa koin jonkinlaista hengenheimolaisuutta.

2. Mikä vuosikymmen tai vuosisata on kirjallisessa mielessä sinulle kaikkein läheisin? Läheisin on 1900-luvun alku aina toisen maailman sodan alkuun asti. Ehkä siksi, että omassa tutkimuksessani tämä aika on keskeisin ja haluan lukea myös muiden näkemyksiä ko. ajanjaksosta.

3. Kerro jokin kirjoihin liittyvä muisto lapsuudestasi? Lapsuuteni ei ollut kovin kirjallinen ja lukeminen tuli elämääni vahvemmin vasta myöhemmin. Muistan kuitenkin ensimmäisen kirjastokäyntini kaverini kanssa. Oli suuri ihme, että oli olemassa paikka, josta kirjoja sai ilmaiseksi mukaansa. Ensimmäinen kirja, jonka lainasin taisi olla Simo Puupposen Koko kaupungin Vinski, samannimisen elokuvan innoittamana.

4. Mikä on erikoisin paikka, jossa olet lukenut? Kirjat kulkevat kaikkialla mukana, mutta ehkä en kovin erikoisissa paikoissa ole käynyt, kun ei tule mieleeni mitään ihmeellistä.

5. Mihin haluaisit mennä lomalle? Kerro myös jokin rakas matkamuisto. Minulle mieluisimpia lomakohteita ovat kaupungit, joissa voi incognitona kuljeskella vailla päämäärää, hypätä kahvilaan kun siltä tuntuu, aistia kaupungin henkeä, katsella sen ihmisiä. Tuolla aiemmin jo luettelinkin seuraavia matkakohteita, mutta niiden lisäksi tällä hetkellä polttelisi eityisesti Lissabon (ja sinä Sari olet siihen osasyyllinen). Muisto?Matkoilla ollessa on joskus hauska herätä aikaisin ja lähteä katselemaan paikallista aamuhyörinää. Muistan erään sunnuntaiaamun Stutgartissa. Kävelin ensin pienen puistolenkin alkukesän kirkkaassa aamuauringossa. Sen jälkeen löysin aurinkoisen terassin kaupungin keskeltä. Croisantti, cafe latte ja tuorepuristettu appelsiinimehu eivät koskaan ole maistuneet paremmilta kuin siinä aamuauringon loistossa kirkonkelloja kuunnellessa ja paikallisia ihmisiä katsellessa.

6. Kenestä kertovan elämäkerran haluaisit lukea ja miksi? Kuten tiedät, olen elämäkertojen suurkuluttaja. Hyvän elämäkerran kautta historiasta saa täysin erilaisen otteen kuin pelkästään yleisesityksiä lukemalla. Nyt on kesken Tuula Karjalaisen elämäkerta Tove Janssonista ja odottelen kirjastosta Minna Maijalan teosta Minna Canthista. On myös paljon mielenkiintoisia henkilöitä, joista ei ole kunnollista elämäkertaa kirjoitettu, yksi tällainen on esimerkiksi Hertta Kuusinen.

7. Mikä kirja minun pitäisi sinun mielestäsi ehdottomasti lukea? Mitä puolestasi itse luit viimeksi? Luin viimeksi Jhumpa Lahirin Kaiman ja sitä suosittelen sinullekin.



Kiitos molemmille kysymyksistä!

Kuvituksena on Pariisin kuviamme, liittyyhän moni kysymyksistä ja vastauksista matkailuun.