sunnuntai 4. toukokuuta 2014

Chimamanda Ngozi Adichie - Huominen on liian kaukana








Chimanda Ngozi Adichie: Huominen on vielä kaukana (The Thing Around Your Neck, suom. Sari Karhulahti) Otava 2011.

He ällistelivät tukkaasi. Seisooko se pystyssä vai painuuko se päätä myöten, kun avaat lettisi, he halisivat tietää. Seisooko se kokonaa pystyssä? Miten? Miksi? Käytätkö sinä kampaa? Hymyilit kireästi heidän kysymyksilleen. Setäsi sanoi, että juuri sitä voi odottaa - tietämättömyyden ja ylimielisyyden sekoitusta. Sitten hän kertoi, että kun hän oli asunut talossaan muutamia kuukausia, naapurit olivat sanoneet oravien alkaneen vähentyä uhkaavasti. He olivat kuulleet, että afrikkalaiset syövät kaikenlaisia villieläimiä. (HOLK s. 142)

Luin muutama viikko sitten Jhumpa Lahirin Kaiman, joka teki minuun suuren vaikutuksen. Jos hyllystäni olisi löytynyt Lahiria, olisin aloittanut saman tien toisen kirjan häneltä. Koska Lahirin teoksia ei siihen hätään ollut saatavilla, aloitin yöpöydällä pitkään odottaneen Adichien novellikokoelman Huominen on liian kaukana, sillä uskoin sen sisältävän vastaavanlaisia teemoja kuin Lahirilla.

Se, että aloitin Adichieen tutustumisen novellikokoelmalla saattaa hämmästyttää monia, jotka blogiani ovat seuranneet ja tietävät varauksellisen suhteeni novelleihin. Olin ilmeisesti löytänyt kokoelman jostain alennusmyynnistä ja nappasin sen nyt luettavakseni paremman puutteessa. Novellien lukemisessa minulla on usein se ongelma, että tarina yleensä loppuu siinä vaiheessa kun minä vasta alan lämmetä. Näin kävi nytkin alussa. Kun aloitin ensimmäisen novellin lukemisen, unohdin samantien lukevani lyhyttä kertomusta ja olin äimänkäkenä, kun se yhtäkkiä loppui. No, seuraaavissa osasin jo varautua tähän ja lukukokemus jäi monelta osin reippaasti plussanpuolelle.

Huominen on liian kaukana koostuu 12 novellista, joista suurin osa on ilmestynyt aiemmin toisissa yhteyksissä. Tästä huolimatta kokoelma loi erityisesti teemoillaan yllättävän kokonaisen ja yhtenäisen vaikutelman.

Novellit tapahtuvat vaihdellen joko Nigeriassa tai Yhdysvalloissa ja lähes jokaisessa tapahtumia tarkastellaan afrikkalaisen naisen näkökulmasta. Naiset ovat useimmiten jonkun vaimoja, äitejä, siskoja tai tyttäriä ja heitä kuvataan tästä positiosta käsin. Tarkastelukulma tuo selkeästi esiin afrikkalaisen naisen aseman sekä suhteessa oman kulttuurinsa miehiin että suhteessa valkoihoisiin. Vaikka mustat naiset monessa mielessä ovat altavastaajan asemassa eivät Adichien naiset kuitenkaan ole heikkoja raukkoja vaan he ovat koulutettuja, itsetuntoisia ja kulttuuristaan ylpeitä naisia. Erityisesti mieleeni jäi novellin Se, mikä kurkkuani kuristi päähenkilö, Yhdysvaltoihin muuttanut nuori nainen. Suojellakseen itseään vieraassa kulttuurissa hän joutuu rakentamaan itsensä ympärille suojamuurin, joka suojelee häntä tunnemyrskyiltä sekä suhteessa sukulaisiin että suhteessa ulkopuolisiin. Suojamuurinsa turvin hän pitää kiinni identiteettinsä perusteista, joiden hän pelkää katoavan. Ylpeys omista juurista ja epävarmuus vieraassa kulttuurissa käyvät hänessä jatkuvaa taistelua.

Yhdysvaltoihin sijoittuvissa novelleissa on paljolti kyse samanlaisista sopeutumisen ongelmista, joita Lahiri käsitteli Kaimassa. Afrikkalaisen maahanmuuttajan silmin amerikkalainen kulttuuri vaikuttaa monessa tapauksessa käsittämättömältä suhteessa oman maan kulttuuriin. Erityisesti elintasokuilu tuntuu ylittämättömältä:

Sinun teki mieli kertoa, miten paljon syötävää amerikkalaiset jättävät lautaselle ja miten he rypistävät muutamia dollarin seteleitä juomarahaksi, aivan kuin ne olisivat uhrilahja, hyvitys hukkaan heitetystä ruuasta. (HOLK, s. 145)

On myös totuttava siihen, että suurta ääntä itsestään ja omista tavoistaan ja tottumuksistaan ei voi pitää, vaan on jatkuvasti  oltava valmis valtakulttuurin määrittämiin kompromisseihin. Erityisen voimakkaasti tämä tulee esiin, ehkä vähän liiankin alleviivaavasti, novellissa Naimakauppojen järjestäjät, jossa Yhdysvalloissa lääkäriksi opiskeleva nigerialaismies hakee itselleen vaimon kotimaastaa. Hänen mielestään naisen on sopeutettava koko siihen astinen identiteettinsä nimeä ja kieltä myöten amerikkalaiseen kulttuuriin paremmin sopivaksi. Oma suosikkini Yhdysvaltoihin sijoittuvista novelleista oli Vapina, jossa yhteisöllisyys ja ystävyys saivat kauniita ilmaisuja ja ahdistavasta tilanteesta huolimatta novelli päättyi nauruun.

Nigeriaan sijoittuvissa novelleissa elämän epävarmuus on voimakkaasti läsnä, joskus huominen voi olla liian kaukana tai jollekin sitä ei tule enää koskaan. Toisaalta kertomuksissa soi myös mieletön ylpeys omista juurista ja omasta kotimaasta. Itseni kaltaiselle Afrikkaa vähän tuntevalle ihmiselle novellit maalasivat eteen täysin uuden ja tuntemattoman maailman, johon mielenkiinnolla heittäydyin. Heittäytymistä helpotti Adichien kerronta, joka etenee novellista toiseen vaivattomasti ja ilmavasti sekä kielellisesti kauniina. Odotankin innolla, että pääsen tutustumaan Adichien romaanituotantoon.

Ennakko-odotuksissani olin varautunut jossain määrin rankempaan lukukokemukseen. Vaikka novelleissa käsitellään rankkoja tapauksia, niin ne eivät kuitenkaan jää päällimäisiksi mieleen, sillä Adichie ei mässäillä niillä. Itselleni päällimmäiseksi jäi mieleen se, miten hyvin Adichie kuvaa yksilöidensä kautta asioita, jotka laajemmasta näkökulmasta katsoen saattavat näyttää käsittämättömiltä. Miten helposti julkisessa keskustelussa ihmiset leimataan alkuperänsä mukaan tietynlaisiksi sen sijaan, että kohdattaisiin heidät yksilöinä, sillä jokaisessa kulttuurissa on yhtä monta vivahdetta kuin on yksilöäkin. Tämän seikan esiinnostamisessa ja tietoisuuden lisäämisessä kaunokirjallisuus on avainasemassa.

Arvioita Adichien kirjasta löytyy myös muun muassa Kirsin kirjanurkastaPihin naisen -blogistaMorren maailmastaKirjainten virrassa -blogistaMari A:n kirjablogista ja Kirjavalaasta

10 kommenttia:

  1. Minä olen tämän kirjan alennusmyynnistä itselleni ostanut, mutta vielä odottaa hyllyssä lukemista. Adichien romaaneista olen kovasti pitänyt.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ilmeisesti ollaan oltu saman kaupan aleissa :)

      Lukemista suosittelen ehdottomasti.

      Poista
  2. Adichien tuotanto kiinnostaa kovasti. Kiitos innostuksen lietsomisesta, Jaana! Jospa minäkin pian aloittaisin... Oli hyvä tietää, että novellitkin ovat luettavia ja ylittivät kriittisen lukijan lukukynnyksen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ole hyvä Elina, ilo on minun puolellani :)

      Poista
  3. Blogissani olisi haaste sinulle. Toivottavasti ehdit vastailla :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos paljon Sini haasteestasi, mutta en nyt ainakaan lähiaikoina lupaa vastailla, sillä tein juuri muutama päivä sitten vastaavaan.

      Poista
  4. Luin tämän kirjan parisen kuukautta sitten ja pidin kyllä, vaikka en minäkään ole novellien suuri ystävä. Nyt täytyy kyllä myöntää, että vaikka tykkäsin, niin ei minulle hirveästi jäänyt mieleen nuo novellit, se yksi vain, se käärmejuttu. (Olikohan se edes käärmejuttu?! =D ) Olen lukenut Purppuranpunaisen hibiskuksen, joka on tähän asti suosikkini, sekä Kotiinpalaajat, sekin on hyvä, mutta ehkä pikkiriikkisen petyin siihen. Puolikas keltaista aurinko vielä odottaa... =D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. "Käärmejuttu" oli ilmeisesti niminovelli. Minä odotan nyt romaanien pariin pääsemistä. Miehelleni vähän vihjalin Kotiinpalaajista, kun on tuo äitienpäiväkin lähestymässä.

      Poista
  5. Minäkin tykkäsin tästä paljon, vaikka en myöskään ole novellien suurin ystävä ;): Hibiskus mulla vielä lukematta, Kotiinpalaajat oli hieno kuten myös Puolikas keltaista aurinkoa :).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sanna, kyllä täällä nyt jonkinlainen Adichie (ja Lahiri)-kuume on menossa, joten varmasti pian otan lukuun jonkin noista romaaneista. Itse asiassa Kotiinpalajista vihjasin miehelleni, kun on se äitienpäiväkin tulossa...

      Poista